2 x Norjan ulkosaaristossa - Riikka Sandberg & Roy Jacobsen

Tällä kertaa esittelen kaksi hienoa romaania, jotka sijoittuvat pohjoisen Norjan ulkosaariston karuihin oloihin. 

Suomalainen esikoiskirjailija Riikka Sandberg vetäytyi karulle Norjan saarelle yksin kirjaansa kirjoittamaan, ja vaikka Ørja on kuvitteellinen saarirypäs, se on toki esikuvansa kaltainen.

Roy Jacobsen on julkaissut lukuisia palkittuja kirjoja 1980-luvulta lähtien, ja häntä pidetään yhtenä merkittävimmistä nykykirjailijoista Norjassa. Hän on ollut kahdesti ehdolla Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuden palkinnon saajaksi. Hän on syntyjään oslolainen, mutta on asunut vuosia myös Pohjois-Norjassa. 

***

Riikka Sandberg: Ørja

Otava, 2023

Lukija: Karoliina Kudjoi

Kesto: 10 h 43 min

Tine ja Runar matkasivat lautalla kauas Norjan pohjoisosaan, määränpäänään syrjäinen saarijono. Runar oli kuvanveistäjä, Tine pyöritti Bergenissä isoäidiltään perimäänsä elokuvateatteria. Nyt hän aikoi kiertää esittämässä elokuvia näillä saarilla. On vuosi 1976.

Runarille saari oli ennestään hyvinkin tuttu, sillä hän oli viettänyt siellä kesiään isovanhempiensa luona, sittemmin yksinkin koska siellä oli rauha tehdä veistoksiaan, kunnes talo ja verstas olivat palaneet maan tasalle kesällä 1957. 

Tine löytää heti saarelle saavuttuaan vajasta lankamagnetofonin ja vanhoja, hylättyjä äänitteitä, joiden maailmaan hän alkaa uppoutua. Ensimmäisessä äänitteessä puhuja, nuori tyttö, kertoo olevansa 12-vuotias, ja että on toukokuu vuonna 1950. Tyttö juttelee nauhalla, miten heidän on koulussa määrä kirjoittaa juuristaan, ja niin hän kertoo kuolleelle äidilleen asioita joita hän muistaa. Tyttö ei juurikaan puhu saksalaisten tulosta, sillä hän on ollut silloin niin pieni, mutta myöhemmin myös saksalaismiehitys nousee esille.

Naks.

Äänite loppui, sydämeni hakkasi.

Tuijotin pysähtynyttä vastaanottokelaa ja paikoilleen jäänyttä ohutta lankaa kuin äänitteellä puhunut tyttö olisi ollut siinä. Kaikki nämä mekanismit ja kaikki tämä huolellinen vaiva sanoa jotain, maailman herkimmän ja tuntemattomimman instrumentin läpi, jotta ajatukset ja muistot jäisivät talteen, jotta joku kuulisi. Tässä se nyt oli, päivän aikana kuulemistani äänistä kiinnostavin.

Pystyin kuvittelemaan tytön: miten hän oli äänittänyt yksinään, ehkä pienessä huoneessa, ikkunan äärellä lattialla, yläselästä hieman kyyryssä, keskittyneenä. Ääni ei ollut vielä öiden syömä vaan pehmeä ja nuori.

Irrotin johdon, suljin lankurin kannen ja nostin painavan laitteen takaisin tavaroiden sekaan. Nostelin lankurin ylle samat romppeet, joiden seassa se oli ollut. Kukaan ei huomaisi, että olin koskenut siihen. 

Tytön isä on veneenveistäjä, ja kun isä aikanaan kuolee, hänen viimeinen veneensä jää kesken. Aikuistunut tytär, josta on tullut saaren postinkantaja, saattaa työn loppuun vaikka veneestä hiukan vino tuleekin, ja saa veneen myytyä. Hän on luonteeltaan erakkomainen eikä häneen ole helppoa saada kontaktia, mutta hänellä on yksi ystävä, Aili, joka on töissä kylän baarissa.

Lauttakuski kävi eilen ovella. Vino vene oli mennyt kaupaksi Ørjan viimeiselle saarelle.

Voisit soutaa sen sinne heti aamulla, hän sanoi.

Lauttakuskinkin mukaan ostaja oli erakkosielu. En halunnut kysyä, oliko lauttakuski kuullut niitä huhuja, joita saaresta, piiloluolista ja kuolleista naisista liikkui.

Lauttakuski pyysi, etten kertoisi asiasta kenellekään. Kerroin Ailille. Ihan kaiken varalta, jos en palaisikaan veneen vienniltä ja vesi liikuttelisi minua kuolleena ja kalpeana levän seassa.

Tine jää nauhotteisiin koukkuun ja sotkeutuu niitä kuunnellessaan saaren mysteereihin. 

Kirja oli aika erilainen kuin omat ennakko-odotukseni, ehdottomasti hyvässä mielessä, eli luulin sitä kevyemmäksi mitä se olikaan.

Tämä oli niitä romaaneja, joissa nykyhetki on aluksi vähemmän kiinnostava, mutta heti kun huomaat mitä alkaa pikkuhiljaa paljastua, jäät koukkuun. Sipulia kuorimalla yllätyt aina uudestaan ja kyllä ihailin Sandbergin taitoa punoa henkilöidensä elämät yhteen ja paljastaa juuri oikea määrä kerrallaan. Sellainen kasvattaa nälkää ahmia kirjaa, saada selkoa siitä mitä on tulossa. Hieno tarina!

***

Roy Jacobsen: Näkymättömät

#1 Barrøy

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: De osynlige, 2013

Lukija: Sanna Majuri

Kesto: 7 h 38 min

Kirjan kansi kuvaa hyvin sen tapahtumapaikan. Barrøyn perhe asuu yksin heidän mukaansa nimetyllä saarella (vai onko asia toisinpäin?) lähes kahden tunnin soutumatkan päässä pääsaarelta, joka sijaitsee tunturin juurella. Pääsaaren rakennukset näkyvät heille kuin postimerkkeinä, mutta näkyvät sentään. Ollaan vuonossa Norjan luoteisrannikon ulkosaaristossa, ja perheen elämää seurataan 1900-luvun alkuvuosista lähtien. 

