Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

 Kaari Utrio: Hupsu rakkaus

Amanita, 2017

Äänikirja: Tammi, 2021

Lukija: Kirsti Valve

Kesto: 12h 42min

Tukkukauppias Werneriä pidettiin hyvinkin Helsingin rikkaimpana miehenä. Kun hänen tyttärensä Nora oli lähettänyt pikkuserkulleen Hedda Beckelle kirjeen, jossa kertoi tarvitsevansa tätä seuralaisekseen mitä pikimmiten, Hedda oli sanoutunut irti monivuotisesta työpaikastaan Valkealan pappilan lasten kotiopettajattarena. Juuri kun Hedda oli tullut siihen tulokseen, että Nora-serkulla oli enemmän ihmisiä ympärillään kuin kukaan tarvitsi, tukkukauppias menehtyi ja selvisi, että perijätär Nora Werner omisti hädin tuskin vaatteet yllään ja yhtäkkiä he kaikki, niin Hedda, Nora kuin tukkukauppiaan tuore vaimokin, olivat kodittomia. 

Harry Lindmarck oli topografikoulun käynyt Venäjän keisarillisen armeijan kapteeni ja Kaukasian sodan veteraani, nykyisin tilanomistaja itäisessä Suomessa. Kun hän tuli peräämään saataviaan tukkukauppiaalta, vastassa olikin surutalo ja itkuisin silmin mitä suloisin olento jonka Harry oli konsaan nähnyt, juuri täysorvoksi jäänyt mamselli Nora Werner. Onneksi Harrylla oli ratkaisu naisten onnettomaan tilanteeseen: Kymenmaan Angereen pitäjässä sijaitseva Kyyhkymäki, Noran äidin kotitalo, samoin Heddan isän. Siellä olisi Noran lähin miespuolinen sukulainen, vanha majuri Furubom jolle oli juuri langennut vastuu naisten tulevaisuudesta. 

- Luulin, että tämä on oikea kartano, Nora Werner sanoi nyrpeästi.

- Kyyhkymäki on rälssisäteri, Augusta-neiti piipitti sohvalta.

Nora kohautti harteitaan. Sitten hän nyyhkäisi melkein äänettömästi ja pyyhkäisi silmiään. - Grand-pere, hän kuiskasi, - minulla ei ole ketään.

Harry melkein huusi, että olihan hän, hän suojelisi Noraa koko elämänsä. Mutta vanha majuri kumartui jo Noran puoleen ja taputti jo hänen kättään. - Noh, noh, lapsi. Ei hätää. Olihan Noralla varakas pappa. Kaikki järjestyy.

Harry oivalsi, etteivät vanhaa majuria pehmittäneet Noran kyyneleet vaan ajatus komeasta perinnöstä, josta hän itse pääsisi holhotin myötä hyötymään. Se kuvitelma oli kumottava oitis.

Totuus Noran varattomuudesta ei majuria miellyttänyt, mutta minkäs mahdoit. Harry sen sijaan oli mielissään, sillä hänellä oli omat suunnitelmansa nuoren mamsellin suhteen. Kapteeni oli mennyt hullaantumaan porvaristyttöön. 

Vanha majuri irvisti kuin myrkyn niellyt. Kollegineuvos Langenhielm hymyili niin että heltat tärisivät. 

- Tästä seuraa vielä kaikenlaista hauskaa. Seuraelämää, Furubom. Tanssiaisia. Huviretkiä. Saat ottaa esille parhaat päivällisastiasi. 

Vanha majuri jähmettyi. 

- Tanssiaiset? Kyyhkymäessä?

- Tyttö on holhottisi. Sinun pitää etsiä hänelle aviomies. Mistä luulet sellaisen löytäväsi? Ei killinkiäkään myötäjäisiä. 

Harrylle myötäjäisten puute oli sivuseikka, olkoonkin että hänen oma tulevaisuutensa oli auki. Mies tiesi, että hänen lapsuuden ystävänsä, reviisori Höökenbergin rouva halusi hänen naivan heidän tyttärensä. Harryhän ei ollut aatelinen, mutta varakas tilanomistaja, joten säätyeroa voisi katsoa läpi sormien nuoremman tyttären kohdalla, mutta Harry ei toivonut tuota liittoa. Hän voisi naida mamselli Wernerin ja jatkaa tilanhoitoa. Hän oli kiinnostunut kehittämään sen sahalaitosta, mutta elämä talossa Papan ja Harryn isotädin kanssa oli kolkkoa ja yksinäistä. Nora-rouva toisi taloon kaivattua eloa ja tekisi toivottavasti hänestä pian perheellisen miehen.  Keisarin palvelukseenkin hän voisi aina palata, mutta Kaukasian helvetti ei ollut häntä varten. Miestä alkoi tosin arveluttaa, oliko Nora sittenkään oikeanlainen nainen hänelle?

Angeredin pitäjän kirkkoherra Tobias Molin oli suunnitelmissaan varannut leski Hedda Beggen itselleen välittömästi naisen saavuttua Angerediin. Oli vain ajan kysymys milloin Molinista tulisi rovasti ja Hedda-rouvasta sitä myöten ruustinna, pitäjän arvostetuin nainen. Kukaan naisihminen ei voisi kieltäytyä Molinin suomasta kunniasta.

