Huhti-touko-kesäkuun luetut

Huhti-kesäkuussa luin yhteensä kahdeksan kirjaa, joista seitsemän oli romaaneja ja yksi tietokirja. Minulla on edelleen menossa se oma tsemppaukseni, että lukisin myös miesten kirjoittamia kirjoja kun ne tahtovat jäädä niin vähiin. Alkuvuodesta tuli luettua kaksi, nyt jäi yhteen. Ensimmäisen puolen vuoden aikana 3/15. Ei varsinaisesti kehumista. Mutta katsotaanpa toisen neljänneksen lukemistoa.

Huhtikuu
Saku Heinänen: Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä ****-
Sinikka ja Tiina Nopola: Siskossyndrooma *** 
Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet ****+

Toukokuu
Henna Helmi Heinonen: Pala omaa taivasta ****-
Pauliina Rauhala: Synninkantajat **1/2
Heidi Jaatinen: Koski ***-

Kesäkuu
Melba Escobar: Kauneussalonki **
Kate Morton: Kellontekijän tytär ****


Saku Heinäsen Vuoden lyhyimpänä ja pisimpänä päivänä sijoittui kahteen eri aikaan ja aikakauteen joiden tapahtumia kerrotaan vuoron perään. Nelikymppinen Emilia on keskiluokkainen ruotsalaissuomalaisen kahden lapsen kotiäiti jolla on aikoinaan ollut urasuunnitelmia taiteen parissa. Nykyään hän "puuhastelee" valokuvaajana mutta haasteita työssä ei ole. Katri taas on lukion päättänyt tyttö joka on päässyt opiskelemaan haluamaansa korkeakouluun. Edessä on muutto Helsinkiin vaikka rokkaripoikaystävä haluaisi heidän lähtevän vähintään Tukholmaan, isompiin kuvioihin. Pidin kerronnasta, lopun twististä toisaalta olin kirjailijalle lähes kiukkuinen, joskin positiivisella tavalla, olisin lukenut kirjaa aivan eri tavalla jos olisin tuon tietyn asian tiennyt! 

Paula Nivukoski: Nopeasti piirretyt pilvet

Pohjalainen rakkaus oli yksinkertaista. Hellankuumaa kaurapuuroa ja aitan lattialle kimmahtanut puseronnappi.

- Pirät huolen äiteestä ja siskoosta.
Isä ojensi vapisevaa kättään Liisaa kohti.
- Ja tila, isä puristi heikosti Liisan kättä, - koita sinä pitää tila suvus.

Nämä viimeiset isän sanat Liisa pitää visusti mielessään ja ne määräävät tytön tulevaisuuden. Aikanaan hän kohtaa Kallen josta tulee kotivävy tilalle, mutta Kallelle ei kapea leipä riitä. 20-luvulla siirtolaisia lähti Amerikkaan pitkin Suomea, paljon juuri Pohjanmaalta. Kallekin innostuu rahan tekemisestä valtameren takana ja tuumaa että koko nelihenkinen perhe voisi sinne lähteä, mutta eihän Liisa voi, kun on kuolinvuoteella luvannut. 

Vuoden ensimmäinen tietokirjakin on nyt siis luettu, kun otin vippilainaan Nopolan sisarusten kirjoittaman Siskossyndrooman. Sinikka ja Tiina välillä "juttelevat" muistoistaan, välillä kirjoittavat vähän pidempiä osuuksia. Pääpaino on 50-luvun lopulla ja 60-lopulla eli lapsuudessa ja alakouluiässä. 70-luvullakin vieraillaan hieman kirjan loppupuolella. Runsas kuvitus koostuu mm tyttöjen piirustuksista, ystäväni-kirjojen sivuista, em. vuosikymmenten mainoksista (joissa osassa tytöt ovat itse esimerkiksi katsomassa televisiota tai ihailemassa Havi-kynttilän liekin lepatusta) sekä kotialbumin valokuvista. 

