Mariano Azuela - Tulta alhaalta

Suomentanut: Matti Rossi

Sivumäärä: 137

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Unohtumattomia ihmiskohtaloita. Mariano Azuela (1873-1952) oli meksikolainen lääkäri ja kirjailija. Hän on maailmalla yksi tunnetuimpia Meksikon sisällissodan kuvaajia, mutta Suomessa ehkäpä hieman tuntemattomampi. Kirjailija on saanut joitakin kansallisia tunnustuksia ja näin ollen häntä voi pitää kansalliskirjailijana. Päätin siis lukea Tulta alhaalta joka löytyy omasta kirjahyllystä.

Tulta alhaalta on oivallinen kertomus Meksikon sisällisodasta ja sen ihmiskohtaloista. Teksteissä yhdistyy luontevasti fakta ja fiktio, muodostaen näistä taidokkaan ja mielenkiintoisen kudelman. Vaikka tarina on monilta osin aika karkeakin, yhdistyy niihin useita herkempiä ja vivahteikkaampia juonteita. Azuela tutustuttaa lukijansa useisiin persoonallisiin henkilöihin, jotka elävät uskottavasti sodan käänteissä ja antavat vaikuttavan panoksen tarinaan. Jos Demetrio Macias on lukutaidoton mutta urhoollinen taistelija, niin vastapainoksi Camilla on viaton ja viehättävä maalaistyttö. Kuinka sitten Helmikana kaikessa kataluudessaan muodostaa oman pienen tragedian. Ainakin itse viihdyin Azuelan kirjan parissa ja uskon että moni lukija pitää hänen maanläheisestä, mutta värikkäästä tyylistään. 

Seuraavassa lyhyt katkelma jossa yhdistyy Aazuelalle tyypillinen nopeasti vaihtuva karkea, mutta aistikas tyyli(näissä säihke ja tuhru yhdistyvät).

"Demetrio Maciasille maistuu Jaliscon kirkas tequila mutta ei samppanja, joka kuohuu ja kuplii kattokruunujen kimaltelevassa loisteessa.

Ravintolan pöydissä istuu mullan ja savun likaamia hikisiä miehiä joilla on julma parta ja pörröinen hiuskuontalo ja vaatteina törkyiset risat."

Azuela: Tulta alhaalta s.72

Vaikka Tulta alhaalta ei ole pituudessaan päätä huimaava, on se silti sisällöltään mielestäni täysimittainen romaani. Azuela ei viipyile suuresti ohikiitävissä hetkissä, vaan lataa täydeltä laidalta konstailematta ja kovaa. Kirja on oivallinen hetki tutustua meksikolaiseen kirjallisuuteen, jos ei siihen ole vielä tehnyt tuttavuutta. Itse pidin kirjasta kovasti.

Octavio Paz - Aurinkokivi

Suomentanut: Pentti Saaritsa

Sivumäärä: 87

Painoksen vuosi: 1990

Aika jota ei ole olemassa. Octavio Paz oli meksikolainen runoilija, kirjailija ja diplomaatti. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1990 ja olisikohan pontimena tämänkin runokirjan julkaisemiseen? Taiteen tutkijana ja tuntijana välähtelee hänen tuotannossaan esim. Keskiamerikan intiaanikulttuuri, johon tämäkin Aurinkokivi -kirja viittaa. Tein taustatutkimusta ja itselleni paljastui että aurinkokivi on myös navigointiväline. Sitä olisin tämän kirjan osalta tarvinnut, koska ei ollut kovinkaan helposti avautuvaa sorttia.

Aurinkokivi koostuu yhdestä runosta, joka virtaa vuolaana läpi harvaan painetun kalenterinomaisen kirjan. Itselleni ei jäänyt välissä tilaa edes hengen vetämiseen(vaikka joka toinen sivu olikin tyhjä), joten aivonystyrät jäivät jumiin. Koska kiveä ei minulla ollut, jäi aurinko piiloon pilvien taakse. Toisaalta Atsteekeillä oli myös kivi(piedra de sol), joka toimi muun muassa kalenterina. Luulen että  tätä juuri tarkoitetaan ja sittenhän käsillä onkin taulu ikuisuudesta johon kaikki loppuu. Hämmentävää on myös tämän kirjan asu joka on luettavissa kuten kalenteri, eikä kuten tavallinen kirja.

Lukijana koin välähdyksen omaisia hetkiä, jotka koskettivat rakkautta, elämää ja kuolemaa. Onkohan nämä edes eroteltavissa toisistaan, tai onko siihen mitään syytäkään. Toisaalta nämä välähdyksen omaiset hetket ovat myös jonkun tai joidenkin elämästä, jossain tietyissä paikoissa - kaduilla tai huoneistoissa. Koska runo luokitellaan surrealistiseksi, voi olla mielekästä antaa runon avautua tai olla avautumatta, sen kummemmin analysoimatta. Koska kirja on lyhyt - jaksaa sen lukea useamman kerran, itse luin sen vain kahdesti. Koska en ole muutenkaan suuremmin tämän laatuisten runojen ystävä, saanee Octavio Pazit jäädä vastaisuudessa pois lukusunnitelmista.