Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Siltala, 2022

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 4 h 39 min

Ella on muuttanut Islantiin vuosia sitten poikaystävän ja maaperän takia. Ensimmäinen poikaystävä Eyvindur jäi historiaan, mutta kivien historia sai Ellan jäämään saarelle. Ellan pitäisi vihdoin saada valmiiksi geologian opintonsa, kaikki muut samalta vuosikurssilta ovat tehneet väitöskirjansa vuosia sitten. 

Miten kivi syntyy?

Se särkyy. Murenee ja kulkeutuu muualle. Törmää, kerrostuu, paistuu, muuttuu toiseksi. Hioutuu.

Alun perin kaikki kivet ovat tulivuoren sisuksista lähtöisin. 

Tällä saarella tuoksuu merilevältä, rikiltä ja hieltä. Reykjavikilaiset juoksentelevat, heillä on kiire ja he ovat kuumissaan, laava ei suoranaisesti tavoittele heidän kantapäitään, ei tällä hetkellä, mutta he tietävät, että kannattaa pysyä liikkeellä. Ei voi jäädä tuleen makaamaan. 

Ellan sisarentytär Vala on Suomen kulttuurialan keskusjärjestön pääsihteeri, joka tulee käymään Islannissa työasioissa. Meneillään on hanke, jossa viikonlopun ajan esitettäisiin suomalaisia rakkauselokuvia, ja ne halutaan saada drive-in teatteriin. Ella on yrittänyt puhua siskolleen hankkeen älyttömyydestä Islannin luonnonolosuhteissa edes parhaimpina kesäkuukausina, mutta Vala on jo asian päättänyt. Niinpä Vala ja tämän pieni Melissa-vauva lentävät Reykjavikiin Ellan vieraiksi.

Eyvindurin jälkeen Ellan elämään oli tullut toinen islantilaismies, Kjartan, josta Ella on eronnut aivan hiljattain.

Kjartanin Birta-täti johtaa Reykjavikin elokuvaviikkoja ja hänen veljensä, Kjartanin isä Axel, on Islannin viihdeinstituutin päällikkö. Juuri sellaiset ihmiset, joiden kanssa Valan tulee tehdä yhteistyötä. 

Ella taas asuu vuokralla Birtan omistamassa talossa.

Sellaista vuokrasopimusta eivät kaikki olisi solmineet, luovutus kimpsuineen ja kampsuineen, mutta Ellalla ei ollut silloin ollut mitään sitä vastaan. Hänhän oli yksinkertaisesti kuin kivi, joka pysyi liikkeellä, kunnes kierähti sopivaan kohtaan. Kivet eivät ylitä esteitä. Niiden vauhti pysähtyy helpoimpaan mahdolliseen paikkaan. 

Eikä Ellalla ollut mitään syytä uskoa, etteikö hän viihtyisi talossa, jota oli katsellut jo edellisen vuokra-asuntonsa ikkunasta, talossa, joka oli piste mäen päällä. Ja yhä aamuisin, kun Ella avaa silmänsä puuleikkauksin koristellussa vankkarakenteisessa tammisängyssä ja näkee poppelin suojelevat käsivarret ikkunan takana, hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi oikealla paikallaan. Ihan vähän jumissa vain, vaatekomeron ja korkean yöpöydän välissä... 

Jäin pohtimaan näitä ikäasioita. Jos Ellan sisarella Marketalla on 25-vuotias tytär (Vala), hän ainakin lähestyy viittäkymmentä. Ella vaikuttaa kuitenkin huomattavasti nuoremmalta, ehkä kolmekymppiseltä? Voihan siskoksilla toki olla suuretkin ikäerot, jos Marketta on tehty nuorena ja Ella on iltatähti. Kaikkea sitä jää miettimään. Kirja kaikkineen oli otteessaan pitävä ja Islannista on aina kiinnostavaa lukea. Kansi on kovin pelkistetty minun makuuni, mutta sellaisenaan suomalaisen kirjan oloinen. 

Anna Englund: Lautapalttoo

 

Anna Englund: Lautapalttoo

Siltala, 2022

Lukijat: Karoliina Kudjoi, Riitta Havukainen

Kesto: 5h 57min

Elena oli tiennyt mihin ryhtyi, kun meni naimisiin Ilmarin kanssa. Kun joku kuoli, oli arkuntekijällä töitä. Satakunta toppausta sai Elena ommella vuoden mittaan, onneksi sai toisinaan ommella muutakin, liinoja ja röijyjä, olivathan ne mieluisampia. Lapsia heille ei ollut vielä kuulunut, Ilmari toivoo poikaa joka jatkaa isänsä ammattia kuten Ilmari itse teki, Elena tytärtä jolle tahtoisi tarjota enemmän kuin on itse saanut.

Käsityötä arvostaneelle sedälleen tulee arkkua tilaamaan Lydia, oikein Helsingistä saakka. Sellainen erikoinen nainen, supattaa anoppi, tuollaisissa housupuvuissa ne sellaiset kulkevat. Eletään 1930-luvun alkua.

Elena tuntee sisimmässään jotain outoa Lydian kanssa puhuessaan, häpeää yhtäkkiä maalaisuuttaan, eilispäivänä tehtyä lettiään, puheenparttaan. Lydia tuntuu etsiytyvän hänen seuraansa, tulee teettämään vielä palttoonkin itselleen ja vannottaa Elenaa kirjoittamaan ennen kuin Lydia palaa junalla Helsinkiin. Elena onkin Lydiaa saattelemassa, salaa perheeltään tietenkin, samaten kuin salaa Lydialta tulevat kirjeet. 

Kaunis Elena,

Miten sinä voit? Ajattelen sinua aamulla ensimmäisenä kun saan silmäni auki, ja illalla viimeisenä. Siinä välissä on aina kokonainen päivä, joka tuntuu hyvin pitkältä. Hiivit mieleeni jokaisessa hetkessä ja mitä ihmeellisimmissä paikoissa.