- Tuleeko uudesta talosta kaksikerroksinen?

- Siitä tulee sellainen kuin poikani toivoo.

Mamselli hymyili melkein myrkyllisesti. 

- Ainakin komeampi kuin Kyyhkymäestä.

Vanha majuri Furubom rähähti nauruun.

- Mikä vika Kyyhkymäessä?

- Se on vanha röttelö.

Furubom ällistyi suloisilta huulilta kimpoavaa totuutta.

- Kas, tyttö huolehtii perinnöstään. 

- Miksi ei huolehtisi, eversti Lindmarck tarkkaili tiiviisti mamsellin ilmeitä. 

- Mutta hän ei peri kartanoa yksin, Furubom sanoi ilkeästi. - Pesässä on muitakin jakajia minun jälkeeni. 

Tobias Molin näki, kuinka kaunottaren kasvot sulivat ällistykseen. 

Tapahtumat sijoittuivat pääosin kuvitteelliseen Angeredin pitäjään Kymenlaaksossa, Elimäen kupeessa. Utrio on kertonut käyttävänsä tätä metodia epookkiromaaneissaan; piirtäneensä uusia pitäjiä aitoon karttaan sitä siltä kohden pullistaen.

Hupsu rakkaus oli erittäin kirjoittajansa tyylinen, viihdyttävä romaani, joka samalla oli aikakaudelleen uskollinen. Ihailen Utrion työtä historian tapahtumien elävöittäjänä. 

Onnea vielä 80-vuotiaalle Kaarille ja iso kiitos kirjoistasi!

Kaari Utrio: Paperiprinssi

Kaari Utrio: Paperiprinssi 

Amanita 2015, 470 sivua 

Kaukaisella Ohotanmerellä haaksirikkoutunut merikapteeni Sebastian Ross on tehnyt kaksi vuotta vaivalloista matkaa halki Siperian päästäkseen takaisin Suomen suuriruhtinaskuntaan. Kotona häntä odottaa paperiruukki jonka hän on perinyt, ikävä vastuu jota ei halunnut kontolleen vaan ryhtyi mieluummin tutkimusmatkailijaksija karkasi merille jo viisitoistavuotiaana. Haaksirikossa hän kuitenkin vammautui niin ettei pysty enää merille palaamaan ja nyt on päätettävä mitä ruukin kanssa tehdä. 

Ruukkia on viimeiset pari vuotta hoitanut kolmikko jonka muodostavat Sebastianin kasvattanut täti, ruukin saksalainen paperimestari sekä Wilhelmine, sukulaisneiti joka on kirjan naispäähenkilö. Aatelisneidin osallistumista työntekoon ei katsota hyvällä silmällä, naittamissuunnitelmia taas heikentävät myötäjäisten puute sekä tytön pituus, Wilhelminestä kun on kasvanut järkyttävän pitkä naisihmiseksi. Wilhelmine taas ei voi hyväksyä sitä miten Sebastian oli hylännyt isänsä ja tätinsä eikä ilmoitellut mitään itsestään vuosien varrella. 

Wilhelminen isän kuollessa nuori nainen saa huomata oikeuksiensa vähäisyyden. Vastentahtoisesti hän päätyy Helsinkiin, uuden holhoojansa kreivi von Stauden hoteisiin. Helsinkiin päätyy myös Sebastian.

Utrion historialliset romaanit tulee aina luettua suht nopeasti niiden ilmestyttyä. Utrio on kirjoittanut jo yli 30 romaania ja olen käsittääkseni lukenut ne kaikki. 2000-luvulla ilmestyneet romaanit ovat ns epookkiromaaneja ja sijoittuvat aikaan jolloin Suomi oli osa Venäjää. Paperiprinssin myötä lukija pääsee tutustumaan paperin valmistukseen aikana jolloin materiaalina käytettiin vielä lumppua ja raskas työ tehtiin käsin.

Utrion edellisessä romaanissa Seuraneiti päähenkilö Linda oli tyttö jota kuvasin arviossani vietävän kuin pässiä narussa ja toivoin, että seuraavan romaanin päähenkilö olisi jälleen tuttuun utriomaiseen tapaan vahva ja määrätietoinen nainen. Toiveeni toteutui sillä tässä
takuuvarmassa lukuromaanissa Wilhelmine tietää mitä tahtoo ja aikoo jopa kosia itse!

Kirjan kannessa on käytetty Magnus von Wrightin kaunista taulua Annankatu kylmänä talviaamuna ja kannen on suunnitellut Lauri Linnilä.

