Saman auringon alla

 

Kävelyreittini varrelta Myllykosken Koivusaaresta

Olen lueskellut uudelleen sieltä täältä joskus antikvariaatista ostamaani Mika Waltarin vuonna 1948 ilmestynyttä matkakirjaa Lähdin Istanbuliin. Waltari kirjoittaa kiehtovasti sodanjälkeisestä Euroopasta ja silloisen matkustamisen hankaluuksista. Kirja on harvinaisen upeaa, pohdiskelevaa kulttuurireportaasia ja aika on tehnyt siitä myös historiallisesti arvokkaan. 

Kaiken värikkään ja elämyksellisen ohessa matkailija Waltari lepää välillä puistoissa, katselee ohikulkevia ihmisiä ja kirjoittaa runoja plataanien kuoriin. 
Hän tulee myös verranneeksi katselemaansa itämaista elämää omaan länsimaiseen, mikä minusta on erityisen kiinnostavaa, koska hänen kuvaamaansa itämaista verkkaisuuttahan ei kovin paljon enää Turkista löydä.

Leikki leikkinä, mutta ajatteleva ihminen ei voi välttää epäilystä, että länsimainen teknillinen ja sosiaalinen kehitys on johtanut ihmisen tiettyyn epämukavuuden ja pakonalaisuuden tuntoon suhteessa työhön ja yhteiskuntaan. Ruotsi on työtehon ja teknillisen edistyksen johtavia maita Euroopassa, mutta tuloksena on tuskaneuroosin hallitseva asema 40-luvun nuoren kirjailijapolven aiheiden valinnassa. Jo kysymys siitä, että vapaa-aikojen vietosta on tullut sosiaalinen ongelma, johon keksitään erilaisia ratkaisuja, osoittaa, että joko ihmisessä tai järjestelmässä on jotakin vikaa.

Pakostakin tulee mieleen Jerusalemin kuningas Salomonin pohdiskelut Vanhan Testamentin Saarnaajan kirjassa.
Mitä on ollut, sitä vastakin on; ja mitä on tapahtunut, sitä vastakin tapahtuu. Ei ole mitään uutta auringon alla. Jos jotakin on, josta sanotaan: "Katso, tämä on uutta", niin on sitä kuitenkin ollut jo ennen, ammoisina aikoina, jotka ovat olleet ennen meitä. 

Niin. 

Mikä mahtaakaan olla suosituimpia aiheita meidän aikamme nuorten kirjailijoiden romaaneissa? Mututuntumalla sanoisin, että paha olo. Entä HS:n Lauantai-liitteessä? Veikkaan ruokaohjeiden ohella mielenterveyden häiriöitä. 

Mikä määrä sääntelyä ja ohjausta on ihmiselle hyväksi? Milloin hän menettää yksilöllisen vastuullisuuden tunteen ja muuttuu laumaihmiseksi?
Ja milloin ohjantaa on liian vähän, niin että ihmiset alkavat käsitellä pelottavaa vapauttaan ja orpouden tunnettaan asettamalla toisilleen tiukkoja sopivaisuuden rajoja - ja taas ollaan laumoissa, joita nykyään myös kupliksi kutsutaan. 

Mökin keittiön pitsiverho on ollut ikkunassa
jo 60-luvulla. En vaihda sitä mihinkään
modernimpaan. 

Mikä on se kirja, jota me kutsumme Raamatuksi?

Maailman luetuin ja siteeratuin kirja, ilman silminnäkijälausuntoja sukupolvilta toisille siirretyistä tarinoista muistiin merkitty ja useaan kertaan muunneltu tekstikokoelma, joka on käytössä erilaajuisina versioina eri puolilla maailmaa. 

Eksegetiikka on Raamatun ja muiden vanhojen juutalaisten ja kristillisten tekstien tieteellistä tutkimusta. Psykologi ja teologian tohtori Ville Mäkipelto ja väitöskirjatutkija, evankelis-luterilaisen kirkon pappi Paavo Huotari ovat työskennelleet yhdessä eksegetiikan tutkijoina. Heiltä on julkaistu ensimmäinen suomenkielinen tekstikriittinen teos Raamatun kokoamisesta Sensuroitu - Raamatun muutosten vaiettu historia.
Teos oli tämän vuoden tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana. 

Juutalaisuus syntyi monijumalaisessa Lähi-idässä ja kristinusko monijumalaisen Rooman valtakunnan syrjällä Palestiinassa. Varhainen Jeesus-liike oli vielä osa juutalaisuutta ja kielenä oli aramea.
Kertomukset Jeesuksen elämästä, neljä evankeliumia, kirjoitettiin ensimmäisellä vuosisadalla, mutta toimitettiin vasta kolmannella vuosisadalla kreikaksi laajalle Välimeren alueen väestölle. Vanhin on Markuksen evankeliumi, Matteus ja Luukas ovat kirjoituksissaan lainanneet sitä ja jotain muuta tuntematonta lähdettä. Markuksen evankeliumin kuvaama vaatimaton parantaja-Jeesus on myöhemmin Johanneksen kuvaamana muuttunut julistajaksi, jonka yksinkertaisiin toteamuksiin on lisätty ylväyttä ja vertauskuvallisia sävyjä.

Sekä Vanhan Testamentin että Uuden Testamentin oppi ja sisältö oli aluksi systematisoimatonta. 

Oli erilaisia uskomuksia ja kirjoituksia, joista osa vähitellen vakiintui ja niitä alettiin kopioida  ja kääntää. Raamattu ei ole kiveen hakattu, se on kopioiden kopio.

Uuden Testamentin tekstien kirjoittamisen aikaan ei ollut oppia kolminaisuudesta. Se muotoiltiin vasta 300-luvulta lähtien. Tuntematon kirjuri on lisännyt tämän opin Johanneksen kirjeen tekstiin ja se on edelleen monissa kristittyjen Raamatuissa, Suomessa joidenkin vanhoillislestadiolaisten käyttämässä  vuoden 1776 käännöksessä. 

Vanhat kirjoitukset osoittavat, että monijumalaisuus oli mukana pitkään.
Jumalalla oli perhe, poikia ja vaimo, kunnes alettiin varoitella muista jumalista. Yksijumalaisuudesta tuli suositumpi uskomus ja tekstit muokattiin sen mukaisiksi. Samarian Jahvelta katosi vaimo, Asera, ja pojat joille kullekin olisi ollut oma valta-alueensa, muuttuivat enkeleiksi.
Uudessa Testamentissa Jumalalla on vain yksi poika, Jeesus. Missä määrin Jeesuksessa oli ihmistä ja missä määrin jumalaa? Siitäkin on ollut erilaisia käsityksiä. Nykyopin mukaan hän syntyi neitseellisesti Jumalan pojaksi, mutta on ollut myös sellaista oppia, että hän sai jumaluuden vasta aikuiskasteen yhteydessä, Jumala ikään kuin adoptoi hänet silloin.
Neitseestä syntyminen saattaa myös olla tahaton tai tahallinen virhe, joka on syntynyt  varhaiskristillisen liikkeen levittyä kreikankieliseen maailmaan. Antiikin tarustossa mm. Romulus ja Aleksanteri Suuri ovat neitseestä syntyneitä sankareita. Eihän ihmiseksi syntyvän Jeesuksen syntymään olisi tarvinnut liittyä mitään ihmettä. Neitsyt on monissa kielissä, vanhassa suomessakin, myös arvokas nimitys nuorelle naiselle, neito. 

  

Säilyneet kirjoitukset ovat kokeneet sekä tahallisia että tahattomia muutoksia eri kirjurien kautta kulkiessaan.
Tekstit kopioitiin käsin, jolloin jopa kirjurin vireystila vaikutti tulokseen. Tapahtui tahattomia virheitä, jopa sellaisia että kirjuri luki vahingossa kaksi palstaa yhteen ja tekstistähän tuli täysin käsittämätöntä.
Kirjurit muuttivat tekstejä taustalla vaikuttavien tahojen tai omien mieltymystensä mukaan. Tekstejä selvennettiin ja ajankohtaistettiin uuden tiedon mukaiseksi. Tehtiin poistoja, lisäyksiä ja siirtoja ja täytettiin papyruksen palojen aukkoja. Teologiset ja ideologiset syyt saivat muuttamaan vanhan tekstin, jonka oppi tulkittiin harhaopiksi.
Jos käsikirjoituksen loppuun jäi tyhjää siihen saatettiin lisätä jotain maagista ja jännittävää.
Lopulta myös kustannussyyt ovat vaikuttaneet siihen, mitä Raamatussa on ja mitä ei.
Raamatusta on olemassa erilaisia versioita, ja pois jätettyjä tekstejä on julkaistu omina kirjoinaan.   

Myös käännökset ovat muokanneet Raamatun tekstejä, joskus koomisin tuloksin.
Kun Mooses laskeutui Siinain vuorelta laintaulut mukanaan (niitäkin rakennettiin oikeasti pitkään) hänen kasvonsa säteilivät. Koska hepreankieliset käsikirjoitukset eivät käännöksen teon aikaan sisältäneet vokaaleja, niin säteilemisen voi lukea myös sarveksi, samat konsonantit. Niinpä Hieronymuksen latinankielisessä tekstissä Moosekselle oli kasvanut sarvet. Käännöskukkanen johti siihen, että eräässä roomalaisessa kirkossa voi yhä nähdä Michelangelon sarvipäisen Mooses-patsaan.  

