Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

 

Saara Cantell: Kaikki tuoksuu lumelta

Tammi, 2021

Lukija: Meri Nenonen

Kesto: 8 h 36 min

Kerttu, 1956.

Naisia valittiin harvoin, mutta kuvataiteiden professori Moilasen suosituskirjeiden myötä Kerttu oli saanut ateljeeapurahan Pariisiin. Nyt kun siihen on mahdollisuus, mikään ei ole taiteelle omistautumista tärkeämpää. Ehkä hän jäisi vallan asumaan tuohon houkuttelevaan suurkaupunkiin?

"Kuulostaa täydelliseltä antautumiselta", Toivo sanoo. "Mahtuuko tuollaiseen elämään mitään muuta?"

"Mitä muuta siihen pitäisi mahtua?" Kerttu kysyy.

"No, vaikkapa... oma perhe. Lapset. Luulisi, että jokainen nainen kuitenkin toivoo äitiyttä..."

Kerttu nauraa. "Miksi niin pitäisi luulla? Ei äitiys ole kaikkia varten. Ja miksi pitäisi ollakaan? Mun tauluni ovat mun lapsiani. Kun valitsee taiteen, valitsee itseltään pois normaalielämän. Ei taidetta voi tehdä sivutoimisesti muun ohella. Sille on annettava kaikkensa, kaikki aika, jokainen unelma, koko sielu ja sydän! Ja tehtävä töitä, väsymättä."

"Entä sitten... rakkaus?" Toivo kysyy. 

"Mitä siitä?"

"Pitääkö sekin uhrata?"

Kerttu katsoo Toivoa. Hän kallistaa pään vähän kallelleen ja hymyilee hitaasti. Tietää keimailevansa ja huomaa pitävänsä siitä. Hän tuntee itsensä vähän erilaiseksi kuin yleensä: kiehtovammaksi, maailmannaisemmaksi. 

"Miksi pitäisi?" hän kysyy. "Eikö rakkautta muka voi olla ilman aviomiestä ja perhettä?"

Tapahtui se, mitä lukijana pelkäsin, Kertun tie Pariisiin tyssäsi aamupahoinvointiin ja aristaviin rintoihin. Kieltäessään mahdollisimman pitkään sen minkä ymmärsi todeksi, oli viimeinen vaihtoehto ottaa yhteyttä Toivoon, jota ei ollut suostunut tapaamaan tuon yhden illan huuman jälkeen. Hänhän ei halunnut mitään, mitä jäisi Suomesta ikävöimään.  

Olivia, nykyaika. 

Olivia on nuori näyttelijä, joka on juuri saanut esikoisensa, vauvan jolle hän höpöttelee ja kertoo sukunsa naisten tarinaa: taiteilija-isoäidistä Kertusta sekä omasta äidistään Tuijasta, joka vietti vaihtoehtoista elämäntapaa (tai täyttä huuhaata puhujasta riippuen) asuen kolmen muun naisen kanssa. Vauvan isä kutsuu heitä akateemisiksi noidiksi ja naiset puolestaan ovat sekä hieman häkeltyneitä että tunkeilevan uteliaita siitä, että heidän lähipiiriinsä on ilmestynyt miespuolinen olio. Vain yksi naisista on ollut pari vuotta naimisissa, ennen kuin muutti oman tyttärensä kanssa heidän yhteisöönsä.

Kuuntelin kirjan joulukuussa 2022, ja näin olin siitä silloin kirjoittanut:

Näin 2022 lopulla olemme saaneet niin paljon hienoa, kuluvana vuonna julkaistua luettavaa, että edellisvuoden kirjat ovat jo pitkälti painuneet unholaan. Niinpä olikin kiva, että äänikirjapalvelu ehdotti Cantellin viimeisintä luureihini, ja avasin sen fiilistellen mikäs tämä kirja nyt olikaan, tykkäsin kyllä hänen esikoisestaan. 

Minä rakastuin heti, sekä Kerttuun että Toivoon. Ei tässä pyörää uudestaan keksitty, mutta sillä ajelu oli harvinaisen miellyttävää. Kirjasta hehkui rakkaus ja välittäminen, eikä ollenkaan sokerisella tavalla vaan kauniisti ja lämpimästi kirjoitettuna, eikä niinkään se perinteinen miehen ja naisen välinen, vaan sukupolvien. Käänteitä juonellisesti riitti, niin että annoin anteeksi jopa sen "ensimmäisen kerran sängyssä ja taikasauva heilahtaa - pim olet raskaana!", joka yksinään on niin kulunut. Kaikki kolme aikakautta olivat elämäntyyleineen todella hyvin kirjoitettuja ja niihin oli nivottu kulloisenkin ajan tapahtumia niin meiltä kuin maailmalta. 

