Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Suomentanut: Lea Pyykkö

Sivumäärä: 261

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 1.painos - 1980

Luovuus on ihmisen suurinta älykkyyttä. Valentin Katajev on vain yksi kirjailija-runoilija Neuvostoliiton suuressa kirjailijakaartissa ja jäänyt pitkälti taiteilijaystäviensä varjoon. Hän aloitti uransa jo Tsaarin vallan aikana ja oli lähtöisin Ukrainan Odessasta Mustanmeren rannalta. Katajev palveli kahdessa armeijassa ja oli käsittääkseni yksi suopeasti kohdelluista taiteilijoista Neuvostoliitossa. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu jonkinverran ja se lienee vähemmän tuttua ainakin suurelle lukijakunnalle. Ostin tämän Unohduksen ruohon muutama vuosi sitten divarista ja se on kirjailijan myöhäisempää tuotantoa.

Unohduksen ruoho on kertomus menneisyydestä, 1900-luvun alun Venäjältä ja sitten myös tämän jälkeisestä neuvosto-ajasta. Tarinassa seurataan Nobel-kirjailija Ivan Buninin ja runoilija Vladimir Majakovskin elämää. Maineikkaat kynäniekat olivat kertoja Katajevin ystäviä ja oppi-isiä. Mielenkiintoiseksi asian tekee se että Majakovski oli jopa kiihkeästikin vallankumouksen (kommusnismin) kannattaja ja Bunin taas suorastaan pelkäsi sitä ja tämän vuoksi muutti lopulta pysyvästi Ranskaan. Katajev tarjoilee lukijalleen melko informatiivisenkin matkan neuvostokirjailijoiden ja taiteilijoiden maailmaan, keskelle vallankumouksen aiheuttamaa hämmennystä ja muutosta.

Vallankumouksesta kirjailija kertoo melko maltillisesti ja vaikka ajassa olisi paljon kritisoitaavakin, tyytyy hän varsin niukasti kommentoimaan yhteiskunnallisia asioita. Taiteiljoiden ja kirjailijoiden elämässä on sen sijaan enemmän mielenkiintoista asiaa, joka kantaa läpi tarinan tuulien. Kertojan lähipiirissä vierailee muun muassa Boris Pasternak, Mihail Bulkakov, Aleksandr Blok ja moni muukin itselleni vähemmän tuttu taiteilija. Kenties taiteilijaystävien kuolemat ovat kuitenkin jonkinlaisia vedenjakajia, jotka saavat ainakin kertojan hieman melankoliseksi. 

Tuolloin viimevuosisadan alussa oli useitakin erilaisia taidesuuntauksia jotka puskivat läpi itäblokin-kirjallisuuteen ja runouteen, akmeismi, symbolismi jne. Sosialistiseen realismiin ei kirjassa ainkaan sanan varsinaisessa merkityksessä törmää, mutta esim. Majakovskin tuotanto oli sitä epäilemättä parhaimmillaan. Valentin Katajev sen sijaan vaikuttaa olevan kertoja vailla vertaa.

Kuvassa isänmaan rakkautensa säilyttänyt Valentin Katajev (kuvan lähde wikipedia).

"Ellei muistelmia, ei romaania, niin mitä minä sitten kirjoitan? Katkelmia, muisteluksia, lastuja, ajatuksia, teemoja, kuvauksia, huomioita, sitaatteja."

Valentin Katajev - Unohduksen ruoho

Niinpä niin. Itsekin vähän mietin että mitä tyyliä kirja edustaa. Ehkäpä sillä ei ole sinällään väliä, mutta ainakin se on hyvä ja mielenkiintoinen. Kuten muukin neuvostokirjallisuus, niin tämäkin kirja on melko epäviihteellinen - suurta lukijakuntaa kosiskelematon. Sen sijaan Unohduksen ruoho on jostain kohtaa kaikessa yksinpuhelussaan jopa runollinen. Ehkä tuo lastujakin  on melko kuvaavaa. Kirjoitusasu on helppoa lukea ja sisältö on helposti tajuttavaa. Vaikka kirja ei ole maailmankirjallisuuden klassikko, niin silti se on oivallinen ikkuna katsella yhdestä näkökulmasta naapurimaan kirjailjoita ja historiaa. Ehkäpä se näin ollen on muistelmateos.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa IV Paikannimet: paikkakunta

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Olettamus on kaikkien emämunausten äiti. Päätin siirtyä siis tähän Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan neljänteen osaan. Jo tässä vaiheessa tulee tarvetta hieman katsahtaa nuihin aiempiin bloggauksiini aiheesta, jotta pysyn tilanteen tasalla. Puolivälin puitteet alkavat siis häämöttää ja vaikka jokainen osa toimii myös itsenäisenä kertomuksena, täytyy tästäkin ilosta ottaa kaikki mahdollinen irti. Huomasin tuossa hiljattain että Marcel Proust on ollut suosikkikirjailija (yhden niistä) Eyvind Johnsonin innoittaja, tätä en tosin ole itse ainakaan hänen kirjoistaan huomannut. Sen sijaan Proustin luoma kertojahahmo ei suuremmin arvosta muuta kuin ranskalaisuutta ja ranskalaista kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa huomioidaan useammassa kohtaa Victor Hugo ja Honore de Balzac.