Saari ei kuitenkaan ole mikään myrskyluotomainen pieni karikko, vaan huomattavasti suurempi. Kivimuureilla he ovat jakaneet sen heinikkoiset osat yhdeksään hakaan, joissa he pitävät lehmiä, lampaita, kanoja ja välillä myös hevosta. He kasvattavat itse ruokansa ja keräävät visusti talteen kaiken mitä rantaan huuhtoutuu, ja tavaraa kertyy paljon. Kerran he vetävät hevosella maihin kokonaisen ruorihytin, ja Ingrid saa leikkiä sillä kapteenia. He kalastavat ja myyvät sekä tuoretta että kuivattua kalaa, munia ja keräämiään haahkan untuvia. 

Barrøylla kasvaa kolme raitaa, neljä koivua ja viisi pihlajaa, joista yksi on arpinen ja keskeltä paksu kuin tynnyri ja nimeltään Vanhapihla, ja kaikki kaksitoista ovat kallellaan suuntaan, johon itse luonto on ne taivuttanut. 

On myös jokunen pienehkö ja harva koivupuu kumpareella länsisivustalla, ne kohoavat siinä ikään kuin halaten toisiaan ja ovat nimeltään Rakkaudenlehto, mutta harottavat tuulessa joka suuntaan.

Lisäksi saarelaisilla on iso paju, joka kasvaa lähes koko mitaltaan maanmyötäisenä ja on elellyt siinä asennossaan Ruusuhaan ja Rinnushaan rajalla niin pitkään kuin he muistavat. Esi-isät ovat latoneet kiviaidan kaartamaan pajun sivuitse sen sijaan että olisivat raivanneet puun pois aidan tieltä. Se on luultavasti saaren puista ainoa, jota ei yksinkertaisesti voi hakata pois. 

Ingrid on Hansin ja Marian ainoa lapsi, mutta saarella asuu muitakin, eli Hansin iäkäs isä Martin ja Hansin aikuinen sisar Barbro, jolla on mielisairaus joka kulkee heillä suvussa. Sen tähden Barbro ei ole lähtenyt piikomaan eikä mennyt naimisiin, mutta erään tapahtumaketjun myötä hän saa aviottoman lapsen. Silloin saarella asuu jo kuusi ihmistä. 

Elämä ei ole helppoa, mutta se on sellaista mistä Hans pi notää ja mihin Maria on suostunut tultuaan Barrøylle miniäksi. Hans käy talvisin Lofooteilla töissä, kalastamassa, ja Lofooteilla Hans ja Maria olivat tavanneetkin, kun Maria oli ollut siellä kokkina. He toisaalta haluavat olla omissa oloissaan, toisaalta saada tiiviimmän yhteyden pääsaareen, ja niin rakennetaan laituri ja saadaan maitolaiva poikkeamaan Barrøylla, vaikka sitten vain parin tonkan vuoksi. Samalla laivalla kulkevat matkustajatkin, sillä esimerkiksi Ingrid pääsee kouluun jota käydään kaksi viikkoa kerrallaan ja ollaan sitten kaksi viikkoa kotona töissä. Ja töitähän kaikki lapset tekevät, ensin aikuisen mukana, sitten vastuuta kantaen kuten Barbron Lars-poika joka jo 12-vuotiaana on kelpo kalastaja ja työmies. Eikä oikein ollut vaihtoehtoja, kun ensin menehtyi Martin ja sitten Hans. Onneksi ainoaksi aikuiseksi jäävä Barbro osaa kuitenkin tehdä rivakasti töitä, ja Ingridin koulunkäynti jää melko lyhyeen. Hän lähtee piikomaan ruukinperillisen perheeseen, jossa hoitaa kahta lasta, pientä tyttöä joka ei osaa vielä kävelläkään ja muutaman vuoden vanhempaa villiä poikaa. Ingrid luuli silloin lähteneensä Barrøylta, mutta voi pian todeta ettei hänellä ole muuta vaihtoehtoa kuin palata lapsuudenkotiin, mukanaan eriskummallisia tuliaisia. 

Vuodet kuluvat, lapset kasvavat nuoriksi aikuisiksi ja maailmalla myllertää. Toistaiseksi sen vaikutukset saarilla ovat vähäisiä, tai niin he ainakin luulevat.

Olin kiinnittänyt huomiota kirjaan sen ilmestyessä ja ollut siitä kiinnostunutkin, mutta se oli kuitenkin painunut näkymättömiin käyttämässäni äänikirjapalvelussa. Nyt se valikoitui kuunneltavakseni valtakunnallisen e-kirjaston kapeasta valikoimasta, kun sen vain parin päivän jonottamisella sain lainaan. 

Onneksi se tuli vastaani näin, sillä pidin kirjasta aivan äärettömän paljon! Siinä oli hienoa joskin karua luontoa, upeaa tarinankerrontaa ja ihmisiä joissa ei ollut (muutamaa aivan sivuhenkilöä lukuunottamatta) kertakaikkiaan ketään ärsyttävää hahmoa, vaan toivoin heille jokaiselle onnen löytämistä. 

Barrøyn perheen tarina saa vielä jatkoa, eli toinen osa Valkoinen meri on julkaistu ja kolmas osa Rigelin silmät ilmestyi eilen. Sarjassa on neljä osaa, ja vaikka Jacobsen on julkaissut niitä hiljakseen, vaikuttaa siltä että neljäs on myös viimeinen. Ingrid nousee jatko-osissa entistä vahvemmin päähenkilöksi. 

Äänikirjan kuuntelijana harmittaa, että loistava Sanna Majuri vaihtuu eri lukijaan toisesta osasta lähtien. Majurin tapa lukea sopii niin äärettömän hyvin juuri tällaisiin kirjoihin, joissa luonto ja kuvaileva tarinankerronta ovat suuressa roolissa. Silloin 2020 kun aloin kuunnella äänikirjoja, vaikuttava Suon villi laulu oli ensimmäinen Majurin lukema kirja jonka kuuntelin, ja yhdistän hänen äänensä edelleen hyvin vahvasti siihen ja muihin samankaltaisiin kirjoihin. 

