Lomalle lomps ja hajamietteitä elämänmenosta

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Nykyään ei saisi lompsia, ei turvapaikanhakijat tänne turvaan, emmekä me muualle lomailemaan. 

Hiilijalanjälki on vakava asia, mutta se ei hoidu noin vain kieltämällä. Minusta isot ilmastosopimukset ja muut luontoa suojelevat päätökset ovat tällä hetkellä lähestulkoon kaikkein tärkeintä, mutta näistä asioista ei saa tehdä tuomion uskontoa. Sotien lopettamisella on vielä kiireempi.

Olen lopen kyllästynyt syyttelevään ja ahdasmieliseen ilmapiiriin. Nyt juuri on oikein hyvä lähteä lomalle mietiskelemään ja karistamaan stressi ja harmitus Välimeren aaltoihin. 

Elämäntapasyyllistäjät ovat yleensä fanaatikkoja, itse juuri puhdasoppisen ruokavalion löytäneitä tai matkustamisesta puheen ollen niitä, joita itseään ei kiinnosta mennä minnekään.

Me emme voi tietää toistemme tarpeita tai tärkeyksiä. Matti Nykänen on sanonut näin: "Kyllä ne minun juomiseni näkevät, mutta eivät minun janoani."

Meillä on niin kauhea ilmasto Suomessa, että ymmärrän hyvin ihmisten tarpeen joko matkustaa tai pitää yllä kakkosasuntoa veden äärellä voidakseen rentoutua jatkuvasta taistelusta viimoja vastaan. Siis myös ilmasto-sanan toisessa merkityksessä, ilmapiiriä tarkoittaen.

On ihmisiä, jotka hakevat apua hengityselin-, sydän- ja reumasairauksiin lämpimästä ilmastosta, ja on niitä, jotka matkustavat masennusta pakoon. Olen tavannut yksinmatkoillani heitä. 

Itse matkustan välillä yksin saadakseni olla rauhassa omien ajatusteni kanssa. Kaikki matkat ovat matkoja itseen, mutta yksinmatkat ovat sitä paljon enemmän kuin tutussa porukassa matkustaminen. 

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkalukemiseni valitseminen on hippusen kesken. Runokirjoja lähtee mukaan, koska niitä voi lukea aina uudelleen ja ne ovat kevyitä kantaa, suomalaista uutta runoutta seuraavilta: Tiina Lehikoinen, Olli-Pekka Tennilä, Vesa Haapala ja Pauliina Haasjoki. Runokirjojen lisäksi otan mukaan jotain proosaa. Ehdolla on Mina Irantan Iran isoäidin maa, Tuuli Salmisen Surulintu, Marisha Rasi-Koskisen Eksymisen ja unohtamisen kirja, Karl-Ove Knausgårdin vuodenaikakirjoja ja Linda Boström-Knausgårdin Amerikkalainen perhe, jonka luin liian hätäisesti ja haluan lukea uudelleen paneutuvammin. Joskus on käynyt niin, että matkalukeminen on tullut luetuksi jo mennessä lentoasemalla ja koneessa. Ja kuinkas sitten suu pannaan! 

Lämpimään matkatessa mikään muu ei paljon painakaan kuin kirjat. Olkavarren kipuillessa pahemmin viime talvena harkitsin jo lukulaitteen hankkimista, mutta se jäi, kun osaava lääkäri laittoi kortisonipiikit lopulta niin taitavasti, että jo kroonistunut kipu häipyi ja uskaltauduin varaamaan itselleni tämän matkan. 
Kun lääkäri katseli röntgenkuvia olkavarrestani, hän totesi, ettei niissä näy mitään vakavaa, ei myöskään mitään syöpään viittaavaa. Minä en ollut sellaista ajatellutkaan, tiesin, että epäonnistunut peukalo-operaatio heijastelee ylemmäs, mutta olisihan niinkin voinut olla. Kohta on syövän kolmivuotiskontrolli, ja tähän asti kaikki on mennyt hyvin.

"Eläminen syövän kanssa on elämää ilman takuita. Syöpäsolut vaeltavat pitkin huonosti valaistuja polkuja samaan tapaan kuin kissat öisillä reiteillään, joita emme tunne." Tämä lainaus on edesmenneen Henning Mankellin kirjasta Juoksuhiekka. 