Aamut ovat olleet niin viileitä ja olen käyttänyt palttoota. Sain siitä jo kehuja, kuinka hieno se on. Onko sinulla sukulaisia täällä, joku jonka luokse voisit tulla? Jos ei, niin tietenkin tulet sitten minun luokseni. Kyllä me jotain keksimme, onneksi tämä posti kulkee nopeasti. 

Odottaen, 

Lydia

P.s. Saan valokuviani pian esille erään tutun mesenaatin luokse. Olisipa ihanaa jos pääsisit käymään näyttelyni aikaan.

Elena keksii toisen tavan päästä Helsinkiin: kutomakonekurssin. 

Minulta jäi tämä juttu jostain syystä kesken viime talvena kun kirjan kuuntelin. Pidin kyllä kirjasta, neljä tähteä oli aika selkeä mitä antaa Goodreadsiin. Nyt reilu puoli vuotta myöhemmin olen unohtanut valtaosan yksityiskohdista, joten julkaisen jutunkin tällaisenaan mihin se talvella jäi, fiiliksiä kirjasta en ollut silloin kirjoittanut enempää muistiin. 

Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Anna-Liisa Haavikko: Kaari  

Siltala, 2021

Lukija: Erja Manto

Kesto: 19h 10min

Kansanhuoltoministeriön propagandapäällikkö Untamo Utrion vuonna 1942 syntyneen tyttären nimi oli aluksi Torkahdus, lyhentyen sitten Torkuksi. Untamo oli naimisissa, muttei lapsen äidin Meri Vitikaisen kanssa. Ero kuitenkin järjestyi, ja heti kun mahdollista, Untamo vei vihille esikoisensa äidin, innoissaan siitä että oli vihdoin saamassa jälkikasvua. Perhe kasvoi tulevina vuosina kahdella pojalla ja muutti Helsingistä Espooseen, Tapiolan "puutarhakaupunkiin".

Parikymppinen Kaari oli aikonut tutkijaksi, mutta päätynyt kirjoittamaan historiallisen jatkokertomuksen Eeva-lehteen, johon Meri-äiti kirjoitti muotijuttuja. Sen myötä hän totesi faktan: hän osaa kirjoittaa. Vastavalmistunut maisteri asui Vekarajärven varuskunta-alueella, jossa kaikki oli kaukana, niin ystävät kuin huvitukset ja etenkin mikään lehtorinvirka. Hänellä oli isältä saatu matkakirjoituskone, idea ja paljon aikaa. 26-vuotiaana, kun isä oli jäänyt Tammesta eläkkeelle, Kaari vei käsikirjoituksensa isänsä seuraajalle.

Kaari ei odotellut luovuuden kipinää, vaan valmisteli suunnitelmallisesti esikoistaan ja sopeutti kansainvälisen mallin suomalaiseen makuun. Meillä ei seksiä harrastettu naistenviihteessä tai historiallisissa romaaneissa. Utrio mursi tyttökirjamaisen tavan kirjoittaa viihdettä. Hän kuvasi naisen seksuaalisena olentona, joka oli miesten riistaa, mutta myös itse haluava. 

Kaarin esikuvina olivat Catherine-sarja, sekä ranskalaisen Sergeanne Golonin kirjoittama, aurinkokuninkaan aikaan sijoittuva supersuosittu Angelika-sarja. Utrion esikoiskirjaa mainostettiinkin kotimaisena uutuutena joka päihittää jopa Angelikat. Utrion tyyli oli kuitenkin alusta saakka päinvastainen, siinä missä Angelika metsästi miehiä, Utrion sankarittaret olivat sanavalmiita nuoria naisia, aikansa edelläkävijöitä joiden valloittamiseksi miehet joutuivat töihin. 

Aleksis Kiven päivänä 1968 (jolloin tämä bloggaaja oli vuoden ikäinen) ilmestynyt Kartanonherra ja kaunis Kirstin oli kustantamossa Kaarin harmiksi vaihtanut nimeä, eikä nainen sen kannessa näyttänyt 1500-luvun neidolta, vaan 1960-luvun luomukselta vahvoine meikkeineen ja kampauksineen. Todellisuudessa kirjailijan nimikin oli Kaari Virkajärvi, sillä hän oli avioitunut poikaystävänsä Jaakon kanssa muutamaa vuotta aiemmin, mutta kustantamo piti Utriota myyvempänä, siltäkin varalta, että hänen kirjansa käännettäisiin joskus kansainvälisille markkinoille. 

Kaari Utrio ensimmäisen romaaninsa kansiliepeessä 1968. Kuva: Tammi

Toimittajat huomasivat pian painosten kuningattaren. "Kirja on tarkoitettu viihteeksi. Tehokeinot on tarkkaan laskettu", kertoi esikoiskirjailija haastattelijalle. Kaari sanoi tietoisesti pyrkineensä luomaan mestariteoksen ja kirjoittavansa tienatakseen. Rahasta puhuminen oli kulttuuripiireissä rahvaanomaista. Hän pyrki rehellisyyteen, ei ärsyttämiseen tai provosointiin, mutta tuli luoneeksi itselleen kehykset, joihin hänet sijoitettiin kritiikeissä. Hänen pragmaattiseen suhtautumiseensa vaikutti paljon se, että hän oli kasvanut kustannusmaailmassa ja tunsi sen lainalaisuudet.

Utrion kirjat myivät ja niistä kirjoitettiin. Toimittajat eivät aina osanneet erottaa kirjailijan persoonaa tämän tekstistä ja häntä paheksuttiin luokkayhteiskunnan pönkittämisestä, joten heti ensimmäisten romaaniensa kohdalla hän joutui myös puolustamaan tekstiään. Paneeleissa ja haastatteluissa hän omaksui opettajan ja valistajan roolin. Miksi naisiin ja lapsiin kohdistuneesta väkivallasta olisi pitänyt vaieta? Kun tasa-arvo ei keskiajan moraalikäsitykseen kuulunut, ei Utrio voinut lähteä tuon ajan yhteiskuntaa muuttamaankaan. "Ensimmäisessä kirjassani pyrin tuomaan esiin, että seksi on hauskaa, kunnes huomasin, että raiskaukset vetävät paremmin."