Tracy Rees: Ruusutarha

Tracy Rees: Ruusutarha 

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Usva Kärnä

Kesto: 13 h 26 min

Hampstead, Lontoo, 1895

18-vuotias Mabs oli työskennellyt jäävarastolla pojaksi pukeutuneena elättääkseen kapeilla hartioillaan kahdeksan ihmistä. Kuusi pienempää sisarusta hankkivat kolikoita sieltä täältä, mutta isä ei ollut vielä pystynyt palaamaan töihin, niin paljon tämä suri heidän äitinsä kuolemaa.

Enemmän kuin mitään Mabs toivoi voivansa tarjota paremman elämän sisaruksilleen, mutta siihen hän tarvitsisi suuremman palkan. 

Runsaasta omaisuudestaan huolimatta kymmenen vuotta Mabsia vanhempi Olive Westfallen ei nauttinut suurta suosiota avioliittomarkkinoilla. Hän oli kyllä kuuluisan kapteenin ainoa perijä, mutta liian itsenäinen ja oppinut, eikä hän olisi voinut ajatella muuta kuin tasa-arvoisesti vaimoaan kohtelevaa puolisoa, eikä sellaista ainakaan Hampsteadista löytynyt. Mitä sitä kiertelemään, hän oli vanhapiika, mutta lapsen hän halusi ja oli sen tähden päättänyt ottaa ottotyttären. Hän on tyytyväinen oloonsa naimattomana tyttärenä, mutta vain koska hänellä on seuraa vanhemmistaan. Kun nämä joskus menehtyvät, hän ei halua jäädä yksin maailmassa.

Niin heidän perheeseensä muuttaa neljäs henkilö, nelivuotias tyttö, joka saa uudeksi nimekseen Clover. (Tosin äänikirjan lukija yliäänsi sen "kloua" joten oli helpompaa mieltää tyttö koko ajan Chloaksi.) 

Mabs onnistuu suureksi yllätyksekseen saamaan seuraneidin paikan vain muutama viikko sitten Lontooseen muuttaneesta Finchien perheestä. Vaikka herra Finch tuntuu jostain syystä vakuuttuneen, että Mabsin kaltainen,, kanaalilla elänyt tyttö sopisi hienostorouvan seuralaiseksi, rouva Finch itse on aivan eri mieltä ja antaa sen näkyä niin mykkäkouluna kuin tavaroiden paiskomisena. Ensimmäisen kerran, kun rouva osoittaa sietävänsä Mabsiä lähellään, tämä pyytää häntä lukemaan kirjaa, mutta saa taas uuden raivokohtauksen kuullessaan, ettei Mabs osaa lukea.

Perheessä on neljä lasta, kaksitoistavuotias Ottilie muita sisaruksiaan vuosia nuorempi. Ottilie rakastaa paikkojen tutkimista ja seikkailuja, ja ystävystyy ensin tummaihoisen tytön kanssa mutta huomaa ettei heidän ystävyyttään hyväksytä. Sitten hän tutustuu Oliveen pelastaeasaan pikku Cloverin pinteestä. Ennen pitkää perheiden kohtalot kietoutuvat toisiinsa. 

Ruusutarha valikoitui kuunneltavakseni toisena niistä kolmesta äänikirjasta, jotka onnistuin saamaan lainaan valtakunnallisesta e-kirjastosta vain muutaman päivän jonotuksella. En ollut huomannut vahtia sadan tunnin kulumista Storytelillä ja olen kuunnellut niin paljon kirjoja viime aikoina, että tunnit loppui tällä kertaa jo kuusi päivää ennen seuraavaa veloitusta. 

Ruusutarha oli viihdyttävä ja koukuttavakin, siinä mielessä että halusin tietää mitä ja miten henkilöille loppuviimeksi käy. Tässä on hyödynnetty samankaltaista juonikuviota kuin Kotiopettajattaren romaanissa, mutta modernimmalla otteella vaikka historiallinen romaani onkin kyseessä. Henkilöitä oli monta mutta niistä oli helppo pysyä kärryillä, ja kaikkia tarvittiin. Kaiken kaikkiaan viihdyttävä lukuromaani, ei mikään ihme, että Tracy Rees on maailmalla suosittu. Kansikin on ihanan romanttinen.

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

 

Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja

Sitruuna kustannus, 2023

Lukija: Hannamaija Nikander

Kesto: 13 h 14 min

1875, Louisiana

Monet vapautetut orjat jatkoivat käytännössä samaa työtä vuokratilallisina, niillä samoilla plantaaseilla, joilla olivat olleet orjina. He maksoivat joka sadosta kolme neljäsosaa vuokraa isännilleen, ja saivat peltotilkut omikseen jos pystyivät hoitamaan niitä kymmenen vuoden ajan. 

Hannie oli yksi tällainen vapautettu orja, nyt kahdeksantoista ja joutunut eroon äidistään ja sisaruksistaan kuusivuotiaana. Heidät oli silloin varastettu plantaasilta ja myyty kuka minnekin, eikä Hanniella ollut mitään keinoa löytää heitä päästyään itse takaisin alkuperäiselle omistajalleen.

Hannien tehtävänä oli usein lapsena ollut katsoa omistajansa ärsyttävän Lavinia-tyttären perään. Tästä oli kasvanut etuoikeutettu, hemmoteltu nainen. 

Yhtenä iltana plantaasille ilmestyi nuori kreolinainen, ja Hannielle selviää tämän olevan isännän ja tämän kreolirakastajattaren tytär. Sattumien myötä he kaikki kolme päätyvät matkalle kohti Teksasia, etsimään kadonnutta isäänsä. Matkalla he osuvat kirkkoon, jonka seinille on kiinnitetty lehtien ilmoituksia. Lukutaidoton Hannie, joka ei ole siihen mennessä edes käsittänyt miksi hänelle olisi hyötyä kirjainten ymmärtämisestä, näkee yllättävän toivon tavoittaa omat rakkaat ihmisensä ilmoituksista, joista naiset ryhtyvät keräämään kirjaa. 