Henna Helmi Heinosen Pala omaa taivasta on 552-sivuinen tiikiskivi kolmesta aivan eri maailmoissa elävästä naisesta ja heidän läheisistään. On nuori bisnesnainen joka on juuri myynyt miljoonalla eurolla start up -yrityksensä, on kotirouva jolle kulissien pystyssä pitäminen on elämäntyö ja nuori äiti joka on haaveistaan huolimatta jämähtänyt hoitsuksi kotipalveluun. Hienosti kirjoitettu, eikä mitään liikaa. 

Pauliina Rauhalan toista romaania odotin ja jonotin kirjastosta suurin odotuksin. Olihan Taivaslaulu koskettava elämys niin kirjana kuin teatterin lavalla. Synninkantajat oli varmaan hieno kirja sekin, en sitä varsinaisesti kiistä. Minun kohdallani se vain lensi ohi pääni yläpuolelta ja vihelsi mennessään. Siinä oli hieman liikaa kaikkea ja toisaalta liian vähän sitä arkea joka oli Taivaslaulussa niin kauniilla tavalla läsnä. Lukeminen oli hidasta, siihen meni kaikkiaan kolmatta kuukautta. Kovin helposti tuli vastaani muita kirjoja jotka halusin lukea heti eikä kohta ja työnsi Synninkantajat sivuun.

Heidi Jaatisen 649-sivuinen Koski oli kiinnostava ensimmäiset noin 400 sivua, mutta sitten kyllästyin siihen ja loppuun lukeminen oli puurtamista kun Paavon sisällissotaretki ei ottanut edetäkseen eikä päättyäkseen. Muilta osin kyllä pidin Koskesta ja kun tämä on trilogian aloitus, lukenen seuraavankin osan. Vaikka kirja tapahtuu osittain sisällissodan aikaan ja tilan poika Paavo taistelee valkoisten joukoissa aina Kannaksella saakka, ei Koski kuitenkaan sotaromaani ole. Tarina alkaakin jo 1800-luvun lopulta, kun Tuure-isäntä jää leskeksi yksitoista lasta synnyttäneen Hilma-vaimon kuollessa ja ottaa nuorikokseen lastensa serkun Stiinan. Uusperheen äitinä ei ollut helppoa löytää paikkaansa tuohonkaan aikaan. Koski on saanut Savonia -palkinnon. 

Melba Escobarin dekkarin Kauneussalonki - manikyyrejä, mutanaamioita ja murhia, lainasin pikavippinä mukaan Norjaan suuntautuneelle kesälomareissullemme. En yleensä lue dekkareita, mutta kun huomasin tapahtumien sijoittuvan Kolumbiaan halusin kurkistaa sen maailmaan ja jostain syystä, ehkä tuosta kirjan nimestä johtuen ajattelin että tässä joku kauneussalonkimamma selvittelee murhia yhtä leppoisasti kuin Angel Kigalin kakkukaupassa, mutta kaikkea muuta! Korruptio rehottaa ja naisia raiskataan, tunnelma on ahdistunut ja miesten hyvä veli -verkosto pelittää. Rakenteellisesti hassua oli se miten kertoja muuttui ihan lennosta, suunnilleen kesken lauseen. Ehkä se jonkinlaisena kuriositeettina tässä toimi, mutta älkää kirjailijat pliis alkako matkia tällaista tyyliä! En oikein tiedä kenelle tätä dekkaria suosittelisin, en ainakaan itselleni. 

Minulla on jäänyt lukematta jokunen Kate Mortonin viimeaikaisista suomennoksista, mutta Kellontekijän tyttäreen tartuin melko tuoreeltaan. Tuttuun tapaan kirjassa on nykyhetkessä elävä nuori nainen joka alkaa tutkia menneeseen sijoittuvaa tarinaa. Tällä kertaa tuo nykyhetken hahmo on häitään suunnitteleva Elodie joka työpaikallaan arkistossa löytää viktoriaanisen ajan valokuvan sekä luonnoslehtiön johon on hahmoteltu joen penkereellä olevaa kartanoa. Talo jää vaivaamaan Elodieta, sillä se on kovin tutun tuntuinen, kuin suoraan sadusta jota kauan sitten menehtynyt taiteilija-äiti hänelle kertoi. Niinpä Elodie tutkii asioiden yhteyksiä ja hänen tiensä vie kartanoon Thamesin varrella. Siellä vietti kesää 1862 joukko nuoria taiteilijoita jotka kohtaavat suuren tragedian. Kartanossa on myös kummitus! Tuttua Mortonia, ehkä jo vähän liiankin tuttua, mutta lukuromaanina hyvinkin neljän tähden arvoinen.