Sanomalehtien kolumnistit ruotivat piikikkäästi Utrion puheita, mutta aikakauslehtien jutuissa kuvastui toimittajien ihailu. Sanavalmis kirjailija oli helposti lähestyttävä keskustelukumppani, jolla oli tietoa ja toimittajien janoamia moderneja mielipiteitä. Utrio puhui naisen asemasta ja veti linjoja menneisyydestä. Kaari Utrio tarvitsi naistenlehtiä ja naistenlehdet Utrion kaltaista kansanvalistajaa, joka osasi ottaa kantaa asioihin ja paketoi ajatuksensa sulavasti historian kehikkoon. 

Ero Jaakosta astui voimaan 1973 ja uusi liitto Kai Linnilän kanssa solmittiin seuraavana vuonna ja se kesti Linnilän elämän loppuun saakka. Pariskunta muutti heti tuoreeltaan Somerniemelle ja yritti aluksi elää omavaraisuudella. Saatiin lapsia, mutta Kaari kirjoitti edelleen tiuhaan tahtiin. 20 vuodessa syntyi 22 teosta. 1982 syntyi myös Amanita, perheyritys kirjankustannusalalla. Kaari jatkoi silti yhteistyötä Tammen kanssa, aina vuoteen 2011 jolloin Oppinut neiti julkaistiin Amanitassa. 

Kirjailijan työn suurimpia iloja oli, kun tarina alkoi viedä. Silloin Kaari itki ja nauroi kuljettaessaan sankareitaan. Maailma oli kaukana, ja hän rakasti ja vihasi henkilöitään. Ilman noita nautinnon hetkiä hän ei voinut elää. "Minulle se tarkoittaa, että olen ahdistunut ja eksyksissä, jos minulla ei ole kirjaa työn alla, vieläpä romaania, sillä tietokirjat eivät anna samanlaista tyydytystä", Kaari kuvasi suhdettaan kirjoittamiseen.

Kun äänikirjasovellus ehdotti Utrion elämäkertaa kuunneltavakseni, tiesin heti, että tämä on nappivalinta minulle, joka hyvin harvakseltaan tartun elämäkertoihin. Sitten näin sattumalta "mainoksen" kirjabloggareiden ryhmässä; meillä on lukutempaus Utrion 80-vuotissyntymäpäivän johdosta. Niin mukana!

Onhan Kaari Utrio minulle se kirjailija, jonka kirjoja olen lukenut määrällisesti ylivoimaisesti eniten. Olen kasvanut hänen kirjojensa mukana. Varhaisteininä luin äidin kirjahyllystä niin Ursula Pohjolan-Pirhosen, Hilja Valtosen, Anni Polvan kuin Kaari Utrionkin romaaneja, joista eniten minua miellyttivät Utrion tyyli ja sanavalmiit sankarittaret. Lainasin myös kaikki Catherinet ja Angelikat, täysin tietämättä, miten ne olivat vaikuttaneet Utrioon. Pitkälti juuri Utrion romaanien myötä minussa heräsi kiinnostus historiallisiin romaaneihin ja varmasti niillä oli oma vaikutuksensa siihen, että kiinnostuin historiasta ylipäätään. Ihastuin niissä paitsi kirjojen viihdyttävyyteen, myös siihen, miten ne lisäsivät yleistietämystä historian eri aikakausilta. Olen lukenut historiallista viihdettä lähes neljäkymmentä vuotta ja koen sen edelleen samoin kuin kouluvuosinani, kunhan kirjasta näkee, että se pohjaa perusteelliseen taustatyöhön. 

1980-luvun loppupuoliskolla, 20 ikävuoteni molemmin puolin, luin myös mielenkiinnolla Utrion ensimmäiset tietokirjat, joista Venus ja Eevan tyttäret jäivät erityisesti mieleeni. Romaaneista etenkin Vendela ('89) ja Haukka, minun rakkaani ('90) pakahduttivat nuorta, romanttista sydäntäni. Olin pettynyt, kun Tuulihaukka ('95) jäi lajissaan viimeiseksi, eikä uutta romaania tuntunut ilmestyvän. Kun Utrio palasi 2000-luvun alussa kirjakauppoihin 1800-luvun epookeilla, olin aluksi hieman pettynyt, mutta luin niistäkin jokaisen ja sankarittaret olivat edelleen mieleeni. Vain 2017 ilmestynyt, viimeisin Utrion romaani, Hupsu rakkaus, oli jäänyt minulta lukematta. Otinkin sen kuunteluun pian tämän elämäkerran jälkeen, ja antauduin jälleen täydestä sydämestäni laadukkaalle historialliselle viihteelle.

Onnea Kaari Utrio - ja suuri kiitos kirjoistasi!

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Pirkko Saisio: Elämänmeno

Äänikirjan julkaisija: Siltala, 2020

Lukija: Elsa Saisio

Kesto: 7 h 57 min

Kuuntelin kirjan Nextoryssa.

Eila ja siskonsa Lahja olivat karjalaista sukua, Helsinkiin päätyneet. Eila oli ollut naimisissa Laurin kanssa, mutta he eivät ehtineet saada lapsia, kun Lauri jo kuoli sodassa. Eilan vanhin tytär Marja on avioton lapsi suhteesta Reinoon, jonka hän oli tavannut kohta sodan jälkeen ollessaan kahvilassa töissä. Valitettavasti mies oli osoittautunut kaksinaamaiseksi petturiksi, vaikka oli niin uskonnollinenkin olevinaan.