Jos hepreasta kääntäminen on ollut vaikeaa vkln puuttumisen vuoksi, niin vaikeaa on ollut myös vanhimpien kreikankielisten tekstien kääntäminen koska ne kirjoitettiin YHTEENPÖTKÖÖNISOINKIRJAIMINILMANSANAVÄLEJÄ. 

Paavalin syyksi on pantu naisvihaa, mutta ei hän niin paha ollut. Niissä Paavalin kirjeissä, jotka on todettu hänen kirjoittamikseen, hän arvostaa seurakuntien naisten työtä. (Paavalin aikaan oli tapana kirjoittaa myös toisen henkilön nimissä arvostuksen saamiseksi ja osa hänen lukuisista kirjeistään on ilmeisesti toisten henkilöiden kirjoittamia). 
Alkuseurakunnissa naiset vaikuttivat miesten rinnalla, ja Jeesuksella oli ympärillään naisia. Naiset komennettiin sivuun paljon myöhemmin. 

Mäkipellon ja Huotarin teos on helppolukuinen ja puolueeton historiallinen teos, jossa on myös huumoria.
On jännittävää lukea tutkijoiden salapoliisityöstä, ja se innostaa tutkimaan lisää. Nostinkin jo Raamatun työpöydälleni. 
Kirjan lopussa molemmat kertovat omasta taustastaan helluntailiikkeessä.

Kirja on täynnä mitä kiinnostavimpia anekdootteja. Oliko Itämaan tietäjiä kolme? Maistoivatko Aatami ja Eeva omenaa? Ratsastiko Jeesus muka yhtä aikaa kahdella aasilla, miten? Taisteliko Daavid Goljatin kanssa, vai oliko se eräs betlehemiläinen Elhanan?

Harmi, että se aivan ihana Johanneksen evankeliumin tarina, jossa Jeesus armahtaa syntisen naisen, "Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven", on myöhempi lisäys. Jeesus uhmaa tarinassa julmaa Mooseksen lakia. Tätä kertomusta on sovitettu eri kohtiin, joissain käsikirjoituksissa se löytyy Luukkaan evankeliumista. 

Eräs asia mitä Mäkipelto ja Huotari harmittelevat on homoseksuaalisuus-sanan käyttö nykyaikaisissa raamatunkäännöksissä. Termi on niin uusi, että se ei voi esiintyä Raamatussa. Aiemmin on käytetty mm. sanoja pehmoilija, miehimys ja miesmakaaja. Mitä niilläkin sitten tarkoitetaan? On epäselvää, millaisiin tekoihin niin Mooseksen laissa kuin Paavalin ohjeissa oikein viitataan. Paavalihan varoittelee sekä säädyttömyyteen syyllistyneitä naisia että miehiä irstailusta. Mitä he ovat tehneet?
On esitetty, että kyseessä olisi kahden miehen seksi saman naisen kanssa, koska tällainen teko sotkisi sukulinjan hämärtämällä isyyden. 

Jeesus ei puuttunut ihmisten sukupuolielämään. Hänen nimissään on väitetty yhtä ja toista muutakin, joka ei köyhän puusepän pojan repertuaariin istu. Hänen käyttäytymistään on ylevöitetty ja vesitetty pliisuuteen asti. Kun Jeesus on suuttunut spitaaliselle, kuten ihmiset häirittyinä suuttuvat, niin sehän on on pitänyt häivyttää ja vihastuminen on teksteissä vaihtunut sääliksi.

Raamattu on alusta loppuun ihmisten käsissä muovautunut ja tulkittu teos. Muuttumattomuuden idea kumpuaa ennemmin joidenkin ihmisten asenteista kuin teksteistä itsestään. 

Millään tekstillä ei ole itsessään mitään arvovaltaa, joka ei olisi yhteisön antamaa ja välittämää. Muinainen Raamatun teksti ei ole mitään mieltä nykyajan ilmiöistä, vaan uskonnollinen yhteisö laittaa sen omilla tulkinnoillaan ottamaan kantaa asioihin. Siksi myös vastuu näistä tulkinnoista on aina yhteisöillä ja yksilöillä. Vastuuta ei voi paeta toteamalla: "Minähän vain noudatan Raamattua."


Lopuksi pistän tänne omiani ja kysyn lukijoiltani, mikä on mielitekstisi Raamatussa. 
Minun mielitekstini ovat Vanhan Testamentin puolella: Sananlaskujen kirja ja Korkea veisu, joka on mitä suloisinta rakkauslyriikkaa. 

Kaksi upeaa teosta ihmisen osasta

 

Luin kaksi tasokasta romaania joissa ihminen kuvataan oman aikakautensa armoilla hyvän ja pahan välillä tasapainottelevina olentoina, jotka elävät aikansa ja sitten katoavat.
Toinen on Pirkko Saision Passio ja toinen tämän vuoden Nobel-voittajan Abdulrazak Gurnahin The Last Gift.

Saision kertomus alkaa 1500-luvun Firenzestä harhaoppiseksi määritellyn askeesimunkin hirttäjäisistä, kulkee läpi Euroopan vuosisatojen ylhäisön ja alhaison joukossa päätyen lopulta 1950-luvun Helsinkiin, jossa eräs identiteettinsä vaihtanut henkilö tulee tunnistetuksi.

Passio on kirja, jota on vaikea määritellä, koska se on niin... valtaisa, niin renessanssimaisen runsas ja upea.
Se on kirja, johon uppoaa täysin, jota ahmii ja jonka ei soisi loppuvan. 
Se on jännityskertomus, joka panee lukijan seuraamaan kultaa ja timantteja hehkuvan mauttoman korun kulkua hajotettuna, haudattuna, kyynelinä ikonissa, suolistossa salakuljetettuna, joskus omistajansa tuhoavana ja joskus pelastavana. Korun tai sen osasten omistajat elävät kukin järkensä, intohimojensa ja sattuman oikkujen mukaan. Aikakausi määrää, katsotaanko asioita taikauskon, uskonnon vai ihmistä suuremman ideologian läpi. Aikakausi määrää senkin, mitä kullalle ja timanteille tapahtuu.
Passio on tyylitaituruutta ja osaamista. Se on runollinen teos, jonka henkilökuvissa on sisältörikkaita määrittelyjä, kuten 'ylevöitetty kiima' ja 'ylpeä nöyryys'.
Passio on kimara pienoisromaaneja, jotka muodostavat ehjän kokonaisuuden.
Passio on päälle 700-sivuinen, mutta nopealukuinen, koska Saisio kirjoittaa ilmavasti. Saision tapaa kirjoittaa tekstinsä lyhyiksi kappaleiksi kutsutaan nykyään säetyyliseksi proosaksi.

- Mitä olette oppinut ojennusleireillä, Lidia Gavrilovna, Jelena Sergejevna kysyi. - Oletteko muuttunut ihmisenä?

Lidia Gavrilovna hymyili.

Jelena Sergejevna ei pitänyt Morozovan hymystä, ei ollut koskaan pitänyt.
   Hänen hymynsä oli lämmin, suorakin, mutta jollakin tavalla Morozova asettui hymyllään sen yläpuolelle, jolle hän hymynsä osoitti.
   Sitä paitsi hän siristeli oudosti silmiäänkin hymyillessään, niin kuin olisi antanut ymmärtää, että hänellä olisi paljon sanottavaa, eikä hän kuitenkaan sanoisi muuta kuin sen, mikä oli välttämätöntä.

- Olen oppinut leireillä, että todellisuudella on monet kasvot. 

Tämä Lidia Gavrilovna Morozovan kryptinen vastaus kysymykseen, johon olisi pitänyt vastata jollain opetetulla fraasilla, voisi olla koko laajan teoksen motto.
Tai sitten se lause, joka lopettaa kirjan ja loistaa siellä lopussa omassa yksinäisyydessään kuin yksi korun timanteista.

Ihminen, jonka ei koskaan ollut pakko elää toisena, kuolee maailman syvyyttä tuntematta. 

Lidia Gavrilovnalla on uusi identiteetti. Hän oli kerran toinen ja hän voisi palata entiseen, mutta ei enää halua. 
Jäin miettimään tätä ja sitten jouduinkin jo palauttamaan kirjan. Ehdottomasti luen sen vielä uudelleen, tarkemmin. Tiedän, etten huomannut kaikkia viittauksia ja yhtymäkohtia eri tarinoiden välillä.
Olen joskus itsekin halunnut paeta, ravistaa kaiken raskaan päältäni kuin painavan takin ja aloittaa uuden elämän. Kuka ei olisi. Tiedän tuon houkutuksen, mutta entä jos astuu väärään laivaan... 

