Gao Xingjian - Vaarin onkivapa

Suomentanut: Riina Vuokko

Sivumäärä: 375

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Ohitse kiitävä elämäni. Gao Xingjian on kiinalainen kuvataiteilija ja kirjailija, joka voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2000. Hän on melko moderniotteinen ja tuulettanut kiinalaista kirjallisuusgenreä. Gaon käskettiin tuhota kirjoituksensa kulttuurivallankumouksen pyörteissä, joten hänen julkaistun tuotantonsa alku ajoittuu vasta 70-luvun lopulle. Pian 80-luvulla hän muutti Ranskaan ja jätti pysyvästi synnyinmaansa.  Kirjailijan tuotantoa on suomennettu kolmen teoksen verran ja päätin lukea tämän omasta hyllystä löytyvän kirjan Vaarin onkivapa.

Vaarin onkivapa sisältää kattavan kokoelman novelleja, jotka on kirjoitettu 80-luvun aikana. Nämä 17 novellia ovat toisistaan täysin erillisiä, mutta tunnelmiltaan ja teemoiltaan yllättävän samansuuntaisia. Lisäksi kirja sisältää kirjailijan loppusanat, joissa hän pitkälti sanoutuu irti omien kirjoitusten vastuupuolesta. Toisin sanoen Gao jättää vastuun sisällöstä lukijalle ja hänen tulkinnalleen.

Gao Xingjianin novellit tutustuttavat lukijan ihmisten elämään muistojen, sekä parhaillaan elettävän elämän kautta. Parhaiten mieleen jäävissä novelleissa eri ihmiset muistelevat haikaillen nuoruuttaan, ihmissuhteita ja ohi menneitä mahdollisuuksia. Aika on ikäänkuin virrannut ohitse ja jättänyt jonkinlaisen tyhjyyden tai ainakin eräänlaisen aukon elämään. Mitä jos olisin valinnut toisin, ja olisiko kaikki nyt ehkä  paremmin? Miksi asiat tapahtuivat niin kuin tapahtuivat? Tuntuu siltä että pienillä asioilla ja tapahtumilla on suuret ja kumuloituvat vaikutukset(jopa kohtalokkaat). Eikä vähiten sattumusten kautta. Toisaalta epäilys siitä että onkohan muistot ylipäätään oikeanlaiset ja ovatko ne ehkä jotenkin kultautuneet tai saaneet ainakin kohtalokkaamman sävyn. Voivatko muistot ylipäätän kadota? Vaarin Onkivapa -kokoelman teemat liikkuvat elämänkaaren, ihmisyyden, rakkauden, pettymyksen ja hauraiden muistojen liepeillä. Herkin askelin ja hennoin jaloin. Konkreettisimmin tämän kokee pidemmässä novellissa Huadou, jossa mies kokee elämänsä syvimmän merkityksen kadonneen hukatun rakkauden myötä. Hän siirtää vastuuta myös naiselle, joka ei osannut virittää pettynyttä kertojaa oikeaan aikaan oikeille taajuuksille. Näin ollen mies on suorittanut pitkälti oman elämänsä.

Tässä hienovireisessä kokelmassa kirjoituksia huomaa helposti keski-ikäistyneen ja kenties kriisiä potevan kirjailijan jopa haikailevan sävyn. Nämä voimakkaitakin tunnessävyjä sisältävät tarinat eivät jätä lukijaansa kylmäksi. Vaikka tarinat eivät sisällä mitään huimia juonikuvioita, kulkevat ne silti viihdyttävästi eteenpäin ja tajoavat seesteisiä lukuhetkiä. Taakse jäänyt aikakin tuntuu ainakin hetkeksi pysähtyvän. Nämä tarinat voi lukea sivu kerrallaan ja mietiskellen. Hetkittäin voi saavuttaa jopa epätodellisia ja utuisia tunnelmia. Vaivattomasti luettavaa ja sisäistettävää tekstiä, joka jättää varaa tulkinnalle. Tämä saattaa olla tyylillisesti kuitenkin kaksiteräinen miekka, jos lukija kaipaa jännitystä ja vauhtia. Itse ainakin tästä pidin. Ehkä luen vielä lisää.

Alice Munro - Karkulainen

Suomentanut: Kristiina Rikman

Sivumäärä: 386

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2013

Jokainen on oman onnensa seppä. Tulee harvemmin luettua rapakon takaista kirjallisuutta ja jos tulee, niin sitten jotain dekkari- ja seikkailikirjoja. Alice Munro on toissavuotinen Nobelin kirjallisuuspalkinnnon voittaja ja pitkän linjan kirjailija. Hänet tunnetaan parhaiten novellikokoelmistaan ja lyhyistä tarinoistaan muutenkin. Kanadalainen Munro on ilmeisesti hiljattain lopettanut kirjailijan uransa, eikä hän muutenkaan ole paljon ollut julkisuudessa. Vaikka kirjailija on palkittu useilla tunnustuksilla ja häntä on suomennettukin kohtalaisen paljon, on hän minulle varsin tuntematon nimi. Oikeastaan ainoa kosketus hänen tuotantoon tulee muutamien seuraamieni blogien kautta. Päätin lukea tämän hiljattain hyllyyni ilmestyneen novellikokoelman Karkulainen, joka ilmestyi n. kymmenen vuotta sitten.

Karkulainen sisältää kahdeksan novellia, jotka kertovat erilaisten naisten eri elämänvaiheista. Novellien nimet ovat lyhyitä ja ytimekkäitä, tosin itse en niitä kaikkia oikein sisäistänyt. Mielenkiintoinen piirre on myös se, että tarinat osin limittyvät toisiinsa ja niissä on samoja henkilöitä. Tarinoissa pureudutaan esim. ihmisten vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin ongelmiin. Vaikka luulin että kirja olisi paahteista naisasiakirjallisuutta, saatoin pian todeta astuneeni taas ennakkoasenteisuuden miinaan. Vaikka miehen ja naisen välinen kommunikaatio on usein ongelmallista, niin sitä on myös naisten välinen kommunikaatio. Vaikuttaa siltä ettei kukaan oikein ymmärrä toistaan, varsinkin jos ei kemiat ja aallonpituudet kohtaa toisiaan. Ja rohkeasti Munro uskaltaa kritisoida omaakin sukupuoltaan sinisilmäisyydestä, sekä saamattomuudesta ja uskalluksen puutteesta. Kuinka ihminen on eksyneenä omien tunteidensa kanssa. Varmasti näistä herää itsetuntoa kohottavia ajatuksia ja sen löytämiseen tarvittavia oivalluksia. Kenties keinoja purkaa patoutuneita tunteita. Aika paljon on myös asioita joille ei mitään voi... silloin jatkaa vain eteenpäin.