Teoksesta Huuto, Helsinki 1984, kuvaaja Leena Klemelä

Teoksesta Jojo, Pariisi 1979, kuvaaja Claude Le-Anh

Matkustaminen avartaa. Se avaa silmiä näkemään ja arvostamaan muutakin kuin sitä omaa ja tuttua. Yleensä näin, mutta olen nähnyt toisenkinlaista. Joskus ihmiset lähtevät vain vahvistamaan sitä, miten hyvin heillä kotona on ja kieltäytyvät näkemästä hyvän tuntemattomassa. 

Matka on mahdollisuus. 

"Lähteminen on toisesta suunnasta katsoen tulemista." Näin on sanonut Torsti Lehtinen, jonka oma elämä on ollut aikamoisia lähtemisiä ja tulemisia.  

Teoksesta Unisono, Helsinki 1982, kuvaaja Pirjo Honkasalo

Taiteilijat ovat aina lähteneet Suomesta oppimaan uutta Eurooppaan ja kauemmaksikin. Taiteen kieli on kansainvälinen. Samoin tieteen.
Kylmien tuulten puhaltaessa Euroopassa toivon hartaasti, että tiede- ja kulttuuri-ihmiset säilyttävät humaanin, globaalin ytimensä. 

Virpi Hämeen-Anttila on sanonut näin: "Kulttuuri ja kirjallisuus ja taide ovat kuin hiekkasäkkejä, jotka estävät barbaareja pääsemästä valtaan."  Yritän pitää yllä toivoa, että näin yhä olisi. 

Mutta jos meillä Suomessa edes harkitaan ministereiksi ihmisiä, jotka ovat saaneet tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja jatkaneet vihapuheitaan tuomion jälkeenkin, niin voiko enää luottaa hyvän toteutumiseen demokratiassa? Minusta tuntuu, että elämme pahaa unta tai olemme jossain tositv:n testissä, jossa kohta selviää, että tämä outo tilanne ei ollutkaan totta.

Teoksesta Unohdettu horisontti, Helsinki 1980, kuvaaja Stefan Bremer

Kuvituksena tässä kirjoituksessani on kuvia Jorma Uotisen tanssiteoksista. Sain mieheltäni lahjaksi valokuvateoksen, jonka kuvia katsellessa ajattelen, mikä rikkaus ihmiselle onkaan taide, kaikki sen eri muodot. Pidän niin paljon näistä tanssiesityksistä pysäytetyistä kuvista, että oli vaikea valita, mitä otan tähän kirjoitukseen. Myös teosten nimet ovat kauniita: Loputon arvoitus, Paljastusten aakkoset, Anonyymit, Bambola, Unisono... 

Kannen kuva Luca Fregoso

Lähden lompsimislomalle varhain torstaina. Ehditte sitä ennen laittaa kommentteja, jos jotain tulee mieleen, kiitos! 
Lomaretriittiini kuuluu loma somesta. Otan mukaan vihon ja kynän, en digilaitteita.

Sonra görüsürüz! Tämä on kai turkiksi Nähdään! Kuullaan!

Marmaris mielessäin - osa 2, "Merkkilaukku" ja sotaa televisiossa

Edellisessä kirjoituksessani jäin rannalle viipyilemään ilta-aurinkoon. Meressä puljaaminen on minusta kivaa niin aamulla kuin illallakin. 

Rantapäivän jälkeen jäin joko hotelliin kotoilemaan tai tein pienen kävelyn jonnekin, vanhaan kaupunkiin tai Blue Port -ostoskeskukseen. Myöhäisen lounaan syötyäni en kaivannut enää mitään ateriaa. Ostin jotain pientä huoneeseeni, jukurttia ja persikoita ja tietenkin paljon vettä, ja söin iltapalani telkkaria katsellen. Marmariksen vesi on juotavaa, mutta ei niin hyvän makuista. Monet paikallisetkin ostavat juomavetensä. 

Turkkilaiseen kaupantekoon pikkumyymälöissä ja basaareissa kuuluu tinkiminen, isoissa kaupoissa ja ostoskeskuksissa on kiinteät hinnat. Tämähän on yleinen käytäntö monissa muissakin maissa.

