Like, äänikirja 2023, lukukirja 2015
Lukija: Meriam Trabelsi
Kesto: 9 h 18 min
Voi, etsi minut sinestä,
välistä veden ja taivaan,
missä kaikki tapahtuu nyt
missä olemme ikuisuus
lailla virtaavan joen.
Voi, etsi minut sieltä,
ikuisen päivän mailta
ja mailta ikuisen yön
ei täällä ole aikaa
täällä sinessä
välissä veden ja taivaan
ei eri maita
ei sotilaita
ei kärsimystä, riemua
sini välissä veden ja taivaan
Sininen välissä taivaan ja veden kertoo yhdestä laajasta palestiinalaissuvusta, joka levittäytyy siirtotyöläisten myötä laajalle. Pääosissa ovat Israelin itsenäistymisen myötä alkaneen sodan aikana Gazaan pakolaisleirille päätynyt suku, sekä Amerikkaan lähtenyt sukuhaara.
Palestiinassa asuu suvun matriarkaksi nouseva Nazmiye, jonka veli Mamduh lähti töihin Amerikkaan ja jonka poika meni siellä naimisiin espanjalaisen naisen kanssa, mitä ei katsottu kovin hyvällä. Eikä siitä paljon hyvää seurannutkaan.
Yhtenä päähenkilöistä on kirjan nykyhetkessä Yhdysvalloissa kasvanut Nuri, Mamduhin lapsenlapsi, joka on pienenä kokenut kovia ja huostaanotettu, ja sen jälkeen asunut lukuisissa perheissä, tullen kohdelluksi niissä miten milloinkin. Teininä Nuri ei tiedä Palestiinasta tai Gazasta oikein mitään, eikä muista ennen lopullista huostaanottoa kuollutta isoisäänsä, joka suunnitteli tytön viemistä juurilleen, tai ainakin pakolaisleirille Gazaan. Heittopussina kasvaneesta Nurista oli tullut rääväsuinen teini, joka ei koe kuuluvansa mihinkään, ei asuinpaikkaan, eikä kulttuuriin, mutta mitä enemmän hänestä yritetään tehdä kunnon kristittyä, sitä enemmän hän panee vastaan.
Olennainen osa kirjaa on yhdenlainen maaginen realismi, sillä suvun naisilla esiintyy taipumusta nähdä asioita ja ihmisiä. Nazmiyen äiti umm Mamduh oli hulluna pidetty selvännäkijä, jota kuitenkin jopa kylän miehet kävivät kuuntelemassa, kun kaikki vielä asuivat Beil Darasissa, eli ennen Gazaan vaeltamista. Beil Darasista lähdön yhteydessä israelilaissotilaat joukkoraiskasivat Nazmiyen ja ampuivat tämän pikkusisaren Mariamin, joka sen jälkeen kulkee aina äänenä Nazmiyen päässä ja antaa tälle neuvoja. Nazmiye sai ensin monta poikaa ja vihdoin, viime hetkillä tyttären, jolle Mariam oli hänen päänsä sisällä käskenyt antaa nimeksi Alwan, ja jota Nazmiye sen tähden odotti syntyväksi. Alwanin esikoispojasta tulee samojen näkyjen mukaan Khaled, joka (vaikka onkin poika) perii näkemisen lahjan:
"Kukaan ei huomannut ensimmäistä ”kohtaustani”, kun vain käväisin hiljaisessa sinessä. Se oli samanlainen päivä kuin mikä muu tahansa. Olin ehkä kuusi ja kävelin kouluun serkkujen ja kaverien kanssa, kun uudisasukkaat päättivät laskeutua maan kamaralle. Juutalaisnaiset työnsivät vauvoja rattaissa ja isommat lapset marssivat perässä. Huomasin heti huvikseen rettelöön lähteneiden kiusaajien myrkylliset ilmeet. Me keräännyimme yhteen, kun uudisasukkaiden pennut viskoivat meitä kivillä ja rikkinäisillä pulloilla äitiensä silmien edessä. Hetkeä ennen kuin uppouduin hiljaiseen sineen, tunsin jalkaani pitkin housuun valuvan kuuman, märän pissan. Seuraavaksi muistan, kuinka serkkuni torui minua, kun kyyhötimme ison kiven takana: ”Ensi kerralla et jää siihen kököttämään kuin mikäkin aasi. Jos en olisi raahannut sinua pois, juutalaiset olisivat saaneet sinut.”"
Khaled syntyy ja kasvaa Gazassa, jossa sotilaat ja iskut ovat koko ajan läsnä, eikä poika edes tiedä muunlaisesta elämästä. Hänen syntymäpäivänään, hänen täyttäessään kymmenen, alkaa vielä isompi sota.
Aamupäivävuoron koululaiset pääsivät juuri kotiin ja kaduilla vilisi lapsia, jotka olivat joko tulossa koulusta tai menossa kouluun, kun Israel pudotti ensimmäiset pommit. Räjähdykset järisyttivät maata, paiskoivat rakennuksia ja ruumiita ja kaikenlaisia arkitarvikkeita sirpaleina kaikkiin ilmansuuntiin. Ei ollut mitään pakopaikkaa.
Gaza paloi.
Khaled seisoi paikallaan ja siinä seistessään hän poistui. Äiti kutsui niitä ”kohtauksiksi”. Äiti oli hakenut niihin apua lääkäreiltä, jotka eivät voineet auttaa. Syvällä Khaledin sisällä oli hiljainen pakopaikka. Sininen paikka.