Novelleissa ei nojauduta suuremmin kohtalon uskoon, sen sijaan jollain tapaa jopa kohtalon ivaan. Joskus pienet sattumukset saavat aikaan kohtuuttoman suuria vaikutuksia. Jos ajat ohitse yhden tärkeän tienhaaran, menetät samalla useita muitakin. Pohjimmiltaan tarinoissa itse kussakin piilee opetus tai opetuksia, jotka joko löytää - tai on löytämättä. Siksikin sopivasti niitä on verhottu ja pienin yllätyksin maustettu. Ainakaan teksteistä ei syvyyttä puutu. Kuitenkin näiden ihmisten elämää on jotenkin helppo lähestyä ja ovat sopivan "arkisiakin".

Karkulainen oli itselleni positiivinen yllätys. Helposti luettavaa kirjallisuutta, joka ei sorru pröystäilemään eikä kerskumaan. Hetkittäin epäilin jopa taktisuudeksi ja laskelmoinniksi, koska teksti on siksikin terävää ja sisältöpitoista. Täysin kiihkotonta asiaa vailla agitaatiota, tosin maltillisen intohimoista ja inhimillisyyden huomioivaa. Mielestäni Karkulainen on aikuisen jo seestyneen naisen kirjoittamaa kypsyneitä ajatuksia sisältävää kirjallisuutta. Ehkä yksi viimeaikojen parhaita ja rentouttavimpia lukukokemuksia.

Sitäpaitsi kun katson Alice Munron kuvaa, tulen hyvälle mielelle.

Dashiell Hammett - Kylmät jäähyväiset

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 246

Kustantaja: Conranic

Painos ja vuosi: ? - 2010

Ei tarvita myssyjä eikä suurennuslaseja! Luin tuossa hiljattain hdcanisin Hyönteisdokumetti -blogia ja huomasin laiminlyöneeni ehkäpä liiankin pitkään salapoliisiromaaniklassikoiden maailmaa. Aikoinaan tutustuin Dashiell Hammettiin yllättäen rock-musiikin kautta, mutta liekö tuo sittenkään yllätys? Asenteellisesti Hammettin luoma kovaksikeitettyjen rikosromaanien maailma on rock'n rollia tulvillaan. Lainasin siis paikallisesta kirjastosta tämän Kylmät jäähyväiset novellikokoelman suurin odotuksin. Kirjassa on viisi lyhyehköä novellia ja lisäksi Hammettin naisystävän kirjailija Lillian Helmannin kirjoittama esittely.

Tämä Dashiell Hammett ei ollutkaan mikään ihan perusjätkä Marylandista, vaan itsekin melko persoonallinen ja kovanoloinen mies. Vaikka hän oli saanut vaikeat keuhkovammat tuberkuloosin vuosi jo ensimmäisessä maailmansodassa, osallistui hän siitä huolimatta myös toiseen maailmansotaan jopa 48-vuotiaana. Hän palveli tuolloin Aleuteilla sotatoimittajana. Hammettin kirjallinen ura alkoi tosin jo 1910-luvulla ja lähinnä näillä lyhyemmillä novelleilla. Hellman paljastaa Hammettista useitakin kenties suurelle yleisölle vähemmän tietoon tulleita asioita. Esimerkiksi mies valisti itseään kirjallisuuden ohella myös kaikenlaisilla tieteellisillä ja teknisillä asioilla. Hän pyhitti myöhempiä vaiheitaan matematiikan parissa ja viihtyi paljon luonnossa ja metsällä.

Hammett vaati itseltään paljon, joten hän vaati paljon myös muiltakin. Tavallisen ihmisen pyrkimyksiin hän suhtautui suopeammin, kuin esim. merkittävän ja tunnetun ihmisen pyrkimyksiin. Kirjailijan maine sai kolauksen tuolloin hänen kommunistiyhteyksien vuoksi, joista hän joutui lopulta jopa lyhyehköön vankeuteen. Lillian Hellman luo Hammettista hyvin inhimillisen kuvan ja puhaltaa siihen sellaista lämpöä joka on omiaan paremmille kuin ystävyksille. Kirjailija kuolee lopulta keuhkosyöpään vuonna 1961, luopumatta koskaan kovasta ulkokuorestaan. Kuitenkin hän jätti perinnoksi jälkipolville kovaotteisten miesten rikoskirjallisuuden, johon mielestäni perustuu esim. tämänpäivän Lee Childit, Ellroy Jamesit yms. Siispä muutama sana Kylmistä jäähyväisistä.

Kylmät jäähyväiset sisältää valikoidun viiden novellin kokoelman Continental etsivätoimiston tapauksista. Näiden tarinoiden päätutkijana toimii Continental Op (ts. Joku vaan) jota kirjailija kuvailee pieneksi lihavaksi ja viiksekkääksi mieheksi, jolla on kenties enemmän puutteita kuin hyveitä. Mistään ei paljastu esim. sitä että onko tämä tutkija kaikissa tapauksissa edes sama. Toisaalta hän on aina saman näköinen ja oloinen, joten todennäköisesti sama mies. Hammett kuvailee muitakin tarinoiden henkilöhahmoja hyvin seikkaperäisesti. Niin miehiä kuin naisia. Ruumiinrakenne, silmienväri, pituus, ja jopa paino. Kasvonpiirteet, hiukset sun muut. Tarinan ihmiset ovat valtaosin kovaotteisia ja kovissa oloissa kasvaneita ja eläneitä. Yleensä kuten todellisuudessakin rikollispiireissä suurimpana motivaattorina toimii raha,  kun taas tutkijan motivaattoreista se on kenties vähäisin.