Ja tästä päästäänkin Gurnahin teokseen. Gurnah kuvaa Englannissa asuvan perheen, jonka molemmilla vanhemmilla on epäselvä muukalaistausta. Äiti Maryam on ollut hylätty lapsi, jota on siirrelty sijaisperheestä toiseen. Hän kertoo omaa tarinaansa lapsille Jamalille ja Hannalle sitä jatkuvasti muunnellen. Tytär, joka taustastaan kiusaantuneena käyttää nimestään muunnosta Anna, vaatii selkeyttä, mutta poika antaa äitinsä rönsyillä. 

When Jamal was on his own with his mother, he let her speak uninterrupted relishing the deliberate way she added depth to the picture, pausing to allow a forgotten detail to emerge, surprising herself with something she had forgotten to remember before. And Jamal did his best to make no challenge when he noticed any contradictions. He did not know then that stories do not stand still, that they change with new recollections and rearrange themselves subtly with every addition, and what seem like contradictions may be unavoidable revisions of what might have happened. He did not know this consciously, but he had an instinct for listening, which amounted to the same thing.

Maryam uskaltaa muistaa vaikeaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan vähitellen, kun taas hänen aviomiehensä Abbas kyllä muistaa kaiken, mutta vaikenee. Hän on paennut Sansibarista piiloutuen salamatkustajaksi laivalle ja viettänyt viisitoista vuotta valtamerilaivoilla ennen asettumistaan hiljaiseen perhe-elämään Norwichiin. 
Hän kertoo perheelleen elämästä laivoilla, mutta kuittaa sitä edeltävän elämänsä sanomalla, että hän on 'a monkey from Africa'.
Abbasin menneisyydessä on häpeällinen teko, josta hän ei saa kerrotuksi, kunnes on jo melkein liian myöhäistä.  
Salailu tekee Abbasista käyttäytymiseltään arvaamattoman, mitä vaimo ihmettelee. Abbas ei siedä vähääkään epäkunnioittavuutta itseään kohtaan. Maryam huomaa miehestään, milloin ollaan rajalla, jossa hänen katseensa kovettuu ja muuttuu julmaksi ikään kuin hän olisi jossain muualla. 
Lapsiin isän salaisuus vaikuttaa niin, että Anna/Hanna inhoaa kaikkea siirtolaisuuteen kytkeytyvää ja Jamal tutkii yliopiston lopputyössään afrikkalaista siirtolaisuutta Euroopassa. 

When I left there I did not know how much I was leaving behind. Wherever I wandered or came to live after that nothing was expected of me. I was a man without responsibility, without a purpose. Nothing was required of me. I would have wanted to explain that to you, how I had lost that place, and at the same time lost my place in the world.

Abbas ei osaa elää ilman menneisyyttään, kuten Saision Lidia. Hän kadottaa elämänsä merkityksen kieltäessään taustansa. 

Molempia kirjoja lukiessa ajattelin tv-haastattelua, jossa Anja Snellman painotti sitä, että ihminen on lavea ja epätäydellinen ja häntä on katsottava armollisesti. Nykyään on ilmapiirissä paljon tuomitsevuutta toisia kohtaan, ei niinkään itseä, ja ihmisen rajaamista jonkin ominaisuutensa ilmentymäksi. Me ihmiset olemme monenlaisia ja muuttuvia ja meillä on salaisuutemme, joita emme kerro edes rehellisimmissä autofiktioissa. Me ansaitsemme kaiken kunnioituksen ja arvostuksen toisiltamme vähättelyn sijaan. 

Kirjallisuuden Nobel on jaettu vuodesta 1901. Selasin palkittujen listaa ja löysin sieltä monta omaa mielikirjailijaani. Gurnah ei ehkä yllä heidän tasolleen, mutta pidän siitä, miten syvälle hän menee henkilöidensä tarkastelussa. Tansanialaissyntyinen Englannissa asuva Gurnah on paitsi kirjailija myös yliopisto-opettaja (englannin kielen ja postkolonialistisen kirjallisuuden emeritusprofessori), ja kirjallisuuskriitikko, joka romaaneissaan käsittelee pakolaisuutta ja maahanmuuttoa. 

Saisio on tuottelias kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä, tv-sarjoja ja jopa librettoja ja osallistunut elokuvakäsikirjoituksen tekoon. Hän on saanut paljon palkintoja, mm. Finlandian vuonna 2003 kirjastaan Punainen erokirja.
Jos kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnossa on tarkoitus palkita vuoden paras teos, niin minä olisin antanut sen tänä vuonna Saision Passiolle, joka on suuri kronikka, harvinaisen laaja ja kiinnostava teos.
Olen myös sitä mieltä, että Finlandia pitäisi olla kirjallisuusraadin, ei yksittäisen henkilön, päätettävissä kuten Nobel-palkintokin on. 

Vielä eräs Saision kirjan ansio: se säteilee huumoria ja elämäniloa.
Kirjan luettuaan tuntee olonsa virkistyneeksi ja inspiroituneeksi samalla kun ajatus viipyilee kuvatuissa tilanteissa. Ihana kirja!

Myös kirjan ulkoasu on harvinaisen kaunis. Elina Warstalle kiitos! Sähkökirjan lukijat ja kirjaa kuuntelemalla nautiskelevat eivät näe puhuttelevaa takakantta, ja myös kirjan selkämys on kaunis. Kuvaan ne tänne loppuun kun olen saanut kirjan joululahjaksi.

------------

28.12. Lupaus on lupaus:

Tässä tuo yllä olevasta kuvasta huonosti luettavissa oleva teksti.
Tästä se kaikki alkoi, syyllisyydentunnossa teetetystä korusta,
joka painoi niskaa 

Orhan Pamuk, A Strangeness in My Mind

Turkkilaisen Orhan Pamukin teos Kafamda bir tuhaflik julkaistiin alkukielellä vuonna 2014 ja seuraavana vuonna englanniksi nimellä A Strangeness in my Mind. Kirja on suomennettu vuonna 2017 ja saanut suomeksi nimen Kummallinen mieleni.

Kirja kertoo katumyyjä Mevlut Karatašin ja hänen sukulaistensa ja ystäviensä elämästä ja antaa samalla kuvan Istanbulista monine muutoksineen vuodesta 1969 vuoteen 2012.
Mevlut saapuu kaupunkiin maalta isänsä kanssa kuten monet muut leivän perässä. He asettuvat asumaan halpoihin rinteelle kyhättyihin hökkeleihin. Isä on bozan ja jugurtin myyjä ja poika jatkaa tätä perinteistä ammattia. Boza on lievästi alkoholipitoinen juoma, jota tarjoiltiin ennen rakia, usein sen alkoholipitoisuus kieltäen. Bozan myyjän piti paitsi pystyä kävelemään kilometrikaupalla raskaiden kantamusten kanssa, niin myös mainostamaan tuotettaan tietyllä surumielisellä huutelulla. Kun ajat muuttuivat myös bozan myynti harvinaistui ja sen tilalla alettiin myydä jugurttia ja katuruokaa, jota hinattiin kätevästi köydenpäähän sidotuilla koreilla ikkunoiden kautta talojen yläkerroksiin.

Kirjan lopussa on valokuva nuoresta katumyyjästä. Vuosilukua ei ole ilmoitettu, kuvaaja on kuvajournalisti Ara Güler.

Pamukin kerronta tuo esiin turkkilaisten elämän erityispiirteitä ja ongelmia ja sijoittaa ne yhteiskunnalllsiin tapahtumiin maan sisällä ja muualla. Honeckerin ja Brezhnevin historiallinen suudelma mainitaan, samoin New Yorkin Kaksoistorneihin kohdistunut terroriteko.
Mevlut on 12-vuotias muuttaessaan Istanbuliin. Kun hän varttuu nuoreksi mieheksi, hänelle tulee ongelmaksi, miten löytää rakastettu ja saada varattomana tämän isältä suostumus avioliittoon. Mevlut on romanttinen luonteeltaan ja haluaa itse valita vaimonsa. Hän ihastuu eräissä häissä muutaman sekunnin ajan katsomiinsa silmiin ja kirjoittaa kolmen vuoden ajan kaipaavia rakkauskirjeitä silmien omistajalle, jonka nimen on saanut selville ystävänsä kautta. Kun sama kaveri järjestää rakastavaisten karkaamisen illan pimeässä ja Mevlut kuiskailee rakkaansa nimeä tämän siroa kättä hamuillen, hän on pakahtua onnesta, mutta salaman valossa hän huomaa, että silmät eivät olekaan samat, joita hän on kirjeissään ylistänyt. Nuorempia tyttöjä ei ole tapana naittaa ennen kuin vanhemmat sisarukset ovat aviossa, ja olisiko takana myös ystävän laskelmointia, eihän tällä itselläänkään ollut vielä vaimoa.
Tässä hetkessä Mevlut kokee elämänsä ensimmäisen oudon pysähdyksen. Hän jatkaa kuin mitään outoa ei olisi tapahtunut, vain vähän vaiteliaampana. Nämä hetket toistuvat hänellä aika ajoin ja saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi.

I had melancholy thoughts...
a strangeness in my mind,
A feeling that I was not for that hour,
Nor for that place.
- William Wordsworth, The Prelude
(Ai niin, en voi olettaa, että kaikki lukijani osaavat englantia, siispä käännän, joten kuten.
Minulla oli alakuloa... 
outous mielessäni,
Tunne etten kuulunut siihen aikaan,
Enkä paikkaan.)


