Sivut

Näytetään tekstit, joissa on tunniste Italia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Italia. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 16. huhtikuuta 2023

Jess Walter: Kauniit rauniot


Jess Walter: Kauniit rauniot
Harper Collins Nordic, 2021
Alkuteos: Beautiful Ruins, 2012


Kevät 1962, Porto Vergogna
Pasquale Tursin ranta oli vain kahden kalastusaluksen levyinen, mutta sen lähemmäksi tasaista rantaviivaa ei kylässä päässyt.

Kylä oli pelkkä kaupungin huhu, joka oli ironisesti, tai ehkä toiveikkaasti, nimetty Portoksi, satamaksi. Tosin ainoat veneet jotka kulkivat siellä säännöllisesti kuuluivat kylän harvoille sardiinien ja anjovisten kalastajille.
Nimen loppuosa, Vergogna, merkitsi häpeää ja se oli jäänne 1600-luvulta jolloin merimiehet ja kalastajat olivat vierailleet kylässä naisten luona, joilla oli tietynlainen moraali ja kaupallista joustavuutta.

Sinä päivänä kun Pasquale näki kuolemaa tekevän amerikattaren ensimmäistä kertaa, hän eli haaveissaan menestyvän lomakohteen liikemiehenä. Hän näki kaikkialla merkkejä kehityksestä, miten vauraus ja lukutaito muuttivat Italiaa. Miksei niin voisi tapahtua myös Portossa?
Pasquale oli opiskellut neljä vuotta Firenzessä ja vasta palannut kotikonnuilleen, haluten tuoda mukanaan sen maailman jossa kiisivät urheiluautot ja naisilla oli kapealahkeiset housut ja miehillä martinilasi kädessään.

Porto Vergognassa oli muutama vanha, vaatimaton kivitalo ja vain yksi liikerakennus, Pasqualen perheen omistama hotelli ja kahvila jotka Pasquale oli perinyt isänsä kuoltua kahdeksan kuukautta sitten. Sinne ei päässyt autolla eikä siellä ollut yhtään kunnon katua, mutta Pasquale halusi nähdä paikan loistavan niin kuin viereisen, maalauksellisen Cinque Terren alueen tai Italian Rivieran tyylikkäiden pikkukaupunkien. 
Pasquale näki, että maahan oli luvassa amerikkalaisturistien virta, mutta että siitä osa saataisiin kääntymään myös Porto Vergognaan, siihen tarvittiin vähintään uimaranta. 

Hotellin lähellä oli kuitenkin kolmen järkäleen muodostama luonnontasanne. Hän suunnitteli tasoittavansa järkäleiden huiput ja tekevänsä tukirakenteen, jonka varaan hän uskoi voivansa valaa sen verran betonia, että järkäleet yhdistyisivät tasaiseksi nelikulmioksi. Siitä syntyisi -kuin kalliojyrkänteiltä kohoava ilmestys - tenniskenttä, joka kertoisi mereltä saapuville vieraille, että he olivat tulossa luksusluokan lomakeskukseen. Sulkiessaan silmänsä hän pystyi näkemään sen mielessään: miehiä vitivalkoisissa housuissa iskemässä palloja upealla kentällä joka erottui kallioista kauniina tasanteena kaksikymmentä metriä rantaviivan yläpuolella. Leninkeihin ja kesähattuihin pukeutuneita naisia siemailemassa drinkkejä läheisten aurinkovarjojen alla. Niinpä hän nakutti kiviä hakulla ja taltalla ja vasaralla toivoen saavansa aikaan riittävän suuren tasanteen tenniskentälle. Hän sieti kärsivällisesti kalastajien kiusoittelua, ja kävi katsomassa äitiään, joka teki kuolemaa. Ja hän odotti - niin kuin aina - että elämä tulisi ja löytäisi hänet. 

Kaunis, uskomattoman laiha ja silti kurvikas amerikkalainen näytti aivan erirotuiselta kuin yksikään Pasqualen siihen mennessä näkemänsä nainen.  Kun nainen hymyili hänelle ensi kertaa, Pasquale rakastui.

Nainen oli näyttelijätär Dee Moray, joka oli kuvaamassa elokuvaa Roomassa. Kun tähdelle oli kerrottu, että kylä on rauhallinen, että enää kuolema olisi rauhallisempi, nainen oli halunnut huoneen Pasqualen hotellista.

Hiljattain, Kaliforniassa

Clare Silver oli legendaarisen elokuvatuottaja Michael Deanin pääkehitysavustaja. Tosiasiassa hän hakee miehelle kahvia, vastaa tämän puheluihin ja sähköposteihin ja ennen kaikkea lukee, lukee valtavat määrät käsikirjoituksia ja synopsiksia jotka eivät koskaan etene hänen silmiään pidemmälle. Hän oli odottanut paljon enemmän, kun oli keskeyttänyt elokuvatieteen tohtorinopintonsa ja siirtynyt töihin miehelle, joka ei Claren kolmevuotisen uran aikana ollut tuottanut yhtään elokuvaa, ainoastaan tosi-tv:tä.

Tässä kylmässä kaupungissa Michael Deane on mies, joka ei koskaan unohda ystäviään, vaan puristaa tiukasti heidän kättään, katsoo heitä silmiin ja sanoo: Tiedät että olen aina rakastanut työtäsi, (NIMI TÄHÄN). Tule ensi perjantaina tapaamaan tyttöäni Clairea. Sitten Michael ottaa käyntikorttinsa, allekirjoittaa sen ja painaa sen henkilön käteen, ja he saavat noin vain jalkansa tukevasti ovenrakoon. 
Jotkut Michael Deanen allekirjoittaman käyntikortin haltijoista haluavat lippuja ensi-iltoihin tai tietyn näyttelijän puhelinnumeron tai elokuvajulisteen nimikirjoitusten kera, mutta yleensä he haluavat samaa kuin kaikki muutkin tässä kaupungissa - myydä ideansa. 
Täällä myyntipuheet ovat elämää. Ihmiset puhuvat lapsensa hyviin kouluihin, tarjouksen talosta johon heillä ei ole varaa, ja myyvät epäuskottavia selityksiä jäädessään kiinni väärän ihmisen sylistä.

Liikemiesten suunnittelema Amerikan elokuvakulttuurin museo voisi tarjota työn, jossa Clare voi käyttää myös aivojaan ja hän on edennyt jo viimeiselle haastattelukierrokselle.
Poikaystävälleen Darrylille hän ei ole kertonut vielä mitään suunnitelmistaan, mikä johtuu pitkälti siitä, että Clare suunnittelee hylkäävänsä paitsi Michaelin, myös Darrylin.

Shane Wheeler oli eronnut, työtön ja rahaton, mutta hän oli saanut varatuksi päivän viimeisen ajan Claren kalenterista. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli osallistumassa Hollywoodin ideamyyntipalaveriin. 

Loppupuolella aikakaudet kohtaavat sujuvasti ja kaikille henkilöille löytyy paikkansa. Hypähtely '60-luvun Italian ja 2000-luvun Hollywoodin välillä sujui sekin mallikkaasti ja vaikka kertojia oli useita, ainakin itse pysyin hyvin kartalla missä mennään. Toki olisin voinut viettää koko ajankin Italiassa, mutta lopulta päät solmittiin yhteen niin että molemmilla aikatasoilla oli merkityksensä kokonaisuudessa. Pasquale oli ehdottomasti suosikkihahmoni.  

Olen kuunnellut kirjan lomamatkalla Italiassa jo kauan sitten, mutta tekstiraakile valmistui näin keväällä 2023, matkakuumeen taas vaivatessa. Poimi tästä täsmäkirja Italian länsirannikolle matkatessa.

perjantai 5. marraskuuta 2021

Elly Griffiths: Musta enkeli


Elly Griffiths: Musta enkeli
Ruth Galloway #10
Tammi, 2021
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kesto: 10 h 27 min


Komisario Dave Cloughin ja näyttelijätär Cassandra Blackstockin hääjuhlassa Ruth joutui pinnistelemään hymyä niin että poskiin sattui. Viime aikojen tapahtumat ja muiden onni olivat haastava yhdistelmä. 