Ensimmäisessä novellissa Couffignalin ryöväys, tapauspaikkana on Kalifornian rannikolla sijaitseva pieni saari. Continental toimisto lähettää miehen vahtimaan arvokkaita häälahjoja venäläisiä vilisevään kartanoon. Pian kuitenkin ulkoa kuuluu ammuntaa ja räjähdyksiä. Pari isompaa pankkia ryöstetään ja rahat katoaa. Ainakin hetkeksi. Tästä alkaa seikkailu joka ratkaistaan kovien otteiden, loogisen ajattelun ja terävän älyn avulla.

Toisessa tarinassa Kärpäspaperi yrittää roistot huijata upporikasta miestä ja alkavat leikkiä myrkkyjen kanssa, joita he eivät kunnolla tunne. Motivaattorina raha ja toisaalta jonkinverran myös "rakkaus". Jällen kerran pieni ja lihava etsivä astuu kuvioihin ja loppu on historiaa. Tässäkin tarinassa on karski yli satakiloinen gansteri, joka ei välttele kovia otteita.

Kolmannessa tarinassa Gatewoodin tapaus on hieman samansuuntainen lähtökohta kuin edellisessä. Tässä yritetään tyttären kidnappauksen avulla kiristää rahaa rikkaalta puuteollisuuspohatalta, joka aluski vaikuttaa haluttomalta pulittamaan rahojaan. Tästä kehkeytyy ajalleen epäilemättä erikoinen ja uniikki juoninen tapaus, jota sittemmin on hyödynnetty niin elokuvissa kuin kirjallisuudessakin. Näistä kaikista omaperäisin ja mielenkiintoisin tarina - jopa nostalginen.

Neljäs tarina Suuri pankkikeikka tarjoilee lukijalleen kenties rajuimman ja repaleisimman tarinan koko kirjassa. Loppuvaiheessa alkaa tutkijat epäillä että poliisi ja etsivät jäävät työttömäksi, koska rosvoja joutuu penaaleihin sellaista tahtia että oksat pois. Ruutia palaa ja tavaraa hajoaa. Vaikka juonen kuvio ja ryhmä tiivistyy lopussa, niin tästä tarinasta jää aineksia vielä viimeiseenkin novelliin. Nimittäin tämän tapauksen gansterisankaria Papadopoulosta metsästetään myös tarinassa 106000 dollaria verirahoja.

Viimeinen novelli 106000 dollaria verirahoja on hieman  edeltäjiään juonekkaampi ja verkkaisempi. Tässä kyttäily- ja pelailukeikassa hämärtyy hyvän ja pahan raja entisestään. Mukana myös hehkeitä naisrikollisia, jotka eivät hekään kaihda kovempia otteita. Ovatko siis etsivätoimiston pojatkaan aina puhtaita pulmusia? Erinomainen novellisarjan lopetus, joka ei jätä kylmäksi.

Dashiel Hammett lataa täydeltä laidalta jopa hauskojakin konnan nimiä pöytään. Esim. Bluepoint Vance, Hilpeä-Jim Hacker, Syyhy-Maker, Läski-Clarke yms. Niinpä koko rikollisgalleria tulee tutuksi Isosta omenasta San Franciscoon asti. Vaikka Continental-etsivätoimistolla on haarakonttoreita ympäri Valtoja, niin ainakin näissä tarinoissa pysytellään Kaliforniassa. Näissä Hammettin rikostarinoissa käytetään reilusti väkivaltaa ja koko yhteiskunta on vaarallinen ja jollain tapaa kiero. Jos vertaa hienostuneisiin brittiläisdekkareihin, niin niissä rikolliset ovat lähinnä herrasmiehiä ja partiopoikia.  On nähtävästi etsivätoimisto Pinkerton jättänyt mieheen sopivasti taustatietoa ja tekemisen meininkiä.

Lukiessaan näitä Hammett -tarinoita huomaa kirjailijan omistautuneisuuden kirjallisuudelle. Lillian Hellman kertoo alun muistelmissaan, että Hammett piti kovasti William Faulknerista ja hänen tuotannostaan. Toisaalta he olivat kumpainenkin myös Faulknerin tuttavia ja tapailivat aikoinaan säännöllisesti. Yhtäkaikki ainakin tämä kokoelma on sujuvaa tekstiä ja sopivasti supliikein kevennettyä, joten ei pitäisi tuottaa suurempia vaikeuksia. Luulen että käännöstyö on toteutettu alkuperäistä kunnioittaen, joten tod. näk. oikeanlainen henki tarinoista välittyy. Pitänee lukea myös joku herran täyspitkä romaanikin. Kenties tuo valkokankaallekin yltänyt Maltan haukka, jonka olen nähnyt mutten lukenut. Uskottavaa ja hyvää gangsterikirjallisuutta.


"Well  there's a body in the bay,
The cops are taking it away.
They said this case was closed,
It only shows that you never know.

'Cause who they going to get,
When the trouble's got to stop?
Here's my card,
I'm the Continental Op."

Rory Gallagher - Continental Op (Defender album 1988) 

Rudyard Kipling - Kadonnut legioona

Suomentanut: Yrjö Kivimies

Sivumäärä: 219

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1955

Sotaa ja siirtomaavaltaa. Luin noin vuosi sitten Kiplingin kauhunovellikokoelman ja muistaakseni tykkäsin siitä. Vaikka Rudyard Kipling on ehkä jo menneen talven lumia, niin ainakin itse (näköjään) palaan toistuvasti hänen tuotantoonsa. Kirjoitin blogissani nuista Pedon merkki ja muita  kauhuja novelleista ja huomasin että tässä Kadonnut legioona kirjassa on kaksi samaa novellia. Eli kyseiset tarinat ovat Pedon merkki ja Morrowbie Jukesin kummallinen ratsastus. Yllättäen tämä kirja täydensi kivasti nuita aiemmin lukemiani novelleja.