Kauppakatua kävellessäni huomasin kaikissa kadunvarren laukkukaupoissa samoja söpöjä rusettilaukkuja. Yhdessä oli hintakin merkitty kylttiin isosti näkyviin, vähän päälle 30 liiraa ja euroina 10 euroa. Sanoin myyjälle, että saatan poiketa myöhemmin ja jatkoin eteenpäin. 
No, eräästä puodista syöksyy kaveri luokseni, vetää minut sisään ja alkaa esitellä jotain kalliita, hienoja laukkuja. Kauniille madamelle, päivän ensimmäiselle asiakkaalle, sopisi niin nämä. Ajattelin, että ok, ryhdyn tähän näytelmään. Sanoin, että en minä tuollaista tarvitse, mutta kadulla seisovat rusettilaukut kiinnostavat. 
"Danish?", kysyi myyjä. "No, I am from Finland." No, heti keskustelukieli vaihtui suomeksi. Myyjä sanoi olevansa nimeltään Taneli (hih, Taneli) ja kysyi minun nimeäni. Minut istutettiin sohvaan, tuotiin teelasi käteen ja alettiin smalltalk. Kun perheasiat, loman pituus yms oli selvitetty, Taneli haki kaikki kolme eriväristä "pradaa", joista minä valitsin tuon alkukuvan ihanuuden. Ajattelin, että se on hassunhauska tyylirikko mustan kotelomekkoni kanssa ja saan kerrankin tarpeeksi tilavan teatterilaukun. 
Hinta? "200 euroa", sanoi Taneli rehellisellä naamalla. "Hah hah haa, mites tuolla toisessa liikkeessä sitten oli sama laukku kympillä?" Johon hän:"Se on feikki. Katso!" Ja niin Taneli kuljetti palavaa tulitikkua pitkin minun tulevan pussukkani pintaa, oikeaa nahkaa on. "Juu, en minä laukkua oikeastaan niin paljon tarvitsekaan, ei kiitos. Se feikki on sitäpaitsi ihan samannäköinen. Minä haen sen." 
Taneli kävi epätoivoiseksi ja kysyi, mitä olin valmis maksamaan. Hän vetosi minun äidillisiin tunteisiini. Hän, poikaparka, tulisi surulliseksi. Hän käänsi suupielensä sivuilta näytiksi alaspäin, mikä turkkilaiselle on harvinaisempi suun asento kuin suomalaiselle, kävi välillä polvillaan ja alensi hintaa. Minä pidin pintani. No, lopuksi hän sanoi, että koska olen päivän ensimmäinen asiakas, hän antaa laukun minulle l a h j a k s i ja minä voin lähtiessä heittää 10 euron setelin lattialle. Annoin rahan hänelle käteen, josta hän ensin tipautti sen lattialle, mutta nosti sitten ylös ja suuteli minua veikeästi kädelle. 
Kysyin, pysyykö suu hymyssä. Pysyy!

Minä tykkään osallistua tällaisiin leikkeihin. Olen kuullut monen tuskailevan, miten heille on huudeltu ja pakotettu ostamaan. He ovat mielestäni ymmärtäneet asian aivan väärin. 

Laukun lisäksi ostin muuta pientä, mm. pari intianpuuvillamekkoa. Jos tätä lukee joku, joka suunnittelee ensimmäistä kertaa rantalomaa päälle 30 asteen lämpöön, niin tässä pukeutumisohje: vain ohuita ja väljiä vaatteita, ei mitään tightseja ja shortseja, ne ovat liian kuumia. Paluulennolle ja ilmastoituihin busseihin sen sijaan on paras pukeutua lämpimästi, koska niissä on vetoista. Minulla on aina villasukat ja iso pashminahuivi mukana. 

Intianpuuvillamekot maksoivat noin 15 euroa, mitä en niin ihmetellyt, mutta sitä ihmettelin, että myös espanjalaisen tyyriin merkin Desigualin mekot maksoivat saman verran. Olisin ostanut, mutta ne olivat liian isoja ja parempi näin, koska intianpuuvilla on rypistymättömyytensä vuoksi paras matkoilla. 

Iltaisin luin paljon, kaikki matkakirjani, ja katsoin televisio-ohjelmia eri kanavilta. 
Uutiskanavalla oli koko ajan lähetystä Syyrian sodasta, traagisia kuvia ja sodan jaloissa olevien ihmisten haastatteluja. Erdogan oli paljon äänessä. 
Kun kyllästyin uutisiin, siirryin Müzik ja Kurdi -kanaville. Musiikkikanavalla oli itämaista musiikkia, jossa sekä solistit että orkesterin jäsenet olivat täynnä kärsimystä ja pakahduttavaa tunnetta. Tuijotin esityksiä ja eläydyin väräjävään tunnelmaan. Taisin ojennella käsiänikin sankarittaren kaipuun mukana. Kurdi-kanavalla oli niin ikään paljon musiikkiesityksiä, mutta myös sketsejä, joissa naurettiin omalle kansalle ja jopa upeaa melodraamaa.