Sittemmin Eila oli mennyt naimisiin Alpon kanssa ja he saivat kakai yhteistä lasta. Viiden hengen työläisperheenä he elelivät ajanmukaista niukkaa elämäänsä Helsingin Kalliossa ahtaassa asunnossaan, riidellen ja rakastaen. Alpo oli lempeä isä, joka suhtautui Marjaan kuin omaansa, muttei toisaalta puuttunut Eilan kiivauteen lastenkasvatuksessa muuten kuin "noh, noh" lausahdellen. Äidin vitsan kasvattama on lähinnä Marja, jolta äiti odottaa koko ajan enemmän.

Ja taas tuli äiti Nokialta kotiin kynnenaluset mustina ja käsivarret koneenrasvassa. Ja näki likaiset astiat ja pölyiset matot ja rikkinäiset sukat tuolin karmilla. Ja kuljetti Marjan niskatukasta keittokomeroon ja työnsi nenän rasvaisiin lautasiin. 

Marja itki ja tiskasi, mahaa ja päätä särki. Kuuma vesi loppui kesken kaiken, ja sormiin jäi paksu rasva ja eltaantuneen kastikkeen haju.

Ja taas nukkumaanmenon aikoihin Marja luki Anna- ja Runotyttö-sarjaa uudelleen ja uudelleen, kastikkeen haju hävisi ja äiti ja Nokian vittumaiset mestarit ja klupi Nokian kusiputkassa...

Kirja etenee vuoroin Marjan, vuoroin Eilan elämää kuvaillen, sodan jälleenrakennusvuosista aina 70-luvulle asti, jolloin Marja on jo itse nuori aikuinen. 

Pirkko Saision esikoisromaani vuodelta 1975 voitti J. H. Erkon palkinnon. Saisio oli itsekin vain 26-vuotias, kun romaani julkaistiin. Hän tiesi mistä kirjoitti, omanikäisestään Marjasta, oli asunut työläisperheessä jopa samalla kadulla Kalliossa, minne sijoitti Marjankin perheen. Alunperin hän kirjoitti Marjalle poliittisen heräämisen kauden romaanin loppupuolelle, mutta jätti kustantajan toiveesta taistolaisuuden sekä Marjan homoseksuaalisuuden pois.

On todella hienoa, että näitä vanhempiakin kirjoja luetaan nykyään äänikirjoiksi, sillä minun ei muuten olisi tullut luettua Elämänmenoa ehkä koskaan. Todennäköisyys, että olisin lähtenyt sitä kirjastosta etsimään oli pieni, mutta nähtyäni sen äänikirjauutuuksissa latasin sen kuunneltavaksi välittömästi ja pidin kuuntelemastani todella paljon. Lukijana oli vieläpä hänen oma tyttärensä Elsa Saisio joka suoriutui työstään erinomaisesti. Kuuntelin tosin kirjan 1,25 -kertaisella nopeudella mikä on harvinaista minulle, mutta nopeutus sopi mielestäni Eilan kipakkuuteen. Minulla ja miehelläni on muuten lempinimi Elsa Saisiolle. Kun huomaan hänen olevan mukana esimerkiksi jossain tv-sarjassa, huudahdan "Pupu!", koska Elsa tuli meille tutuksi Tampereen komediateatterin kesäteatterin lavalta, loistavasta suorituksesta jäniksenä Jarvan Jäniksen vuodessa. Vuosi oli 2007.

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä

Siltala, 2019 (lukukirjana 2014)

Suomennos: Sanna Manninen

Lukija: Anna Saksman

Kesto: 4 h 59 min

Kun rakastaa ja saa rakkaudelleen vastakaikua, ruumis on kevyt. Päinvastaisessa tilanteessa kilo painaa kolme kiloa. Orastava rakkaus on tanssia veitsenterällä. Joskus kilo ei saa koskaan painoaan takaisin, mikä synnyttää epäröintiä pelokkaissa, kokeneissa ja kaukaa viisaissa, ja niissä, jotka eivät olleet poikkeuksellisen toiveikkaita, kuten Ester.

Ester Nilsson oli 31-vuotias, runoilija ja esseisti, suuri yleisö ei häntä tuntenut. Hän oli jo kahdeksantoistavuotiaana ymmärtänyt, että elämän tarkoitus oli tylsyyden torjuminen, löytänyt kielen ja ajattelun ja suorittanut filosofian opinnot Tukholmassa. Sen jälkeen hän oli toiminut vapaana kirjailijana ja elänyt jo vuosia avomiehensä Perin kanssa kaikin puolin tyydyttävässä suhteessa.

Eräs kesäkuinen puhelu muutti hänen elämänsä. Hänelle tarjottiin toimeksiantoa, esitelmän pitämistä taiteilija Hugo Raskista, kesto puoli tuntia, tavallinen palkkio, vajaa viikko aikaa valmistautua.

Ester Nilsson aikoi kirjoittaa loistavan esitelmän. Hugo Rask hämmästyisi kuunnellessaan häntä. Kaikki taiteilijat, varsinkin Raskin kaltaiset valistusmiehet, olivat vastaanottavaisia sanamuotojen voimalle ja eroottiselle potentiaalille. 

Päivä päivältä Esterin kirjoittaessa hänessä voimistui tunne, että hän kuului yhteen aiheensa kanssa. Tunne vaihtui kunnioituksesta (sunnuntai), arvostuksesta (tiistai), ja torstaihin mennessä jomottavaksi ikäväksi, ja perjantaina painavaksi kaipaukseksi. Hän huomasi, että ihminen voi ikävöidä ihmistä jota ei ole koskaan tavannut muualla kuin mielikuvituksessaan. 

Esitelmän aikana Rask istui eturivissä, keskittyneenä kuten sataviisikymmentä maksanutta kuuntelijaa yleisössä. Jälkeenpäin Rask tuli liikuttuneena kiittämään Esteriä tämän kädet omiinsa sulkien, sanoen ettei kukaan aiemmin ole ymmärtänyt häntä niin täydellisesti. Paikalla oli myös Raskin poika joka ehdotti että he lähtisivät kolmin lasilliselle, eikä Ester olisi halunnut mitään yhtä paljon, mutta juuri tuolloin hänen veljensä oli käymässä Ruotsissa, eikä Ester voinut perua illallista. 