Kun tarkastelen nyt jälkeenpäin tätä Kadonnut legioona novellikokoelmaa, huomaan että likipitäen kaikissa johtoajatuksena on tietyllä tavalla kohtalo. Kuten nimikin sanoo myös sota ja sotilallinen elämä ovat myös hänen johtoajatuksiaan. Saattaa olla niin että Kiplingin lapsuudessa ja nuoruudessa saama kovakurinen kasvatus on jättänyt jälkensä myös hänen tuotantoonsa. Toisaalta hän myös matkusteli paljon ja tämä taas heijastuu tietyllä tavoin hänen myöhäisemmässä tuotannossa. Vaikka nämä hänen imperialismia huokuvat novellinsa ovatkin jotain "karulla tavalla" loistavaa, niin hänen merkittävimmät tuotoksensa ovat luultavasti romaanilliset pääteokset KIM ja Viidakkokirja. Nämä kenties herra Kiplingin tunnetuimmat teokset edustavat lähinnä lasten ja nuorten seikkailukirjallisuutta.

Nimikkonovellissa Kadonnut legioona on toki paljon kohtaloon sitoutuvaa tapahtumaa ja toimintaa, mutta jotenkin se oli kokoelman "vaatimattomin" tarina. Itse asiassa itselleni ei jäänyt niistä juurikaan sanottavaa. Kaksi edustavinta novellia olivat mielestäni Puutarhuri ja Kaksi rumpalipoikaa. 

Ensimmäisessä edellä mainituista Michael niminen poika joutuu lapsena orvoksi ja täten kasvaa aikuiseksi tätinsä hoivissa. Michaelin ja tädin suhde on alun alkaenkin verrattavissa poika-äiti suhteeseen. Tarinassa  luodaan mielenkiintoinen ja melko syväluotaavakin kuva ottalapsen ja sijaisvanhemman vuorovaikutuksesta ja mielenlaadusta. Kuinka lapsi tahtoo takertua vanhempaan ja saavuttaa jopa äidinrakkautta vastaavan tilan. Kuinka sitten aina pettymyksen hetkellä tahtoo päästää irti ja loukata toista pahimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi kuitenkin lapsen viha on raakuudessaankin melko lyhytaikaista. Myönnän että itselleni tämä Puutarhuri -novelli  herätti jopa liikutuksen tunteitakin, ehkäpä sitä pysähtyy miettimään vanhemman (kuten itsekin olen) tunteita ja myös muistelemaan omaa lapsuutta. Itse puutarhuri edustaa novellissa hyvin vähäpätöistä osaa, liekö edes puutarhuri? Toisaalta juonen kulku saa melkoisia käänteitä parissakin kohtaa. Loistava novelli.

Kaksi rumpali poikaa on tarina lapsisotilaista siirtomaa-ajan Aasiassa. Kaksi lasta Jakin ja Lew liittyvät sotilassoittokuntaan ja heidät sijoitetaan reservin "ees-sun-taas" -rykmenttiin. Vaikka nämä nuoret viikarit ehättävät palvella kaksi vuotta rykmentissä, vaikuttavat he lähinnä märkäkorvaisilta mokkereilta. Pojat ovat pahan sisuisia tappelupukareita ja lienevätkin lähinnä katujen kasvatteja. Heissä kiteytyy oivallisesti elämän kokemattomuus, sinisilmäisyys ja tyhmänrohkeus. Kuitenkin poikien rehellisyys on jotain sellaista minkä vanhempi jermu on jo saattanut unohtaa.  Kuinka he sitten viimeisellä ja epäreilullakin hetkellä kohtaavat suoraselkäisesti kohtalonsa, johon ei oikein muut pysty. Mielestäni tarinassa muistutetaan lukijaa siitä, että vaikka jätkä olisikin kova, niin silti hän saattaa olla vain 14-vuotias urhoollisuuden idealismia täynnä oleva lapsi. Miksi ihminen vanhetessaan usein menettää uskollisuuden ja rehellisyyden, saaden tilalle pelkuruuden ja petturuuden. Kuitenkin taistelu kehässä on epätoivoista jos kärpässarjalainen kohtaa raskassarjalaisen. Hyvin tilannetta ja asenteita puolin ja toisin kuvastaa everstin kysymys rumpalipoijille seuraavassa katkelmassa.

">>Te pienet peltohiiret siis tahdotte rykmentin mukana rajalle? Miksi?

>>Olen kuluttanut kuningattaren univormua kaksi vuotta>> sanoi Jakin. >>On hyvin kovaa, sir, ettei saa mitään korvausta, vaikka täyttää velvollisuutensa, sir.>>"

Kipling - Kadonnut legioona s. 169

Lukijalle ei jää epäilyksen häivää tässä vaiheessa, miten käy lapsisotilaiden taistelussa afgaanisissejä vastaan. Toisaalta eihän lapset edes kuulu rintamalle, jossa on ihmisiä nylkeviä häikäilemättömiä "Kuoleman laakson" muhamettilaisia mustiaenkeleitä. Kaksi rumpalipoikaa on erinomainen novelli, jossa käsitellään hieman arkojakin aiheita. Onko englantilaiset ylipäätään ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Sitä sopiikin miettiä.

Loppuyhteenvetona voisin siis todeta että Kipling on ollut myös kantaaottava ja kriittinenkin kirjailija. Usein hänen urhoollisuusoppiensa lomasta voi valveutunut lukija löytää myös yhteiskunnallista ja globaalimpaakin kritiikkiä. Koska pohjimmiltaan Kipling oli patrioottinen ihminen, niin yleensä hänen tekstinsä kunnioittivat englantilaisia arvoja, monarkiaa ja saarivaltakunnan elämää yleisemminkin. Näissäkin novelleissa on aika helposti huomattavissa tietty konservatiivisuus, joka ei ehkä koskaan täysin väistynyt maailmaa kiertelevästä liberalisoituvasta Kiplingistä.