Tv-lähetyksiä katsoessani aloin ajatella, että voisin oppia kielen aika nopeasti television avulla. Luulen, että sopeutuisin muutoinkin minne tahansa Eurooppaan, jos joutuisin sellaiseen tilanteeseen, että olisi pakko jättää rakas Suomi. Muista maanosista Aasia olisi varmaan vaikein.

Istuessani kahvilla ostoskeskuksen yläkerroksen kahvilassa, ilma muuttui yhtäkkiä tummaksi ja oudon vaaleanpunaiseksi. Sitten alkoi paukahdella ja sain katsella upeaa salamointia. Kuvani ei toista tunnelmaa oikein. Pitäisi ehkä hankkia parempi kamera.
Vasemmalla kuvassa näkyy Turkin lippu. Turkissa on lippuja aivan kaikkialla. Siellä ei ole sellaisia juhlavia sääntöjä lipun käyttöön kuin Suomessa.
Atatürkin kuvia on myös joka paikassa, autoissa, talojen julkisivuissa ja tatuointeina. Patsaita on julkisten rakennusten, mm. koulujen edustalla.

Turkkilainen ekoystävällinen merkki Dogo

Ostoskeskuksen edessä oleva suihkulähde muutti muotoaan ja värejään,
välillä vesisuihku ulottui kymmeniin metreihin

Rantalomalaisissakin oli naisia, siis suomalaisia naisia, jotka tiukasti aviomieheensä nojaten kommentoivat minun yksinmatkailuani tyyliin "kappas kun aviomiehesi on päästänyt". No, selitin kärsivällisesti, että kyllä me yhdessäkin matkustetaan ja että harva pariskunta on ja on ollut niin paljon yhdessä kuin me, 23 vuotta samalla työpaikallakin... ja vielä, että lukemista harrastava ei aina tarvitse seuraa. En viitsinyt nostaa esiin melanoomakorttia, koska silloin arvostelijat olisivat ehkä leimanneet minut itsekkääksi vaimoksi. Pöh, mies vietti lähes koko viikon mökillä, jossa hänellä oli mieluistaan laatuaikaa. 

Yksinmatkailu on lisääntynyt. Jospa sitä tulevaisuudessa ei niin ihmeteltäisi. 

Perillä oivalsin, että varmaan jotkut etukäteen lähtöäni kauhistelleet olivat ihan oikeasti minusta huolissaan. En aina huomaa omaa vanhuuttani ja puutteitani. Viimeisimmän käsileikkauksen jälkeen, jossa toipuminen on ollut hitaampaa, mies on avannut minulle ovet, kannet ja korkit, kantanut kassit ja nostanut vähänkään painavat esineet puolestani. 
Oli hyvä huomata että pärjään. Itse asiassa en heti saanut hotellihuoneeni ovea auki, heh heh, vaan pyysin ohikulkijoita auttamaan. Sitten hoksasin, että kahva pitää ensin painaa puoliväliin ja sen jälkeen rysäyttää voimalla pohjaan. 

Joku arvosteli myös juuri Turkkiin matkustamista ja oli sitä mieltä, että maata pitäisi boikotoida, koska siellä sorretaan kurdeja. No, jos matkakohteeksi valitsisi vain maita, joissa ihmisoikeudet ovat mallillaan, niin matkat jäisivät vähäisiksi.

