Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia
Otava 2014, 286 sivua
Myönnän pitkään luulleeni tätä käännöskirjaksi. Pajtim Statovci on kuitenkin kaksivuotiaana Kosovosta Suomeen perheensä kanssa muuttanut esikoiskirjailija. Minulla oli myös toinen harhakäsitys nimestä sekä kannesta johtuen, enkä tykkää lukea kirjoja joissa on eläinhahmoja. Kujakatit ja kirjastokissat eivät ole minulle, joten en aikonut lukea tätäkään. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkuuden myötä lukaisin kuitenkin pari arviota ja opin että Statovcin kissa on symbolinen ja tätä symboliikkaa kirjassa on luvassa enemmänkin.
Kirja alkaa suorasukaisella homoseksillä ja jatkuu päähenkilön ostosretkellä eläintarvikeliikkeeseen. Kuningasboa. Mietin hetken pystynkö käärmekammoisena lukemaan kirjaa jossa oleellisena osana on sinne tänne luikerteleva valtavan kokoinen käärme. Pystyin. Kun Bekim kohtaa baarissa kissan, olin enemmän kummissani. Kissa lienee mies, mutta Bekim siivoaa sen hiekkalaatikkoa ja ostaa sille kissanruokaa. Ei sillä että se vaativalle kissalle kelpaisi, hän haluaa tuoretta lihaa eikä E-koodeja.
Kirjan toinen kertojaääni kuuluu päähenkilön äidille Eminelle, joka nuorena albaanityttönä Jugoslavian maaseudulla naitetaan ensimmäiselle joka kättään pyytää. Miehelle, joka oli kylätiellä tytön ohi ajaessaan tähän mielistynyt. Monta päivää kestäneiden ja lukuisia traditioita sisältäneiden häiden aikana maan johtaja Tito menehtyi. Eminen liitto alkoi, Jugoslavian liittovaltio lähestyi hajoamistaan. Eminen elämässä onkin edessä sotaa, väkivaltaa, pelkoa, mutta onneksi myös rakkautta.
Olen hänelle täydellinen nainen, ajattelin suoriutuessani kaikesta moitteettomasti. Kaiken, minkä hän haluaa, hän saa vaimoltaan. Tuntemattomien miesten vihellykset ja naisten ja lasten ihailevat taputukset kielivät siitä, että ihmiset pitivät näkemästään - morsian oli kaunis, hänellä oli virheetön iho, paksut hiukset, täyteläiset huulet ja kultaa niin näyttävästi, että se melkein sokaisi. Tunsin oloni kauniimmaksi kuin koskaan, kuin olisin kävellyt mikrofonin kanssa suurelle näyttämölle, kuin edessäni olevat ihmiset olisivat olleet ihailijoitani jotka odottivat lauluni alkamista, kuin heidän taputuksensa olisi ollut kameroiden salamavalojen räiskettä.
Silloin kuulin sen.
Jossain naukaisi kissa.
En ole koskaan kokenut symboliikan ymmärtämistä kirjallisuudessa vahvuutenani (mistä syystä väistelen monia venäläiskirjailijoita) ja nytkin lukiessani yritin ensin kovasti ymmärtää mitä mikäkin kissa ja käärme merkitsi (kenties esim viha-rakkaus -asetelmaa?) mutta totesin sitten että se ei ole ehkä sittenkään oleellisinta sillä kirjassa on paljon muitakin kiinnostavia teemoja. Eniten nautinkin lukea sekä Eminen avioliiton alkutaipaleesta Jugoslaviassa että perheen maahanmuuttajaelämästä Suomessa, sillä tänne he lapsineen sodan jaloista päätyivät. Kun Statovci kirjoittaa perheen kohtaamista ennakkoluuloista, uskon että hän todellakin tietää mistä kirjoittaa. Käsi joka ruotii suomalaisia jääräpäitä ei ole hellä, hyvä niin. Joukossa oli asioita joita en ollut osannut ajatella maahanmuuttajan silmin, hyvä että sain lukea niistä nyt. Paikoitellen minulle tuli suomalaisena hiukan nolo olo. Onko sittenkään lottovoitto päätyä Suomeen?
Laajempaa pohdintaa mm. Ompun blogissa.