Hän poistui juhlista heti kun oli soveliasta, vaikka kuusivuotias Kate viihtyikin häähumussa. Kotona puhelinvastaajassa odotti erikoinen viesti. Hänen asiantuntija-apuaan kaivattiin aina Italiassa saakka.

Ruth muistaa konferenssin Roomassa kaksitoista vuotta sitten. Hotellihuoneen josta oli näkymä Trastevereen, terrakottatiilikattoja, mukulakivillä päristeleviä Vespoja, valaistu suihkulähde. 
Ruth oli juuri eronnut avomiehestään Peteristä. Hän oli innoissaan niin vapaudestaan kuin siitä, että oli kuin jollain ihmeen kaupalla onnistunut junailemaan työmatkan ulkomaille Philin nenän edestä. 

Angelo oli muinaisiin roomalaisiin erikoistunut arkeologi Rooman yliopistosta. Hänen murtaen puhuttu englantinsa oli vienyt Ruthilta jalat alta ja vaikka se olikin jäänyt yhden yön jutuksi, he olivat pitäneet satunnaisesti yhteyttä. Angelon viesti puhelinvastaajassa oli silti melkoinen yllätys.

Ruth tunsi kaipaavansa lomaa, ulkomailla hän ei ollut käynyt kymmeneen vuoteen. Äidin kuolema, Michellen yllätysraskaus ja lämmenneet tunteet Katen isää kohtaan vaativat riittävää etäisyyttä asioiden laittamiseksi takaisin mittasuhteisiinsa. Bonuksena matkaan liittyi vielä arkeologiaakin, sillä Angelo halusi hänen tutkivan hiljattain löytyneitä luita. Hän teki viikottaista ohjelmaa Italian televisioon eikä Ruthilla ollut mitään ohjelmaan osallistumista vastaan, kunhan hänen ei tarvitse esiintyä kameralle.

Hän oli unohtanut millaista Italiassa on elokuussa. Hän on tottunut pitämään Norfolkin aurinkoisia päiviä kuumina, mutta niiden lempeät auringonsäteet eivät ole mitään verrattuna helvetin tuleen joka käristää heitä kuin vartaassa niin, etteivät he kykene liikkumaan tai edes puhumaan.
Kate ja Louis, jotka ovat lennolla muuttuneet parhaista kavereista pahimmiksi vihamiehiksi, seisovat nyt vierekkäin lamaantuneina. Heidän edessään kaksi miestä tappelee kiihkeästi taksista ja aseistettu poliisi sytyttää tupakan. Angelon ystävästä, Grazianosta, ei näy jälkeäkään. 
- Miksi täällä on näin kuuma, Kate sanoo. 
- Italiassa on tällaista.
- Missä on Italia, Louis kysyy 
- Tässä, Kate sanoo murskaavasti.

Syyskuussa ilmestynyt uusin suomennos päätyi lukulistallani koska a) en malttanut pantata sitä pidempään ja b) ajoitus oli mitä täydellisin, sillä olimme reissanneet nelisen viikkoa Italiassa ennen kuin siirryimme Espanjaan. 

Annoin kirjalle neljä tähteä, koska sen rikostarina ei tällä kertaa ollut mielestäni ihan kiinnostavimmasta päästä Ruthin tapauksia ja toisekseen, valitettavasti Ruth oli taas kirjoitettu huolehtimaan vyötärömakkaroistaan. Kun italialaiset ovat niin solakoita vaikka syövät pastaa, jota Ruth ei koe voivansa syödä vaikka se Italiassa niin hyvää onkin. Kun Shauna näyttää niin hyvältä bikineissään eikä Ruth voi kuvitellakaan että pukeutuisi muuhun kuin peittäviin yksiosaisiin uikkareihin. Toisaalta annoin neljä tähteä, koska Ruthin yksityiselämään liittyvien henkilöiden elämänlangat kiertyivät yllättäviin kierteisiin ja saavat todellakin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa osaa!


maanantai 3. toukokuuta 2021

Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki



Anneli Meriläinen: Kohtalon leikki
Saga Egmont, 2020
Lukija: Anna Kiuttu
Kesto: 6 h 57 min


Päivi Alexandra Lahtinen oli tutustunut Nikolai Romanoviin kun oli saanut työtarjouksen koruesittelyyn. Siitä oli hädin tuskin kolme kuukautta ja nyt he jo menivät naimisiin Ranskassa, missä myös Nikolain äiti nykyään asui ranskalaisen miehensä kanssa. Häävieraissa oli vain kaksi henkeä Päivin puolelta, hänen vanhempansa. Äiti oli hieman ärtynyt siitä, että Nikolai kutsui Päiviä sitkeästi Alexandraksi, mutta Päivi oli tottunut nimeen, jota mallitoimisto oli suositellut häntä käyttämään heti Pariisiin tultuaan. 

Minusta oli täysin yhdentekevää miksi minua nimitettiin. Päivi tai Alex, samantekevää. Pääasia että Nikolai rakasti minua, istui vieressäni ja suuntasi tuikkivat silmänsä minuun. 
Jos joku olisi silloin kertonut minulle tosiasian, joka paljastui minulle vasta vuosia myöhemmin, olisin nauranut vasten kertojan kasvoja enkä olisi uskonut häntä. Nimittäin sen seikan, että Nikolai oli kiinnostunut minusta juuri nimeni vuoksi, ennen kuin oli edes nähnyt minua. 

Häämatka suuntautui Venetsiaan jossa Nikolain isoäiti asui. Olihan Canal Grande hieno, mutta Alexia ihmetyttivät haalistuneen väriset palatsit ja sivukanaalien huonokuntoiset talot.   

Olin valmistunut niiaamaan hänelle niin kuin koulun alaluokilla todistusta vastaanotettaessa. Terävä, jäätävä katse tarkasteli minua kiitävän hetken. Nainen kohotti kätensä ja sormusten välähdellessä huitaisi ilmaan merkiksi, että siirtyisin sivuun. Hän kääntyi uudelleen Nikolain puoleen ja tarttui.kiihkeästi tämän käsivarteen.
"Et saata aavistaakaan, millaisia vaikeuksia minulla on ollut sinun poissaollessasi", nainen sanoi kiihtyneellä äänellä. Tämä uusi taloudenhoitajatar on aivan mahdoton. Sinun on heti erotettava hänet. Hän tiuskii minulle jos en syö ruokaani ja nimittelee minua hävyttömästi signoraksi. Olen huomauttanut hänelle lukemattomia kertoja, että minä olen suuriruhtinatar. Olen tavannut sen hänelle."

Alex sai huomata, että isoäiti oli tavoiltaan hyvin vanhanaikainen ja piti tätä höperönä vanhuksena, kun isoäiti sanoi hänen velvollisuutensa olevan synnyttää Venäjälle tuleva tsaari. Ensimmäisen lapsen syntymään saakka isoäiti kohteli Alexia kuin ilmaa. Alex tutustui myös mm Jakobo Anafestoon, venetsialaiseen kirjallisuuden professoriin, joka oli Nikolain ystävä jo lapsuudesta. Nopeassa tahdissa Alex sai neljä lasta, ensin kolme tytärtä ja sitten pojan, kuin viimeisessä tsaariperheessä, ja Nikolai nimesikin heidät samoin. 

