Suomentanut: Ilkka Salmenpohja
Sivumäärä: 414
Painos ja vuosi: 1.painos - 2011
Let me see your fucking hands! Päätin lukaista vaimoni edellisvuotisen joululahjakirjan Minä, OZZY. Chris Ayres ja Ozzy Osbourne ovat kirjoittaneet oivan elämänkerran Ozziesta. Black Sabbathin menestyksekkään uran jälkeen on paljon kerrottavaa myös soolo-urasta. Ozzy on syntynyt vuonna 1948 ja ihme kyllä on vielä elossakin. Tämä on kirja joka kertoo kaiken, tai ainakin melkein.
Kirja lähtee liikkeelle Ozzyn varhaisnuoruudesta, eikä juurikaan kerro lapsuudesta. Nuoren miehen ura käynnistyy surkealla koulumenestyksellä ja kurjilla duunipaikoilla, jopa rikoksen polut tulee tarkastettua ja linnan ovet kolahtaa. Olisikin ollut ilmeistä että elämä Ozzyn osalta olisi ollut kurja, ellei häntä olisi hieman onnikin potkaissut. Toki miehessä on sitä jotain, ja tämän aisti myös hänen isänsä joka aikanaan sanoi että pojasta tulee vielä jotain suurta. Suhteet vanhempiin ovat kaiketi normaalit, mutta julkkikseksi tulo ja rikastuminen sotkevat kuvioita. Kuitenkin vanhempien kuolema on vaikuttanut Ozzyyn paljon ja varmasti tuonut esiin herkempiä puolia. Sittemmin toinen avioliitto Sharonin kanssa on ollut useita kertoja veitsen terällä, väkivalta ja sairaudet ovat olleet läsnä yhteisellä matkalla ja epäilemättä on erokin ollut usein lähellä. Kuitenkin perhe on tärkeä ja mies muistaa mainita koko lapsikatraansa ja myös lapsen lapsensa.
Kirjan muistelut painottuvat Black Sabbathin ajoille ja tutuksi tulevat uran käännekohdat ja musiikin luomisen "tuska". Bändikaverit sparraavat Ozzya ja Ozzy heitä, ja pian iskevät myös mömmöt kuvioihin. Äkkirikastuminen johtaa ikäviin lieveilmiöihin, perheet hajoavat ja elämä menee risaiseksi. Egojen suuruus koituu myös bändien kohtaloksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, herra Osbourne loi useita rockin ja heavyn legendaarisia biisejä.
Kirja on yritetty kirjoittaa rehellisesti, mutta koska sekakäyttäjän muisti ei välttämättä ole kovin luotettava, saattaa asioiden laita olla todellisuudessa hieman toinen. Tarinasta ei puutu huumoria ja varsinkin kerronnan tyyli on hyvin Ozzymainen ja siinä on tiettyä junttimaistakin vilpittömyyttä. Uskon että jutut ovat aika lähellä totuutta, ja vaikka hieman asian vierestäkin niin hauskaa teksti on lukea. Kirjassa on sekoilun keskellä myös herkät ja jopa surullisetkin hetkensä, esimerkiksi kännäämisen ja huumeiden vetämisen aiheuttamat hirveät muistikatkokset ovat ahdistavia ja pelottavia.
Ozzyn tarinaa on tässä turha lähteä referoimaan, voi vain todeta että jos pitää rock'n roll elämästä, klisheistä ja lieveilmiöistä niin kirja on mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei ole tietokirja vaan tarinan iskijän omaelämänkerrallinen höystettynä faktoilla ja kenties fiktioilla. Mies on yksi tärkeimpiä vaikuttajia omalla harrastesoittajan urallani, Bark at the moonia ei voita mikään.