John Galsworthy - Omenapuu

 

Suomentanut: V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi 

Sivumäärä: 112 

Kustantaja: WSOY 

Painos ja vuosi: 7.painos - 1963

Omenapuun juuret viihtyvät mullassa. Ennen siirtymistä Forsytein tarun kimppuun, päätin vielä lukaista tämän hyllystäni löytyvän Omenapuu-kirjan. Löysin sen kierrätyksen hyllystä 0,20€ ja se on kirjaston poistokirjoja. Englanninkielinen alkuperäisteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916 ja on näin ollen luomiskauden keskivaiheen tuotantoa.

Tarina käynnistyy kun Frank Ashurst matkustaa vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää nummille. Rouva Ashurst harrastaa maalaamista, joten herralle jää aikaa vaipua omiin ajatuksiinsa ja niinpä hän matkaa muistoissaan yli kolmenkymmenen vuoden taakse - aikaan jolloin nuori opiskelija kohtaa elämänsä rakkauden. Tuolloin Frank oli ystävänsä kanssa samoilla nummilla ja kohtasi sattuman sanelemana nuoren kauniin Meganin, joka edusti täysin eriä yhteiskuntaluokkaa kuin hän itse oli. Kuitenkin mikään asia ei mene niin kuin odottaa toivoisi, vaan tämänkin kauniin ja puhtoisen asian onnistuu toinen omituinen sattuma pilaamaan.

Frank joutuu muistojensa kauttaa ehkäpä uudelleen miettimään valintojaan, jotka teki tuolloin - nuorena ja kokemattomana pojan kollina. Muistoissa Megan saa aavemaisen ja epätodellisen olomuodon, ikään kuin toistuvina hetken lamauttavina näkyinä. Hänessä oli satumaista ja luonnollista kauneutta, joka ei kaivannut teennäisiä ehostuksia. Aikoinaa Frank ei ollut kovinkaan hengellinen ihminen ja niinpä hän joutuu näitäkin asioita oman rakkauden pohdinnan ohella käymään lävitse. Mitä rakkaus on ja onko se sitä miksi sitä voisi luulla? Ehkäpä Jumala ja uskonto on vain pelottelun välineitä, eikä siihen kannata uskoa pelkästään tavan vuoksi. 

Omenapuussa John Galsworthy onnistuu osoittamaan lukijalle, kuinka pienillä teoilla voi olla suuret vaikutukset. Kuinka hetken onni voi nopeasti kääntyä iäisyyteen johtavaksi onnettomuudeksi. Tässäkin kirjassa on keskeisessä asemassa luonnon ja hetken kauneuden kuvaus, kuinka sillä on lähes ajan pysäyttävä vaikutus. Silti tarinan päähenkilö Frank Ashurst yrittää kaikin keinoin rationalisoida tunteitaan, ikään kuin vähätellä omien valintojensa vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön.

Tarinan kulkiessa eteenpäin kirjailijan luoma surullinen ja menneisyyteen haikaileva tunnelma korostuu ja on loppuvaiheessa jopa hieman melodramaattinen. Vaikka kirja onkin vain novelli, niin myönnettäköön että painoarvoltaan se on romaanin luokkaa. Käännöstyö on onnistunutta, jos arvata sopii ja lukeminen on kautta linjan helppoa ja viihdyttävää. Ehtiikö tarina löytää ratkaisunsa ennen kuin Frankin vaimo Stella saa maalauksensa valmiiksi? Tämä kannattaa lukea ensimmäisenä Galsworthy-kirjana, koska sen jälkeen tarttuu toiseen jos kolmanteenkin. Hyvä kirja.

Luigi Pirandello - Sitruunoita Sisiliasta

Suomentanut: Leena Rantanen

Sivumäärä: 304

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009 (pokkari)

Lyhyet erikoiset. Luigi Pirandello oli yksi merkittävimpiä italialaisia kirjailijoita, joka hallitsi myös dramaturgian ja elokuvakäsikirjoittamisen. Kirjailijan tuotantoa on suomennettu lisää viimevuosina, jolloin on ilmestynyt kaksi kattavaa novellikokoelmaa. Kuitenkin Pirandello on jäänyt valtaosalle suomalaisista varsin tuntemattomaksi kirjailijaksi. Hän kuoli vuonna 1936 vain kaksi vuotta Nobel-palkitsemisensa jälkeen. Päätin siis lukea tämän hyllystäni löytyvän kirjan Sitruunoita Sisiliasta.

Kirja koostuu 19 lyhyehköstä novellista. Kautta linjan tarinat pursuavat dramaattisia, mutta hieman huvittaviakin sattumuksia ja noudattavat tietyllä tavoin kohtalon uurtamia uomia. Niissä väijyy koko ajan elämän ja kuoleman tunnelma, joissa pienikin asia kasvaa suhteettomiin mittasuhteisiin. Tarinaissa esiintyvillä henkilöillä on poikkeuksellista eksistenssiä ja he ovat erittäin vahvasti läsnä tapahtumien kulussa. Näistä huomaa oivallisesti kuinka teatraalista Pirandellon kerronta on, unohtamatta tietysti italialaisen temperamentin suomaa sopivaa potkua ja nostetta. Itselleni nousee kaksi tarinaa ylitse muiden.  

Mizzarron korppi (1902) on tavallaan surullinen, mutta kuitenkin opettavainen kertomus pahan taipumuksesta selviytyä läpi harmaan kiven. Toisaalta kosto ja rankaisu eivät ole aina oikeita ratkaisuja. Joskus ylitsevuotava ja sokea itsetietous johtaa väkipäisyydessään tuhon tielle, tällöin olisi viisasta löysätä irti. Onko hyvän ja pahan erottaminen toisistaan ylipäätään helppoa saati mahdollista?

Nimikkonovellissa Sitruunoita Sisiliasta (1900) illistelee kohtalo päin nuoren miehen kasvoja, joka uskoo sinisilmäisesti ihmisen potentialisuuteen pysyä muuttumattomana ja uskollisena. Koomista on myös huomata että ihminen joka muuttuu eniten, huomaa sen itse vähiten. Ihminen kylvää ympärille iloa ja samalla onnettomuutta täysin rinnoin ilman häpeän häivää (itse juuri tiedostamatta). Myönnettäköön että tarinassa nuorenmiehen ongelmana on myös liioiteltua teatraalisuutta ja melodramaattisuutta, joka kertoo myös pyyteettömyyden olevan yhdellä jos toisellakin puuttuva hyve. 