Alexin suhteellisen passiivinen rooli omassa ja lastensa elämässä jäi vähän kummastuttamaan, mutta kirja on kirjoitettu alunperin jo 1980-luvulla, mikä saattaa selittää monia ratkaisuja. Kirja oli viihdyttävä ja tapahtumarikas, kuin fiktiivinen ja "nykypäivään" tuotu versio viimeisestä tsaariperheestä ja alati elävästä toiveesta saada Venäjä taas tsaarinvaltaan, mutta toki hyvin kevyt ja viihteellinen.



perjantai 23. huhtikuuta 2021

Vera Vala: Aprikoosiyöt


Vera Vala: Aprikoosiyöt
Gummerus, 2021
Lukijat: Mirjami Heikkinen, Anniina Piiparinen
Kesto: 11 h 10 min


Laura ei ollut käynyt Aino-tädin huvilassa Tolfon vuoristossa Italiassa melkein 20 vuoteen ja oli vannonut, ettei enää koskaan palaisikaan. Yhteydenpito tätiin oli vuosien mittaan huvennut hyvän joulun toivotuksiksi. Mutta lapsuudenkodin ullakkoa siivotessaan hän oli löytänyt kirjekuoren, jonka sisältö pakotti ottamaan tätiin yhteyttä. Mutta nyt Aino oli joutunut sairaalaan pudottuaan villan läheisiltä raunioilta, eikä ollut ottamassa Lauraa vastaan.

Vastassa oli sen sijaan Michele, turvapaikanhakija joka oli löytänyt Ainon, eikä uskonut, että tämä olisi pudonnut vahingossa.

"Sitten kun" -elämää elävä Laura ajelehti vielä liki nelikymppisenä työpaikasta ja ihmissuhteesta toiseen. Gradu oli kesken, haave oman kirjan kirjoittamisesta jossain taka-alalla, yritys kääntää kiinnostava kirja suomeksi ja tarjota työtä kustantajalle tyssännyt siihen, että joku muu oli ehtinyt ensin. Kaksi vuotta kestänyt suhde nykyiseen avomieheen Robiniin alkoi lakastua. 

Laura kaipasi jo äitiään, joka oli sairastunut Alzheimeriin ja luuli usein Lauraa Katiksi, esikoisekseen. Kati, Lauran ihmeellinen isosisko, itseään ja erinomaisuuttaan täynnä oleva asianajaja joka ei työkiireiltään ehtinyt äidin luona edes käydä.

Toisessa aikatasossa, "sinä kesänä", nimettömänä pitkään pidettävä henkilö on nuori tyttö joka rakastuu päättömästi Ainon naapurissa asuvaan ja naimisissa olevaan Ludovigoon ja ryhtyy tämän kanssa salaiseen suhteeseen. 

En tiedä oliko tarkoituksena päätellä saman tien kenestä "sinä kesänä" kerrotaan, muttei sen hoksaaminen vähäisistä vaihtoehdoista mitenkään vaikeaa ollut. Mitään paljastusta juoni ei siis onnistunut tarjoamaan. 
Toivoisin aina, että kirjassa olisi yksi päähenkilö josta pitäisin, mutta tässä en tuntenut sympatiaa ketään kohtaan. Epäuskottavuuksiakin kertyi turhan paljon, mutta niistä en halua avata enempää tai menee spoilaamiseksi.
Kansikuva on kaunis ja lukemaan houkutteleva ja kesäinen Italia tapahtumapaikkana viehättävä pitkän korona-ajan ja matkakuumeen vallassa kärvistelevälle. Suosittelenkin kirjaa romantiikkaa ja Italiaa kaipaaville ja tähtiä annan 3/5.


perjantai 14. elokuuta 2020

Michelle Frances: Sisters


Michelle Frances: Sisters
Macmillan Publishers Intl 2020
Äänikirjan lukija: Natalie Simpson
Kesto: 9 h 59 min
Kuuntelin kirjan BookBeatissa.

One's the favorite.
And the other knows it.

Sisarukset Abby ja Ellie eivät olleet toistensa parhaita ystäviä lapsinakaan, ja aikuistuessaan he kadehtivat toisiaan. Abby tunsi olevansa näkymätön kauniin pikkusisarensa rinnalla. While men fluttered around her sister like hummingbirds around nectar, she told herself it didn't matter, that the men weren't the type she would go for anyway. But when it happened, every single time it couldn't help but bug her. Ellie oli myös äidin suosikki ja vaikka Abby oli työelämässä edennyt johtajaksi saakka siinä missä omissa opinnoissaan takunnut Ellie toimi kouluavustajana, äitinsä ja sisarensa seurassa Abby ei tuntenut itseään heidän veroisekseen. 

Ellie oli sairastellut paljon lapsena, minkä takia häntä oli myös kiusattu koulussa. Äiti oli ottanut hänet kotiopetukseen mikä oli Ellien mielestä sairastelussa parasta, etenkin kun he eivät opiskelleet paljoakaan, vaan kävivät puistoissa ja äiti osti hänelle jopa Abbylta salaa jäätelöä. Kääntöpuolena Ellie oli jäljessä kaikissa aineissa kun palasi takaisin kouluun. 

Puolitoista vuotta epilogista, jossa nämä kolme naista viettivät epäonnistuneen joulun yhdessä, Abby oli jättäytynyt pois työelämästä vain 36-vuotiaana ja muuttanut Italiaan, Elban saarelle Toscanan rannikolla. Ellie oli tarttunut kutsuun viettää kuusiviikkoinen lomansa sisarensa huvilalla. Nyt hän tapaisi ensimmäistä kertaa myös tämän aviomiehen Matteon, poliisin, johon Abby oli tutustunut lomamatkallaan tultuaan ryöstetyksi. 

Abby oli oikeastaan kutsunut saarelle vain sisarensa, mutta kun heidän äitinsä oli kuullut Ellien lomasuunnitelmista, tämä oli kutsunut itse itsensä kesänviettoon. Ja nyt Susanna tupsahti paikalle aiemmin kuin oli ollut puhetta, eikä sisaruksille jäänyt kahdenkeskistä aikaa mitä he molemmat olisivat tarvinneet. Äidin saavuttua Abby tunsi heti olevansa kolmas pyörä heidän seurassaan, eikä Susanna selvästikään halunnut antaa tyttärilleen mahdollisuutta keskustella kahden kesken. 

Matteo wrapped his arms around her and fixed his eyes on hers.
"Sooo, what's the big secret?"
Abby faulted. "What do you mean?"
"You think it's obvious. There's something in the history of your family. The way everyone was a little bit on edge tonight. Because you don't talk about them so much."

Mutta sitten tapahtui onnettomuus ja siskokset tekivät paniikinomaisen ratkaisun lähteä tien päälle. Nyt heidän täytyi luottaa toisiinsa ihan uudella tavalla ja kesäloma kääntyy road tripiksi Thelman ja Louisen hengessä.

Ellie glanced down at the map. "You do realize we are running out of road?"
"Are we?"
"Only a hundred or so miles and we're falling to the sea."
"What?" 
"Well, would you look at that", said Ellie and she exclaimed at the map."If you don't go while alive, you must go after death."
"What you're talking about?"
"That's the saying", said Ellie, "at the Vixia Herbeira cliffs, some of the tallest in Europe. If you don't visit while you're alive, then after your death you'll be reincarnated as one of the animals that inhabit the area."
"We'll best go then", said Abbie. "I do not have plans to return to this earth as a rabbit."

Tässä on vuoden koukuttavin kirja tähän mennessä! En silti halua kertoa juonesta enempää, sillä twistejä riittää ja ne tekevät parhaan vaikutuksen kun.ei yhtään tiedä mitä on tulossa. Mutta sen verran voin tuota koukuttavuutta perustella, että en edes juuri ennen loppua tiennyt ketä uskoa, kun yksi väittää yhtä ja toinen toista, vain toinen voi puhua totta ja toinen valehtelee koko ajan hyvin taitavasti. 


perjantai 26. kesäkuuta 2020

Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt


Lori Nelson Spielman: Toscanan tytöt
Otava, 2020
472 sivua
Alkuteos: The star-crossed sisters of Tuscany
Suomennos: Karoliina Timonen

Rakkaus, missä tahansa muodossa, muuttaa maailman harmaasta lyijykynäluonnoksesta upeaksi öljymaalaukseksi.