Meri Nenonen oli ihana lukija, täydet pisteet myös hänelle. Ja nimessä oleva lumi, silläkin oli oma merkityksensä tässä upeassa lukuromaanissa. 

Saara Cantell: Kesken jääneet hetket

Saaran nimipäivänä osallistun naistenviikon kirjahaasteeseen Saara Cantellin esikoisromaanilla Kesken jääneet hetket.

Kiitos arvostelukappaleesta kustantajalle. 

Kaksi vuotta aiemmin Virva oli muuttanut pois Suomesta. Hän oli tarvinnut uudet maisemat, uudet työtehtävät, uudet tulevat muistot, sillä vanhoihin muistoihinsa hän ei enää halunnut palata. Mutta sitten kaikki oli muuttunut kuin silmänräpäyksestä, kun viesti Salla-siskon joutumisesta vakavaan auto-onnettomuuteen oli tavoittanut Virvan Pariisista. Hän oli palannut heti Suomeen, ottanut taksin suoraan sairaalaan. Sallalta jää kaksi alaikäistä lasta, ex-miehellä on jo uusi perhe ja Virva ottaa lapset hoitaakseen. 

Lapsi selaa valokuvia, näyttää niitä Virvalle, kyselee keitä kuvissa on. Virvan mieleen ne tuovat monia muistoja jotka vievät takaumiin. Niissä käydään lapsuuden kesissä, joita Virva ja Salla viettävät äidin puoleisen suvun saaressa, ja opiskeluajoissa, kun Virvan parhaat ystävät olivat Jonde ja Kati. Käydään ajassa, jolloin saaressa kesiä viettivät aikuiset sisarukset, kun Salla on jo äiti ja vielä naimisissa Maken kanssa, ja ajassa kun Maken sivusuhde oli jo tullut ilmi. 

"Välillä musta tuntuu, että me ollaan tavallaan jo lähtökohtaisesti tuomittuja epäonnistumaan", Salla sanoo. "Miten mä olisin ikinä voinut onnistua avioliitossani, miten me kumpikaan ikinä voidaan onnistua missään miessuhteessa, kun miettii millanen malli me ollaan saatu!"

Muistoissa palataan aikaan, jolloin Virva on kolmekymppinen toimittaja, joka on palkattu isoon projektiin, Suomen historiaa käsittelevän kirjasarjan toteuttamiseen. Tekijöitä on monilta eri osaamisaloilta, mutta projektia johtaa dosentti, yliopiston historian lehtori Kristian Eriksson, neljä vuotta Virvaa vanhempi. Puoleensavetävä mies, kaksi lasta, vaimo Lastensairaalan syöpäosaston erikoislääkäri. 

Kuten niin moni heitä ennen ja heidän jälkeensä, Virva ja Kristiankin oikeuttavat tekonsa sillä, etteivät satuta ketään ulkopuolista. Niin kauan kuin kukaan ei tiedä, kukaan ei kärsi. Jos heidän suhteensa vaikuttaa maailmassa johonkin, niin ainoastaan tasapainoon rakkauden ja rakkaudettomuuden välillä. Juuri nyt, jokaisen suudelman, jokaisen katseen, jokaisen yhdessä jaetun anekdootin ja kosketuksen kautta he lisäävät maailmankaikkeuteen rakkautta ja onnea. Ja sehän ei voi olla paha asia! Eihän? 

Kirjan herkän hempeästä kannesta tulevat mieleen paitsi lapsen selailemat valokuvat, myös pastellisävyiset macaronit joita äiti halusi Sallan hautajaisissa tarjottavan eikä Virva raaskinut sanoa, että ne olivat hänen herkkuaan, ei Sallan. Tyttöjen lapsina saaressa viettämien kesäpäivien lämpö ja ilo välittyivät myös suvensuloisina lukijan mieleen. Näin tiettyjä kohtauksia mielessäni elokuvana.

Nykyäänhän aikatasoilla hyppely on romaaneissa yleistä ja ihan ok, mutta tällä kertaa sellaisia selkeitä aikatasoja ei ollut kahta kolmea, vaan valokuvat veivät pitkin poikin ja sinne tänne Virvan elämässä. Alussa minulla oli toisinaan vaikeuksia hahmottaa missä mennään ja mihin tämä kohtaus liittyy, mutta sitten kun tarina alkoi paremmin vetää mukanaan, tätä ongelmaa ei enää ollut.