Tarinan kertoja ja hänen isoäitinsä ovat saappuneet Balbeciin viettämään porvaristolle ja ylimystölle suotua joutoaikaa. Kertoja nuorimies alkaa pian repiä itseään irti isoäidin manipuloivasta ja jopa kieroutuneesta suhteesta, eikä ympärillä näy suuremmin rajoittavia tekijöitä. Kuitenkin jälleen ympärillä tapahtuu huomattavasti vähemmän, kuin kertojan pään sisältö antaisi ymmärtää. Nuorimies onnistuu maalailemaan mielenkiintoisia kombinaatioita mielikuvituksen ja elettävän ympäristön välille. Nämä eivät ole kuitenkaan niin ahdistavia kuin aiemmin, ehkä jopa toiveikkaitakin. Ainakin hänen luokkatietoisuutensa on voimakasta ja lisääntymään päin.

Pojan ympärillä liikehtii useita häntä kiinostavia henkilöitä. Hän tutustuu jo ikääntyvään taiteilija Elstiriin, joka vaikuttaa varsin taitavalta maalarilta. Paljastuu pian että Elstir on maalannut menneisyydessä vähemmän mairittelevan kuvan herra Swannin vaimosta Odettesta. Tässä kohtaa kertoja pohtii taas taiteen estetiikkaa. Kuinka paljon parempi taiteilija on silloin, kun se kuvaa kohteensa epäedullisessa valossa, paljastaen myös kohteen itsensä peittämät "huonot" ominaisuudet. Jotenkin siis katsoja mieltyy kohteen rehelliseen kuvaukseen, ihastuen jopa rujoimpiin yksityiskohtiin. Kuinka kohde on siis riisutuimmillaan aidoin ja vaikuttavin. Vaikka pian paljastuu, että Elstir on jo Combrayssa tunnetuksi tullut hienostopiirissä pörräillyt (jopa joutavanpäiväiseksi luonnehdittu) taiteilija, ei se kuitenkaan aiheuta kertojamme ajatusmaailmassa sen suurempaa inflaatiota. Ilmeisesti Elstiristä muodostuu jopa jonkinlainen auktoriteetti pojan taiteen käsitykseen.

Pojan ympärille alkaa pian ilmestyä myös nuorten naisten katras, josta on vaikea löytää sitä parasta hedelmää. Itse kustakin löytyy jotain hyvää ja jopa rakastettavaa. Kuitenkin nämä kauneuden ja viehättävyyden hetket nopeasti arkistuvat ja köyhtyvät, kuihtuen lopulta keskinkertaisiksi kokemuksiksi. Eikä jää epäselväksi kuinka kaikki alkaa ja loppuu kertojan jopa ylimieliseen itserakkauteen, joka lienee huonon itsetunnon ja lapsuuden kurjien ihmissuhteiden syytä. Näissä kohtaamisissa tarjoillaan kuitenkin meheviä psykologisia ja sosiaalisia kiemuroita, jotka ovat pullollaan käänteispsykologisia ja teennäisiä keinoja säilyttää ns. vastarakkaan huomio. Täten kertoja pohtii myös sitä kuinka rakkauden kohde näyttää joka ajassa ja paikassa erilaiselta, ikään kuin katsonta kulma tuottaisi täysin erilaisia tuntemuksia ja kuinka sitten myös katsojan itsensä asenne ja mielentila vaikuttaisi kohteen viehättävyyteen. Kuinka siis esim. voi unohtaa että kasvoissa oleva hieman häiritsevä syntymämerkki onkin leuassa eikä poskessa - taas sitten ehkä seuraavalla kertaa tarkemmin katseltuna pikemminkin ohimolla. Jotenkin tämä kertoja osaa tarvittaessa ulkoistaa itsensä, kertoen myös asioita jotka ovat hänen oman havaintokenttänsä ulkopuolella.

Itselleni tulee vaikutelma että nuorellamiehellä on vain yksinkertaisesti liikaa aikaa. Tässä neljännessä osassa kertoja on jotenkin eheämpi kuin aiemmin. Hän on esim. valtaosin luopunut itsetarkkailuista, eikä keikkea hyvää ja huonoa luotailla menneisyyden kautta. Vaikka Albertinessa on kertojan mukaan joitain yhtäläisyyksiä jo väistyneen ihastuksen Gilberten kanssa, ei tämä seikka ainakaan suuremmin häiritse kehkeytyviä ihmissuhteita (jopa rakkaussuhteita).