Yksinmatkailun plussia:
- Näkee enemmän, kun ei keskity höpöttämään matkaseuran kanssa. Minä olen huomannut juttelevani paikallisten ihmisten kanssa enemmän yksin matkustaessani.
- Itsekunnioitus kasvaa, kun huomaa, että osaa ja pärjää. Tämä varsinkin niille, joilla joku muu on aina järjestänyt matkat ja itse on vain mennyt perässä.
- Oma aika antaa mahdollisuuden itsensä tarkkailuun ja mietiskelyyn. 
- Yksin on hauska tarkkailla ihmisiä. Minä olin innoissani, kun bongasin suomalaisten joukossa ihan selvät Sinikka Nopolan luomat hahmot Eilan, Rampen ja Likan. 
- Yksin saa mahtavat tilat, kahden hengen huoneen itselleen. Minun hotellissani virkailija kysyi kirjautuessani:"Madame, olettehan yksin?" ja antoi minulle ihanan nurkkahuoneen, johon eivät kuuluneet alakerran ravintolan yöäänet, joista jotkut muut valittivat. Harmaat hiuksetkin saattoivat vaikuttaa asiaan. 

Yksinmatkailun miinuksia:
- Seuraan voi lyöttäytyä tarrautujia. En tarkoita ulkomaalaisia, vaan maanmiehiä ja -naisia, jotka joko ovat turvattomia tai luulevat pelastavansa yksinäisen raukan. Opettele selittämään kohteliaasti omat matkatavoitteesi, ettet kiltteyttäsi joudu tinkimään vapaudestasi. Ulkomaalaiset ihailijat taas ovat helppo tapaus, tämä siis koskee lähinnä yksinäistä naismatkustajaa. On niin yksinkertaista sanoa, että kiitos huomiosta ja anteeksi, mutta olen palvomassa vain aurinkoa. Ja kai joku voi olla matkassa myös romanttisin aikein. Kerran neuvoin kömpelön ehdotuksen tehneelle nuorelle kaverille hienovaraisempia lähestymistapoja, ja enkös nähnytkin hänet myöhemmin kantamassa pullolla vettä, jolla huuhtoi aurinkoa palvovien ruotsalaistyttöjen jalkoja. Hymyilin rohkaisevasti. Jotkut pahastuvat ravintolan sisäänheittäjien lähestymisestäkin ja kulkevat kadulla murahdellen äkäisinä. Onko se aika lomallakin niin kortilla, ettei voi vähän vilkaista ruokalistaa ja jutella muutaman sanan tai sitten vain hymyillä kohteliaasti ja elehtiä, että on vähän kiire! 
- Ravintoloissa ei ole kiva olla yksin. Minä en omamatkoillani välitä käydä syömässä paremmissa paikoissa. Jos illalliset ovat se, mitä eniten odotat matkalta, niin silloin ei ehkä kannata matkustaa yksin, vaan hyvässä seurassa. 

Kuvassa pikku ostoksiani, alla oleva iloinen vaate on toinen mekoistani. Ostin kouluvihon sen kirjainmallien vuoksi. Huomaatteko, vanhemmat lukijat, Turkissa on kirjaimissa lenkit, kuten meillä ennen. 

Loukoumi tai lokum on maailman vanhimpia makeisia, eräänlainen marmeladi, joka on yleinen laajalla alueella arabimaissa, Välimeren maissa ja Balkanilla. Brittiläiset ovat antaneet tälle herkulle nimen Turkish Delight. Minä ostin kuvan satsin tavaratalon makeisputiikista, jossa leikattiin tuoreista pötkyistä valikoima valintani mukaan. Herkullista! Kadun helteessä näitä myydään pahvirasioissa, mutta sieltä niitä ei kannata ostaa, koska kyllähän ne kuivuvat siinä missä turistin ihokin, jos ei käytä hyviä voiteita ja aurinkovarjoa.

Marmaris mielessäin - osa 1, ranta-elämää ja kaupungilla vaeltelua

Näkymä Yunus-hotellin parvekkeelta

Katselin tätä maisemaa hotellini parvekkeelta vielä torstai-iltana. Tämän kuvan otin aamulla, kun olin palannut aamu-uinniltani ennen kello seitsemää. Oli suloista ja virkistävää kellua meressä ennen aamiaista. 

Soolomatkailuni sujui onnistuneesti. 

Lähdin yleensä aamiaisen jälkeen kuljeskelemaan antaen sattumalle mahdollisuuden. Marmaris on helppo kaupunki myös minunlaiselleni helposti eksyvälle. Kun suunnistaa rantaa päin, löytää hotelliinsa. 