Mielenkiintoinen havainto on tarinoiden nopea päättyminen lähes poikkeuksetta, ikään kuin kaikki katkeaisi kuin veitsellä leikattuna. Tämä johtaa muutamien kertomusten lähes shokeeraavaan tehoon ja yllätysmomenttiin. Novellikokelma on ajallisesti kattava, alkaen vuodesta 1900 jatkuen vuoteen 1935. Kirjan loppusanat ovat informatiiviset ja antavat oivallisen kuvan kirjailijasta ja hänen taustoistaan.

Luigi Pirandellon teksti on hyvin kuvailevaa ja selvästi tähtää ihmisen habituksen ja luonteenlaadun perusteelliseen ruotimiseen. Hän onnistuu varsin harvasanaisesti kertomaan tarinan siten, että tapahtumakenttä on helppo rakentaa "mielikuvissa". Tämä novellikokoelma on laadukkaasti suomennettu ja helppo lukea. Erittäin positiivinen lukukokemus.

Rudyard Kipling - Pedon merkki ja muita kauhuja

Suomentanut: Matti Rosvall

Sivumäärä: 254

Painos ja vuosi: - 1994

Imperialistisia kauhunovelleja. Vaikka kirjailija Rudyard Kipling on tullut tunnetuksi pitkistä romaaneistaan, Viidakkokirja, Kim ja muutama muukin - päätin lähteä tutustumaan häneen hieman eri reittejä. Pedon merkki ja muita kauhuja lähestyy kirjailijan tuotantoa lähinnä klassisen kauhun ja fantasian kautta. Useimmat näistä novelleista on käännetty vasta tähän pokkariin ja luulen että muutenkaan tämä ei ole lukijoille sitä tutuinta Kiplingiä. Kirjailija sai vuonna 1907 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja oli tällöin ensimmäinen englanninkielinen palkinnon saaja. Tässä pehmeäkantisessa pokkarissa on kaksitoista lyhyehköä novellia, joista osa on todella helmiä - osa taas jopa puisevia.

En viitsi alkaa näistä kaikkia käymään läpi, mutta kommentoin muutamaa niistä. Mielestäni parhaimmaksi nousee Aaveriksa(The Phantom Rickshaw 1885), joka kuuluu varhaistuotantoon. Tarinassa nuoren rakastuneen miehen elämä menee sekaisin kun häntä alkaa häiritä kuollut ex-tyttöystävä. Nainen ilmestyy riksa karavaaneineen aina tietyllä reitillä ja vannottaa Jackille ystävyyttä ja rakkautta. Omituista on se ettei muut näe riksoja, vaan huitelevat niiden lävitse ikäänkuin tyhjää vaan. Tässä tarinassa jää lukijalle vastuu päätellä onko kysymyksessä mielen sairaus vai todellinen henkilökohtainen kummittelu. Yllättävän trillerimäinen ja aistikias rymistely, joka ei sinällään tarjoa mitään erityistä ja vangitsevaa. Mieleen tulee englantilainen Hammer Horror elokuvatuotanto, joka voimiensa päivinä tuotti tämän kaltaisia kauhupläjäyksiä. 

Lasten tähden(They 1904) on omituinen ja mielenkiintoinen tarina sokeasta naisesta, joka elää upeassa kartanossa metsän siimeksessä. Hän rakastaa lapsia ja vaikka hän ei itse ole niitä saanut, hyörii hänen ympärillään suuri katras ujomman puoleisia veitikoita. Tarina etenee aavemaisesti ja herättää useitakin kysymyksiä. Ovatko lapset lainkaan eläviä vai ovatko jopa kummituksia? Toiseksi naisen hieman erikoinen uteliaisuus automobiilia kohtaan jää epäselväksi, mikä merkitys tälläkin oli? Itse en oikein tiennyt oliko nainen surullinen vai iloinen. Lasten läsnäolo nostatti itselleni lähennä haikeitakin mielialoja. Joka tapauksessa ehta yliluonnollisilla virityksillä varustettu kertomus. 

Kirjan avannut kertomus Pedon merkki (The Mark of the Beast 1890) ei noussut tarinoista kärkikastiin, mutta tarjosi silti mielenkiintoisen näkökulman ihmissusiin. Mitähän muut mahtoivat ajatella kaverin lisääntyvästä lihan himosta ja taipumuksesta pimeällä hiippailuun. Jotenkin tässäkin tarinassa lukijalle jää paljolti vastuu yliluonnolisuuden kokemuksesta. Itselleni tuli mieleen omituiset paholaisen poismanausriitit, mitä esiintyy roomalaiskatolisuudessa(tosin hieman tuunattuna). Miksi patsaan häväistys johti näinkin karuun muutokseen, joka ei silti kuitenkaan ollut peruuttamatonta. Olivatkohan sankarit syöneet torajyvän saastuttamaa leipää?

Pedon merkki ja muita kauhuja on tasapainoinen mutta hieman yllätyksetön novellikokoelma yli sata vuotta vanhoja sympaattisia (alkupäästään) jopa viktoriaanisia tarinoita. Läsnä teksteissä on Intian siirtomaa vaikutus ja muutenkin globaalimpi henki kuin voisi odottaa. Toisaalta Kipling asui eläessään useammassakin eri maanosassa ja koki elämässään useita vastoinkäymisiä, joten ihmekös tuo. Huomattavaa on että tekstien laatu vuosien saatossa muuttui hienostuneemmaksi ja pohdiskelevammaksi. Niinkin klassinen aihe kuin englannin utuiset nummet eivät juuri esiinny näissä novelleissa, mutta silti riittävän jännittävää ja koukuttavaa. Kannattaa lukea.