Kirja on lainattu Ylöjärven kaupunginkirjastosta.

Brooklynin etelälaidalla, aiemmin Little Italyna tunnetulla alueella, asuva Emilia on 29-vuotias ja töissä isänsä ja tämän anopin johtaman perinteisen italialaisleipomon myymälässä. Nonna Rosa, Emilian äidinäiti, on tiukka matroona, joka vahtii jokaista askelta ja määrää aivan kaikesta. Yksi määräys on koskenut nonnan siskoa, Poppya, jonka kanssa Emilia yritti lapsena käydä kirjeenvaihtoa. Kun se selvisi nonnalle, tämä vihastui ja palautti kirjeet avaamattomina lähettäjälleen ja sen jälkeen Emilia ei ole saanut olla missään yhteydessä isotätiinsä. Mutta nyt, lähes 20 vuotta myöhemmin, Emilian postien seassa on kirje Poppylta. Eikä siinä ole mikä tahansa tervehdys, vaan Poppy kertoo matkustavansa Italiaan juhlimaan 80-vuotissyntymäpäiväänsä ja haluaa mukaan Emilian, koska uskoo tämän elämän olevan kohtalaisen tylsää. Emilia lähtisi mielellään mukaan ja tutustuisi paremmin Poppyyn, mutta onko tämän kanssa ystävystyminen petturuutta nonna Rosaa kohtaan? Tämähän on kasvattanut Emilian ja tämän Daria-siskon heidän äitinsä kuoltua. 

Suuttuuhan nonna, mutta Emilian paras ystävä Matteo kannustaa Emiliaa lähtemään matkaan, ja lopullisen sysäyksen antaa Poppy-täti itse lupaamalla kertoa Emilialle tämän äidistä. Kolmanneksi mukaan saatiin houkuteltua Emilian serkku, Lucy. Heitä kaikkiä kolmea yhdistää yksi asia, he ovat perheidensä nuorempia sisaria, ja se tarkoittaa, että he ovat kirottuja. 

Kauan sitten Italian Trespianossa Filomena Fontana langetti sukunsa nuorempien tyttärien päälle kirouksen ja tuomitsi heidät elämään ilman rakkautta. Hän oli ollut arkisen näköinen tyttö, jonka mielitietty ihastui tämän kauniiseen pikkusiskoon Mariaan. Sulhanen varasti Marialta suudelman ja Filomena näki tämän, luullen siskonsa viekoitelleen miestä. Hän heitti siskoaan kivellä, jolloin tämä sokeutui ja roikkuva silmäluomi esti Mariaa koskaan pääsemästä naimisiin. Jotkut sanovat kaiken olevan sattumaa, toiset ovat varmoja siitä että ennustus toteuttaa itseään. Kukaan ei kuitenkaan voi kiistää tosiasioita. Siitä päivästä lähtien, kun Filomena yli kaksisataa vuotta sitten langetti kirouksensa, yksikään Fontanan suvun nuoremmista tyttäristä ei ole löytänyt elämäänsä pysyvää rakkautta. Poppy lupaa poistaa tytöiltä tämän kirouksen, sillä hänen ikuinen rakkautensa Rico on kauan sitten luvannut, että kun Poppy täyttää kahdeksankymmentä, mies on odottamassa tätä Ravellon katedraalin portailla.

Halusin lukea kirjan jo sen nimen perusteella, rakastan Italiaa. Olen käynyt kaikissa kirjan kohteissa vähintään kerran, Venetsiassa, Toscanassa, Amalfin rannikolla, olen kävellyt niitä samaisia Ravellon katedraalin rappusia joita Poppy, Emilia ja Lucy kapusivat ja yllätyin siitä, että muistan täsmälleen miltä ne ja katedraali näyttävät, vaikka omasta käynnistäni Ravellossa on lähes 30 vuotta aikaa. Kaikki tämä tuttuus teki lukukokemuksestani ihanan ja romanttisen.

Ollakseen kahdessa aikatasossa liikkuva romaani, 1960-luvun tapahtumia käsiteltiin suhteessa harmillisen vähän, sillä kuten niin usein, ne olivat osuuksista kiinnostavimmat. Sain kyllä kiinni kirjan nykyhetken teemoista esimerkiksi lapsuudenperheestä  itsenäistymisen, oman sydämensä kuuntelemisen ja romanttisen rakkauden kuolemattomuuden merkityksen osalta, mutta näistä huolimatta (tai ehkä juuri näiden takia?) Toscanan tytöt oli minulle hiukan liian viihteellinen. Mutta, näille kirjoille on aikansa ja paikkansa, ota Toscanan tytöt mukaan vaikkapa rannalle tai laiturin nokkaan hellelukemistoksi.


maanantai 1. kesäkuuta 2020

Andrė Aciman: Kutsu minua nimelläsi




André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
Tammi, 2019
Alkuteos: Call me by your name, 2007
Suomennos: Antero Tilttula
Lukija: Antti Jaakola
Kesto: 8 h 52 min


Kuunneltu Nextoryn sovelluksessa.

Kaikki nykyinen tuska, kiihtymys, haltioituminen uuden ihmisen kohdalla, lupaus autuudesta joka häilyy melkein sormien ulottuvilla, kaikki haparointi kun pelkään tulkitsevani toista väärin enkä halua menettää häntä ja joudun epäröimään joka käänteessä. Epätoivoinen juoniminen jonka kohdistan jokaiseen ihmiseen jota haluan ja jonka tahdon haluavan minua. Sermit joita pystytän ikään kuin itseni ja maailman välille ja joissa on, ei vain yksi vaan seitsemän kerrosta riisipaperisia liukuovia. Tarve purkaa ja koota uudelleen sanoja jotka eivät olleet salakieltä alunperinkään. Kaikki tuo on peruja siltä kesältä, kun Oliver tuli meille. 

Elio oli tottunut kuusi viikkoa majoittuviin kesävieraisiin ja siihen, että talo oli muutenkin aina täynnä väkeä, sukulaisia, ruokavieraita, jopa turisteja jotka olivat poikenneet ihailemaan upeaa huvilaa ja jotka kutsuttiin syömään. Jonkin rannikkokaupungin, jota kutsuttiin nimellä "B", laitamilla pienessä maaseutukylässä Elion perhe asui kesäkaudet. Kesävieraiden ottaminen oli Elion vanhempien tapa auttaa yliopisto-opiskelijoita jotka valmistelivat väitöskirjaansa ja vastineeksi vähän auttelivat hänen professori-isäänsä paperitöissään. Mutta se kesä, jona amerikanjuutalainen Oliver vyöryi hänen tajuntaansa, jätti häneen elinikäisen jäljen.

Olin halunnut ikäisiäni miehiä jo aiemmin ja maannut naisten kanssa, mutta ennen kuin hän nousi taksista ja käveli kotiimme, en olisi pitänyt edes etäisesti mahdollisena, että joku joka oli niin läpikotaisin sinut itsensä kanssa, saattaisi haluta minut jakamaan ruumiinsa siinä missä minä janosin päästä luovuttamaan omani. 

Ehkä se alkoi rannalla. Tai tenniskentällä, taloa uudelle kesävieraalle esitellessään tai jollain yhteisellä kävelyretkellä. Oikeastaan sitä ei voinut edes tietää, sen vain tunsi haluna koskettaa toisen ihoa.

