Etaf Rum: A woman is no man

Etaf Rum: A woman is no man

HarperCollins 2019
Kesto: 10 h 15 min

Lukijat: Ariana Delawari,
Dahlia Salem, Susan Nesmai
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

"What happens between husband and wife, must stay between them. Always, no matter what."

Vuonna 1990 Isra on 17-vuotias palestiinalaistyttö, jolle järjestetään avioliitto ja hän pääsee muuttamaan Amerikkaan. Isra haaveilee lukemiensa kirjojen rakkaudesta, rakastumisen tunteesta, tunteesta että sinua rakastetaan. Ehkä siellä olisi muutenkin erilaista, ehkä siellä aviomiehet eivät piekse vaimojaan ja isät lapsiaan, ehkä Amerikassa arvostetaan naisia. "Listen to me daughter, no matter how far away from Palestine you go, a woman will always be a woman, here or there." Siinä hetkessä Isra päätti, että hän tulee rakastamaan miestään niin paljon, että voittaa tämänkin rakkauden ja heidän avioliittonsa tulee olemaan onnellinen. 

21-vuotiaana hän oli kolmen lapsen äiti. Neljän tyttären jälkeen hän tiesi olleensa kovin naiivi.

"You always look sad." 
Isra swallowed hard, tried to steady her voice.
"I'm not sad."
"You're not?"
"I promise, I'm not." 
Deya frowned and Isra knew she was unconvinced. Isra felt a sense of failure rising in her. She had tried her best to shelter her daughters from her sadness, the way she wished mama had sheltered her. She had made sure they were asleep when Adam came home. Made sure they never saw him hit her.

2008 Deya, vanhin Isran suuren häpeän aiheista, näistä neljästä tyttärestä, on samassa tilanteessa. Hän on vasta 18 ja kohta valmistumassa high schoolista. Deya ei tunne kuuluvansa oikein kumpaankaan kulttuuriin. Kuten muutkin islamilaistyttökoulun oppilaat, hän riensi koulusta suoraan kotiin jossa vietti illat, sillä heitä kasvattava isoäiti Fareeda ei antanut tyttöjen käydä missään huvituksissa ilman esiliinaa eivätkä he saaneet puhua pojille elleivät nämä olleet hyväksyttyjä kosijoita. Heillä ei ollut kännyköitä eikä tietokoneita ja he saivat kuunnella vain arabialaista musiikkia. Deya haluaisi opiskella, mutta Fareeda ei nähnyt hänen tulevaisuudessaan collegea, vain seuraavan järjestetyn avioliiton sukupolvien ketjussa.

"Why does my entire life have to revolve around a man?"
Fareeda had barely looked up from her coffee cup. "Because that's how you become a mother and have children of your own. Complain all you want, but what would you do with your life without marriage, without a family."
"This isn't Palestine, teta. We live in America, there are other options for women here."
"Nonsense", Fareeda had squinted at the turkish coffee ground staining the bottom of her cup.
"It doesn't matter where we live, preserving our culture is what's most important. All you need to worry about is finding a good man to provide you."

Huh. En edes tiedä mistä aloittaisin. Tämä kirja herätti niin paljon tunteita. On toki selvää, etten minä suomalaisena voi täysin ymmärtää tätä kulttuuria ja näen kaiken lukemani oman lapsuuteni, nuoruuteni ja oman yhteiskuntani muovaamana ihmisenä. En voi välttää omaamasta käsitystä siitä, että arabiyhteiskunta on miesten maailmaa. Mutta vaikka miten yrittäisin tavoitella puolueetonta näkökulmaa, en vain voi nähdä mitään millä voisin puolustella näiden naisten kärsimyksiä.

Ei sillä, olivathan paineet kovat miehilläkin. Adamilta, etenkin perheen vanhimpana poikana, odotettiin ympäripyöreitä työpäiviä, menestystä yrityksessään, mahdollisimman paljon rahaa perheeseen - sekä mahdollisimman monta poikaperillistä. Adam oli sukupolvien ketjussa se turmiolantommi, joka vannoi, ettei hänestä tule isänsä kaltaista, kunnes vajosi samaan pimeyteen, väsymykseen ja runsaaseen alkoholinkäyttöön. Adamin näkökulmasta katsottuna, näinkö Isra palkkasi hänet, kaikesta mitä Adam oli uurastanut vaimonsa ja perheensä eteen? Synnyttämällä neljä tytärtä, pelkkää häpeää toisensa jälkeen? Tästä häpeästä seurasi vielä toinen häpeä (kyllä, niitä riittää) josta tuli suvun salaisuus, se jota Deya alkaa selvittää.

Eikä silläkään, etteikö meillä Suomessakin tunneta sanonta nyrkin ja hellan välissä. Mutta tuo läpi kirjan, sukupolvesta toiseen siirtyvä pelko on niin järkyttävää. Kuitenkin kaikki mitä nämä naiset elämältään toivoivat, oli jotain niin yksinkertaista kuin olla onnellisia. Sen sijaan naiset ovat surullisia ja omassa yhteisössäänkin yksinäisiä. He eivät liittoudu yhteen ja nouse miesten ylivaltaa vastaan. He eivät puolusta miniöitään, he puolustelevat poikiaan. He eivät suojele tyttäriään vaan vaikenevat,  kovettavat sydämensä ja siirtävät samaa onnetonta elämää eteenpäin kuin se olisi maailman laki. Mieleeni tuli jopa se, että naiset saavat ensimmäisen kerran minkäänlaista valtaa, kun heidän tyttärensä kasvavat isommiksi ja ehkä se (häpeän välttämisen lisäksi), on osasyy siihen miksi he siirtävät kärsimykset eteenpäin. Kuin mikään ei voisi koskaan muuttua, sillä naisen osa on naisen osa - nainen ei ole mies.