Arne Nevanlinna: Heta
WSOY 2014, 276 sivua
Heta syntyy pyykkituvassa Haminassa, vuosi on 1885. Kätilöivä piika toteaa lapsen olevan tyttö, muuten terveen oloinen, mutta toinen jalka on lyhyempi kuin toinen. Sandra-äiti kurottautuu hätääntyneenä lasta katsomaan, putoaa lavitsaltaan, lyö päänsä kivilattiaan ja niin Heta jää orvoksi.
Kirja siirtyy lyhyen epilogin jälkeen ajassa eteenpäin, kun Heta on päässyt piikomaan Haminasta Helsinkiin muuttaneen Kenraalittaren eli leskirouva Gustava Celeriuksen kotiin. Leskeneläke on pieni ja leskirouvalla on varaa pitää enää köksää, kahta toistaitoista piikaa ja kuskia. Ei heillä enää hevostakaan ole, mutta pitää talossa yksi mies olla, miesten töihin.
Kun Heta ensimmäisen kerran huomasi osaavansa lukea toisten ajatuksia, hän piti sitä piikatytölle sopimattomana käytöksenä ja päätti olla urkkimatta toisten mietteitä. Se vain tuntuu kovin vaikealta. Helsingissä Heta käy muutaman luokan koulua ja 11-vuotiaasta lähtien piikoo kokopäiväisesti. Vaikka häntä ei aina kohdella parhain mahdollisin tavoin, hän on kuitenkin saanut oppia lukemaan ja kirjoittamaan, pään päällä on katto, ruokaa on riittävästi ja Kenraalitar on ystävällinen.
Vihdoin Kenraalitar sai tilaisuuden kopauttaa kepillään napakasti parkettia kaksi kertaa. Heta ilmestyi välikön ovesta nopeasti, kannatteli toisella kädellä täpötäyttä tarjotinta, yritti toisella sulkea oven takanaan ja horjahti. Johanna sattui seisomaan kohdalla ja onnistui estämään sekä tarjottimen putoamisen että Hetan kaatumisen.
- Mutta Mamma kulta, miksi ihmeessä sinä et käskenyt sitä toista piikaa hoitamaan tarjoilun? Nimeä en muista, mutta ei ainakaan ole rampa.
- Hiljempaa etteivät vieraat kuule. Karoliinan jaloissa ei ole vikaa, päässä sen sijaan kyllä ja on vielä kömpelömpi kuin Klumpan, vaikka eri tavalla.
- Anteeksi kuka ja miten niin eri tavalla?
- Liikanimi. Tarkoitan tietysti Heta. Liina ei ajattele mitään. Voi kahvia kaataessaan katsoa muualle. Hätääntyi viime kerralla eikä osannut muuta kuin itkeä. Hetaa ei löytynyt ja jouduin itse siivoamaan jäljet.
- Anteeksi, mutta kuka on Liina?
- Liikanimi. Tarkoitan tietysti Karoliina.
Kaikki kääntyy päälaelleen kun Kenraalitar kuolee ja perinnöstä alkaa lasten kesken kiivas taisto. Kenraalitar lienee tarkoittanut hyvää määrätessään testamentissaan Hetalle vuoden palkan verran rahaa (siinä missä puolen vuoden korvauksen muulle palvelusväelle) mutta tästä hyvästä Heta joutuu ahneiden perillisten silmätikuksi. Ei aikaakaan, kun perilliset saavat päähänsä, että Heta on siivoillessaan saattanut nähdä Tant Gustavan testamentin ja edesauttanut rakkaan Mamman kuolemaa rahankiilto silmissään. Hetan syyttäminen murhaajaksi yhdistää vihdoin perilliset saman näkemyksen alle. Heta lukee heidän ajatuksensa, joutuu paniikkiin ja pakenee.
Alussa pidin kirjasta kovinkin, Nevanlinnan kieli on hyvää ja tarina vivahteikkaampi kuin aivan "perusmallin" historiallinen romaani. Mutta Hetan pakomatka ja sen tapahtumat eivät olleet ollenkaan sellainen loppu jota kirjalle toivoin ja siitä hyvästä loppumauksi jäi väkisinkin vähän ikävä tunne. Siitäkin huolimatta, että epilogissa paljastuu asia joka antaakin ymmärtää, että Heta eli sittenkin onnellisemman loppuelämän kuin olin olettanut.