Hugosta tuli Esterille pakkomielle jonka ateljeen ulkopuolella Ester kierteli, jota seurasi kadulla ja jonka seuraan sitten lyöttäytyi kuin vahingossa törmäten. Harmi vain Hugon ateljeella oli aina muitakin ihmisiä, ystäviä ja avustajia. 

Kaikki huomasivat, että Ester on rakastunut, ystävät, päätoimittaja joka antoi hänelle toimeksiannon tehdä Raskista lehteen juttu. Jopa Per, vaikka mies haluaisikin kuulla olevansa väärässä. Mutta sitä Ester ei voi sanoa ja Per käskee tämän muuttaa pois huoneistostaan, että Ester vie tavaransa pois välittömästi. 

Ester ja Hugo tapailevat, Esterin mielestä liian harvoin ja liian epäsäännöllisesti, varsinkin sen jälkeen, kun olivat jo menneet sänkyyn ja olivat Esterin silmissä siis pari ja rakastivat toisiaan. Olihan Hugolla työnsä, mutta silti Hugon pitäisi Esterin mielestä kantaa puhelinta mukanaan siltä varalta, että Ester haluaisi tavoittaa hänet, niinhän Esterkin teki. Ei näin, että Ester joutuu soittamaan kuusi kertaa, eikä Hugo vieläkään vastaa. Hänen tunteensa heittelehtivät, välillä Ester päätti olla soittamatta enää kertaakaan ennen kuin Hugo on soittanut hänelle, välillä hän innolla suunnitteli heidän tulevaisuuttaan ja soitti sitten taas Hugolle ja lähetti lukuisia tekstiviestejä. Hän ajatteli että kaikelle oli luonnollinen selitys, miksi Hugosta ei kuulu mitään, mutta mikään ei satu niin paljon kuin tietämättömyys. Edes Hugo ei voinut tehdä koko ajan töitä.

Esterin yksipuoliseksi kääntyvä rakkaustarina kosketti minua syvältä ja toi mieleeni omia nuoruusmuistojani vähän vastaavan kaltaisesti päättyneestä, muutaman kuukauden kestäneestä seurustelusta. Enempää en oikeastaan halua sanoa. 

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Raakel Lignell: Älä sano että rakastat

Siltala, 2019

286 sivua 

Ikinä en ole saanut tällaista huomionosoitusta mieheltä. Peruspuskia toki, mutta huoneessa on kymmeniä ruusuja. Laskemme kukat, niitä on sata. Näiden hinnalla eläisin kuukauden. Kortissa lukee: Ajattelen sinua jatkuvasti, soitan sinulle, Izak.
Apua!

Reilu parikymppinen Raakel lähtee Berliiniin jatkamaan viuluopintojaan. Suomeen jää poikaystävä, tuntuu turvalliselta vannoa rakkauden kestävän välimatkasta huolimatta. Berliinin muuri murtuu, Raakel juhlii illat ja harjoittelee päivät, ellei ole sortunut liian moneen tequilaan.

Raakel ei kaipaa mitään vakavampaa säätöä, mutta tummahipiäinen, uljas ja lihaksikas Izak vie häneltä jalat alta. Mies on kotoisin Beninistä, varakkaasta perheestä, isä diplomaatti, sisko pankinjohtaja, veli armeijan pamppuja. Mies itse kertoo olevansa lentäjä. Exiä tuntuu riittävän, ja lapsia heidän kanssaan. Raakel kauhistuu huomatessaan olevansa raskaana, Izak on haltioissaan. Koko aikana Izak ei ole ollut päivääkään töissä ja Raakel alkaa epäillä millä mies osallistuu lapsen elättämiseen. 

Raakel lainaa Izakille huomattavan summan rahaa, tyhjentää säästötilinsä vanhemmilta salaa. Raskaudestakin tietää vain sisko. Rahat Izak aikoo käyttää bisneksiin Beninissä, voitot lapsen elättämiseen, tottakai. Myös Raakel lähtee Beniniin, jossa Izakista paljastuu se pikimusta puoli jonka Raakel saa tuntea iskuina vartalossaan. 

Emäntäni istahtaa viereeni sängylle ja sanoo olevansa pahoillaan siitä, mitä olen joutunut kokemaan. Hän sanoo, että on väärin, että mies, jolle suku on antanut kaikki mahdollisuudet menestyä ja rakentaa hieno elämä, toimii näin. Sanon, että huumeet sen tekevät.
Hän on pitkään hiljaa, katsoo vakavasti ja sanoo, että moni afrikkalainen mies lyö. Hänenkin miehensä. Vaikka ääneen kauhistelee veljensä tekosia. Ei pidä kuvitella, että puheet ja teot olisivat sama asia. Ei tällä mantereella, ehkä Euroopassa. 
En tiedä, mitä ajatella. En halua hukkua yleistämisen suohon. 

Älä sano että rakastat on Lignellin omaan nuoruuden suhteeseen perustuva, koskettava kirja. Näin hänen puhuvan siitä Puoli seitsemän -ohjelmassa jokin aika sitten ja lisäsin sen saman tien heti kirjastosta varattavien listaan. 

Lignell ei ole lähtenyt ollenkaan selittelyn ja puolustelun linjalle saati jälkiviisastellut miksi fiksu, hyvästä perheestä oleva tyttö uskoo komean miehen lepertelyt, vaikka varoitusmerkkejä on heti ilmassa. Hyvä näin, sillä kirja on ihanan aitoa, rehellistä ja koskettavaa tekstiä joka saa toivomaan, että kaikki kääntyy vielä jotakin kautta parhain päin, sillä ovathan Rakelin kokemukset hurjia. Pidin välillä suorastaan ihmeenä, että hänen esikoistyttärensä selvisi äidin kokemasta väkivallasta. Kirja voisi toimia hyvin myös äänikirjana, etenkin kun Lignell lukee sen itse. 