Katsoin muualle, koska oli liian pelottavaa katsoa takaisin. Katsoin muualle, koska en halunnut antaa mitään pois. Katsoin muualle, koska en voinut tunnustaa, miten paljon hän merkitsi. Katsoin muualle, koska tuo hänen teräksinen katseensa muistutti aina miten korkeana hän seisoi ja miten vähäpätöinen minä olin häneen nähden. Mutta tuon hetken hiljaisuudessa minä tuijotin takaisin. En uhmatakseni häntä tai näyttääkseni ettei minua enää ujostuttanut, vaan antautuakseni, kertoakseni hänelle että tämä minä olen, tätä sinä olet, tätä minä haluan. Nyt meidän välissämme ei ole muuta kuin totuus ja siellä missä on totuus, ei ole rajoja. Ei vältteleviä vilkaisuja, ja jos tästä ei tule mitään, älköön kukaan ikinä sanoko, etteikö kumpikaan meistä olisi ollut tietoinen siitä, mitä olisi voinut tapahtua. 

Oliver valmisteli väitöskirjaa Herakleitoksesta. Hän oli vain 24-vuotias, mutta niin avoimen spontaani ja ihailtavan sinut itsensä kanssa, juutalaisuutensa, vartalonsa, mielipiteidensä, itsevarmuutensa, terävyytensä, huolettomuutensa ja kaikki tuo viehättää Eliota. Hänen vanhempansakin pitivät Oliverista, hän oli avulias ja ystävällinen ja hoiti hyvän osan isän ulkomaankirjeenvaihdosta. 

Eliolla ei ollut ketään kenelle kertoa pakahduttavista tunteistaan Oliveria kohtaan, vaikka isäkin oli vapaamielinen, Elio epäröi miten hän suhtautuisi siihen, miten Elio käy nuuhkimassa Oliverin uimahousuja, käy pukemassa ne jalkaansa, miten käy alasti maate Oliverin sänkyyn. Pitäisikö hänen mennä kallonkutistajalle? Kertoa Oliverille? Ei ole ketään muuta kelle kertoa, Oliver, joten se joudut valitettavasti olemaan sinä.

Teksti oli kaunista ja kiihkeää kuin nuoruudenrakkaus voi olla. Kun seitsemäntoistavuotiaan varmuudella tietää, että on kokonaan toisen oma, vaikka vasta palavissa haaveissa. Olin luullut kirjaa kevyemmäksi, enkä ollut yks kaks yllättäin ihan parhaassa keskittymiskyvyssä tämän tyyppiseen romaaniin koska odotin jotain kevyempää ja vähemmän kultivoitunutta proosaa. Kirjailija on professori ja Proust-tutkija, mikä näkyy ilmaisussa. Sanoisin että Kutsu minua nimelläsi kelpaisi tyyliltään Keltaiseen kirjastoon, ellei poikarakkaus aiheena ole sinne liikaa.

Osallistun kirjalla Pride-lukuhaasteeseen, joka kestää tänä vuonna koko kesäkuun. Luettavana minulla on myös ainakin Essi Kummun uutuus Loiste. Haastetta emännöi Yöpöydän kirjat -blogi. 




sunnuntai 31. toukokuuta 2020

Pari lyhytarviota: Ferrante, Kauhanen

Luen enemmän kuin ehdin ja jaksan kirjoittaa. Lukuvuoteni on alkanut muikeasti! Ensimmäisten 5 kuukauden aikana olen lukenut tai kuunnellut reilut 70 kirjaa joista kymmenkunta on ollut sarjakuvia, näytelmiä tai muita nopealukuisia, valtaosa siis romaaneja. Vauhdissa pysyminen vaatii siis välillä jokusen lyhyemmän esittelyn.

Kirjat on lainattu Pirkanmaan kirjastoista.




Maija Kauhanen: Eliitti 3,5/5
Otava, 2019
266 sivua

On tietysti tosi söpö ajatus, että lapsuuden pahojen tekojen ja aikuisiän vastoinkäymisten välinen karmallinen yhteys olisi kiusaajille yhtä ilmeinen kuin se kiusatuille on.

Inkku ja Karla eivät ehkä olisi ryhtyneet toistensa ystäviksi, elleivät olisi tarvinneet toisiaan. Inkku, tuo puuskuttava punkero, jonka pääsyn luokkaan toinen tyttö estää todeten, ettei tänne tulla tuollaisissa toppahousuissa. Karla, jonka isä tuomitaan vankilaan ja joka joutuu sen tähden muuttamaan äitinsä kanssa rupuiseen kerrostalokaksioon Bullerbyhyn. Molempia kiusataan, molemmat ovat Kehyskunnan peruskoulun pohjasakkaa. Karlalla olisi ollut mahdollisuus nousta Kehyskunnan peruskoulun eliittiporukkaan, mutta hän ei hylkää Inkkua joka jäisi sitten ilman kavereita.

Ysillä Inkku keksii tien vapauteen, helsinkiläiseen eliittilukioon. Sen jälkeen vuosi on pänttäämistä ja ahkeraa viittaamista, enää sillä ei ole väliä että menestyy luokkatovereiden silmissä liian hyvin. Kun tytöt pääsevät eliittilukioon he tapaavat Ilmon, joka on heidän laillaan ollut koulukiusattu. Pohjanmaalta tuleva ja vahvaa murretta puhuva kummajainen on sen jälkeen kolmantena tiiviissä porukassa, joka kuitenkin alkaa lukion jälkeen hajota ja Karla päätyy peräti Pariisiin saakka, mallintöihin. Samaan aikaan Inkku käy terapiassa ja viiltelee itseään. Ilmo on päätynyt jossain lukion ja "nykyhetken" eli 2010 välissä pyörätuoliin, Inkun kanssa he ovat edelleen tiivis parivaljakko, mutta yhteys Karlaan on katkennut. 

Kirjassa liikutaan hypähdellen kaikilla mahdollisilla aikatasoilla peruskoulun alaluokilta 90-luvun alussa kirjan nykyhetkeen 2010. Jokelan koulusurmat 2007 on mukana yhdenlaisena kulminaatiopisteenä, olihan Auvinenkin ollut koulukiusattu. 

Yleensä pysyn hyvin kärryillä eri aikatasoilla, nyt minun oli välillä vaikea hahmottaa missä kohtaa lukiota tai aikuisuutta Karlan osuuksissa elettiin ja päättelin tapahtumäjärjestyksiä monesti sen mukaan oliko Ilmo jo pyörätuolissa vai ei. Kaiken kaikkiaan Eliitti ei ihan täyttänyt niitä odotuksia joita siihen paineistin.




Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät 3,5/5
Wsoy, 2017 (uusi laitos)
253 sivua
Suomennos: Taru Nyström

Kulutat elämääsi ja annat sen pois tyypille, joka joskus kauan sitten oli sinulle ystävällinen,  koska halusi työntää kullisi sinuun. Hän valitsi sinut kaikkien naisten joukosta. Kuvittelet suuria kohdallesi osuneesta suosionosoituksesta, vaikka kyse onkin vain arkipäiväisestä halusta naida. Rakastat hänen haluaan naida ja olet asiasta niin lumoutunut, että kuvittelet hänen haluavan tehdä niin vain sinun kanssasi. Ah, hän joka on noin ihmeellinen, on tajunnut, kuinka ihmeellinen olet. Annat sille nimen, tuolle kullin halulle, personifioit sen, sanot sitä rakkaudeksi. Helvetin väärin ja täysin tuulesta temmattua. 

ERÄÄNÄ HUHTIKUUN ILTAPÄIVÄNÄ, heti lounaan jälkeen, mieheni ilmoitti jättävänsä minut. Hän sanoi sen samalla kun korjasimme astioita pöydästä. Ja sitten mies vain lähti, jättäen Olgan tuijottamaan peräänsä. Aluksi Mario kävi kotona kerran päivässä, Ilarian ja Giannin takia. Välillä he ottivat mukaan Oton, perheen saksanpaimenkoiran ja lähtivät yhdessä puistoon. Kahden viikon kuluttua Olga alkoi kovistella miestä ja silloin tämä myönsi, että hänellä oli toinen nainen. 22-vuotiaana Olga oli mennyt naimisiin, kuusi vuotta myöhemmin saanut Giannin, kolme vuotta siitä Ilarian. Nyt 38-vuotiaana olin työtön, miehetön, kokoonkuivunut, etikoitunut.