Heinäkuun kirjoista on tulossa ihan yksittäisiäkin arvioita, mutta paketoin silti taas seuraavan neljänneksen nippuun lokakuussa :-)

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Gummerus 2013, 284 sivua

Siinä se nyt oli, puoli vuotta kirjastosta kiltisti jonotettuna. Taivaslaulu, joka paikassa ylistetty, suuret ennakko-odotukset synnyttänyt kirja. Hauskalla tavalla tuntui hyvältä pitää sitä vihdoin käsissä, vihdoin avata kirjan kansi ja alkaa lukemaan. Entä jos en pidäkään, kehtaako sitä edes kertoa. Turha pelko. Jo kolmannella sivulla tiedän, että mitä vastaan tuleekaan, tulen rakastamaan tätä kirjaa. Tämän kirjan kieli on yhtä taivaslaulua. 

Aiheena kiinnostava, ei vain kurkistuksena lestadiolaisuuteen vaan osana tätä yhteiskuntaa jossa elämme. Olen joskus miettinyt mikä se jokin on, joka saa ihmiset ja varsinkin naiset pysymään vanhoillislestadiolaisena, jos heidän elämänsä tosiaan on niin vaativaa ja yksitotista kuin kirjassa kuvataan. Elämään synnytyskoneena jatkuvan väsymyksen, kiireen ja sosiaalisen paineen alla ilman mahdollisuuksia oman vartalonsa hallintaan, pitkiin opintoihin tai kahden raskauden välisiä pätkätöitä kummemman uran luomiseen. Ja kohdunpoisto on Suomen kielen kaunein sana.

Vilja ja Aleksi tapaavat nuorina opiskelijoina, Aleksi on varma ettei saa Viljaa, tyttö on hänelle liian hyvä. Kun Vilja suostuu seurusteluun, Aleksi on onnensa kukkuloilla. Pian mennään naimisiin, Viljan opiskelut jäävät kesken, haaveissa siintää onnellinen lestadiolainen perhe, sellainen jossa syödään aamupuuroa ison pöydän ympärillä ja lapsille annetaan enemmän rakkautta ja hoivaa kuin he itse ovat saaneet. He päättävät tehdä kaiken oikein ja hyvin ja oikein hyvin.

Viljan silmänalukset tummenivat joka vuosi. Hän etsi komerosta kukallisen äitiysmekon uskollisesti aina uudestaan, mutta ilo pilkahti katseessa yhä harvemmin. Opiskeluaikoina Vilja nauroi paljon ja keskusteli yöhön asti. Lasten synnyttyä hän hiljeni, ilojen lisäksi myös surut muuttuivat vaiteliaiksi, vaikka toisinaan he yhä saivat lahjaksi illan, jolloin sanat hellivät kuin hierovat kädet, perin pohjin kiireettöminä. Aleksilla oli syyllinen olo. He olivat vielä onnen puolella, mutta kuinka kauan? Jos hän olisi tiennyt, millaiseen vuoristorataan Vilja joutuisi, he olisivat menneet naimisiin vasta monta vuotta myöhemmin. Jos hän olisi tiennyt, hän olisi varmasti jaksanut odottaa.

Ennen kaikkea kirja on kuitenkin kertomus kaiken taustalla olevasta kauniista rakkaudesta. Viljan ja Aleksin kaiken kestävästä rakkaudesta, niin toisiinsa kuin lapsiinsa. Loppuratkaisu oli mielestäni yllättävä, mutta kaikkien osapuolien kannalta suorastaan pakollinen.