Kaupungissa on  väkeä vain 18 000, mutta turistit nostavat väkiluvun yleensä jopa kymmenkertaiseksi sesonkiaikaan. Tänä vuonna on käynyt kato, mikä on todella ikävää matkailun parissa työskenteleville.
Satamassa oli vieri vieressä huvialuksia, mutta vain harva lähti aamuisin liikkeelle. Sekin veneyrittäjä, jonka retkelle minä osallistuin, on yleensä tehnyt retken joka päivä, nyt vain kerran viikossa vajaalla väellä.
Hintatasosta kertoo se, että koko päivän risteily grilliruokineen, kaikkine juomineen ja useine pysähdyksineen (kolme uimapysähdystä ja yksi rantautuminen noin puoleksitoista tunniksi) maksoi 100 liiraa eli noin 30 euroa. Kapteeni Osman kulki kaiket päivät rannalla kauppaamassa retkiään. Suomalaisia hän houkutteli runsailla ilmaisilla juomilla (ja kyllä jotkut joivatkin yli voimiensa) ja naisia lisäksi kehumalla ulkonäköä.

Välimerta Osmanin  Bora 1:n kannelta kuvattuna

Risteilyllä pysähdyimme Kumlubükin kylään, jossa useimmat  shoppailivat.
Minä ja rantaystäväni Jonna menimme paikallisten uimarannalle.

Heti ensimmäisenä  aamuna eräs samalla lennolla tullut minua nuorempi nainen hakeutui seuraani hotellin rannalla. Olin ensin vähän ärtynyt ja pelkäsin, että menetän lomaitsenäisyyteni. Ei suinkaan. Satunnainen tuttavuus Jonna osoittautui kiinnostavaksi ja viehättäväksi ihmiseksi. Pidin kiinni omista tavoitteistani, ja oli oikein mukavaa saada seuraa joissain tilanteissa. 

Ohjauduin yksinäisillä aamukävelyilläni satamaan, basaariin, moskeijaan, hautausmaalle, kauniille Nuoruuden aukiolle ja kahteen kouluun. 

Marmariksen pienessä kaupungissa on yksitoista moskeijaa. Kävin hakemassa turisti-infosta kartan ja laskin. Väki ei ole Turkissa kovin uskonnollista, 98 prosenttia on muslimeja, mutta vain 7 prosenttia heistä suorittaa päivän viisi rukousta. Monet käyvät perjantai-iltaisin hiljentymässä lähimoskeijassa. Minun käydessäni tässä kuvan moskeijassa aamulla siellä ei ollut ketään, ja kun kävin toisen kerran illalla pari miestä oli rukoilemassa ja joku valmistautui rukoushetkeen pesualtailla. Monissa minareeteissa näytti olevan sininen kärkiosa, mutta tämä on kokonaan puhtaan valkoinen. Myös hautakivet olivat valkoisia, mikä yhdessä tummanvihreiden havupuiden kanssa sai aikaan uskomattoman kauniin vaikutelman. Kukkia olisi saanut olla haudoilla enemmän.

Harmittelin, että koulut eivät olleet vielä alkaneet, mutta se olikin ehkä parempi, koska oppilaiden läsnäollessa portit olisivat olleet kiinni ja minun olisi pitänyt anoa portinvartijalta sisäänpääsyä. Nyt lukion portit olivat sepposen selällään ja pääsin kuvailemaan pihaan. Huomasin, että ovetkin ovat auki ja opettajia lappaa sisään. Sinne vain joukkoon. Pysäytin yhden open ja selitin, että olen suomalainen kollega ja haluaisin vähän katsella. Sen kun vaan, ole hyvä, hän sanoi. Juttelin hänen kanssaan vähän aikaa ja kehuin koulun aulan kauneutta. Heillä oli suunnittelutyöt menossa, joten juttutuokio jäi lyhyeksi. 

Kiertelin koulussa ja kuvasin pihaa ja sisätiloja. Koulun pihassa oli huvimajatyyppisiä keitaita oppilaille. Sisällä oli oleskelunurkkauksia nojatuoleineen, taidetta, Atatürkin patsas ja sitaatti häneltä, kasvatusfilosofien lauseita kehystettyinä, koulun saamia mitaleita ja diplomeja vitriineissä, valmistujaiskuvia oppilaista amerikkalaistyylisissä kolkkahatuissa. Viihtyisää.

Keidas lukion pihassa

Koulun vieressä koripallo-, lentopallo- ja jalkapallokentän takana on Nuoruuden aukio patsaineen ja vesiteoksineen. 