Kirjasarjan neljäs osa on suurelta osin linjassa aiempien kanssa. Ehkä kirja on kuitenkin pitkästyttävin lukemistani, koska ns. "pelinrakentamiseen" tuhrautuu yli puolet sivuista. Toisaalta viimeinen kolmannes onkin varsin mielenkiintoista ja jopa viihdyttävää. Keskeisimpänä teemana pitäisin kertojaminän jonkinlaista kasvua ja kehittymistä. Vaikka viekkaus ja pelaaminen on selvästi lisääntymään päin, on hallitsevimpia ominaisuuksia kuitenkin tietynlaisten realiteettien kehittyminen. Pyrin löytämään itsekin hieman "tiettyä" kirjoituksellista otetta tähän bloggaukseeni, että siitä edes hieman välittyisi kirjan henki. Paikannimet:paikakunta on aikaa vievää lukemista, mutta ainakin itse tulen palkituksi siitä. Taitaa mennä Proustin jatkolukemiset ensivuoden puolelle, mutta aion lukea toki koko sarjan.

Olisiko kuitenkin kirjan viimeisessä lauseessa potentiaalia nuorenmiehen jälleen kasvavaan ahdistukseen, vai jopa viitaus kaiken turhuuteen ylipäätään? Vai kenties vielä jotain muuta?

"Ja Francoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan."  s.380

Anja Kauranen - Arabian Lauri

Kirjailija: Anja Kauranen

Sivumäärä: 359

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1997

Tavallisesta elämästä vieraantuneet ihmiset. Kotimaisen kirjallisuuden kuukausi etenee kohti loppuaan. Olen vuosien saatossa lukenut muutamia Anja Kaurasen kirjoja ja mielestäni ne ovat olleet ihan hyviä. Itselleni nämä kirjat ovat avautuneet naisasiapainotteisena,  mutta kuitenkin melko maltillisina. Päätin lukea tämän vaimoni lahjakirjan Arabian Lauri (kaukaa menneisyydestä), joka on kirjailijan 90-luvun tuotantoa. Myönnettäköön, että kirjaa kohtaan oli tietynlaisia odotuksia.

Arabian Lauri on kertomus 80-luvun Helsingistä. Ajoitin tarkemmin keskeisen ajan tarinassa tapahtuvan Tsernobylin voimala-onnettomuuden mukaan (siis 1986). Päähenkilö on omituiselta vaikuttava taiteilija Lauri, joka ei saa elämässään oikein mitään valmiiksi. Myös hänen ympärillään hyörivät ihmiset ja tapahtumat ovat jotenkin kummallisia. Laurille on tapahtunut useita terveyttä uhkaavia asioita,  onnettomuuksia ja sairastelua. Tämä lintubongareiden ohessa elelevä androgyyni matkustelee ja haikailee jopa ylihengellisistä tiloista.

Lauri kavereineen edustaa kasvavaa ja vauraatuvaa keskiluokkaa, johon alkaa ujuttua paremman luokan elkeitä. Liberaalit tuulet puhaltavat ja usein tiedustellaan esim. armeija- ja töihinmeno asiaa. Kenties vanhempi polvi on jopa huolissaan? Eletään kuin viimeistä päivää,  ryypätään ja naidaan. Jotenkin lukijana itselleni tuli vahva ulkopuolisuuden tunne ja myös tunne että kaikki tarinan henkilöt olivat jotenkin yksinäisiä. Kauranen valottaa useita tuon ajan ilmiöitä kiinnostavasti ja toisaalta myös jopa tietyllä kyynisyydellä. Hän heittää myös parit piikit idealistien suuntaan.

Tarinan kertoja on minämuosossa esiintyvä Laurin poikakaveri. Heidän suhteensa lienee ystävyysuhde, vaikka hetkittäin muutakin voisi epäillä. Toiaaalta ajottain tuntuu siltäkin, että tämä Lauri olisikin kertojan alterego, aikuisuuden myötä pois hiipuva taiteilija. Vaikka tarinan ilmapiiri ja kulku ei ole varsinaisesti pessimistinen, on se kuitenkin aika päämäärätön ja jopa anarkistinen. Kirja on Kaurasen tuotokseksi melko objektiivinen ja vähemmän raflaava. Näin ollen sitä voi lukea ilman suurempia "asennekohtauksia". Ei parasta Anja Kaurasta, mutta hyvää ja erilaista sellaista.