Olgan oli mahdoton käsittää, miten mies saattoi heittää viisitoista vuotta pois elämästään ja samalla Olgan elämästä. Hän päätti, ettei soittele heidän yhteisille ystävilleen tivatakseen lisätietoja, mutta soitti kuitenkin ja suuttui näille koska uskoi että he tiesivät kuka se nainen oli ja missä he asuivat, eivät vain kertoneet hänelle. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin Mariota ja miten saisi tämän takaisin, siloinkin kun oli ajaa kolarin ja etupenkillä istunut Ilaria löi päänsä tuulilasiin. Ainoa ikävä muisto siitä päivästä oli oma ajatukseni, kuin todiste epätoivon aikaansaamasta viekkaudesta, sekava toiveeni saada Mario palaamaan kotiin käyttämällä hyväksi tyttöä. Sanoisin hänelle: näetkö mitä voi tapahtua, jollet sinä ole paikalla? Tajuatko, mihin suuntaan sinä minua työnnät päivä päivältä syvemmälle? 

Otto oli aina ollut enemmän Marion koira, mies oli koiran hankkinutkin, muka lapsille, enemmän itselleen. Eräänä päivänä puistossa, kun lastenvaunuja työntänyt nainen moitti häntä koiran irtipitämisestä ja Otto reagoi syntyneeseen riitaan murisemalla, hän pahoinpiteli koiraa silmittömässä raivonpuuskassa. Hän huusi myös lapsille, kohotti kätensä lyödäkseen heitäkin, mutta onnistui viime hetkellä pysäyttämään liikkeen. Hän jätti lapset puistoon, palatakseen hädissään heitä etsimään ja suuttui taas kun he olivat sillä välin piiloutuneet. Ehkä halusin hylätä heidät lopullisesti. Unohtaa heidät ja lyödä sitten kädellä otsaani, kun Mario vihdoin ilmestyisi kysymään heistä, ja sanoa: Lapsesi? En tiedä. Luulen että olen hukannut heidät. Viimeisen kerran näin heidät noin kuukausi sitten keskustan puistossa. 

Ehkä Ferranten romaanissa näkyy se kuuluisa italialainen temperamentti, sillä Olgalta katoaa kyllä kaikki todellisuudentaju Marion jättäessä perheensä. Tässä kun ei päästy vielä puoleenkaan siitä mitä hän teki ennen kuin (toivottavasti) pääsi tilanteen yli. Loppu kun jäi osittain avoimeksi. Keskiverto suomalaisnainen vain haukkuisi miehen kavereilleen. Olgan tuskaa oli kyllä kiinnostavaa lukea, eikä kirja onneksi päättynyt niin kuin jo pelkäsin sen päättyvän. Otto-paran kohtalo näin koiraihmisenä kävi kyllä sääliksi. 



maanantai 11. toukokuuta 2015

Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä


Pia Maria Montonen: Valtakunnan miniä
WSOY 2014, 257 sivua

K.-A. Fagerholmin tytär Brita ja Kekkosen poika Taneli olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka, kohdanneet nuorina opiskellessaan ulkomailla ja alkaneet seurustella palattuaan Suomeen. Naimisiin he menivät Helsingin olympialaisten aikaan kesällä 1952, välttääkseen suuren luokan kohun. Nuorten poliittiset taustat olivat hyvin erilaiset, olihan Kekkonen maalaisliittolainen ja Fagerholm demari. 

Britaa pelotti ajatus, että hän vielä 25-vuotiaana olisi naimaton. Ennen vanhaan tuonikäistä naimatonta naista sanottiin vanhaksipiiaksi, joten naimisiin oli kiire päästä. Brita alkoi myös kyllästyä Tanelin jahkailuun naimisiin menosta; mitä kauemmas Taneli tuntui loittonevan, sitä enemmän Brita halusi tulla rouva Kekkoseksi. Hän myös halusi naimisiin ennen sisartaan Stinaa. 
Eräänä aurinkoisena alkukesän päivänä 1952 Brita ja Taneli istuvat Tuomiokirkon portailla. Brita on hakenut maistraatista kuulutuspaperit. "Yritin saada Tanelin allekirjoittamaan paperit, mutta hän vain sanoi ettei kirjoita. No, sitten minä kirjoitin meidän nimet papereihin siinä hänen katsellessaan: Brita Fagerholm ja Taneli Kekkonen. No, hyvinhän sinä sen osasit kirjoittaa, oli Tanelin ainoa kommentti."

Naimisiin mentiin maistraatissa, vaikka juuri ulkoasiainministeriössä työt aloittanut valtiotieteiden kandidaatti Taneli kieltäytyi pyytämästä vapaata keskellä päivää moisen vihillemenon takia. Brita oli käynyt ostamassa uuden kellohameisen kävelypuvun, mutta Taneli ilmestyi maistraattiin puvussa jonka housunpolvet oli parsittu. Brita kertoi miten seremomian jälkeen mentiin Fagerholmeille, jonne Britan vanhemmat olivat edellispäivänä esittäneet kutsun myös Kekkosille. Urhon ihmetellessä miksi heidät kutsuttiin samppanjalle, K.-A. kertoi nuorten menevän naimisiin. Urho oli tähän todennut, ettei Taneli hänelle mitään ole maininnut, mikä Britan mielestä kuvasi hyvin Tanelin tapaa toimia asioissa. 

Avioliitto pidettiin salassa eikä pariskunta asunut yhdessä, vaan kumpikin omien vanhempiensa luona. Osaltaan syynä oli asuntopula, osittain se että Brita opiskeli edelleen. Vuotta myöhemmin Taneli sai ensimmäisen komennuksensa ulkomaille, Brita jäi yliopistolle. Keväällä 1954 hän valmistui filosofian kandidaatiksi ja elokuussa Brita muutti Tanelin perässä Moskovaan jossa he ensimmäisen kerran asuivat yhdessä avioparina. 

Siitä alkoi Taneli Kekkosen diplomaattiura joka vei heidät tulevien vuosikymmenten aikana eri puolille Eurooppaa sekä Yhdysvaltoihin, ensin lähetystöavustajana, sitten suurlähettiläänä. Lukuisten keskenmenojen jälkeen myös perhettä alkoi tulla, lapsia syntyi kaksi, Timo vuonna 1957 ja Tea 1963.


Jos olin kuvitellut diplomaattielämää ylelliseksi ja vauraaksi, olin ilmeisen väärässä. Brita hankki ensitöikseen ompelukoneen, ei yksinomaan siksi että olisi ehdottomasti halunnut ommella itse kaikki vaatteensa, vaan siksi että diplomaatin palkka oli niin huono. Britalla oli selvästi taipumuksia ompelutyöhön, sillä hänen leninkiensä kerrotaan olleen ateljeetason luomuksia. Muutenkin teos valotti kiinnostavalla tavalla diplomaattielämää 1950-1980-luvuilla ja karisti lukemisen edetessä siihen mieltämäni glamourin. Juhliminen ja edustaminen onkin työlästä varsinkin jos diplomaattipuoliso on syrjäänvetäytyvää sorttia.

Vaikeimmaksi asiaksi Roomassa Brita koki yksinäisyyden, johon osasyynä olivat toki Tanelin viihtymättömyys ja sairaudet. Taneli ei myöskään kaivannut ystäviä. Suurlähettiläspariskunnan ei yleensäkään ole helppo löytää ystäviä, ja Tanelin erakkoluonteella se oli vielä vaikeampaa. 