Ylläoleva ote Wordsworthilta on yksi kirja alun lainauksista.
Elämä ei ole helppoa kenelläkään. Ihmiset kipuilevat perinteiden puristuksessa ja elantonsa raapimisessa. Naiset kärsivät ahtaissa rooleissaan. Kaupungin rakentaminen kiihtyy, alueita kaavoitetaan, rakennetaan kerrostaloja, tulee sähkö ja muita mukavuuksia. Mevlut kokee, että kaupunki on hänen miljöönsä enemmän kuin vanhoillinen maaseutu.
In a city you can be alone in a crowd, and in fact what makes the city a city is that it lets you hide the strangeness in your mind inside its teeming multitudes.
(Kaupungissa voit olla yksin ihmisjoukossa, ja itse asiassa, mikä tekee paikasta kaupungin on juuri se, että se sallii sinun kätkeä mielesi outouden kuhisevaan väenpaljouteensa.)

Kiinnostavin kohta minulle tässä kirjassa on keskustelu siitä, pitäisikö tuleva aviopuoliso tuntea etukäteen vai ei. Nuoret miehet kääntyvät oppineen hadjin (Mekassa käynyt uskovainen) puoleen ja saavat mielenkiintoisen vastauksen.
There are two kinds of love in our land. The first kind is when you fall in love with someone because you don't know them at all. In fact, most couples would never fall in love if they got to know each other even a little bit before getting married. This is why our Blessed Prophet Muhammad did not think it was appropriate for there to be any contact between the boy and the girl before marriage. There is also the kind that happens when two people get married and fall in love after that, when they have a whole life to share between them, and that can only happen when you marry someone you don't know.
(Meidän maassamme on kahdenlaista rakkautta. Ensimmäinen on sitä, kun rakastuu johonkuhun, koska ei tunne häntä ollenkaan. Itse asiassa useimmat parit eivät ikinä rakastuisi keskenään, jos he saisivat tutustua toisiinsa vähänkään ennen naimisiin menoa. Tämän vuoksi siunattu profeettamme Muhammed ei pitänyt sopivana, että tyttö ja poika tapaisivat toisiaan ennen avioliittoa. On myös se laji rakkautta, mikä syntyy, kun kaksi ihmistä menee naimisiin ja rakastuu sen jälkeen, jolloin heillä on koko elämä jaettavana, ja näin käy vain, kun menee naimisiin tuntemattoman kanssa.)

Mevlut ei tosiaan tuntenut Rayihaa, mutta ei hän olisi tuntenut vuotta nuorempaa kaunissilmäistä Samihaakaan, ja hadji on aivan oikeassa siinä, että vasta yhdessä eletyt vuodet näyttävät, kestääkö ja syveneekö rakkaus, oli sitä alussa tai ei.

Kirjassa on kiinnostava lukijalle puhuvan kertojan tyyli. Myös henkilöt työntyvät välillä puhumaan suoraan lukijalle ja jopa käyvät korjaamassa yksityiskohtia ja kertojan väitteitä itsestään... itse asiassa se oli näin.... tämän vain halusin tehdä selväksi. Tämä tyyli voisi vieraannuttaa, mutta tässä se ei tee niin, vaan tuo tarinaan kivaa vanhahtavaa sävyä.

Kirja on paksu, lähes 600 sivua, suomeksi enemmän, koska suomi on englantia pitempää. Tekstissä on minun makuuni jonkin verran tyhjäkäyntiä, mutta annan ne anteeksi, koska aina palataan Mevlutin mielen outouksiin. Lopussa hän on jo vanha mies, joka edelleen meditoi kävelemällä lyhentyneitä bozakierroksiaan kerrostalojen puristuksessa ja näkee meditoinnin tuloksena elämänsä kaikkine vaiheineen hyvänä ja onnistuneena.   

Istanbul, 2012

Olen viettänyt keväisen viikon Istanbulissa toukokuussa 2012. Tutustuin eri kaupunginosiin ja ihmettelin, miten toisistaan poikkeavia ne olivatkaan. Joissain oli hienoja suihkulähteitä ja kaikki moderni tekniikka, bussipysäkeillä sähköiset valotaulut ja ihmiset pukeutuneina länsimaisittain ja toisissa kaikki oli vanhaa ja kulunutta, kapeita kujia, joilla kulki vanhoillisesti pukeutuneita ihmisiä. Kaikkialla oltiin todella ystävällisiä ja luontevan tuttavallisia, ja se on se, mistä turkkilaisissa pidän. 
Pamukin kirjaa lukiessani sain kiinnostavaa tietoa kaupunginosien historiasta. Koko ajan tuli vastaan tuttuja nimiä Eminönü, Sirkeci, Beyoğlu, Taksim-aukio, Galata, Üsküdar.

Ostin tuolla Turkin matkallani kaksi Ayşe Kulinin kirjoittamaa kirjaa. Last Train to Istanbul on historiallinen romaani ja Face to Face kertoo turkkilaisen toimittajan vierailusta kurdivangin luona, molemmat naisia. Luin nämä matkani jälkeen ja ihastuin yhä enemmän Turkkiin, joka on monikasvoinen kuten USA. 

Loppuun vielä muutamia matkakuviani ihanasta, monipuolisesta suurkaupungista Istanbulista, jossa voi kokea lännen ja idän tuulia saman kaupungin sisällä.  

Istanbulin suuri basaari, 2012

Istanbul, 2012

Derviššien tanssi, Istanbul 2012

Istanbulia iltavaloissa, 2012

1939 - odotuksen vuosi

Muutama kirjoitus sitten tarkastelin vanhoja lehtiä ja lupasin kirjoittaa aiheesta lisää. En unohtanut, tässä tulee. 
Tarkastelen nyt kuvassa näkyvää Suomen Kuvalehden vuosien 1938 ja 39 taitteeseen sijoittuvaa kaksoisnumeroa.

Pysähdyin liikuttuneena artikkeliin 1939 - odotuksen vuosi. Siinä lehden nimimerkki Hoviennustaja päättelee, miten hyvin kaikki menee vuonna 1939. 
     Tosin on Japanilla ja Venäjällä jälleen ristiriitoja, mutta ne sovitetaan. Saksa toivoo innokkaasti siirtomaita ja näyttää siltä kuin se sellaisia saisikin. 
     Vuoden 1939 loppupäivinä on maailman yleistilanne tavallista parempi. Mutta taloudellinen tilanne ei ole lohduttava. 
     Vuotta 1939 voidaan kutsua "odotuksen vuodeksi".

No, me tiedämme, miten kävi. Ennustus ei olisi voinut huonommin mennä. Toinen maailmansota alkoi, ja Suomi joutui siihen mukaan raskain menetyksin. 
Yhdessä asiassa Hoviennustaja onnistui melko hyvin. Hän veikkasi, että suomalaiset tiedemiehet saavat menestystä ulkomailla ja Nobel on tulossa. Nobel tuli, mutta ei tiedemiehelle vaan kirjailija Frans Eemil Sillanpäälle.

Sekä WSOY että Otava ovat saaneet lehdestä kokonaisen aukeaman, jolla suosittelevat lahjakirjoja pukin konttiin. Molemmilla on listaukset Koko perheelle, Äidille, Isälle, Isolle siskolle, Isolle veljelle ja Perheen pienimmille, Otavalla lisäksi Tädille ja Sedälle. 
Kun tarkastelen näitä listoja, huomaan että scifiä ei ole olemassa ja tietokirjoja on paljon joka ryhmässä. Isolle siskolle suositellaan Alli Wiherheimon Morsiamen kirjaa, Kodin kirjaa ja Syntymäpäiväkirjaa ja Isolle veljelle Erkki Kivijärven tietoteosta Seuraelämän säännöt, Jokamiehen luonnonkirjaa ja voimisteluopasta.
Daphne du Maurierin romaania Rebekka mainostetaan vuoden suurimpana menestysromaanina Englannissa ja Amerikassa. Kirjasta tuli klassikko, jota luetaan tänäkin päivänä. Alfred Hitchcock teki sen pohjalta elokuvan 1940 ja voitti sillä parhaan elokuvan Oscarin. 

Lehtien kansissa ei ollut ennen mainoslauseita sisällöstä. Jossain vaiheessa ne tulivat, ja nykyään kansi on joskus niiden peitossa. 
Kannen kaunottaren nimeä ei ole mainittu, olisiko Ester Toivonen, mutta kuvaajan nimi näkyy vasemmassa yläkulmassa, Marjatta Weöres.  
Lisää tuon ajan lehtien kansia näkyy tässä tilauslipukkeessa, joka oli lehden välissä. Huomatkaa, tilaajan nimi ja osoite riittää. Eihän silloin kaikilla puhelinta ollut.

Mainoksissa on Palmu-saippuaa, Nivea-voidetta, Havin partavaahdoketta, Silon leninkejä, Kestilän turkkeja, Bayerin aspirinia, Sun-Maid-rusinoita ja tupakkaa. 