1987, Louisiana 

Vastavalmistuneen englannin kielen ja kirjallisuuden opettajan Benedetta Silvan oli sitouduttava työskentelemään viisi vuotta opettajana huonotasoisessa koulussa saadakseen liittovaltion opintolainansa anteeksi. Koulu olikin jotain aivan muuta, kuin mihin hän oli tottunut tehdessään opetusharjoittelunsa huipputason lukiossa. Parempien perheiden lapset opiskelevat pikkukaupungin yksityiskoulussa, ongelmanuoret erityiskoulussa, ja siihen väliin jäävät ovat nyt hänen oppilaitaan: 39 ysiluokkalaista joista valtaosa tummaihoisia, eikä heistä ketään aidosti kiinnosta kirjallisuus mitä hän yrittää heille opettaa. Benedetta käyttää mielikuvitustaan saadakseen nuoriin kontaktin, mutta on toinen asia miten paljon vapauksia yhteisö opettajalle sallii. 

Mistä sitä taas aloittaisi... No ihan ensinnäkin muutamat suomentajan sanavalinnat pitkin kirjaa oudoksuttivat, eniten se että orjatyttö kutsui äitiään äiskäksi. Eikö esimerkiksi mami tai mamma olisi ollut vähemmän erilainen ja sopivasti vanhanaikainen? Ei äiskä istuisi mitenkään 1800-luvun Suomessakaan tapahtuvalle kirjalle, se on ihan liian moderni äidin nimitys. Toinen hassu valinta oli nykyhetken koiran nimi Aurinkoinen. Oletan että se on ollut alunperin Sunny, mutta mielestäni jokin vastaavan tyyppinen mutta oikeasti koiran kutsumanimeksi taipuva nimi olisi ollut parempi valinta. 

Olin nähnyt Goodreadsin kommenteista, että kirja lähtee liikkeelle kovin hitaasti, mutta silti tapahtumien kehittymisen hitaus ja pohjustuksen runsaus yllätti, kun kyseessä on kuitenkin juonivetoinen romaani, joka tosin pyrkii maalailemaan tunnelmia molemmilla aikakausilla. Puolivälissä aloin huokailla koska tässä alkaa tapahtua. Onko liikaa spoilattu, toivottavasti ei, mutta sanon siksi että itseäni ärsytti, että takakansitekstissä kerrotaan päähenkilöiden "lähtevän vaaralliselle matkalle kohti Teksasia", ja kuitenkin sinne suunnataan vasta vähän puolenvälin jälkeen. Ihan oikeasti. 

Kirjassa on toki paljon hyvää ja se on esimerkiksi Goodreadsissä saanut tällä hetkellä arvosanaksi 4,16 ja arvioita on lähes 97000. On siis todennäköisempää että rakastat tätä kirjaa, jolle itse annoin kolme tähteä.

Minua itseäni harmitti todella paljon, että meinasin pitkästyä kuuntelemaan kirjaa jossa on näin tärkeä esille nostettu aihe, kuin orjien tunteeton kohtelu. 

Toki jokaisen luvun alussa ollut aito katoamisilmoitus kosketti, mutta niistä tuli myös mieleen paljon uudemmat ja tutummat, eli amerikkalaisten maitopurkeissa ja sittemmin netissä julkaistut etsintäilmoitukset kadonneista (tai karanneista ja toisen vanhemman sieppaamista) lapsista ja nuorista. Olin niin järkyttynyt kun ensimmäisen kerran näin kuvia sellaisista purkki-ilmoituksista, varmaan joskus 1990-luvun alussa, niistä tajusi (aikaan ennen nettiä) hyvin konkreettisesti miten erilaisissa maailmoissa me elämme. Mieleen tulee toisaalta myös lapsuuteni aikaiset radiossa luetut ilmoitukset joissa pyydetään tiettyä henkilöä joka on "matkalla jossain päin Suomea" ottamaan yhteyttä, ja vanhat lehti-ilmoitukset, tyyliin ilmoitan ottavani eron miehestäni Aukustista joka lähti Amerikkaan 1920, ellei hän vuoden sisällä palaa kotiin. Eli onhan meilläkin kadonneista ilmoiteltu, joskin eri taustoilla. 

Naistenviikko - Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Balli Kaur Jaswal: Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut

Sitruuna kustannus, 2022

Alkuteos: The Unlikely Adventures of the Shergill Sisters, 2019

Lukija: Heidi Kyrö

Kesto: 13 h 57 min

Rouva Shergill, äiti, vaimo ja leski, makasi sairaalassa odottaen kuolemaa, jonka tiesi olevan lähellä. Naapuripedin nainen saneli jäähyväiskirjeen aikuisille lapsilleen, mistä Siita sai idean tehdä samoin. Hänen kirjeestään vain tuli täysin erilainen. 

Siita itse oli käynyt Intiassa viimeksi liki kolmekymmentä vuotta sitten. Jäähyväiskirjeessään hän tahtoi tyttäriensä tekevän eräänlaisen pyhiinvaellusmatkan Intiaan ja sirottelevan matkan päättävän vuoristovaelluksen lopuksi hänen tuhkansa järveen, josta lähtevä joki kuljettaisi ne Gangesiin. 

Rajni oli Shergillin sisaruksista vanhin, naimisissa ja 18-vuotiaan pojan äiti. Kuullessaan että tuleva miniä oli kaksi kertaa Anilia vanhempi ja vain seitsemän vuotta häntä itseään nuorempi, Rajni toivoi että poika olisi tosiaan löytänyt tyttöystävän. Ihan kuin siinä ei olisi liikaa, hänestä on tulossa myös isoäiti.

Rajni ei ollut taintuvaista sorttia. Kun Anil oli kertonut hänelle tyttöystävästä, hänen mielessään käväisi pyörtymisen esittäminen, mutta hän tiesi, että ojentaisi kuitenkin viime hetkellä käsi­vartensa pehmentääkseen pudotusta. Kukaan ei ottanut vakavasti naista, joka lavasti omat romahduksensa. Teeskennelty tajunnanmenetys, hah-hah.

Niinpä hän tuijotti Anilia yksinkertaisten matemaattisten yhtälöiden täyttäessä hänen mielensä:

36 – 18 = 18

Tyttöystävä oli 18 vuotta Anilia vanhempi.

36 ÷ 18 = 2

Tyttöystävä oli täsmälleen kaksi kertaa Anilin ikäinen.

43 – 36 = 7

Tyttöystävä oli vain seitsemän vuotta Rajnia itseään nuorempi.