Taneli Kekkosen diplomaattiura päättyi skandaaliin; hän jäi kiinni rattijuopumuksesta. Tapauksen myötä hänet asetettiin disponibiliteettiin, mikä käytännössä tarkoitti hänen hyllyttämistään. Kekkosten asemapaikka oli tuolloin Tel Aviv, ja he palasivat Suomeen helmikuussa 1985. Heti tapahtuneen jälkeen Taneli oli jo sanonut riistävänsä hengen itseltään. Olla presidentin poika ja tulla syytetyksi ja tuomituksi rattijuopumuksesta oli jo kyllin vaikeaa, mutta asemapaikan vieminen oli Kekkoselle liikaa. Kaiken lisäksi hän oli edelleen ulkoministeriön palveluksessa, mikä tarkoitti sitä, että hänellä oli ministeriössä työhuone jonne hänen odotettiin päivittäin saapuvan, mutta hänellä ei ollut mitään työtehtäviä. Brita sai miehensä lupaamaan, että antaa heille perheenä vuoden aikaa suunnitella elämää eteenpäin. Oli puhetta mm ulkomaille muutosta, mutta diplomaatin työ oli Tanelille kaikki kaikessa ja ilman sitä hän vaipui syvemmälle masennukseen. Hän oli myös iältään vasta vähän yli viidenkymmenen, aivan liian nuori jäämään eläkkeelle. Päivää ennen Britalle lupaamansa vuoden määräajan päättymistä Taneli Kekkonen teki itsemurhan. Kaiken kaikkiaan Tanelin tilanne hoidettiin järkyttävän huonosti. Miksi häntä kiusaamisen sijaan ei autettu?

Yksi kiinnostava näkökulma kirjassa oli myös Kekkosten suhtautuminen miniäänsä. Ensimmäiset viisi vuotta Sylvi suhtautui Britaan hyvin viileästi ja muodollisesti, kutsuikin tätä rouva Kekkoseksi. Britaa ei otettu mukaan perheen tärkeisiin tapahtumiin, hän ei saanut kutsua Tanelin kaksoisveljen Matin häihin eikä appensa presidentin virkaanastujaisiin. Tanelille tämä kaikki oli "normaalia" eikä hän tuntunut tekevän asian eteen mitään.

Sylvihän se oli, joka johti perhettä kovalla otteella. Urho saattoi hallita valtakunnanpolitiikkaa, mutta mutta perhepiirissä valta oli tukevasti Sylvin hyppysissä. Urho oli kiltti ja pehmeä eikä olisi missään tapauksessa noussut vastustamaan syvästi kunnioittamansa Sylvin tahtoa. Pieni nainen piti kolmea miestään, Urhoa ja poikia, jämäkästi otteessaan. 

Sylvi toivoi pojalleen avioeroa. Kirjeissä pojalleen hän on mm kehottanut tätä ottamaan eron vaimostaan koska tämä saa jatkuvasti keskenmenoja ja toisessa kirjeessä rohkaisee, ettei Tanelin tule antaa heidän asemansa vaikuttaa, mikäli suunnittelee avioeroa. Sitten tapahtui se, minkä myötä monet naiset ovat vihdoin saaneet anoppinsa hyväksynnän. Timon syntyessä Sylvi riensi ensimmäisenä sairaalaan ja oli riemuissaan kun poika näytti aivan Tanelilta. Lopulta naiset lähes ystävystyivät; Sylvin 60-vuotispäivää he viettivät kahdestaan Firenzessä humputellen.

Politiikkaa kirjassa on hyvin vähän. Myös Britan elämää Tanelin kuoleman jälkeen on käsitelty hyvin vähän. 1990-luvulla hän alkoi järjestää ja opastaa kulttuurimatkoja Italiaan. Hän nautti myös juhlien järjestämisestä ja laittoi aina kaikki ruuat itse. Yhdelle kun ei viitsinyt edes kokata. Klassinen musiikki oli yhdistänyt jo Britaa ja Tanelia ja he kävivät paljon konserteissa. Hän oli mukana perustamassa Helsingin kaupunginorkesterin ystäväyhdistystä Pro Filharmonia ry:tä 1993. Brita kuoli lyhyen sairaalassaolojakson jälkeen syöpään toukokuussa 2013. Hän oli kertonut toiveenaan ettei hänelle järjestetä muistotilaisuutta, vaan muistetaan konsertilla. Tämä tapahtui joulukuussa 2013 Pro Filharmonian viettäessä 20-vuotisjuhliaan. 

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Blogistanian kesälukumaraton III: koontipostaus lukemistani


Blogistanian kolmas kesälukumaraton järjestettiin juhannuksen alla 19.6 ja mukana oli viitisenkymmentä kirjabloggaajaa tai blogitonta lukuhiirtä. Tässä kooste kirjoista joita itse tuona ajankohtana luin.

Carlos Luiz Zafón: Marina
Otava 2013, 282 s
Espanjankielinen alkuteos: Marina, 1999
Suomennos: Antero Tiittula
Maratonin startatessa minulla oli Zafónin kirja kesken joten ensi töikseni luin sen loppuun.

Tässä kirjassa on aivan ihana kansi! Se herättää uteliaisuuden ja kutsuu seuraamaan tyttöä sisään portista, vaikka hieman pelottaisikin. Tapahtumat sijoittuvat Barcelonaan (jossa olen saanut viettää viikon kymmenkunta vuotta sitten, jolloin Barcelona vei sydämeni!) ja kirjailijan nimi on mielettömän seksikäs. Olin antanut itseni ymmärtää, että Zafonin kirjat ovat mystisiä, sadunomaisia, niissä on rapistuvia kartanoita ja villiintyneitä puutarhoja. Oli Marinassa tätä kaikkea, mutta myös puoli jota en osannut odottaa ja jollaista en siihen ollenkaan kaivannut tai halunnut.

Näin hänen ottavan lääkeruiskun ja täyttävän sen pienestä pullosta smaragdinhohtoisella nesteellä. Katseemme kohtasivat lyhyesti, ja silloin Mihail upotti neulan ruumiin kalloon ja tyhjensi ruiskun. Hän veti neulan pois ja tuijotti hetken liikkumatta tuota elotonta ruumista. Pari sekuntia myöhemmin tunsin vereni hyytyvän. Ruumiin toinen silmäluomi värisi. Kuulin ääntä puu- ja metallinivelistä. Sormet liikahtelivat. Yhtäkkiä naisen ruumis nousi rajulla nytkäyksellä istumaan. Korvia huumaava eläimellinen tuskankarjaisu täytti salin. Valkoiset vaahtovanat valuivat mustilta turvonneilta huulilta.

...tämähän onkin kauhua! Goottikauhua? Nyt ei ole tämän blogin pitäjä ollenkaan mukavuusalueellaan, en ole koskaan lukenut mitään vampyyrijuttuja, kauhua tms. Juoni aukesi vähän kerrallaan kuin sipulia kuorisi ja piti hyvin otteessaan, enkä missään vaiheessa edes harkinnut kesken jättämistä, mutta lukisinko toisen Ruiz Zaffonin, enpä tiedä...

Perusteellisempia arvioita löydät esim. Tsirpiltä, Norkulta ja Annikalta.


Jukka Pakkanen: Elena Damianin kirjeet
Like 2011, 112 sivua
Jukka Pakkanen ei sanonut minulle mitään (isäntä kysyi heti onko kyseessä se urheilukommentaattori, sama mies) äiti Kaija ja sisar Outi Pakkanen ovat tutumpia nimiä joskin en ole heidänkään kirjoihinsa tutustunut. Elena Damianin kirjeet valitsin luettavaksi aiheensa takia, kirja käsittelee vuoden 1952 olympiakesää. Siinä vilahti tutusti Coca Colan tulo Suomeen ja muutama satunnainen urheilusuorituskin, mutta pääpaino oli kertojan, Markus Lindin Johannes-isän pienimuotoisella rakkausseikkailulla italialaisen kisaturistineidon kanssa. Kun Markuksen isä tekee kuolemaa, hän tahtoo kertoa pojalle hairahduksestaan ja antaa tälle Elenalta saamansa kirjeet. Markus kiinnostuu isänsä seikkailusta ja lähtee tapaamaan Elenaa Italiaan.
Mari A:n kirjablogista löydät laajemman arvion tästä kirjasta.