Hanna Ryti: Rakkaudettomuus

Hanna Ryti: Rakkaudettomuus
Siltala, 2019
Kesto: 6 h 59 min
Lukija: Outi Vuoriranta

Ruusu, Lilja ja Orvokki ovat sisaruksia. Lilja on nelikymppinen kuvataiteilija, Orvokki tämän kymmenen vuotta nuorempi trendikäs sisko, bloggaaja, Teron avovaimo, toimittaja ammatiltaan. Ruusu on kahden pienen lapsen äiti, balettitanssija, kiinnityksellä Pariisin oopperan baletissa. Suomessa tulee piipahdettua pikaisesti juhannuksena ja puoliso Louise pidetään piilossa sisarusten äidiltä, hänen kuultensa tätä kutsutaan Louisiksi. 

Orvokki on saanut kunnian haastatella Mihkel Marttista, joka on levä- ja jäätikkötutkija sekä kirjailija ja nyt kirjoittanut uuden kirjan ilmaston hätätilasta. Olisipa ihanaa olla seurapiiritoimittaja, ei siksi että olisi pidemmän päälle kiinnostavaa kirjoittaa julkkisten kuulumisista, vaan siksi että tapaisi juhlissa Mihkeliä. Oma Tero tuntuu valjulta pitkähiuksiseen ja komeaan, tummaan Mihkeliin verrattuna.

Lilja käy terapeutilla, puhuu lapsuudestaan, ei ole mielestään mitenkään traumatisoitunut kuitenkaan, isän lähdöstäkin on jo kolmekymmentä vuotta. Ja kaikkia lapsiahan kuritettiin vielä 80-luvulla, se oli ihan normaalia. Ei häntä sentään mitenkään hakattu, pitäähän lasta tukistaa ja antaa luunappia jos ei tottele. Terapeutti kysyy miksi Lilja on tullut, mitä Lilja haluaa. Lilja haluaa rahaa. Että saisi apurahan, että galleriat valitsisivat hänen töitään näyttelyynsä, että maalaukset myisivät ja hän saisi mainetta ja lisää näyttelyitä, lisää rahaa. "Rauhaa", hän kuitenkin vastaa terapeutille. Ehkä olisi pitänyt kuunnella äitiä, tyhmä ammatinvalinta, et tule pärjäämään. Kunpa osaisi tehdä jotain muuta, jotain mistä saisi rahaa.

Kuohuviinirinki, niin Orvokki kutsuu ihania ystäviään, hurmaavia, kauniita ja lahjakkaita. Heidän kanssaan Orvokki käy lounailla, nykytaiteen näyttelyissä ja tapasbaareissa, he tsemppaavat toisiaan, he ovat nuoria menestyjiä. Ennen nukkumaan menoa Orvokin pitää vielä ehtiä blogata heidän kanssaan vietetystä illasta #ihanaa. Orvokki palkitsee itseään tavaroilla, osta osta osta, nauti elämästä! Ja suklaasta. Hän haluaa vaipua suklaiseen Mariaanien hautaan. Hän ei aio ajatella lapsia, jotka kiipeävät kaakaopuihin viidakkoveitset kourissaan, tai kerosiinia jonka voimin kaakao on kuljetettu Suomeen. Hänellä ei ole itsekuria, hän tuntee Mihkel Marttisen paheksuvan katseen. 

Lilja on lukenut lehdestä Orvokin kirjoittaman jutun jäätikkötutkijasta. Hän haluaa maalata taulun jäätiköstä, kun saisi maalattua edes yhden hemmetin viivan, kunpa taulu puhuttelisi häntä, kunpa tupakkaa kuluisi vähemmän. Kun Mihkel on vieraana ajankohtaisohjelmassa, Lilja jää kuuntelemaan. Ehkä Mihkel auttaisi häntä maalausprosessissa. Mutta mies puhuu vain edessä olevasta tuhosta, maapallon lämpenemisestä, selkärankaisten määrän romahtamisesta, kuudennesta sukupuutosta.

Liljan mielestä Orvokki on saanut aina niin paljon enemmän ja niin helpolla, elämältä ja heidän äidiltään joka on pitänyt kuopusta lellikkinään. Ja entä Ruusu sitten, päässyt jo 15-vuotiaana tanssimaan balettiaan maailmalle, koskaan ei ole joutunut kokemaan pettymyksiä, on puoliso ja huoneisto Pariisissa, säännölliset tulot. Tosin kaikilla on vähän samanlainen fiilis toisistaan, että kuka sitä huomiota eniten sai, vai saiko loppujen lopuksi oikein kukaan. Ja kun äiti yhtäkkiä sairastuu vakavasti, toisilleen kateellisista siskoksista ei ole tukea toisilleen.

Kirjassa on valtaisa määrä yhteiskuntakritiikkiä, tuntuu että kaikki mahdollinen kuluttamiseen liittyvä tuli käsiteltyä. Se on kuitenkin kirjoitettu taitavasti niin ettei se tunnu saarnaavalta, irralliselta tai päälleliimatulta. Orvokki, joka lähtee mukaan Mihkelin somekampanjoihin ollakseen enemmän miehen mieleen, kuukausi ilman muovia, vuosi ilman lihaa, on hyvä esimerkki tämän hetken tiedostavasta ihmisestä, joka lähtee mukaan johonkin maailmanpelastusprojektiin ja saa siitä kirkkaamman kruunun ja blogisisältöä, vaikka samaan aikaan tekee yhtä ja toista maapalloa kuormittavaa ilman että kiinnittää niihin huomiota. Kai nyt vegaaniblogia pitävä Orvokki voi toisessa, lifestyleblogissaan, esitellä sponsorilta saatuja alpakkatuotteita, nehän ovat ksksi aivan eri blogia?