Toisena päivänä menin meidän peruskouluamme vastaavaan kouluun. Siellä oli vielä kovempi kuhina kuin lukiossa, joten en tehnyt itsestäni mitään numeroa. Kuljin kaikissa neljässä kerroksessa ja kurkistelin luokkiin. Olin vaikuttunut samoista asioista kuin lukiossa. 
Näki, että opettajat olivat nähneet vaivaa ja laittaneet ympäristön kauniiksi. Seinillä oli tasokkaita oppilastöitä, ja pienempien lasten luokkien lähellä oli seinämaalauksia klassisista saduista. Tietokoneita en nähnyt.

Pihaa kiersi molemmissa kouluissa korkea aita ja portin vieressä oli vahtimestarin/vartijan koppi, joka nyt oli tyhjänä.

Käyn yleensä matkoillani kouluissa ja yliopistoissa. Istanbulissa muutama vuosi sitten yliopistoon pääsi vain tiukan turvatarkastuksen kautta, ja vain osaan yliopistoa.

Aamun vaeltelun jälkeen menin rannalle ja luin, juttelin muutamien ihmisten kanssa ja uiskentelin iltaan asti. Välillä kävin syömässä jossakin rannan lounasravintoloista. Halusin puhua englantia, mutta palvelu kääntyi usein suomeksi, kun selvisi, että olen suomalainen. Jostain syystä minua luultiin usein ensin tanskalaiseksi. Suomen ja tanskan lisäksi kuulin puhuttavan hollantia ja jotain erikoista brittimurretta. 
Olisin toivonut hieman kansainvälisempää tunnelmaa, mutta minkäs teet. Vallankaappausyritys ja terrorismin uhka oli ilmeisesti pelästyttänyt osan vakiokävijöistä.  

Jos Marmarista luonnehtisi yhdellä sanalla, niin se olisi rauhallinen. Tavarat voi huoletta jättää rantatuoliin ja käydä välillä hotellissa tai vaikka kaupassa. Turvalokeron vuokrasin aivan turhaan. 

Palvelut rannalla olivat erinomaiset.
Rantapojat vuokrasivat pyyhkeitä 2 liiralla per päivä, siis koko viikon pyyhkeet olisi saanut vähän päälle 4 eurolla. Kannoin turhaan rantapyyhkeitä kotoa. 
Rantatuolit ja varjot olivat ilmaisia - kaikille, ei vain tietyissä hotelleissa asuville. Marmaris on ensimmäinen paikka, jossa olen kohdannut näin turistiystävällisen käytännön. Monesti rantamaksut vievät lapsiperheiltä suuren osan matkabudjetista. 

Rannalla kulki kaikenlaista pienyrittäjää, korukauppiaita, hedelmien myyjiä, hierojia ja kynsien laittajia. Muutaman kerran päivässä tarjoilijat tulivat huutelemaan 'drink time' ja kantoivat sitten janoisille pikkuämpäreissä olutta ja muita juomia jääpalojen keskellä, hienot lasit huurteisina. Minä, vaatimaton, kipaisin hakemaan hotellihuoneeni jääkaapista vesipullon. 
Tällä rannalla ei kulkenut kuvaajaa satuhahmon kanssa. Minut on kuvattu jollain rannalla aiemmin mm. Ison Pahan Suden sylissä. 
Pidän kaikesta tällaisesta hömpötyksestä.

Ranskalainen manikyyri. Tämä hettainen kynsitaiteilija
oli jo seisemättä kesää rannalla työssä.

Juttelin aiemmin mainitsemani Jonnan kanssa sekä kevyistä että heti myös syvällisisistä asioista. Välillä ilmoitin, että nyt tämä lukee ja upposin kirjoihin. Minareetista kaikuva rukouskutsu sekoittui hotellibaarin 'Bésame muchoon', ja minä nukahdin autuaasti. Herätessä en heti muistanut, missä olin. Ah täällä ... ja uimaan ehkä kuudennen kerran.

Lopetan tähän, rannalle, ja kerron jatkoa myöhemmin.

Turkkilaisista kouluista kuten Turkista muutoinkin saa hyvää tietoa blogista Ulkosuomalaisen äidin merkintöjä.  

27.9. 
Tässä vielä linkki Ulkosuomalaisen äidin tuoreeseen kuvaukseen esikoulun aloituksesta.

Hotellikorttini elämänohjeita. Ei voisi parempia olla! Yritän noudattaa näitä myös täällä kotona.