Tämä viimeinen tosiseikka sai hänen päänsä pyörälle. Musertava puoliksi syödyn kalan lemu ei auttanut asiaa. Hän oli paistanut uunissa kolme lohenpalaa, koska omegakolmosten myötävaikutuksella ihmisten oli mahdollista sinnitellä satavuotiaiksi. Ymmärsikö tämä Anilin tyttöystävä omegakolmosten ravitsemuksellisia etuja? Todennäköisesti ei.

Äiti, älä jaksa”, Anil sanoi. Rajni kykeni vain pudistamaan päätään. Ei, ei, ei. Tämän piti olla aivan erityinen ilta: heidän viimeinen yhteinen illallisensa, ennen kuin hän lähtisi Intiaan. Mikäli Anil oli valinnut juuri tämän hetken kertoakseen heille tyttöystävästään, tytön olisi pitänyt olla… no, tyttö. Joku, joka kutsuisi Rajnia rouva Chadhaksi ja jonka vanhemmat suhtautuisivat Aniliin ennalta arvattavan epäluuloisesti, kunnes poika voittaisi heidät puolelleen hyvällä käytöksellään ja puhtailla kynnenalusillaan.

Jezmeen, joka oli tyttäristä keskimmäinen, oli aina halunnut näyttelijäksi, mutta oli päätynyt juontajaksi DisasterTube -nimiseen täyteohjelmaan ja saanut siitäkin nyt potkut. Syynä oli viraaliksi levinnyt video, jossa hän tappoi pienen eläimen. Lisäksi hänet sekoitettiin jatkuvasti intialaistaustaiseen tähteen, Polly Mishraan, joka oli suositun tv-sarjan pääroolissa, toisin sanoen huomattavasti Jezmeeniä menestyksekkäämpi. 

Rajni osoitti matkasuunnitelmaa ja painoi sormensa otsakkeelle Kultainen temppeli, Amritsar. ”Tämän matkan tarkoitus on suorittaa pyhiinvaellus äidin puolesta, joten me noudatamme tätä matkasuunnitelmaa”, hän yritti uudestaan.

”Tajuan sen, mutta minusta me voisimme ihan hyvin joustaa, jos emme esimerkiksi halua viettää liikaa aikaa yhdessä paikassa tai jos päätämme, että haluamme viettää ylimääräisen päivän jossain muualla.”

”Ei tämä ole sellainen matka”, Rajni intti.

Jezmeen nappasi aurinkolasit päälaeltaan ja asetteli ne nenänvarrelleen. Hän kääntyi niin, että Rajni näki vain hänen sivukuvansa – nuo kulmikkaat poskipäät, pieni luomi aivan huulen ylänurkassa. Rajni oli viimeksi tuijottanut siskoaan näin keskittyneesti äidin hautajaisissa, kun ruhje Jezmeenin poskella oli vasta alkanut parantua. Nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään.

”Meillä kolmella on ohjelmassa paljon yhteistä laatuaikaa”, Rajni lisäsi. Kuullessaan äänensä keinotekoisen hilpeyden hän oli tyytyväinen siitä, ettei nähnyt Jezmeenin reaktiota kunnolla. Heidän kaikkien täytyisi istua puhumaan siitä, mitä äidin viimeisten tuntien aikana oli tapahtunut – käydä tyyni ja parantava keskustelu, nyt kun kaikki olivat ehtineet saada hiukan etäisyyttä asiaan. Kabir oli varoittanut Rajnia, että oli naiivia kuvitella sovinnontekoa niin helpoksi, mutta Rajni itse uskoi, että kyse oli tunnelmasta. Amritsarin kultaista temppeliä ympäröivän, lempeästi aaltoilevan altaan reunalla oli huomattavasti helpompi käydä rakentava, avosydäminen keskustelu kuin Pret a Mangerin kahvilassa Lontoossa - ja kuinka usein kolme sisarusta ylipäätään olivat samassa paikassa, nyt kun Shirina oli muuttanut Australiaan.

Nuorimmainen Shirina oli alati kohtelias kompromissien etsijä, joka oli tavannut aviopuolisonsa netissä. Kyseessä oli järjestetty avioliitto ja hän oli päässyt naimisiin rikkaaseen sukuun Australiaan. 

Ja tuo sormus! Rajni tuijotti sitä kuin olisi nähnyt sen nyt ensimmäistä kertaa. Oliko Shirinan timantti entistäkin valtavampi? Valkokultainen vihkisormus säihkyi sekin, mutta timanttinen kihlasormus näytti esineeltä, jollaisia näytettiin uutisissa onnistuneen arkeologisen kaivauksen jälkeen. Mauton, hän oli ajatellut ­välittömästi nähtyään sen ensimmäisen kerran, vaikka tiesikin tarkalleen, kuinka monen karaatin arvoinen se oli. Shirina ei ollut tietenkään sanonut sormuksesta halaistua sanaa; Rajni oli itse hakenut netistä ”valtavaa timanttisormusta” ja kahlannut kuvat läpi, kunnes löysi vastaavanlaisen, ja tarkistanut sitten hinnan. Jos piti paikkansa, että mies tuhlasi kihlasormukseen kolmen kuukauden palkan, Sehaj tienasi totisesti oikein mukavasti – mutta senhän he toisaalta jo tiesivätkin. Australian suurimman kiinteistöalan perheyrityksen perijä ei pihtailisi ostaessaan kihlatulleen koruja.

”Jokos univelat on maksettu?” Jezmeen kysyi.

”Sinnepäin ollaan menossa”, Shirina sanoi. Kun hän istuutui pöydän ääreen, Rajni pani merkille hänen tummat silmänalusensa. ”Kiva hotelli, Raj”, Shirina sanoi ja katseli ympärilleen. ”Täällä on aika hiljaista.”

”Mukavaa, että joku arvostaa vaivannäköäni”, Rajni sanoi ja mulkaisi Jezmeeniä.

”Nätti mekko”, Jezmeen sanoi, mutta Rajni huomasi, että hänkin tarkkaili Shirinaa. Kirkkaanvärinen kaftaani ei onnistunut peittämään aavistuksen lysyssä olevia hartioita.

