Elizabeth Strout: Olive Kitteridge
Tammi 2020, Keltainen kirjasto
Suomennos: Kristiina Rikman
Lukija: Erja Manto
Kesto: 11 h 7 min
Olive ja Henry Kitteridge ovat jääneet jo eläkkeelle työelämästä. Henry oli apteekkari, Olive matematiikan opettaja. He ovat luonteiltaan melko eri tyyppisiä ihmisiä, Henry on aina ollut arvostettu, lämmin ja huolehtivainen, Olive taas suorasukaisen töksäyttelevä ja välillä suorastaan kylmäkiskoinen ihminen, jonka oppilaat olivat enimmäkseen pelänneet häntä. Heillä on poika, Christopher, joka on ammatiltaan jalkaterapeutti. He asuvat Mainessa, Atlantin rannikolla.
Kirja ei ole novellikokoelma, mutta se koostuu erilaisista, nimetyistä kertomuksista joista osa kertoo suoraan Olivesta tai Henrystä, osa muista pienen rannikkokaupungin asukkaista, mutta näissäkin tarinoissa heistä ainakin Olive on jollakin tavoin mukana. Monissa näistä tarinoista on surullisia ihmiskohtaloita, mutten silti kokenut kirjaa ollenkaan ahdistavana, ennemminkin jotenkin lämpimänä ja miellyttävänä.
Olive ei tosiaan ole mikään rakastettavin persoona. Hän ei ole lapsirakas, eikä ylipäätään pidä ihmisistä, varsinkaan naisten tyhjänpäiväisestä lörpöttelystä.
Maatessaan siinä pää tyynyllä, Olive ajattelee miten kalpealta hänen poikansa oli näyttänyt avioituessaan. Hän oli katsonut pidättyväiseen tapaansa kiitollisena morsiantaan joka oli seisonut hoikkana ja pienirintaisena katsellen ylöspäin sulhaseensa. Tytön äiti oli itkenyt, se vasta oli jotain, Janice Bernsteinin kyyneleet olivat kerrassaan ryöpynneet. Jälkeenpäin hän oli sanonut Olivelle, "Etkö sinä itke vihkiäisissä?" "En näe mitään syytä itkeä", Olive oli sanonut. Itku ei ollut lähelläkään sitä mitä hän tunsi.
Olive oli kuitenkin mielissään siitä, että Cristopher oli vihdoin, 38-vuotiaana mennyt naimisiin. Aiemmat seurustelusuhteet olivat kuihtuneet ja Olive oli jo pelännyt, että pojasta jäisi yksinäinen vanha mies heidän kuoltuaan. Cristopherin morsian oli sitä paitsi käyttäytynyt hyvin miellyttävästi heitä kohtaan, mutta he olivat tunteneet niin vähän aikaa, vain pari viikkoa, eikä Olive ymmärtänyt pikaisen avioitumisen tarvetta. Toisaalta hän näki miten onnellinen poika nyt oli. Cristopheriinkin palataan myöhemmin, "avioitumiskertomuksen" jälkeen.
Kirjasta jäi miellyttävä jälkifiilis ja Stroutista kirjailijana positiivinen mielikuva, joten aikomuksena on nyt lukea tai kuunnella myös Nimeni on Lucy Barton sekä Kaikki on mahdollista.
Näin korona-aikaan kiinnittää vähän väliä huomiota kirjojen ja tv-ohjelmien tapahtumiin joita tällä hetkellä ei voisi tapahtua. Tässä sellainen kohta oli esimerkiksi se, kun Henry ja Olive olivat ehtoollisella ja pappi antoi kaikille viiniä samasta isosta maljasta ja se oli silloinkin Henryn mielestä epähygieenistä. Nyt ei voisi kuvitellakaan.
Olen antanut itseni ymmärtää, että Erja Manto kuuluu joidenkin bloggareiden suosikkilukijoihin. Minun on ollut vaikea tottua hänen käheään, matalaan ääneensä ja olen lukijaa testattuani jättänyt kuuntelematta jokusen kirjan siksi. Hän puhuu (ainakin minun korvaani) kuin puoliääneen supisten, aivan kuin lukisi jännittävää satua lapselle. Lastenkirjoihin hänen äänensä sopisikin varsin loistavasti! Nyt minun teki kuitenkin niin kovasti mieli alkaa kuunnella juuri Olive Kitteridgeä, että päätin selättää ongelman ja onneksi, jonkun aikaa kuunneltuani, totuin hänen ääneensä. Ja itse kirja, sehän oli aivan ihana!