Thomas Mann - Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia

Suomentanut: Oili Suominen, Eeva-Liisa Manner ja 

Aarno Peromies

Sivumäärä: 390

Painos ja vuosi: KK - 1985

Päätin tällä kertaa tarttua Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia -kirjaan, joka täydentää mukavasti kyseisen herran kirjallissuuden tuntemustani. Kirja koostuu kahdeksasta novellista, joista merkittävin on juuri tämä Kuolema Venetsiassa. Tässä paketissa on poikkileikkaus Thomas Mannin koko urasta lyhyiden tarinoiden muodossa, joista voi päätellä onko tuotanto muuttunut vuosien saatossa.

Ensimmäinen tarina Pikku herra Friedmann ei tarjonnut itselleni paljonkaan, kertoi lähinnä kipeä päisestä miehestä joka sompaili rakkauden tuskissaan pikkuporvareita kuhisevassa yhteisössä. Sen sijaan Tristanissa avautui jo paljon juurevampia kuvioita, tässä tarinassa tapahtumakenttänä on "Rauhala" niminen parantola, jossa hoidetaan paremman yhteiskuntaluokan asiakkaita. Paikka on lähinnä "pöpilä", mutta myös fyysisiä vaivoja kuten tuberkuloosia laitoksessa hoidetaan. Ihmiset kohtaavat toisensa erilaisissa tilanteissa ja nämä tilannekohtaukset tarjoavat oman omituisen tunnelman.

Tonio Kröger kertoo tarinan jossa käsitellään mielenkiintoisella tavalla nuoren miehen kehitystä taiteilijaksi. Tässä mieleeni tulee toistuvasti Buddenbrookien Hanno, joka kamppailee sisäisen herkkyytensä kanssa. Toiseksi Toniosta saa hyvin heiveröisen käsityksen, kuinka hänen alemuutensa ajaa eteen päin kohti täydellistä eristäytymistä. Kun ihminen ajautuu taiteilijaksi, ei se välttämättä koidu siunaukseski, vaan saattaa muodostua kyynistäväksi ja kovettavaksi. Kaikessa ylenkatseisuudessaan taiteilijat muodostavat porukan, joka ei täysin hyväksy ja ymmärrä muita ihmisiä. Saattaapa aiheuttaa jopa kateutta tavallista vapautta kohtaan. Sen sijaan jos ihminen kokee olevansa näiden kumpaisenkin ryhmän ulkopuolella, aiheuttaa se holtittoman ja juurettoman etsinnän - elämän janon jota ei voi tyydyttää. Tonio Kröger tekee matkan kotiseudulleen ja lapsuuteen, herkän ja surullisen matkan, jonka aikana hänen täytyy tehdä sopimus itsensä kanssa. Onko hän sittenkin ihminen jossa on palanen kumpaakin, taiteilijaa ja säätyläistä? Olisiko taiteilijalla ollut edes varaa rakkauden tunteeseen? Oivallisesti Thomas Mann ohjaa novellin loppua kohti kauniisiin ja seikkaperäsiin kuvauksiin Tanskasta ja itämerestä, kosteista ja suolaisen tuoksuisista tunnelmista joissa Tonio löytää rauhan, tai sitten ei.

Pikkunätti novelli Vaikea hetki, kertoo lyhyenä kuvauksena taiteilijan elämästä. Ei pelkästään niin että taiteilija elää fyysisesti kuluttavaa ja railakasta elämää, vaan myös hänen värikäs ja monipuolinen mielikuvituksensa, ja myös kaikenlainen henkinen kuorma vanhentaa ja riuduttaa ennen aikoja, saavuttaen lopulta ruumiin täydellisen luhistumisen. Tarina on Mannille tyypillistä monisäikeistä pohdintaa, ehkä kuitenkin fyysisempään suuntaan kuin odottaa sopisi.

Päänovellissa Kuolema Venetsiassa odotukset olivat korkealla, eikä pettymykseen ollut mitään syytä. Tarinassa kirjailija Gustav Aschenbach lähtee kotinsa remonttia pakoon lomalle välimeren rannikolle, ja kuinka ollakaan hän päätyy Venetsiaan, kaupunkiin jossa hän on useita kertoja aiemminkin ollut. Jotenkin kaikki tuntuu kirjailijan mielestä erilaiselta. Jo saapuessaan kaupunkiin laivalla, hän tuntee painostavan ja sateisen kostean ilmapiirin. Kuinka tarunomainen Venetsia onkaan aina hänet toivottanut tervetulleeksi auringon suloisessa paisteessa, vaan ei nyt. Jotenkin kokonaisuutta häiritsee myös meikattu vanha ukko, joika kaikessa irvokkuudessaan ja vastenmielisyydessään saa aikaan ahdistavan ja epätodellisen tunnelman. Kuitenkin oltuaan hetken kaupungissa ja jo kerran lähdettyään sieltä, hän päättää painostavasta ilmanalasta huolimatta jäädä tähän tuhansien tarinoiden kaupunkiin. Aschenbach kohtaa ruokasalongissa yhtenä satumaisena hetkenä kauniin pojan, johon hän kohdistaa täydellisesti huomionsa. Tästä tapahtumasta kehittyy epäselväksi jäävä tunnesuhde tuohon poikaan, etäinen mutta herkkä - jopa jotenkin vastenmielisen epäilyttäväkin(pedofilia). Toisaalta tässä painotetaan taiteellista vapautta ja tiettyä välitöntä harmittomuutta, joka viittaa pikemminkin esteettisen kauneuden ehdottomaan arvostamiseen ja jopa rakastamiseen(ei niinkään erotisointiin).  Mielestäni taistelu käydään järjellisyyden ja tunteellisen järjettömyyden välillä. Ilmiselvästi poikaa varjostava kirjailija kohtaa vain elämän mahdottomuuden ja ehkä myös oman identiteetin ja vanhentumisen aiheuttaman kaukokaipuun menneisiin ja voimallisempiin aikoihin. Vaikka mies ei varsinaisesti kohtaa poikaa millään sanallisen saati fyysisen tilanteen tasolla, kehittyy heidän välilleen eleiden ja tapojen mukainen vuorovaikutus. Kuin jokin kummallinen kissa- ja hiirileikki.
Thomas Mann onnistuu tässäkin novellissa kuvailemaan monisanaisesti ja värikkäästi Venetsiaa, tapahtumia ja ihmisiä. Hikisiltä ja löyhkääviltä kujilta aina raikkaisiin ja suolaisiin merituulliin(Sirokkoihin), jotka puhaltavat aina Saharasta asti. Itse laitoin merkille nämä estetiikkaa ylistävät pikkutarkat ja monilta kantein kuvailevat, jopa paatokselliset kauneuden ylistykset. Kuinka ainoastaan taiteilija voi pukea sanoiksi tai kuviksi asian, jota ei voi todistaa muutoin kuin näkemällä sellaisen itse. Voiko täydellisen kauneuden omata vain ihminen, vai voiko sellaisen nähdä myös paikassa tai asiassa? Koleran repimä kaupunki nukahtaa lopulta surulliseen, mutta västämättömään ratkaisuun - kuolemaan, jota jo tarinan nimikin lupaa lukijalleen.
Kuolema Venetsiassa on pieni suuri novelli, joka sitä lukiessa muistuttaa pikemminkin täyspitkää romaania. Itse en olisi pitkästynyt vaikka kirja olisi ollut 400-500 sivua pitkä, ehkä jopa enemmänkin. Tämä on osoitus verrattomasta kirjoittajan taidosta ja mielikuvituksesta oman itsensä ja täydellisen fiktion välillä, sekä niiden kombinaatiosta. Jopa näinkin raskasta aihetta, surullistakin leimaa kuitenkin tietynlainen kepeys ja hetkeen tarttumisen tunnelma, saman tyyppinen kuin Niko Kazantsakisin kirjassa Kerro minulle, Zorbas. Mielestäni loistava novelli, kunhan suhtautuu hieman sinisilmäisesti aiheeseen.