Kaari Utrio: Seuraneiti

Kaari Utrio: Seuraneiti

Julkaisija: Amanita 2013, 464 sivua

Olen lukenut Kaari Utrion jokaisen lukuromaanin ja valtaosan tietokirjoista. Ahmien. Teinityttönä ne 70-80-luvuilla ilmestyneet ja nuorena aikuisena keskiajalle sijoittuneet Vendelat, Tuulihaukat ym. jotka olivat silloin Elämää Suurempia Teoksia. Kun Utrio 2000-luvulla siirtyi kuvaamaan 1800-luvun kaupunkilaiselämää, olin valmis ottamaan sen vastaan ja yhtälaisella hurmiolla. Ei käy kiistäminen, etteikö Utrio olisi aina ollut yksi suosikkikirjailijoistani.

Seuraneiti on Sieglinda Melin, tuttavallisemmin Linda, kappalaisentytär Ylä-Savosta eli keskeltä-ei-mitään ainakin helsinkiläisten näkökulmasta. Helsingissä Linda ei ole koskaan käynytkään, Kajaanissa ylhäisen vanhan neidin, Amalia Waldaun seuralaisena kylläkin ja sieltä tapaamme Lindan myös tarinan alkaessa. Waldaun neidillä on korkea asema Kajaanin kihlakunnassa ja tärkeitä sukulaisia Helsingissä, onhan hänen veljenpoikansa todellinen valtioneuvos, senaattori ja postihallituksen ylitirehtööri. Veljenpojan pojan muotokuvaa Linda ihailee vanhan neidin seinällä heti kirjan alkumetreillä näin; "Nuori mies, hiilenmustat kiharat ja poskiparta, tummina loistavat silmät lumivalkoisen kaulaliinan yllä. Maalaus toi mieleen satuprinssin. Satu se varmasti olikin, konterfeijari Lindhin taidokkaasti muotoilema. Ei kukaan voinut olla niin kaunis kuin neiti Waldaun veljenpojan poika, rakas neveu Victor, kuten neiti ranskalaiselle päälle sattuessaan sukulaista nimitti."

Ennen kuin Linda kohtaa Victor Waldaun, hänen elämäänsä astuu kuitenkin Claes Carleson, "konsulin poika ja määrätietoinen tukkukauppias". Persoonallisesti astuukin, tai pikemminkin putoaa Kajaanin torilla suistuessaan vaunuista sairauden riuduttamana lähes Lindan jalkoihin. Avulias Linda huolehtii sairaan tohtorin luo ja kohta selviääkin että Carleson ja mamselli Melin ovat sukua, avioliiton kautta mutta kuitenkin; jatkossa toisilleen serkkuja silloiseen tapaan. Pian Claes-serkku lähtee saattamaan seuraneidiksi kutsun saanutta Lindaa Helsinkiin, mutta ennen kuin ollaan perillä, on Lindalla jo kaksi ihailijaa. Helsingissä mitättömän kappalaisentyttären pää on pyörällä ja se lieneekin ainoa syy miksi Lindan mieskuviot menevät niin kuin menevät.

Utrio on historioitsija ja taitaa viihdyttävät lukuromaanit. Ajankuva piirtyy tarkkana ja kiinnostavana ja pidänkin kovasti siitä, että Utrion kirjoissa oppii niin paljon käytännön tason historiaa. Kirjojen sankarittaret ovat yleensä vahvoja luonteita, nuoria naisia jotka tietävät mitä tahtovat (mikä monesti on hyvin epäsovinnaista) kuten esimerkiksi Utrion edellisessä epookissa Oppinut neiti. Niinpä olinkin yllättynyt siitä, että Lindaa viedään alusta loppuun saakka kuin pässiä narussa. Lindan odotetaan käyttävän hyödykseen pääsyn Helsinkiin; isommista seurapiireistä odotetaan löytyvän varakkaan sulhasen joka kustantaa Lindan veljen kalliiksi tulevat opiskelut ja kutsuu aikanaan pikkusiskonkin Helsingin piireihin. Linda on vilpitön ja myötätuntoinen, ei pelkästään ulkokuoreltaan vaan myös sydämestään kaunis ihminen. Mutta hän on myös ujo ja hermoileva eikä juurikaan tunnu vahvistuvan tarinan edetessä. "Linda tunsi itsensä epätoivoiseksi uusien kasvojen ja nimien virrassa, kunnes ymmärsi, ettei hänen edellytetty avaavan suutaan. Hän niiasi, ja hymyili ja odotti tarkkana milloin keskustelussa tuli eteen nimi tai ammatti tai asema, josta hän voi päätellä, ketä kuunteli. Joskus hän luuli varmasti tuntevansa rouvan tai herran, joka häntä puhutteli, ja tervehti nimeltä. Se oli yhtä usein väärin kuin oikein, mutta hänelle annettiin anteeksi, kun kyyneleet nousivat silmiin." Ehkä Linda vapautuu ja tulee itsevarmemmaksi kirjan tapahtumien jälkeen, suotuisammassa ympäristössä, hyväntahtoisten ihmisten ympäröimänä. Lindasta yritettiin selvästi tehdä jotain mitä hän ei ollut ja aiemmista sankarittarista poiketen Linda-parka ei osannut laittaa kampoihin kuin viime metreillä.

Toivottavasti seuraavassa romaanissa on taas tutumpi, rohkeampi sankaritar, joka "ei tiedä paikkaansa" miesten määräämässä maailmassa.