SF-filmillä on lähes koko sivun mainos Toivo Särkän käsikirjoittamasta ja Wilho Ilmarin ohjaamasta elokuvasta Nummisuutarit, ensi-ilta 25.12. Helsingissä, Tampereella, Turussa, Viipurissa, Lahdessa, Kotkassa, Kuopiossa, Porissa ja Lappeenrannassa. 
Viipurissa...

Entä artikkelit? Muutaman asiajutun lisäksi lehdessä on useampi novelli, Anni Swanin joulusatu lapsille, kaksi jatkokertomusta, pakinoita, pilakuvia ja pulmatehtäviä. 
Huomiotani kiinnittää Maila Talvion juttu Miten kirja syntyy, ja värikkääseen tyyliin kirjoitetut matkakertomukset ulkomailta. 
Pyhän maan joulu -nimisessä artikkelissa kuvataan,  miten vainotut juutalaiset vyöryvät kristityn mandaattiherran Englannin avustamana maahan, jota arabit ovat hallinneet toista vuosituhatta. Santa Barbaran mustat ruusut ja Kalifornian ruusupappi kertoo liftausreissusta espanjalaista tunnelmaa henkivässä Santa Barbarassa. 
Japanilaisesta runoudesta on kolme sivua pitkä kuvallinen artikkeli, jonka on kirjoittanut T. Vilpponen, Japanilainen runo, "älyn hovikumarrus sydämelle". 
Hyvin paljon kulttuuria sisältävä siis tämä lehti vuosikymmenten takaa. 

Maila Talvio kertoo kirjastaan Itämeren tytär seuraavasti:
Kirjan ilmakehä tahtoo olla kauttaaltaan historiallinen, s.o. syntynyt aikansa tomusta ja asiallisten tietojen pohjalla. Mutta tämä, samoinkuin ihmiskohtalotkin, ovat käyneet mielikuvituksen valohämyn läpi.                                                               . . . . . .

Arvatkaas mikä päivä huomenna on? - Maanantai - juu, mutta  myös minun blogini kuusivuotispäivä.

Mihin se  aika meni? No, lukemiseen, kirjoittamiseen, kuvien tekemiseen, asioista selvän ottamiseen, kuten nyt, kun etsin tietoa ihmisistä noiden tummentamieni nimien takana, toisten blogeissa vierailemisiin ja kommentointiin, oman blogini kommentteihin vastailemisiin. KIITOS teille, jotka olette käyneet lukemassa ja monet jopa kommentoimassa! Olen niin nauttinut keskusteluista kanssanne.

Jokin aika sitten, vuoden alussa, koin blogiaikani ensimmäisen turhautumisen blogin pitämiseen, mutta se meni nopeasti ohi. Aioin silloin hidastaa, mutta kyllästymisen tunteeni tunnustaminen veikin uuteen innostukseen.  
On tämä kirjoittelu vaan niin kivaa. Poden parhaillaan lieviä flunssaoireita ja onnittelen itseäni harrastuksesta, jota voi tehdä puolikuntoisenakin. Jos olisin himohiihtäjä, niin olisin ehkä tyytymättömämpi tällä hetkellä, kun ulkona paistaa aurinko ja on mitä upein ulkoilusää.

Antoisaa sunnuntaita kaikille! 

Muotia menneiltä ajoilta ja kysymys muuttuuko ihminen ja mihin suuntaan?

Olen selaillut vanhoja kirppikseltä ostettuja lehtiä. Tässä muutamia kuvia muodista. Jatkan ensi viikolla kirjoittamalla, mitä kirjoja suositeltiin joululahjaksi vuonna 1938. Kuvat ovat jo valmiina. 
Meillä on hiihtolomavieraita, piipahdin vain tänne lyhyesti, kun kaikki puuhailevat tällä haavaa omiaan. 

Alla oleva kuva on Suomen Kuvalehdestä nrot 51-52, jouluna 1938. Viehkeä suksilla, kaunis kävelyllä.

Kesäkuvat ovat Seura-lehdestä nro 23 vuodelta 1951. Asuja rannalle, viikonloppuretkelle ja puutarhaan.

Eivätkö olekin kauniita nämä mallit 30- ja 50-luvuilta!

Ihmisen muoto on muuttunut vuosikymmenten aikana. Näistä kuvistakin sen huomaa. Jostain syystä me naiset länsimaissa olemme nykyään vähemmän kurvikkaita kuin ennen. Tiimalasivartalo on lähes kadonnut ja vyötärön ympärys kasvanut kuudessakymmenessä vuodessa keskimäärin yli kaksikymmentä senttiä.
Ihmiset ovat kasvaneet muutoinkin joka suuntaan. Uudet sukupolvet ovat vanhoja sukupolvia kookkaampia. 
Jään pohtimaan, miksi, ja onko tämä kasvaminen hyväksi. 

Elinajanodote on kääntynyt laskuun monessa länsimaassa yhtä aikaa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Miksi?

Koneihminen...?

Bo Carpelan, Axel

Hyvä Axel Carpelan!

Olen lukenut kirjan, jossa sukulaisesi Bo Carpelan kirjoittaa sinusta keskittyen erityisesti omaksumaasi tehtävään Jean Sibeliuksen tukijana. Sinä olet kirjailija Bo Carpelanin ukin veli, köyhtyvä paroni, joka ei löytänyt paikkaansa yhteiskunnassa. 

Minä miellyin kovasti sinun persoonaasi sellaisena kuin se välittyi kirjailijan kuvauksissa ja fiktiivisissä päiväkirjamerkinnöissä sekä muutamissa otteissa autenttisista kirjeistä.

Mikä siinä onkin, että hauraat ihmiset, joilla on ollut surua ja pettymystä, ovat minusta usein niin paljon kiinnostavampia kuin psyykeltään ja fysiikaltaan vahvat? Ehkä syy on tunnistamisessa: tuolla suunnalla minäkin olen joskus haparoinut ja huh huh onneksi olen ns. terveellä puolen. Heikolla on usein syvempi sisäinen elämä; heikko pohtii, vahva porskuttaa.

Luulen, että Sinun sairautesi oli paitsi masennusta myös sitä, mitä nykyään kutsutaan paniikkihäiriöksi. Sinulle on tapahtunut jotakin ikävää kymmenvuotiaana. Viittaat siihen kirjoittamalla, että viattomuutesi petettiin. Sinä välttelet sosiaalisia tilanteita. Et tunne sopivasi oikein mihinkään, vietät elämäsi jonkinlaisessa odotuksessa kutsuen itseäsi itseironisesti tilapäisolennoksi. Kirjoitat ja harrastat musiikkia onmassa yksinäisyydessäsi. Saat kerran elämässäsi työtarjouksen ryhtyä musiikkitoimittajaksi Åbo Tidningiin, mutta pakenet toimittaja Gustaf Cygnaeuksen tapaamisesta henkeä haukkoen. Et onnistu myöskään löytämään elämänkumppania. Rakastut onnettomasti tyttöön, joka aikasi sosiaalisten sääntöjen mukaan on alapuolellasi ja jonka kanssa suhde on siksi mahdoton. Sinä etsit hänet vuosien jälkeen, alas vajonneen, menet tapaamaan, olet hyväksyvä ja ymmärtäväinen. Sinun lempeytesi on valtavaa.

Elämäsi muuttuu, kun 42-vuotiaaana keksit ryhtyä tukemaan lupaavaa säveltäjää Jean Sibeliusta. Kirjoitat hänelle ensin tuntemattomana, nimimerkillä X, sitten paljastat henkilöllisyytesi ja ystävystyt. Sinä olet se, joka uskaltaa sanoa Jannelle, että hänen pitää parantaa elämäntapojaan ja pitää parempaa huolta vaimostaan. Sinä järjestät rahallista tukea, annat yksityiskohtaisia ohjeita ulkomaan matkoille kuin vanhempi lapselle, arvostelet tekeillä olevia töitä, etsit lehdistä arvosteluja. Sinä omistaudut.

Janne toteuttaa sen, mitä sinä halusit, mutta et pystynyt henkisen invaliditeettisi vuoksi. Sinä elät Jannen musiikin kautta. 

Janne arvostaa sinun paneutumistasi ja omistaa sinulle yhden tärkeistä teoksistaan, toisen sinfoniansa. Kuolemasi jälkeen hän kysyy päiväkirjassaan: Kenelle minä nyt sävellän?

Sinä tarkastelet itseäsi humoristisesti ja ilkikurisesti. Pidän Sinun vaatimattomasta luonteestasi.

Päiväkirjamerkintä syntymäpäivänä 15.1.1896
Olen pysynyt hengissä.

Päiväkirjamerkintä 3.6. 1908
Olen nyt liittynyt ihmisjäännöksiin jotka kaikkia sopivaisuuden sääntöjä noudattaen etsivät unohdusta Rosengrenin Neitien toipilaskodista Sonabackasta Pohjankurussa. Herkullisena huvituksena on käydä kävelemässä nähdäkseen junan ajavan ohi.

Sinä et välitä muodollisuuksista. Siitäkin piirteestäsi pidän. Tunnen siinä myös hengenheimolaisuutta. 