Viime aikoina on ilmestynyt monia romaaneja joissa käsitellään pakolaisuutta ja turvapaikanhakijoita. Luen parhaillaankin yhtä sellaista, Tuuli Salmisen Rannalla poika. Veikkaan että ilmastonmuutos joka on parhaillaan niin tapetilla, tulee lähivuosina näkymään enemmän myös kaunokirjallisuudessa.

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu 

Siltala 2015, 155 sivua

Mustaa satua kerrotaan kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä elää mies, jonka vaimo on jättänyt ja vienyt heidän poikansa mukanaan. Mies kirjoittaa käsikirjoitusta, romaania menneistä ajoista. 

Ajoin Malmin hautausmaalle. Sieltähän koko juttu tavallaan alkaa. Seisoin hautausmaan portilla ja katselin hautakivien rivistöjä. Kivet olivat kuin matkalaukkuja, valmiina ylösnousua odottamassa. Tai ehkä ne olivat asiakirjasalkkuja, pitivät sisällään tilinpäätöksen nimeämiensä henkilöiden elämästä. Kaikki kuitit säilytettävä tuomiopäivään saakka. Mutta minä en etsinyt nyt hautakiveä, päinvastoin, etsin sellaista viimeistä leposijaa, jolta en uskonut kiveä löytäväni. Etsin vanhoja vähävaraisten linjahautoja.

Noihin hautoihin päätyivät vähävaraisten ruumiit ja niistä Noita-Kalliona tunnettu mies kaivoi ruumiit joista irrotti sormia ja kokonaisia käsiä, noitamenoihinsa tarvitsemiaan sinettejä.

Mies muistaa Joonan, ystävänsä kouluajoiltaan, ja muistelee mitä ovat yhdessä tehneet. Mies puhuu tälle, ääneen vaiko itsekseen, en ole varma. Tuntuu kuin hänen mielensä hieman häilyisi.

Menneessä ajassa, 1930-luvulla, seikkailee pirtutrokari Heino. 

Kun yön pimeimmät tunnit ovat takana, Kivimäki sammuttaa ajovalot. Auto matelee eteenpäin aamuyön sinessä, ja taivaalla muutama sininen pilvi vaeltaa aikaa mitaten hitaasti kohti taivaan lakipistettä. He rullaavat pimein lyhdyin Tattarisuolle, jolta Heino on etukäteen katsonut lastille piilopaikan.

Sudenhetki, Heino ajattelee katsellessaan aamuyön sinistä valoa. Tässä valossa lampaat menettävät hetkeksi kykynsä erottaa maisemassa hiipivän suden, ja silloin voi vanha kokenut susiuros raadella hetkessä koko lauman. Näin eno oli hänelle joskus sudenhetken selittänyt.

Heinokin muistelee menneitä, kansalaissodan aikoja, miten isäukko päätyi Hennalaan, oli muilutuksia ja työläismarsseja, oli eno joka yritti Ameriikassa rikastua ja palasi takaisin kun kuuli että Suomesta oltiin vallankumouksella luomassa punaista paratiisia.

Aki Ollikaisen edellinen romaani, esikoinen Nälkävuodet, sai Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon, Finlandia-ehdokkuuden ja valittiin kirjabloggaajien äänestyksessä vuoden parhaaksi kotimaiseksi romaaniksi. Tästä johtuen osalla Mustan sadun lukijoista odotukset ovat olleet niin korkealla, että kirja on tuottanut pienen pettymyksen, olenpa eräässä blogissa nähnyt toivottavan ettei kirjaa olisi edes julkaistu. Itse en ole Nälkävuotta lukenut, joten pystyin suhtautumaan Mustaan satuun ilman esikoisen luomia paineita kokea jotain erityisen suurta ja pidinkin lukemastani. Yksi asia minua jäi vaivaamaan. Olivatko hoksottimeni jotenkin poikkeuksellisen kohmeessa vai miksi kesti niinkauan ennen kuin tajusin miesten välisen kytkyn?

Mutuhuttuilijana koen oikeudekseni omana mielipiteenäni sanoa, että olisin ennemmin suonut Finlandia-ehdokkuuden Mustalle sadulle kuin Armain aika -pienoisromaanille.

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Umayya Abu-Hanna: Alienin silmin

Siltala 2014, 321 sivua

Israelissa vuonna 1961 palestiinalaiseen perheeseen syntynyt Umayya Abu-Hanna muutti Suomeen ja Naantaliin vuonna 1983 rakastuttuaan suomalaiseen poikaan. Tuohon aikaan maahanmuuttajan piti rekisteröityä Alien Officessa ja palestiinalaisuutensa vuoksi parikymppinen Abu-Hanna oli niin epäilyttävä, että Supo kuulusteli häntä ja selvitteli hänen vaikuttimiaan puolen työpäivän verran.

Poikaystävä jonka juuret ovat Savossa ja koti Naantalissa, kertoo, että helsinkiläiset ovat itsekeskeisiä ja tylyjä ja kaupunki on vähän vaarallinenkin. Helsingissä asuvat "herrat". Hyvät, tavalliset, lämpimät ihmiset asuvat muualla, pienissä kunnissa. Tämän tarinan tulen kuulemaan monta, monta kertaa, monta vuotta.

Abu-Hanna menee naantalilaisen kanssa vihille, mutta lyhyeksi jäävästä liitosta erottuaan muuttaa Helsinkiin. Alienin silmin onkin kuvaus Helsingistä ja Uudestamaalta kolmen vuosikymmenen ajalta maahanmuuttajan näkökulmasta. Suomen ja etunenässä pääkaupunkiseutumme hitaasta kansainvälistymisestä ja suhtautumisestamme Suomeen muualta muuttaneisiin kertoo osaltaan se miten heitä kutsumme. 80-luvulla Abu-Hanna kuuli olevansa ulkomaalainen, 90-luvulla maahanmuuttaja ja 2000-luvulla uussuomalainen. Abu-Hanna ei tokikaan ole tyypillinen maahanmuuttaja, sillä hän on toiminut Suomessa sekä tv- että radiotoimittajana, Helsingin kaupunginvaltuutettuna, ollut ehdokkaana eduskuntavaaleissa ja ollut aktiivisesti mukana erilaisissa monikulttuurisissa toimikunnissa ja projekteissa joihin hänet on kutsuttu mukaan, usein ainoana ulkomaalaistaustaisena toimijana. Tämä sai minut ihmettelemään sitä, miten vähän näissä projekteissa olemme osanneet käyttää hyödyksemme juuri heitä, jotka kokevat maahanmuuttajana elämisen henkilökohtaisesti ja ovat sen tähden täsmälleen siellä asian ytimessä kokien, näkien ja tarpeensa tuntien. Esimerkiksi Helsinkiin vuonna 1996 perustetun kulttuurikeskus Caisan johtajat ovat aina olleet etnisesti suomalaisia.