August Strindberg - Mustat liput

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 285

Kustantaja: Gummerus

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Aidosti ja oikeasti erilainen kirja. August Strindberg (1849-1912) oli ruotsalainen kirjailija ja taidemaalari, joka oli ehkäpä yksi kuuluisimmista uudenajan ruotsalaiskirjailijoista maailmalla. Hän oli länsimaalaisittain toisinajattelija, niin yhteiskunnallisesti, taiteellisesti kuin poliittisestikin. Aatemaailmaltaan Strindberg oli lähinnä anarkisti ja sosialisti. Vaikka hän ei ollut mitenkään poikkeuksellisen pitkäikäinen, ehti hän luoda taidetta aika monipuolisesti. Olen törmännyt useissa lukemissani kirjoissa mainintaan Strinbergistä, siis muissakin kuin ruotsalaisissa. Päätin lukea tämän omasta hyllystäni löytyvän luomisvaiheen loppukauden romaanin Mustat liput.

"Luin Mustien lippujen oikovedoksia... Aloin pelätä että tämän kirjan julkaiseminen on rikollista ja että se pitäisi vetää takaisin.. Kauhea kirja se on!"

- August Strinberg

Kirjan tarina alkaa professori Stenkålin kummituspäivällisiltä, jossa nautitaan yleellisesti kymmenen ruokalaijia kaikilla mausteilla. Kaupungin kerma on saapunut juoruilemaan ja panettelemaan juhlille lähinnä toisiaan, mutta myös muita. Strindberg ei säästelee lukijaa pistävältä lähinnä taiteilijaporvareita kyräilevältä ja nälvivältä tekstiltään, jossa ei jätetä varaa epäselvyyksiin. Tarinan edetessä keskittyy kertomus herra Zachrikseen, joka on piinannut lähes kaikkia kanssaihmisiään tavalla jos toisella. Kaiken huipentumaksi hän piinaa myös vaimonsa kuoliaaksi, tavalla joka on lähes epäinhimillistä. Herra Zachris kuvittelee olevansa maailman napa ja unohtaa itsekeskeisyydessään jopa itsensä, sekä oman hyvinvointinsa. Kuinka tässä yltäkylläisyyden alingossa käy, kykeneekö tämä uusi turmeltunut sukupolvi selviytymään ylipäätään kalkkiviivoille asti? Tarinassa esiintyy useitakin persoonallisia henkilöhahmoja, joten aika ei käy lukiessa pitkäksi.

Mustat liput on käsittääkseni täynnä kyynisyyttä, mustaa huumoria ja tavallaan myös itseironiaa. Kaiketi taiteilija Strinberg upottaa myös itsensä näiden muiden taiteilijoiden ja säätyläisten mukana. Vaikka nykypäivänä kirja onkin jo varsin kesy, otettiin se vuonna 1907 vastaan melkoisen kohun saattelemana.

Kaiken rohkean solvauksen keskellä reviisori pitää lukijoilleen oivallisia tosin raskassoutuisia kemian ja fysiikan luentoja. Näissä pohdinnoissa käydään läpi myös alkemiaa ja metafysiikkaa. Seuraavassa katkelma hänen sepitelmistään.

Nyt minä palaan kultaan!

 Kaikista rikkikiisuista voidaan saada kultaa, mutta kultaa ei voida rikkiraudassa osoittaa kullan muodossa, sitä ei voida nähdä mikroskoopissa eikä erottaa mekaanisin keinoin. Mutta jos reagenssit tulevat mukaan silloin kun rikki on poistettu, silloin ilmaantuu kulta. Eikö meillä siis ole oikeus päätellä, että kultauute on synteesi eli että kultaa tehdään aina? On olemassa pari lukua, jotka tukevat tätä olettamusta. Kuningasvedellä, jota käytetään kullan >>liuottamiseen>>, on molekyylipaino 196, joka on kullan atomipaino. Rautavihtrillillä, jota käytetään kullan saostamiseen, on Berzeliuksen mukaan sama harvinainen molekyylipaino eli 196. Mutta myös rautakloruulilla, jota muodostuu kun rautarikkimalmia liuotetaan kuningasveteen, on luku 196. Eikö tästä näytä voivan ilmetä, että metallia voidaan valmistaa sen liuotus- ja saostusreagensseista, jos siis näillä molemmilla on sen molekyyli-(atomi-)paino?

Vaikka Mustat liput on hetkittäin varsinkin aluksi aika tylsämielisestikin kirjoitettu, on se mielestäni loppupeleissä ihan mukiin menevä kirja. Jotenkin tuntuu siltä että kirjailija hakee tarkoituksella tiettyä omalaatuisuutta. Omituista kyllä nämä reviisori osiot eivät rikkoneet kokonaisuutta tilkkutäkiksi, vaikka näinkin olisi voinut käydä. Helposti luettavaa kirjallisuutta, jos unohtaa muutaman ähkyteoreettisen julistuksen.