Raha ei kuitenkaan aina tuo onnea ja Shirinakin on tehtävä suuria päätöksiä. Shirinan appivanhemmat vaativat häneltä suuria uhrauksia, ja hänen tulisikin hoitaa "eräs pikku asia pois päiväjärjestyksestä" Intiassa ollessaan. Kun sisarille selviää mistä on kyse, he asettuvat tiiviiksi kilveksi pitämään Shirinan puolia.

Matka tuo mukanaan lukuisia kommelluksia, mutta myös lähentää sisaruksia.

Näin pitkään kirjaan mahtuu paljon kaikenlaista ja kulttuuri aukenee varmasti sellaisellekin, joka ei ole koskaan käynyt Intiassa ja nähnyt esimerkiksi sitä väenpaljoutta. 

Itsekin olen käynyt vain Goassa, joka on verrattain rauhallinen ja väestöltään pieni osavaltio. Koko osavaltiossa on vajaa 1,5 miljoonaa asukasta ja sen pääkaupungissa Panajissa vain ~40 000. Jos tätä lähtee suhteuttamaan, Intiassa on kolme yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkia, Mumbai, Delhi ja Kalkutta, joista Mumbaissa on yli 18 miljoonaa asukasta. Osavaltioista suurin on Uttar Pradesh, jossa väkeä on melkein 200 miljoonaa. 

Juonellisesti oli erinomainen valinta lähettää siskokset kiertämään Intiaa ja käymään lukuisilla kuuluisilla kohteilla. 

Vaikeita asioita on monesti helpompaa käsitellä huumorin keinoin, ja niin tekee kirjailija tälläkin kertaa. Yhtenä esimerkkinä Jezmeen päätyi India Gatelle juuri alkamassa olevan mielenosoituksen liepeille ja häntä luultiin taas Polly Mishraksi. Jezmeen ei oikaissut henkilöllisyyttään ja tuli temmatuksi mukaan mielenosoituksen keulahahmoksi. Senhän arvaa mitä sellaisesta seuraa.

Jezmeen oli jo aiemmin protestoinut sitä, että hänen täytyi teettää heti matkan alussa itselleen vähemmän paljastavia vaatteita huomatessaan miesten jatkuvan tuijotuksen ja ollakseen "syyllistymättä miesten kiihotukseen". Intiassa on edelleen voimassa monet käyttäytymissäännöt, joita me pidämme vanhanaikaisina. 

Mielenosoituksen järjesti ryhmä nuoria aktiivisia naisia, tällä kertaa siksi, että nuori tyttö oli raiskattu basaarin sovituskopissa. Kirjassa Jezmeen muistaa Delhissä bussissa tapahtuneen joukkoraiskauksen joka nousi kansainvälisiin otsikoihin, muistan tuon itsekin. Raiskattu nainen kuoli saamiinsa vammoihin ja kuudesta miehestä neljä sai hirttotuomion, mutta vaikuttiko se kulttuuriin, ei tokikaan, valitettavasti. Kun erästä näistä miehistä haastateltiin vankilassa, hän sanoi muun muassa, että naisen olisi pitänyt suostua raiskaukseen (se ikään kuin kuuluu asiaan) niin hän olisi selvinnyt siitä elossa. Ikään kuin nainen olisi ollut itse syyllinen kuolemaansa koska pani vastaan?

Kirjassa mielenosoitus levisi koskemaan kaikkia naisten oikeuksia Intiassa: maaseudulla edelleen tapahtuvia kunniamurhia, tyttösikiöiden abortointia, naisten pahoinpitelyjä. Mielestäni näitä asioita on hyvä tuoda julki.

MIKÄ OLI HÄNEN RIKOKSENSA?” Anjulin ääni räjähti ilman halki. ”HÄN MENI JANPATHIN TORILLE VAATEOSTOKSILLE.”

Jezmeen silmäili väkijoukkoa – muut naiset olivat innoissaan. He nyökkäilivät, kun Anjuli siteerasi tilastoja seksuaalista ­häirintää koskevista syytöksistä ja joukkoraiskauksista. Hän siirtyi ajassa taaksepäin kronologisessa järjestyksessä, aloittaen nykyhetkestä ja päätyen vuoden 2012 bussijoukkoraiskaukseen, josta mielenosoitukset olivat saaneet alkunsa. 

”NÄMÄ OVAT VAIN RIKOKSIA, JOTKA ON NOSTETTU JULKISUUTEEN”, Anjuli huusi. ”NÄMÄ OVAT VAIN ILMOITETTUJA TAPAUKSIA. KUKA TIETÄÄ, MITÄ MUUTA ON TAPAHTUNUT, KUKA TIETÄÄ, MILLOIN SE PÄÄTTYY?”

Naiset alkoivat messuta: ”Milloin se päättyy?” Sneha yllytti heitä iskemällä toistuvasti nyrkillään ilmaa. ”Milloin se päättyy?” Jezmeen huomasi itsekin hokevansa. Hänen huutonsa sekoittuivat muiden naisten huutoihin, kunnes hän ei enää kuullut itseään, vain tämän väkevän, kollektiivisen äänen. Hän katsoi joukon ohitse odottaen näkevänsä ihmisiä, jotka tarkkailisivat heitä, liittyisivät joukkoon, mutta hänen pettymyksekseen Intia jatkoi elämäänsä heidän ympärillään. Liikenne mateli eteenpäin, kauppiaat vokottelivat asiakkaita ja turistit kiertelivät mielenosoituksen laitamilla, jotkut kuvia ottaen, toiset pysytellen turvallisen matkan päässä.

Heidi Kyrö oli minulle uusi tuttavuus lukijana, ja hänen pirtsakka tyylinsä sopi tällaiseen chicklit tyyppiseen kirjaan hyvin. Toisaalta hän piti välillä todella outoja taukoja lauseiden välissä, sellaisia joita normaalisti pidetään kun luku vaihtuu, mutta kyse ei ollut siitä, vaan esimerkiksi toinen henkilö saattoi tauon jälkeen jatkaa meneillään ollutta keskustelua. Tämä oli todella kummallista ja pakko myöntää että ärsyttävääkin. Siitä huolimatta vetävästi kirjoitettu romaani vei mennessään.