Päiväkirjamerkintä 4.9. 1914
"Hyviin tapoihin" kuuluu olla näyttämättä välitöntä tunnettaan. Niin on minutkin kasvatettu. Mutta minä käsitän, että nämä tavat, hyvät siis, eivät ole musiikin tai taiteen. Siinä kaikki riippuu välittömyydetä ja vaistonvaraisuudesta, intohimoisuudesta, se on vain muovattu ja tehty silmillemme näkyväksi. "Hyvät tavat" ovat yhteiskunnan paha tapa, estävä, mykistävä, tuhoava.

Axel, jos olisit elänyt nykyaikana olisit saanut hoitoa psyyken ongelmiisi. Myös heikkoja keuhkojasi olisi pystytty hoitamaan ihmelääke antibiooteilla. Minulla on ollut kolme isoa keuhkokuumetta ja paljon pienempiä keuhko-ongelmia. Lopetin juuri kymmenen päivän antibioottikuurin. Nykyään ei tarvitse kuolla keuhkotauteihin. Sinun kohtalosi, ja monen läheisesi kohtalo, kertoo lääketieteen huimasta kehittymisestä.

Jos Sinä olisit aikalaiseni, olisimme kenties olleet yhtä aikaa keuhkokuumeesta hoidossa ja ystävystyneet Meilahden sairaalan käytävillä. Silloin ensimmäisessä keuhkokuumeessani opiskelijana vietin siellä kolme viikkoa. Olisimme keskustelleet taiteesta. Sinä olet hyvä kirjoittaja. Painajaistesi kuvaukset päiväkirjassa toistavat unenomaisen absurdin tunnelman ja kauhun niin, että ryhdyin melkein näkemään sinun uniasi.

Sinä elit suomalaisuuden aatteen aikana. Juuri sinä keksit, että Jannen on nimettävä eräs sävellyksensä "Finlandiaksi", kuten  Rubinstein on nimennyt omansa "Rossijaksi" ja Lisztillä on "Hungariansa". Sinun aikanasi oltiin ylpeitä kansallisuudesta.
Me elämme nyt yhteisen Euroopan aikaa, mutta Eurooppamme natisee pahasti. Aika näyttää minne menemme. 

Me minun aikani ihmiset matkustelemme ihan vain huviksemme, ei hakemassa virikkeitä taiteeseen tai terveyttä parantoloista. Minäkin lennän ulkomaille kolmisen kertaa vuodessa. Olen taas kohta lähdössä, syyllisyyttä tuntien. Syyllisyys kumpuaa siitä, että on syytä murehtia, kestääkö maapallo tätä juhlaa. Se oli sinulle tuntematon huoli, kun ajelit junalla viisi tuntia vaivalloisesti Tampereelta Helsinkiin huolehtimaan Jannen asioista ja lohduttamaan Jannen vaimoa, Ainoa. Välillä olit Ainonkin kanssa kirjeenvaihdossa, kun suurella mestarilla ei ollut aikaa.

Olen kiitollinen, että Bo Carpelan teki tämän kirjan sinusta. 

Kirjoitan kirjabloggarina. Mikä se on? Se saattaa olla joskus vähän kuin sinä suhteessa Janneen. Kirjallisuuden harrastajat kirjoittavat pitkiä juttuja kirjoista ja kirjailijoista ja keskustelevat niistä netissä, yhteisessä, kaikille avoimessa viestimessä. Jotkut ovat ihailijoita, jotkut mainostajan oloisia, jotkut esittelijöitä tai arvostelijoita, jotkut pohtivat asioita laajalti lähtökohtanaan kirjat. Minulle kirjoittaminen, kuten lukeminenkin, on lähinnä mietiskelyn muoto. 
Olen nyt mietiskellyt Sinua tovin. 

Rakkain terveisin,
Sinun, X


Linkki: Kannattaa pistäytyä lukemassa Leenan kirjoitus Axelista Donna Mobilen kirjat -blogissa. Siellä on mm. enemmän historiallista faktaa ja hienoja mietelauseenomaisia sitaatteja.  
 

Jenni Kirves, Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

 Hyvä Aino!

Meidän syntymävuosissamme on eroa lähes 70 vuotta. Sinä synnyit 1871 ja elit pitkän iän, lähes 100-vuotiaaksi. Kun Sinä kuolit 1969, minä pääsin ylioppilaaksi. 
Oma isoäitini Alma Josefina syntyi myös 1800-luvun lopulla, vähän Sinua myöhemmin.

Isoäitini oli torpparin tytär ja sinä aristokraatti, kuvernöörin tytär. Isoäitini, Korpelan mamma, oli vahva nainen. Hänen ensimmäinen aviomiehensä teloitettiin punakaartilaisena Suomen kansalaissodassa, ja tästä avioliitosta syntynyt poika kuoli Talvisodassa. Mammani oli mentävä nopeasti uudestaan naimisiin, tarvittiinhan torppaan isäntä, jonka kanssa yhdessä torppa sitten lunastettiin omaksi ja alettiin raivata peltoja ja hankkia lisää karjaa. 
Mamma sai papan, Juho Arvidin, kanssa kaksi lasta. Minä olen hänen pojantyttärensä. 
Lapsuudessani mamma hallitsi ja määräsi. Hänelle ei tullut mieleenkään sanoa Juholle, että tyytyy vähään, kuten sinä sanot kirjeissäsi Jannelle. Tämä taisi johtua yhteiskuntaluokasta. Alemmissa yhteiskuntaluokissa oli enemmän tasa-arvoa. 
Mammalla ei ollut koskaan 'mystillistä oloa', kuten Sinä, Aino, kutsut masennusjaksojasi. Hänellä ei varmaan olisi edes ollut mitään nimeä mahdolliselle alakulolleen.

Kun tarkastelen Sinun elämääsi ja oman mammani elämää, minun on sanottava, että  olisin mieluummin nuori Korpelan Alma kuin nuori Aino Järnefelt. 

Sinun elämästäsi kirjoittanut tutkija Jenni Kirves on antanut kirjalleen nimen Ihmeellinen olento. Olen pahoillani, mutta minun on sanottava, että en pidä Sinua niin ihmeellisenä, mutta tunnen sympatiaa Sinua kohtaan.

Ainon ajatukset naisen asemasta olivat jo monien aikalaistenkin mielestä konservatiivisia, koska hänen mielestään vaimon tärkein tehtävä oli seisoa miehensä rinnalla ja mahdollistaa tämän työ. Samoilla linjoilla oli myös Janne, joka kirjoitti 8. joulukuuta 1890 Ainolleen:"Älä Sinä rakas ystävä vaivaa suloista päätäsi itsenäisyysajatuksilla. Sinunkaltaisesi tytön pitää vain rakastaa ja olla onnellinen, pitää hyvä huoli itsestään ja oppia odottamisen taito." Ainolla oli kuitenkin vaikeuksia täyttää miehensä vaatimuksia ja olla aina iloinen. Usein hän itki valtoimenaan ja oli surumielinen.

Sinun miehesi Janne, josta kehittyi kuuluisa säveltäjä Jean Sibelius, katsoi oikeudekseen lähteä aika ajoin kotoa melankolista vaimoa ja perhe-elämää pakoon asumaan muualle Suomessa ja pitkiksi ajoiksi ulkomaille hakemaan virikkeitä. Myös rankka juopottelu oli aivan välttämätöntä luomistyön onnistumiseksi. Hän jätti Sinut raskaana monen lapsen kanssa yksin kotiin ja lähetti päiväkausia kestävältä juopporeissultaan lapun, jossa kertoi olevansa 'mieltäkiinnittävässä keskustelussa' ja palailevansa kotiin 'vähitellen'. Juopporeissut alkoivat jo vaikuttaa apurahoihinkin, varsinkin kun taiteilijakaveri Akseli Gallen-Kallela ikuisti miehesi muiden taiteilijajuoppojen mukana kuuluisaan tauluunsa Symposion. Sinä kärsit yksinäisyydestä, yritit ymmärtää ja ohjailla miestäsi oikeaan suuntaan.
Tiedätkö, Aino, 2000-luvun taiteilijaisät laittavat perheelle päivällisen ja kuskaavat lapsiaan harrastuksiin. Narsisteja on edelleen, mutta 'viftaamista' (juopottelureissuja) on vaikeaa perustella taiteen edellytykseksi.  

Seurusteluaikana miehesi, silloin salakihlattu, joutui jäämään Wieniin hoidettavaksi sukupuolitaudin vuoksi. Ystäväpiiri keräsi rahaa sairaalalaskuun ja potilas myi jopa osan vaatteistaan päästäksen morsiamensa luo, Sinun luoksesi, jonka piti hänen mielestään olla 'puhdas kuin lumi'. 
Miehesi tunnusti aluksi kierreltyään Sinulle kirjeissään kaiken, koska tiesi Sinun arvostavan rehellisyyttä. Hän selitteli, että näin onkin parempi.
Mies antautuu täydellisimmin kun on kokenut jotakin. Usko pois -!Minä olen nyt kaikessa luonnollinen.
Voi miten sukupuolisuus olikaan vaikeaa ennen ehkäisyä.  