"Mahtava ilotulitus järisytti maata. Autot ajoivat katuja torvea soittaen, ja ihmiset juoksivat ympäriinsä kiljuen, kädet ilmassa. Ambulanssit kisasivat pillit päällä pitkin katuja. Israel lähetti minun kunniakseni lentokoneita, jotka lensivät niin matalalla, että rakennukset huojuivat ja kaikki ikkunat levähtivät auki. Olin ollut väärässä juutalaisten suhteen. He ovat ihania. Baba on väärässä, ja pyydän Allahia unohtamaan kaikki rukoukseni ja jättämään heidät rankaisematta."
Veri valui ja pöly nousi. Savu mustasi keuhkot, ja sydämet hakkasivat. Ainoaa jäljellä olevaa myllyä, viimeistä leivän lähdettä, pommitettiin. Samoin kouluja, koteja, moskeijoita ja yliopistoja. Sitten Israel ruiskutti Gazaan valkoista fosforia.
Khaled ei koskaan herännyt kooman kaltaisesta tilasta, johon hän tuolloin vaipui. Vasta paljon myöhemmin, ollessaan sairaalassa, hän ymmärsi ettei Israel juhlistanut lentävillä confeteilla hänen syntymäpäiväänsä.
Nazmiyen kotitalo oli suurimmaksi osaksi romahtanut räjähdysten voimasta. Hän ja Khaledin äiti Alwan jäivät henkiin, mutta kesti monta päivää, ennen kuin Khaledin isän, Abd Al-Qadirin ruumis löytyi raunioiden keskeltä.
Aikuisena Nuri alkoi ymmärtää paremmin mistä oli tullut, ja halusi auttaa samanlaiseen tilanteeseen joutuneita lapsia. Hän oli opiskellut Amerikassa kaksi korkeakoulututkintoa ja oli töissä sosiaalivirastossa, vaikeista olosuhteista sijaisperheisiin siirtyvien teinien parissa. Niin hän tapasi Gazasta tulleen lääkärin ja ajautui töihin Gazaan. Siellä Nuri kohtasi sukunsa ja heidän elämänsä alkoivat kietoutua yhteen.
Abulhawa on haastatteluissa sanonut omana mielipiteenään, ettei hänen kirjoissaan ole politiikkaa, vaan hän kirjoittaa suvuista ja erityisesti naisista. Tässä on varmasti iso näkemysero, kun hän tarkastelee maailmaa omasta taustastaan ja esimerkiksi suomalainen lukija omastaaan, sillä onhan näillä sivuilla suuret määrät politiikkaa, joka ei ollut tarpeellista (välttämätöntä) itse suvun tarinan kertomisen kannalta.
Tuli sekin päivä, kun Israel vei uudisasukkaansa pois. Maailmalla kehuttiin, että Israel oli suorastaan katkaissut yhden raajansa rauhan puolesta. Gazan palestiinalaiset imaisivat ilmaa paheksuvasti ja pyörittelivät silmiään. Aikamoista, he sanoivat. Ne sen kun varastaa, tappaa ja silpoo, ja on sitten polleana, kun antavat takaisin maan, jossa ei ole ravinteita eikä puhdasta vettä jäljellä. Painuisivat helvettiin, he sanoivat kuljeskellen ihanassa tyhjyydessä siellä missä uudisasukkaat olivat olleet.
Kirjan rakenteesta; oli hurjan haastavaa pysyä henkilöiden perässä, etenkin äänikirjaa kuunnellessa. Haastavuutta lisäsi arabien tapa muuttaa ihmisen kutsumanimi kun hän saa esikoisensa. Esimerkiksi Khaledin vanhemmat: kun oli oppinut nimet, äidistä Alwanista tuli umm Khaled, ja isästä Abd Al-Qadirista tuli abu Khaled. Ja kun suku on laaja, nimiä vilisee. En yritäkään väittää, että kirjan päätyttyä osasin sanoa jokaisesta, mitä sukua hän oli esimerkiksi Nurille ja Khaledille, ja ajattelinkin heitä lähinnä täteinä ja setinä.
Kirjan tarinasta; onhan tämä hirvittävän rajua. Tällaisen kuunneltuaan, kun Gazan pommituksista on jo pitkään ollut uutisissa harva se päivä, saisi aika paatunut kivisydän olla, etteikö tunteet olisi pinnassa. En kuitenkaan halua omassa blogissani ottaa kantaa siihen, mikä osapuoli on minun mielestäni oikeassa ja mikä väärässä. Tottakai tällainen kirja saa tuntemaan sympatiaa palestiinalaisia kohtaan, mutta yritän muistaa sen, että kirjassa annettu kuva on yhdestä suunnasta. Jos lukisin vastaavan kirjan juutalaisten näkökulmasta, eli kirjan missä muslimiterroristien hyökkäyksissä kuolee juutalaisia, toki se herättäisi sympatioita heitä kohtaan. Leon Uris tuli nuorena tutuksi.
Puolueettomasti voi kuitenkin vain kaikesta sydämestään toivoa, että alueelle saataisiin rauha, kuten Ukrainaan ja kaikkialle missä soditaan. Niin mielettömässä väkivallassa siviilit kärsivät aina eniten. Kirja on tänäänkin valitettavan ajankohtainen, ja juuri eilen uutisoitiin Israelin iskujen kenties leviävän.