Kirjailijalta on juuri ilmestynyt uusi romaani joka on Singaporeen sijoittuva murhamysteeri. Toivottavasti sekin suomennetaan. 

Koska kirjassa pääosassa ovat naiset; äidit, tyttäret, sisaret, vaimot ja miniät, liitän kirjan osaksi Naistenviikon juttujani. Haastetta emännöi tuttuun tapaan Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille

Balli Kaur Jaswal: Eroottisia tarinoita punjabilaisille leskille

Sitruuna, 2021

354 sivua

Alkuteos: Erotic Stories for Punjabi Widows, 2017

Suomennos: Inka Parpola

Nikki on Lontoossa asuva 22-vuotias sikhi. Hänen siskonsa Mandi haluaa järjestettyyn avioliittoon, mitä Nikki ei voinut käsittää. Olihan Mandi aina ollut sisaruksista se perinteisempi, mutta silti, eikö tuollainen mene jo överiksi?

Siskokset olivat muutenkin hyvin erilaiset. Mandi halusi miehen ja lapsia, mieluummin heti eikä kohta, kun taas Nikki oli heidän isänsä kuoleman jälkeen muuttanut kotoa yksin asumaan, mitä heidän äitinsä oli ollut vaikea hyväksyä. Mandi oli sairaanhoitaja, Nikki baarimikkona irkkupubissa (paheksuttavaa tämäkin) ja myös asui pubin yläkerrassa (jos mahdollista, vielä paheksuttavampaa). Oikeustieteen opinnot olivat jääneet kesken, eikä Nikki ollut pitkään aikaan kehdannut kertoa siitä vanhemmilleen. Kun sitten isä kuoli pian tapahtuman jälkeen, hän kyllä tiesi ettei uutinen ollut isän sydäntä vaurioittanut, mutta silti...

Sen verran varovainen Mindi avioliittoaikeissaan kuitenkin oli, ettei halunnut puolisonhakuilmoitustaan nettiin, sieltähän sen näkisivät kaikki Intiassa asuvat onnenonkijat. Nikki sai luvan viedä ilmoituksen Southallin temppelin ilmoitustaululle, jolla oli paljon lukijoita. Siellä Nikki näki ilmoituksen joka kiinnosti häntä itseään.

Kirjoituskurssi: Ilmoittaudu nyt!

Haaveiletko kirjoittamisesta? Uusi työpaja, jossa harjoitellaan kerrontatekniikoita, luonnekuvausta ja kertojanääntä. Luo oma tarinasi.

Työpajan parhaat tekstit kootaan antologiaksi.

Ilmoituksen alla etsittiin myös kurssin vetäjää ja Nikki ajatteli, että työ näyttäisi hyvältä hänen CV:ssään. Ehkä naisten kirjoituksista tosiaan voisi tehdä antologian ja hän saisi lisätä CV:hen vielä kustannustoimittamisenkin. Mitään tutkintoa tai aiempaa työkokemusta työhön ei vaadittu, kurssikertoja olisi kaksi viikossa, palkkio maksettaisiin. Kyllä hän siitä selviäisi.

Luokkahuoneessa Nikkiä odotti yllätys: vanhempia naisia, useimmat leskiä, sen Nikki tiesi sikhiyhteisön pukeutumistavoista, mutta että hän oli saanut oppilaita joista vain yksi osasi lukea ja kirjoittaa, loput eivät tunteneet edes aakkosia. Miten nämä naiset kirjoittaisivat tarinoitaan, jos eivät tienneet mitä kynällä ja paperilla tehtiin?

A niin kuin appelsiini? 

Nikki huomaa pian, ettei aikuisia opeteta samoin kuin pikkulapsia. Heillä oli kyllä intoa tarinoiden kertomiseen, mutta Nikki järkyttyi, kun hänelle luettiin ääneen niistä ensimmäistä, sen ainoan kirjoitustaitoisen tallentamaa.

Nikki keräsi konsonanttiharjoitukset. Arwinderin huojuva käsiala sai H:t näyttämään M:miltä, mutta hän oli sinnitellyt Z:an saakka, joka oli sivallettu riveille kuin hurjistunut salama. Preetamin käsiala oli säntillisempää, mutta hän oli ehtinyt vasta J:hin. Manjeet oli sivuuttanut konsonantit tyystin ja päätynyt sen sijaan kirjoittamaan sivun ylälaitaan AEIOU kuin kerraten aiemmin oppimaansa. 

Mitä Nikki enää saattoi tehdä, kuin jakaa naisille lisää harjoituksia ja ulkoa opeteltavaa? Loputtomiin toisteltavat kirjainlitaniat eivät olleet yhtään sen inspiroivampia kuin ne yksitoikkoiset askaret, jotka täyttivät näiden leskien päivät. Jos hän jatkaisi tällä linjalla, naiset lakkaisivat ilmestymästä tunnille. Nikki vaistosi jo heidän levottomuutensa. Hän kävi sisäistä kamppailua silmäillessään harjoituspapereita. Hänet oli palkattu opettamaan englanninkieltä, kyllä vain, mutta eikö hän ollutkin hakenut työtä siksi, että kuvitteli pääsevänsä voimaannuttamaan naisia? Jos lesket halusivat kertoa eroottisia tarinoita, kuka hän oli heitä sensuroimaan? 

Vaikka Nikki vannottaa, ettei oppituntien todellisen sisällön tule levitä ulkopuolisten, eikä etenkään yhteisön miesten tietoon, luokkahuoneeseen ilmestyy kerta kerralta enemmän innokkaita oppilaita. Nikkin pomo on tästä ensin mielissään, mutta kun totuus suosion takana paljastuu myös hänelle, on skandaali valmis.

Kirja oli todella rentoa ja luontevaa, aidon oloista luettavaa ja sivuja tuli käänneltyä lähes huomaamattaan. Esittelin tässä vain puolet juonesta, sillä Nikkin pomo Kaurwinder Kaur ja tämän elämä on myös reilunmittaisessa sivuroolissa. Intialaisen yhteisön tavat ja kulttuuri uskonnollisine traditioineen, ja nimenomaan Englantiin asettuneiden sikhien elämä, ja miten edellämainitut perinteet kohtaavat nykyaikaisen läntisen maailman tuli tässä kivasti tutummaksi ja kyllä, on niitä eroottisia novellejakin kirjan sivuille päätynyt. 

