Satu Vasantola: Kaikki kadonneet

Satu Vesantola: Kaikki kadonneet

Tammi, 2020

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 7 h 42 min

Annu menetti molemmat vanhempansa jo lapsena äidin kuoltua ja isän jouduttua vankilaan moraalisesti kaksipiippuisten, mutta lain edessä yksiselitteisesti rangaistavien tekojensa takia. Aikaan ennen laillista aborttia isä oli enkelintekijä, ja Annu kulki mukana, hätään joutuneiden naisten kotona isää auttaen. Pieni tyttö keitti isossa kattilassa letkuja ja nipistimiä, desinfioi laittomissa aborteissa käytettyjä verisiä välineitä. Kun isä joutuu vankilaan, Annu muuttaa parhaan ystävänsä Lauran perheeseen.

Ja kohta kun Annu on jo keittiössä niskansa takana liian ison essun solmu, käsissään tähtimuotti ja sormet vehnäjauhojen peitossa, hän kuulee miten Lauran äiti kuiskaa Lauran isälle, erottaa sanoista vain yhden sieltä, toisen täältä. Isäänsä odottaa, raukka, tietääkö edes ja miten sen sille kertoisi.
Annu puristaa muottia niin että sen terävä reuna painuu syvälle sormien sisään. Hän jännittää vatsan ja hartiat, pepunkin ja yrittää kuulla mitä Lauran äiti sanoo, mutta tämä kuiskii liian hiljaa. Siksi Annu kuulee vain viimeiset sanat. "Olisi pitänyt hakea tyttö turvaan jo silloin kun sen äiti kuoli. Ties mitä on nähnyt tuollaisen isän matkassa."

Vaikean teini-iän jälkeen ja välien katkettua Lauraan ja tämän perheeseen Annu oli kouluttautunut naistentautien ja synnytysten lääkäriksi, päätynyt tavallaan samalle alalle kuin isänsä. Työssään hän kohtaa raiskattuja ja pahoinpideltyjä naisia, toisaalta myös heitä, jotka uskonnollisen yhteisön normien vuoksi eivät pysty päättämään vartalostaan ja siitä, että se kantaa toistakymmentä lasta jos vain jaksaa, mielen jaksaminen on toissijaista. Syöpäsairaasta Ellasta tulee hänelle tärkeä ihminen. 

Annu oli vuoden verran tapaillut Saulia, mutta vaikka mies luki hänelle seksin jälkeen Nerudaa, jotain kuitenkin puuttui. Toisaalta hänen oli vaikea uskaltaa rakastaa, sitoutua pitkään suhteeseen. Annulla oli aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär Marikuu, jolle hän ei ollut koskaan kertonut totuutta tämän isästä. Nyt ensirakkaut taan elävä tytär on taas alkanut painostaa tietoa irti hänestä.

En ollut käynyt täällä aikoihin, avaimen etsimiseen oli kulunut toista tuntia, mutta olin luvannut kaivaa esiin vanhan kellon, jonka Marikuu oli tehnyt käsityötunnilla kymmenvuotiaana. Ja ensikenkänsä, nekin hän tahtoi ja tietoa isästään, jostain syystä juuri nyt kun omani oli sukeltanut sumusta vuosien jälkeen. Sen täytyi johtua uudesta tyttöystävästä, siitä jolla oli nuoren pojan vartalo, olkapäältä roikkuva neule ja silmissä utelias välke. 
Valtaisa halu urkkia ensin ja lohduttaa sitten. Kumma vimma nostaa valoon toisen kauan sitten karkotetut aaveet, isä jota ei ollut. 

Kirjassa vallitsi intensiivinen, tihentynyt tunnelma, joka ei hellittänyt otteesta hetkeksikään. Ihmiskohtalo toisensa jälkeen koskettaa syvältä. Kerrankin en olisi tiivistänyt mistään, kirjassa ei ollut yhtään turhaa kohtausta. Olisin vain toivonut, että olisin pystynyt kuuntelemaan sen kerralla alusta loppuun, ilman että oma arki tunkeutuu väliin ja rikkoo tunnelman. 