Kun Abu-Hanna vuonna '83 pääsi Helsingin yliopistoon, hänen ensimmäinen ongelmansa oli kieli. Luennoilla ei puhuttu savoa eikä turkua, vaan kirjakieltä ja helsinkiläisten suomea. Menee vuosi, kun hän alkaa pysyä kärryillä siitä mistä puhutaan. 

Ensimmäisen syksyn yleisopinnoissani on kaksi kurssia, jotka ovat kastajaiseni nykyiseen kulttuuriin: kansatieteen kurssi ja kansanuskon kurssi.
...
Olen kansatieteen kurssilla. Vihkoon kirjoitan: "Suomen keskiajan peltojen muokkaamisessa käytetään riisikarhua, hiuspidikkeenä harakkaa ja pellavan eräs työstämisvälinen on puinen krokotiili." Takamus on puutunut ja opettaja puhuu. Kirjoitan muistiinpanoja välillä arabiaksi, välillä englanniksi.

Voi Umayya, edes minä en tiedä mitä ovat riisikarhu ja puinen krokotiili, eikä tietämääni harakkaa voi hiuspidikkeenä käyttää!

Kieli tai Suomen talvien kylmyys eivät kuitenkaan muodostuneet Abu-Hannan suurimmiksi haasteiksi. 1980-luvun alussa tilanne Suomessa on suhteellisen neutraali. "Neutraali" tarkoittaa sitä, että heitä, jotka eivät näytä etnisesti suomalaisilta, tuijotellaan ja ihmetellään, ei muuta. 1980-luvun puolivälissä on kaksi selkeää kategoriaa: 1. Muut länsieurooppalaiset, joita kohtaan koetaan alemmuutta, mustasukkaisuutta tai sokeaa ihailua. 2. Sitten "loput muut" ja he ovat huonompia ja alempiarvoisia, joita poissuljetaan tai halveksitaan.

Vuosina 1986-1987 Abu-Hanna toimii pakolaiskeskuksen tulkkina. Tältä ajalta kirjassa on järkyttävä tarina siitä, miten nuori kurdipakolaisnainen, lukutaidoton, vain kurdinkieltä ja arabiaa puhuva nainen menee helsinkiläisen terveyskeskuksen sairaanhoitajan pakeille Abu-Hanna tulkkinaan, hakemaan sopivaa ehkäisyä. Hän on parikymppinen ja hänellä on jo kolme lasta. Sairaanhoitaja tivaa kiukkuisesti vastauksia joita heillä ei ole antaa. Nuori kurdinainen ei tiedä tarkkaa syntymäpäiväänsä, lastensa tarkkoja syntymäpäiviä tai lasten syntymäpainoja. Hän on synnyttänyt esikoisensa pakomatkalla, yksin vuoristossa, noin 16- tai 17-vuotiaana. 
"Lapsen syntymäpaino?"
"Hän ei tiedä, kun synnytti yksin vuoristossa."
"Lapsen pituus sitten."
"Hän ei tiedä."
"Päänympärystä on siis turha kysyä, niinkö?"
"Kyllä."
Lähete gynekologille saadaan siitä huolimatta, ja niin tämä nuori kurdinainen on elämänsä ensimmäistä kertaa lääkärissä, gynellä, puhumassa ehkäisystä. Gynekologin mielestä ulkomaalainen nainen ymmärtää kyllä suomea kunhan tälle puhuu riittävän hitaasti ja riittävän kovalla äänellä ja sanoo "Riisu vaatteet pois, tämä on sama tilanne kuin me naiset saunassa, ei sen kummempaa."
Kurdinainen ei ollut käynyt saunassa. Ja se mihin tilanne lopulta päätyy on järkyttävää. Niin järkyttävää että luen kaiken toiseen kertaan ja pidän sitten tauon lukemisesta koska minua hävettää että olemme olleet niin tietämättömiä ja ymmärtämättömiä.

Abu-Hannan omien sanojen mukaan kirja liikkuu kulttuurihistorian ja omaelämäkerran välissä. Käytännössä Abu-Hanna kertoo kohtaamistaan ihmisistä ja asenteista, töistään joita on riittänyt tiskarista Valtion taidemuseon kehittämisyksikön monikulttuurisuusasiantuntijaksi ja ennen kaikkea pääkaupunkiseutumme hitaasta globalisoitumisesta. Kappaleet ovat lyhyitä ja aiheet sinkoilevat sinne tänne, vain vuosikymmen on se joka sitoo ne aina kohdilleen. Paikoitellen tuntuu siltä, ettei kirjoittaja ole löytänyt parempaakaan kohtaa minne ympätä juuri tämä pieni tarinanpätkä, mutta eipä tuo seikka pitkään häirinnyt ainakaan tätä lukijaa. Teksti on nimittäin erittäin sujuvaa ja nopealukuista ja yleissivistävää, sillä mielestäni tekee hyvää nähdä ulkomaalaistaustaisen silmin millainen lintukoto tämä Suomemme onkaan. Tai onko se edes sitä? Abu-Hanna muutti kolmenkymmenen suomenvuotensa jälkeen Helsingistä Amsterdamiin voidakseen kasvattaa adoptiotyttärensä vähemmän rasistisessa ympäristössä.