Aino Sibelius, 1894
Daniel Nyblin/ Museovirasto

Mitäpä Sinä Aino toivoit avioliitolta?

Voi voi, kuinka minä tulen olemaan kovasti onnellinen sitten, kun saan olla sinun luonasi, ja sinä teet työtä. En minä tule sinua häiritsemään, kyllä minä osaan olla hyvin hiljaa, ja opin puhumaan vain silloin kun sinä tahdot, enkä koskaan silloin kun sinä et tahdo. Eikö niin rakas Janne? Minun on niin vaikea kuulla sitä, että sinun täytyy rahoista huolehtia. Se on niin hirmuisen väärin maailman puolelta.

Voi, Janne kulta, kuinka minä ylpeilen sinusta. Sinä olet se mies, jota voi ihailla siihen määrään asti, että oma olento on "tyhjä", ettei omaa olentoa ollenkaan ole, vaan koko elämä ja kaikki on sinun, ja sen mielellään antaa sinulle, ja uhraisi vaikka mitä. 

Sinä pidit huolta, että säveltäjällä oli keskittymisrauha. Opetit tyttärennekin hiljaisiksi. Perheessänne oli ajan tyylin mukaan palvelijoita. Sinä pidit kotikoulua, teit käsitöitä, hoidit intohimoisesti puutarhaa, jossa sinulla oli yksi seudun ensimmäisiä kasvihuoneita, ja tapasit muita Tuusulan taitelijayhteisön rouvia. Teit välillä käännöstöitä ja puhtaaksikirjoitusta. Sinun työsi ei ollut tärkeää, se oli vain tarpeen velkojen maksuun. 

Sinulla oli onnelliset hetkesi. 
Olet sanonut, että parhaita vuosia olivat ne seitsemän, jolloin Janne lääkärien pelottelemana oli kokonaan ilman alkoholia ja tupakkaa. 
Teillä oli miehesi kanssa eroottinen suhde, sekään ei ollut aina selviö aikasi avioliitoissa. 
Janne piti Sinua sellaisena kuin hänen itsensä olisi pitänyt olla. Hänen jäämistöistään löytyi lappunen, jossa luki vapisevalla käsialalla "Aino on suuri".

Elämääsi tutkinut ja lukuisan määrän kirjeenvaihtoasi lukenut tutkija Kirves sanoo, että Sinua ei voi tarkastella nykypäivän feministisestä näkökulmasta, koska Sinä et tuntenut olevasi alistettu. 
Sinä valitsit jo nuorena elämäntehtäväksesi miehesi nerouden tukemisen, mutta et halunnut tulla kutsutuksi muusaksi. Et pitänyt siitä, kun Janne kutsui sinua kirjeissään "rakkahimmaksi", koska sana kuulosti teennäiseltä. 

Elit miehesi kuoleman jälkeen vielä 12 hyvää vuotta. Seuranasi oli kaksi uskollista kotiapulaista, ja tyttäresi sekä heidän lapsensa vierailivat usein luonasi. 

Palatakseni omaan mammaani, hän eli vanhuuden viimeiset vuotensa vanhainkodissa, tyytyväisenä siitä, että pääsi vihdoinkin vapaaksi kodinhoidosta, johon joutui päävastuulliseksi toisen kerran kuusikymppisenä miniänsä, minun äitini, kuoltua nuorena. Muistan, miten vierailin katsomassa mammaa. Siellä hän keskusteli muiden vanhojen naisten kanssa oleskelutilassa, puheensorinaa ja naurua. Pappa makasi silloin halvaantuneena samassa talossa, erittäin tyytyväinen vanhus hänkin. 
Teillä oli siis molemmilla, Sinulla Aino ja Alma Korpelalla, mukavat ja sosiaaliset loppuvuodet. 

Aino, olen vieraillut kodissasi Ainolassa ja käynyt sen alueella olevalla haudallasi. 

Olen myös nähnyt elokuvan Sibelius, jossa ohjaaja Timo Koivusalo kuvaa Sinun ja miehesi elämää. Minä pidin tästä elokuvasta kovasti, vaikka se ei ollutkaan kriitikkojen mieleen. Musiikkihan on siinä valtavaa, kyllä Sinä Aino tuit neroa. Erityisesti pidän kohtauksesta, jossa vanha Janne katsoo hellan ääressä seisovaa kumaraa Ainoa ja siirtyy muistelemaan nuoruuden lemmen hetkeä Ainolan pihassa.
Tällaisista hetkistä hän haaveili vuosikymmeniä aiemmin kirjeessään näin: Kuule yksi asia ihan kuiskaten: Voiko Aino antaa Jannelle semmoinen yö kun se viimeinen vaikka Janne on ruma ja vanha mutta kun se rakastaa kultaa.

Koti kuin laiva
Tytär Katarina Ilves on sanonut, että Ainolan purjelaivassa liikuttiin
flyygelin määräämään sunntaan:"Isä hoiteli purjeita ja äiti istui
peräsimessä."

Mai on myös kirjoittanut hyvin tästä kirjasta Kirjasähkökäyrä-blogissa.

3 x Pariisin kulta-aika

Kirjan kannessa mukaelma Man Rayn kuuluisasta valokuvasta
Le violin dé Ingres, 1924

Pariisi on ollut esillä viime aikoina terroristi-iskujen vuoksi. Islamistit yrittävät pakottaa väkivallalla moniarvoisen kaupungin omien arvojensa mukaiseksi. 

Minä olen aikamatkaillut näiden uutisten herättämästä surusta Pariisin kulta-aikaan 20-luvulle apunani sarjakuvakirja, elokuva ja dokumentti.

Pariisissa oli noin kymmenen vuoden aika, Pariisin hullut vuodet, Paris années folles, jolloin "kadotettu sukupolvi" kokoontui Montparnassen kaupunginosaan luomaan uutta taidetta, provosoimaan, hulluttelemaan ja juhlimaan kuin viimeistä päivää. Tämä tapahtui ensimmäisen maailmansodan jälkeen ja päättyi USA:n suureen pörssiromahdukseen ja konservatismin nousuun Euroopassa. Kultaisina vuosina tehtiin taiteen ohessa myös paljon keksintöjä, järjestettiin naamiaisia ja hulluja kilpailuja. Aika muistutti renessanssia. Ihmiset iloitsivat rajusti unohtaakseen sodan. Viini virtasi ja jazz soi klubeilla. Valitettavasti mukaan tuli myös kokaiini ja ilotalot. Pariisissa oli tuolloin 28 laillista ilotaloa ja oletettavasti parisensataa maanalaista.

Olen nähnyt Woody Allenin elokuvan Midnight in Paris kahdesti. Siinä amerikkalainen nuoripari, löpimurtoromaanista haaveileva Gil ja hänen tuleva vaimonsa Inez, matkustelevat Inezin vanhempien siivellä Pariisissa. Gil on kiinnostunut 20-luvun suurista nimistä ja silloisesta ilmapiiristä. Iltakävelyllä haaveillessaan hän eksyy ja päätyy ihailemansa ajanjakson maailmaan. Hän tapaa öisillä aikamatkoillaan monia tunnettuja taiteilijoita, vierailee Gertrude Steinin asunnossa, jossa Hemingway, Steinbeck, Fitzgeraldin pariskunta, Man Ray ja monet muut tapaavat toisiaan. Nuorille amerikkalaisille taiteilijoille 20-luvun hillitön Pariisi on pyhiinvaelluspaikka. Tämän enempää ei ole syytä kertoa elokuvasta. Sen teema voisi olla nostalgia. Gil tapaa Kultaisella ajalla myös niitä, jotka haluaisivat palata aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa La Belle Époque.

La Belle Époque oli järjestyksen ja muodon aikaa. Yhteiskunnassa oli selkeä luokkajako. Yläluokan naiset pukeutuivat korsetteihin ja pitkiin hameisiin. Hiukset oli niin taidokkasti laitettu, että niiden laittamiseen kuten pukeutumiseenkin tarvittiin toisen henkilön apua. Ensimmäisestä maailmansodasta selvittyään naiset halusivat säilyttää sodan aikana saamansa vapauden. Pukeutumisessa se näkyi helppona polkkatukkana, paljaina säärinä ja mekkona, joka ei puristanut mistään. Uimaan ei enää pukeuduttu vaan riisuuduttiin.

Sarjakuvan tekijät Catherine "Catel" Muller ja José-Louis Bocquet ryhtyivät kuvittamaan 20-lukua ja päätyivät tekemään sen näyttämällä erään tämän ajan edustajan Alice Prinin elämän. Näin syntyi kirja Kiki de Montparnasse, 2008. Kirjan suomensi Kirsi Kinnunen: Montparnassen kuningatar, 2009. Historia avautuu kirjassa monipuolisesti.

Kikin luettuani katsoin tallentamani mainion dokumentin Pariisin kultainen aika, joka vielä tätä kirjoitettaessa on katsottavissa Yle Areenassa.
Oli mahtavaa nähdä piirroskuvien heräävän eloon. Totta, onpas Kikillä melkoinen klyyvari, noin veikeä oli nuori Josephine Baker, tuossa seisoo Hemingway. Ja noin köyhää oli elämä Pariisin laidoilla, jätehoito järjestämättä, ihmiset surkeita ja likaisia.