Kesäkirjabingossa saan ruksin kohtaan Alle 200-sivuinen kirja.


Mindele London: Kolmastoista tuoli
Atena kustannus 2002, 157 sivua

Mindele London kuvaa kirjassaan suomenjuutalaisen Goldin suvun elämää. Kaksitoista lämmintä ja huumorilla höystettyä tarinaa pitävät sisällään mm. eksoottiset rapukestit, venäläisen viulutaiteilijan kyläilyn, juutalaissuvun yhteisen hotellijoulun ja Olga-tädin vierailun Amerikasta. Opin paljon uutta juutalaisista tavoista ja säännöistä, kuten sen että äyriäiset eivät voi olla kosheria.
Kun yksi suvun miehistä vie vihille ei-juutalaisen, kohu on suuri.
-Minä tapasin Ruotsissa kiertueella Sagan. Hän on sairaanhoitaja. Meidät vihittiin kolme päivää sitten Tukholmassa.
Kun filmin kela juuttuu kiinni, kuva valkokankaalla pysähtyy joskus hyvinkin huvittaviin tilanteisiin. Sarah-musteri oli levittämässä voita paahtoleivälleen, ja veitsi napsahti kiinni leivän pintaan. David-eno oli potkimassa tennistossuja jalastaan ja jäi jalkaterät pystyssä tuijottamaan eteensä. Rifka-Mamma kantoi täysinäistä tarjotinta verannalle ja jähmettyi hetkeksi ovensuuhun. Sitten hän hyvin hitaasti ja varovaisesti laski tarjottimen lähimmälle tuolille. Tämän hän teki huolellisesti ikään kuin tarjottimella olisi ollut annos räjähteitä. Kukaan ei hetkeen sanonut mitään, ja tällainen hiljaisuus oli tyhjentävä meidän piirissämme. Vilkuilin varovasti ympärilleni, mutta kukaan ei liikkunut eikä kukaan kai hengittänytkään.



Näiden kolmen lisäksi luin maratonilla Sjónin Poika nimeltä Kuukivi ja aloittelin Julie Kiblerin lukuromaania Matkalla kotiin, joista myöhemmin omat postauksensa.

Luettuja sivuja maratonillani kertyi tasan 700.

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Milla Keränen: Sisilian ruusu

 
Milla Keränen: Sisilian ruusu
Gummerus 2012, 305 sivua
 
 
Eletään keskiaikaa, 1200-lukua Sisiliassa. Sisarukset Rosalia ja Floriana ovat nuoria neitoja joiden mielessä siintää avioliitto. Rosalialla on ihailija, nuori Giovanni joka on keisarin haukkojen kasvattaja, mutta Rosalia ei tahdo häntä miehekseen. Rosalialla ei ole minkään laista aikomusta mennä naimisiin rakkaudesta, hän haluaa miehekseen vanhemman Salvatoren, jolla on vaurautta ja hyvä asema hovissa. Sen myötä hän pääsee myös matkustamaan, ja tärkeintä Rosalialle on päästä näkemään maailmaa Sisilian ulkopuolella. Kun keisari palaisi, minusta tulisi Salvatore di Falcon vaimo, ja niin pian kuin Luoja soisi, leski.
 
Eräänä iltana Rosalia on kuitenkin suostunut tapaamaan Giovannin luostarin puutarhassa, aivan kahden kesken. Heidän tielleen osunut Jumalan vihasta paasaava munkki pelottaa Giovannin kuitenkin pois ja yksin jäänyt Rosalia kohtaa puusta putoavan miehen joka on kuin enkeli, vain ilman siipiä. Pian Rosalia onkin vakuuttunut siitä, että heidän päivällä näkemänsä hyvä enne, taivaalla liitänyt kotka, on pudottanut enkelin maan päälle tuomaan viestiä Jumalalta hänen kauttaan. Joka yö Rosalia kohtaa enkelin luostarin puutarhassa. Hän haluaisi kertoa tästä muille, mutta uskoo ettei niin ollut tarkoitettu ja muiden huomio saattaisi säikäyttää enkelin pois.
 
Olin kuullut ilmestymistarinoita, joissa enkelit ilmestyivät hurskaiden naisten uniin ja nostivat heidät paratiisiin. Enkä saattanut unohtaa enkeli Gabrielia, jonka mukana Pyhä Henki oli laskeutunut Marian ylle. Minä tunsin olevani paratiisissa maatessani enkelini käsivarsilla. Herra oli antanut minulle halun, jotta pääsisin lähemmäs Häntä. Halusin antautua kaikille rakkauden nautinnoille ja kiitin siitä kaikkia Pyhiä. Jos enkelini oli täällä ilman Herransa siunausta, rukoilin meille molemmille armoa.
 
Minä pidän siitä että historiallisissa romaaneissa saa edes jonkinlaista kertausta oman hataran muistin varassa oleviin faktoihin. Tämä kirja ei antanut sen suhteen juuri mitään. Aikakausi oli aistittavissa jonnekin keskiajalle, mutta ilman takakannen juonikuvauksen mainintaa vuodesta 1249 olisi tarkempi sijoittaminen jäänyt oman mielikuvan varaan. Wikipediasta lunttasin jälkikäteen, että normanni nimeltään Roger II oli vuonna 1130 yhdistänyt Sisilian ja Napolin Sisilian kuningaskunnaksi. Tästä Sisilian valtakaudesta oli kuitenkin tulossa lyhyt, sillä vuonna 1282 Sisilia tuli liitetyksi suurempaan Aragonian kuningaskuntaan.
 
Kirjan keskeinen juoni on Rosalian öiset kohtaamiset enkelinsä kanssa. Näiden tapaamisten lisäksi muita tapahtumia on aika niukalti, päivät ikään kuin kuluvat itsestään askareissa, tosin turhan hitaasti sillä Rosalia elää vain yöllisiä kohtaamisia varten ja toivoo että Salvatorea kuljettava laiva viipyisi vielä pitkään matkallaan. Harvoin olen lukenut kirjaa johon on saatu tämänkin verran sivuja ilman että niissä tapahtuu juuri mitään. Ainakaan mitään muuta kuin yöllisiä kohtaamisia enkelin kanssa.
 
Kirja on varsin romanttinen, suloinen, täynnä mausteita ja makeisia, yrttien tuoksua, sokeroituja hedelmiä. Tästä kuvailusta iso plussa!
Viittasin laihalle saraseenitytölle ja hän toi hieman häpeillen minulle oman ruukun. Ruukkuun oli valutettu viilennettyä nektaria, josta maistoin aprikoosin ja hunajan. Nektari oli paksua ja makeaa, ja arabialaiseen tapaan siihen oli lisätty hieman mausteita. Pohdin, mahtoivatko enkelit kyetä syömään ja juomaan. Tarujen mukaan jumalat nauttivat ambrosiaa ja nektaria, joka ei voinut hävitä maussaan meidän nauttimallemme. Jos enkeli kaipasi ravintoa, hän olisi kenties jo nälkäinen vietettyään luonani useita päiviä. Toivoin, että olisin voinut viedä ruukullisen virkistävää juomaa mukanani puutarhaan.
 
Kirjailijalla on romanttisen kuvaamisen taito hienosti hallussa, mutta mikäli hän kirjoittaa uuden romaanin toivoisin että siinä olisi taustalla reippaasti enemmän historian tapahtumia.
 
Kesäbingosta ruksaan kohdan Historiallinen.
 
Morre pettyi, Mai piti herkästä ja hellästä rakkaustarinasta mutta Titania ei pitänyt päähenkilöstä ollenkaan. 
 
Yhden miinuksen haluan vielä lisätä. Kirjan kansikuva! Eihän tuo hampputukkainen nainen jolla on hieman aasialaistyyppiset silmät näytä ollenkaan 1200-luvun etelä-eurooppalaiselta naiselta.