Juha Itkonen: Kaikki oli heidän
Otava, 2021
Lukija: Aarne Linden
Kesto: 13 h 33 min
Ilmari Pohjalainen, 45, oli vakiinnuttanut nimensä teatteriohjaajana. Hän oli ajan mittaan oppinut pitämään kalevalahenkisestä nimestäänkin, joka oikeastaan sopi hänen kaltaiselleen kulttuuripersoonalle. Hänen pitäisi joskus ohjata myös elokuva ja kirjoittaa kirja, mutta nyt hänellä oli työn alla näytelmä, johon hän oli purkanut ei enempää eikä vähempää kuin oman isäsuhteensa.
Ikävä kyllä, epäuskon peikko ei kirjoittaessa koskaan ollut kaukana. Nytkin se kohotti saman tien karvaista päätään hänen olkansa takana.
"Mistä herra teatterimestari oikeastaan kirjoitti?", peikko kysyi.
Mitä väliä sillä oli? Kokonaisia saaria hautautui mereen, napajää oli alkanut sulaa. Maailma samaan aikaan sekä tulvi että paloi, ja pitkään suunnittelemansa ilmastospektaakkelin sijasta Ilmari olikin päätynyt kirjoittamaan tästä, omasta isäsuhteestaan, miehistä. Voi jumalauta miehistä, vaikka aika oli naisten ja tyttöjen ja Ilmarikin luonnollisesti tyttöjen puolella. Hän oli feministi, tietenkin hän oli, hänellähän oli tytär.
Edellämainittu isä, seitsemänkymppinen Markku, oli hiljattain jäänyt leskeksi vaimonsa Ailan kuoltua. Ilmarin mielestä hän ei pärjännyt yksin, mistä Markku itse oli eri mieltä, niin kauan kun "ei paskonut alleen ja söi sen verran ettei lakannut olemasta". Hän ei pitänyt Helsingistä, jossa oli liikaa kaikkea, liikennevaloja, turhantärkeitä virkamiehiä ja kaiken maailman timbuktulaisia. Hän oli sentään tehnyt työuransa LVI-alan yrittäjänä ja työllistänyt parhaimmillaan kymmenkunta muuta.
Aila kävi ensi-illoissa ja palasi niistä maireana kotiin ja kertoi hänelle mitä hän oli menettänyt.
Paskat! Ei hän mitään ollut menettänyt. Hänhän inhosi teatteria. Vielä sitäkin enemmän hän inhosi teatterintekijöiden näkemyksiä yhteiskunnasta, ja pohjatonta itsevarmuutta jolla he mielipiteitään esittivät.
Päivällä kun poika oli soitellut hänelle, hän oli kuullut taustalta teatterin ääniä, aikuisten lasten tauotonta länkytystä ja typerää naurua. Teatterin ytimessä on leikki, Ilmarikin oli sanonut jossain. Selvä, olkoon sitten niin. Leikkikää pois vaan, veronmaksajien rahoilla. Mutta miten sitten samaan aikaan teatterintekijöiden ajatukset, esimerkiksi pojan poliittiset mielipiteet, olisi pitänyt ottaa tosissaan?
Parikymmentä minuuttia autossa isän kanssa ja hänellä oli ollut keittää yli jo lukuisia kertoja. Onneksi hän saattoi kurvata poikansa Vilhon jalkapalloharkkoihin ja tarjota kyydin tällekin.
15-vuotias Vilho oli taannoin saanut isän tuntemaan ylpeyttä. Valmentaja oli silloin sanonut, että muutaman vuoden kuluttua tämä saattaisi ahkeralla työllä ja hyvällä mäihällä päästä jonkin ulkomaisen suurseuran junioriakatemiaan. Tosin Vilho oli venähtänyt yhtäkkiä kymmenen senttiä ja koordinaatio oli kärsinyt. Pahinta oli kuitenkin ettei pojalla itsellään ollut samanlaista paloa kuin isällään.
Toisessa osassa hypätään 2050-luvulle. Nelikymppinen Vilho on paennut mökille. Hän viljelee vihanneksia ja juureksia ja pyrkii mahdollisimman pitkälle omavaraisuuteen. 2020-luvun alkupuolella riehunut pandemia oli muutamassa vuodessa kukistettu, mutta nyt oli roihahtanut uusi, paljon tappavampi. Suomi kuuluu Pohjoismaiden unioniin, EU on siis hajonnut, USA eristynyt muusta maailmasta, ja nyt tämä uusi pandemia. Maailma on mullistunut siitä millaisena sen tunnemme nyt. Välillä palataan vuoden 2019 tapahtumiin ja heitellään täkyjä erityisesti Ilmariin liittyen.
Kaikki oli heidän oli ison tuntuinen romaani, josta uskon muistavani vuoden päästä vielä muutakin kuin perusjuonen. Ja mikä sitten oli perusjuoni, kun tapahtumia ja näkökulmia oli moneen lähtöön, kaiken huipuksi vielä dystopiaosuus.
Kirjan alussa Helsinkiin saapuvasta Markusta mielipiteineen tuli väkisinkin mieleen Mielensäpahoittaja, mutta yhtäläisyydet hiipuivat pian ja kirjasta kasvoi kiinnostava sukupolvien yli ulottuva kokonaisuus.