Köyhiin oloihin syntynyt Alice ajautuu Pariisiin huonostipalkattuihin ja raskaisiin töihin. Kauniin vartalon ja persoonallisten kasvojensa ansiosta häntä pyydetään malliksi. Puolalainen taidemaalari Maurice Mendjisky pitää Alicen kasvoja kreikkalaisen jumalattaren kasvoina, ja keksii hänelle taiteilijanimen Kiki kreikan kielen Alikia mukaillen.
Kiki on mallina, ystävänä ja rakastajattarena useille taiteilijoille, esim. Kisling, Foujita, Roché ja Braque. Hänen elämänsä suuri rakkaus on amerikkalainen taiteilija, valokuvaaja ja elokuvien tekijä Man Ray. He pitävät yhtä vuosia, kunnes Ray joutuu palaamaan kotimaahansa. Ray ja Kiki tekevät yhdessä arjesta taidetta, joka on surrealistista, avantgardea, dadaa.

Kiki ei ole pelkkä muusa. Hän laulaa, näyttelee ja maalaa, pitää näyttelyitäkin. Hän kirjoittaa myös elämäkertansa, Souvenirs 1929 ja siihen lisälukuja 1950. Kirja julkaistaan myös englanniksi Pariisissa 1930 nimellä Kiki's Memoirs. Kirjaan kirjoittaa esipuheen itse Ernest Hemingway, mutta USA:ssa se on pannassa vuoteen 1996. 

Kikin ystäväpiiriin kuuluu historiaan jääneitä henkilöitä: Georges Simenon, Sergei Eisenstein, Coco Chanel, Louis Armstrong, Pablo Picasso, Charles Chaplin, Jean Cocteau. La Reine de Montparnasse on mukana kaikkialla missä pidetään hauskaa.

Pariisiin kokoontuu taiteilijoita eri puolilta Eurooppaa ja USA:sta. Italiasta, Puolasta ja Espanjasta tulevat pakenevat kurjia oloja ja Itä-Euroopan juutalaiset ja armenialaiset väkivaltaa. Ranskan alusmaista tulee työläisiä. USA:sta lähdetään kieltolain ja yleisen puritanismin vuoksi. Sieltä saapuu sekä taiteilijoita että rikkaita mesenaatteja. Näin Pariisista tulee sen aikaisen maailman kansainvälisin kaupunki. Ranskassa homoseksuaalisuutta ei ole säädetty laittomaksi, tämäkin vetää ihmisiä vapaamieliseen Pariisiin. Kirjallista salonkia pitävä Gertrude Stein asuu naisen kanssa.

Sarjakuvakirja on ryhmitelty aikajaksoittain. Ensimmäinen osa kertoo Kikin syntymävuodesta 1901 ja viimeinen hänen kuolinvuodestaan 1953.
Lopussa on kronologia Alicen elämästä ja kirjassa esiintyneiden taiteilijoiden elämäkerrat.

Kiki on rempseä ja ystävällinen persoona. Valitettavasti hän väheksyy omaa taidettaan ja elää miesten kautta, välillä jopa maksullisena naisena. Hän lähtee Pariisista, kun saksalaiset valtaavat sen 1940 ja elää ystäviensä avustuksella kapakkalaulajana menettäen ulkonäkönsä huumeiden ja vesipöhön takia. 
Suuresta ystäväjoukosta Kikiä on saattamassa hautaan vain kolme uskollista. 

Kikin ja Manin tapaaminen pari vuotta ennen Kikin kuolemaa. Man eli vielä 25 vuotta.

Vanhan kirjan arvostuksen päivä

Kirjabloggareilla oli Vanhan kirjan arvostuksen päivä 9.4.! Hyvä! Juuri sopiva aika juhlia vanhoja kirjoja päivänä, jolloin liput liehuvat Agricolan, Suomen kielen kehittäjän muistoksi. 

Minun vanhat kirjani ovat ruotsinkielisiä,1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Tuossa pinossa alimpana on Jack Londonin Kärlek till Lifvet, keskellä Sabatinin Slaghögen ja päällimmäisenä kolme romaania samoissa kansissa, Vivan Réenstiernan Förste violinisten, Norman Innesin En kyss ja Algot Sandbergin Maskstungen. Nämä kuuluvat niihin kirjoihin, joita lapsuudenkodissani piipahdellut romukauppias Niilo Nikanor Korhonen minulle lahjoitti kymmenen vuoden aikana. Kasvoin hänen kirjojaan lukien pikkutytöstä teiniksi asti. Korhonen polki perinteisellä leveärenkaisella, vaihteettomalla polkupyörällään ympäri Pohjois-Satakuntaa tosi pitkiä päivämatkoja tehden ja huusi tavaraa kuolinpesien huutokaupoista. Ostamansa aarteet hän pakkasi pyöräänsä, joka näytti samalla tavalla lastatulta kuin turistikuvien intialaisten pyöräkuskien menopelit. Korhoselta saamani lukuisat suomenkieliset, Minna Canthit ja Juhani Ahot, ovat valitettavasti hävinneet. Olen ilmeisesti säilyttänyt nämä ruotsalaiset luettavaksi siihen päivään, jolloin opin ruotsin kielen tarpeeksi hyvin. Häpeäkseni tunnustan, että en ole lukenut, vaikka yksi yliopistossa opiskelemistani aineista oli juuri pohjoismainen filologia. Nyt lueskelin Ernst Björckin runokirjaa ja ihastuin. 

Lahjakas piispan poika Ernst Björck Göteborgista eli lyhyen elämän 1838 - 1868. Hän opiskeli Upsalassa filosofiaa ja estetiikkaa, jonka jälkeen otti vastaan papin viran ja kirjoitti siinä ohessa runoja, mutta ei ehtinyt julkaista paljonkaan. Tämän kokoelman Dikter af E. Björck on koonnut hänen kuolemansa jälkeen runoilija ja kirjallisuuskriitikko C. D. af Wirsén, ja se on tukholmalaisen Bonnierin kustantamon julkaisema kolmas painos vuodelta 1893. Kirja on esineenä kaunis, kullanvärisine koristeineen ja lehdenkärkineen. Kirjan 56 runoa on jaettu sisältönsä mukaan luontorunoihin, sekalaisiin (blandade dikter och poetiska berättelser), tilausrunoihin (tillfällighetsstycken) ja uskonnollisiin runoihin.

Kopioin tähän ihastuttavan runon, jossa leskenlehti ja sinivuokko käyvät vuoropuhelua. Tämän runon valitsin siksi, että juuri tänään huomasin kävelylläni kevään ensimmäiset sinivuokot.

Tussilago och Blåsippan

"Blåa sippa, hvet du hvad jag brutit,
Att naturen har sitt barn förskjutit?
Intet blad min gråa stängel kläder,
Ingen vän jag tjusar eller gläder.

Dig, o syster, som i lunden spirar,
Hvarje fogel med sin lofsång firar;
Och om flickan eller skalden ser dig,
Hon en kyss och han en visa ger dig.

Slår du opp ditt blåa öga, blomma,
Hörs ett jubel:"nu lär våren komma!"
Du är älskad, ty i dig man skådar
Första ängeln, som hans ankomst bådar.

Men på gula blomman ingen tänker,
Ej en blick, ett ord man henne skänker;
Ej från sorg och smälek hon förlossas,
Förr´n af vandrarns fot den arma krossas.

Dock var hon den första här på stället:
Än låg snön och glimmade på fjället,
Än låg du och drömde under kullen,
Då mig solen väckte opp ur mullen.

O, att än jag sofve lugnt derunder!
Ack, ty korta voro glädjens stunder:
Mycket har jag lidit, föga njutit -
Blåa sippa,  vet du hvad jag brutit?" -

Så den ena blomman till den andra,
Ty de båda älska dock hvarandra;
Så den ena hörs sin sorg förklara -
Så den andra från sin tufva svara:

"Fråga hellre: hvad har sippan brutit? -
Knappt min stängel ur sitt gömsle skjutit,
Förr´n man grymt tog bort min späda syster:
Se´n är dagen lång och skogen dyster.

Här i lunden stodo vi tillsamman
Alla systrarna i fröjd och gamman -
Men allt flera sippor tärnan plockar,
Att bekransa sina rika lockar.

Dock jag vet att det är kärlek bara!
Blomma, det är godt att älskad vara:
Stark är kärleken och ljuflig är han,
Men - till offer våra lif begär han.

Skönt är allt, som är af himlen gifvet,
men det skönaste af allt är lifvet;
Ljuset, lifvet vill jag högre prisa
Än båd´ flickans kyss och skaldens visa.

Blomma, säg, hvad klagar du väl öfver?
Mer än lif och ljus du ej behöfver,
Och, när blomningstiden är förfluten,
Blir i friska blad din stängel sluten.

Äfven jag har ingen sorg af nöden;

Den som lifvet gaf ger äfven döden -
Pris ske honom för den tår vi gjutit,

Pris för hvad vi lidit, hvad vi njutit!"