Luetut mutta bloggaamatta jääneet, osa IV

Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen 4,5/5
Susanna on Etelä-Pohjanmaalta lähtöisin oleva juristi nykyhetken Helsingissä. Siellä hän kohtaa Fatiman, Irakista paenneen naisen joka on pakomatkalla menettänyt lapsensa. Fatiman veljen elämä kietoutuu Susannan sukuun jota seurataan neljässä sukupolvessa 1930-luvulta lähtien. 
Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen liikkuu vuosien 2015-2017 välillä ja nuo parin vuoden heitot liittyvät pitkälti siihen, onko Tapio vielä elossa vai ei. Romaani nimittäin alkaa vuodesta 2017 jolloin 92-vuotias Martta joutuu hautaamaan poikansa. Toinen osa hyppelee 1930-1970 -lukujen välillä ja oli minulle harvinaisen sekavaa luettavaa. Tarkoitan tällä sitä, että yleensä pysyn näissä aikasiirtymissä mielestäni hyvin kärryillä eikä hyppiminen haittaa, mutta jostain syystä jouduin nyt moneen kertaan palaamaan taaksepäin ja etsimään sukulaissuhteita; kuka on kenenkin vanhempi, puoliso ja lapsi. Onhan tässä kyllä paljon henkilöitäkin. Noin muuten pidän kyllä paljon sukusaagoista ja vaikka tämä romaani ei ensimmäisessä osassa sellaiselta vaikuttanut, toisessa osassa päästiin vauhtiin ja suvusta alkoi löytyä kaikenlaisia salaisuuksia.

Sarah Lark: Maorien laulu 3,5/5
On kulunut 40 vuotta siitä kun Helen ja Gwyneira matkustivat Englannista kauas Uuteen-Seelantiin mennäkseen naimisiin. Gwyn pitää edelleen Kiwardin menestyksekästä lammastilaa, Helen omistaa pienen majatalon. Nyt pääosissa ovat heidän lapsenlapsensa, Helenin vaatimaton ja ystävällinen Elaine ja Gwynin itsekäs ja voimakastahtoinen, puoliksi maori Kura. Helen ihastuu Christchurchiin ilmestyvään Williamiin, mutta Kuran saapuessa kaupunkiin syntyy kolmiodraama. Kura ei halua mitään muuta kuin laulaa ja näkee Williamissa mahdollisuuden päästä luomaan uraa Englannissa. Kuralle se riittää syyksi viedä mies häikäilemättömästi serkultaan, eivätkä häntä muutenkaan Elainen tunteet kiinnosta. 
Ärsytti etten muistanut oikein mitään Valkoisen pilven maasta. En ole edes kirjoittanut juttua siitä, mikä harmitti isosti. Alkuosa oli kiinnostava, loppua kohden kirja hiukan lässähti.

Taina Latvala: Venetsialaiset 3/5
Elokuun viimeisenä viikonloppuna vietetään venetsialaisia erityisesti Pohjanmaalla. Sinne kokoontuvat lapsuuden mökille myös kirjan kolme sisarusta. Mökin rakentanut isä on kuollut ja nyt pitäisi pakata tavaroita ja päättää mökin kohtalosta. Myymisen puolesta puhuu keskimmäinen sisko Paula. Nuorimmaisen, Elinan, häitäkin pitäisi samalla suunnitella. Vanhin sisko Iiris haluaa lähteä paikallisia venetsialaisia juhlimaan ja sinnehän sitten päädytään. Kirjassa oli kivan tiivis tunnelma, mutta jokin siinä vain ei kolahtanut aiempien Latvalalta lukemieni tavoin. Seuraavaa odotellessa, ilman muuta.