Kirjan nimi saa sen ehkä kuulostamaan kevyemmältä kuin mitä se on ja saattaa karkottaa lukijoita, mikä on harmi, sillä tämä oli mielestäni oikein hyvä ja kiinnostava "east meets west". Henkilöitä on paljon, mutta ainakin itse pysyin hyvin kartalla kuka, mitä ja missä. 

Toinen suomennos, Shergillin sisarusten odottamattomat seikkailut, odottaa jo vuoroaan.

Marie Benedict: Rouva Einstein

 

Marie Benedict: Rouva Einstein

Sitruuna kustannus, 2020

Alkuteos: The Other Einstein, 2016

Suomennos: Kaisa Haatanen

356 sivua

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Serbialainen Mileva "Mitza" Maric oli poikkeuksellinen tyttö. Hallitus oli nimittäin kieltänyt naisten opiskelun lukiossa, mutta Mitza oli saanut isänsä järjestämällä erikoisluvalla opiskelupaikan Zagrebin kuninkaallisesta lukiosta. Hän ei ollut odottanut innostavaa vastaanottoa luokkatovereiltaan, muttei ollut varautunut siihenkään mitä sai kohdata.

Mies oli minua yli jalan pitempi. Hän työnsi minut seinää vasten - kasvoni läjähtivät seinään niin, että oli mahdotonta tunnistaa häntä myöhemmin - ja piti minua tiukasti paikallani. Käsiini koski.

"Luulet olevasi niin älykäs. Ylpeilet vastauksillasi." Hän kiehui raivosta ja sylki kiukkuiset sanansa poskelleni. "Sinua ei olisi pitänyt edes päästää tänne. Se on vastoin lakia." Hän tuuppasi minut vielä kerran päin seinää ja juoksi sitten pois.

Niinpä hänellä oli tukku epäilyksiä jatkaessaan opintojaan vuonna 1896 Zürichin Teknillisessä korkeakoulussa jonne hänet oli hyväksytty, vasta viidentenä naisena kautta aikain, fysiikan ja matematiikan nelivuotiseen koulutusohjelmaan. Opinnot aloitti sinä syksynä kuusi opiskelijaa ja yksi heistä oli Albert Einstein. Juuri herra Einstein suhtautui häneen ystävällisimmin, muut miesopiskelijat lähinnä neutraalisti ja heidän opettajansa, professori Weber, avoimen pilkallisesti, milloin osoitellen Mitzan itä-eurooppalaisuutta, milloin teeskennellen hämmästystä kun Mitza ainoana osasi vastata kiperämpään kysymykseen.

Mitza oli kasvanut ilman ystäviä, rampa tyttö jota kiusattiin koulussa ja joka kuuli jo varhain, ettei hän tulisi jalkansa takia koskaan pääsemään naimisiin ja saamaan lapsia. Niinpä ammatin hankkiminen olisi hänelle ainoa väylä itsenäiseen tulevaisuuteen ja siksi isä taisteli hänen oikeuksiensa puolesta. Hän oli enemmän kuin yllättynyt siitä, että samassa täysihoitolassa asui kolme muutakin yliopistossa opinnot aloittavaa naista ja näistä kaksi oli jopa halveksitusta Itä-Euroopasta ja mikä kummallisinta, nämä naiset eivät nauraneet hänelle vaan ottivat heti ystäväkseen. Seuraava yllätys oli Albertin osoittama kiinnostus häntä kohtaan. 

Albert lupasi yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, että he ovat tasavertaisia tiedekumppaneita avioliitossakin, mutta toisin kävi. Kun Mitza ei raskauden takia saanut suoritettua opintoja loppuun ja Albertin oli vaikea löytää hyvää työpaikkaa, löytyi tekosyy (?) nostaa vain Albert framille ja jättää Mitzan nimi kokonaan pois tiedeartikkeleista joissa Mitzan olisi yhtä lailla kuulunut olla esillä. Mitzan rooliksi jäi se, miksi hän oli epäillyt avioliittoon astumista, olla äiti ja kodinhengetär, ei tiedenainen.

Nykyään käydään keskustelua siitä, miten paljon osallisuutta Mitzalla oli suhteellisuusteoriaan, josta Albert Einstein parhaiten tunnetaan. Kirjassa, joka luonnollisesti on fiktiivinen eikä edes pyri olemaan elämäkertaromaani, Mitzalle annetaan iso rooli koko idean kehittäjänä. Kaiken kaikkiaan kirja on tyyliltään melko kevyt, ei varsinaisesti mikään kunnianosoitus miehensä varjoon jääneelle tiedenaiselle. Itse tiedepuolta sivutaan siinä hyvin kevyesti. Mielestäni turhankin paljon sivutilaa annetaan Albertin hakkailulle, sillä alkuasetelmien selvittyä romanssin kehittely sai ison roolin. Albertista on tehty halpamainen raukka ja oman egonsa pönkittäjä ja Mitzasta älykäs nainen joka teki elämänsä virheen langetessaan Albertin virittämään liekaan kunnes pettymysten jälkeen keräsi itsensä ja erosi miehestään. Miten paljon tästä asetelmasta on totta, on mahdoton sanoa. He tosiaan erosivat, ja eron syy oli Alberin suhde serkkuunsa Elsaan, he puolestaan avioituivat kun ero Mitzasta oli selvä. 

Jäin miettimään miten paljon taustatyötä Benedict ehtii kirjoihinsa tekemään ja onko siinä (osa)syy miksi Rouva Einstein on jäänyt niin kevyeksi. 2016 ilmestyneen Rouva Einsteinin jälkeen häneltä on julkaistu jo viisi muuta, vastaavan tyylistä romaania, ja kuudes on kohta puolin ilmestymässä. Näissä sankarittaria ovat muun muassa Winston Churchillin vaimo Clementine ja Agatha Christie. Tämän tyyliset kirjat tarjoavat yhdistelmän viihdyttävää lukemista ja todellisia taustoja saman verran kuin selviää parissa minuutissa Wikipediastakin. Mutta. Kyllä minä pidin tästä kirjasta sen viihdyttävyyden ansiosta, annoin sille arvosanaksi 3,75/5.