Novellissa Hämmennystä ja varhaista tuskaa, järjestetään porvarisperheessä nuorten kutsut. Taloon saapuu jos minkäkinlaista, etupäässä parempaa sakkia juhlimaan ja tanssimaan. Esitysten tiimellyksessä kuullaan laulua ja soittoa, lopulta yltyen sekatansseihin. Vanhahko professori virittelee historiallisia keskusteluja, väistyen itseriittoisuuden häpeässään takalalalle. Tässäkin tarinassa nostetaan yhteiskuntaluokkien ja koulutuksen välisten erojen tuomat ristiriidat näkyvästi, tosin maltillisesti esiin. Kirjailija luo voimakkaita vuorovaikutus tilanteita ja kuvailee osuvasti rymän välisiä suhteita, niin huumorilla kuin(vähintään) puolivakavuudella. Lopulta pieni lapsikin ottaa tunnetasolla askeleen kohti aikuisuutta, mustasukkaisen ja omistushaluisen tunteen ilmauksen, joka kuitenkin väistyy unen tuomaan lapsen autuuteen. Oivallinen ja harmiton tarina. Voisin kuvitella että esim. Mika Waltari olisi voinut kirjoittaa kyseisenlaisen tarinan, maltillisen oikeistolaishenkisen seurapiirikuvauksen.

Toiseksi viimeisessä novellissa Mario ja taikuri, luo kirjailia pahaenteisiä ja hyytäviä tunnelmia. Tarina on kirjan ainoa 1.persoonassa kirjoitettu ja sikälikin omalaatuinen, että se on kerrottu menneessä aikamuodossa. Kertojana on siis perheen isä ja jotenkin sepitykset ovat dokumentaarisen oloisia. Perhe lähtee kylpylään viettämään lomaa pahaa aavistamatta. Jo aluksi tulee ongelmia paikallisväestön luutuneiden konservatiivisten tapojen vuoksi ja koko aika painostava tunnelma kasvaa pahaenteisemmäksi. Mario on perheen tuttavaksi muodostunut tarjoilija, kaunis, siro ja miellyttävä. Hän onkin ratkaisevassa asemassa novellin juonen suhteen. Kylpyläpaikkakunnalle saapuu myös taikuri, joka on omalaatuinen - varsinainen keikari. Näillä eväillä saadaan aikaan pelottava jopa sadunomainen tarina, joka on kuin pahaa unta ja jonka keskeisinä teemoina ovat suggestio, hypnoosi ja jopa okkultismi. Jotenkin odotin jopa pahempaa, kuin lopulta tulikaan. Tarina on näistä eniten trillerimäinen. Kirjailija viittaa oman aikansa fasismin nousuun ujuttamalla taikurille erinäisiä maneereja ja tapoja, kuten roomalainen tervehdys ja nationalismin ylistys. Talttuuko peto lopulta?

Viimeisessä novellissa Petetty vanhempi leskirouva alkaa elää tunnerikasta vaihdevuosien jälkeistä elämää. Voisi kai sanoa viidenkympin villitykseksi. Rosaliesta kuoriutuu oikea aikansa puuma, jota hänen jälkikasvunsakin voi vain ihmetellä. Pojan englanninkielen opettaja joutuu vanhemman himokkaan naisen uhriksi. Yllättäen tämän riehakas soidinpeli katkeaa kuitenkin kuin kanan lento. Luonto on järjestänyt yllätyksen, jota petoksenakin voisi pitää. Uskoo ken haluaa. Mielenkiintoinen pointti tässä tarinassa on se, että teema on pitkälti sama kuin ensimmäisessä novellissa. Eri ikäisten ihmisten pökerryttävä rakkauden kokeminen ja pettymys. Lisäksi Petetty tarjoaa paljon lääketieteellistä faktaa naisen patofysiologiasta. Tästä viimeisestäkin novellista olisi voinut kommentoida paljonkin, mutta siirränpä valtikan lukijalle.

Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia on yllättävänkin monipuolinen lukupaketti. Vaikka lyhyistä tarinoista jää usein valjuhko kuva, täytyy myöntää että näistä ei monessakaan niin käynyt. Vaikka kirja kattaa yli viisikymmentä vuotta tämän taiteilijan tuotantoa, on niissä kuitenkin samanlainen vire. Mielestäni kauttaaltaan melko synkkä kuva näistä jää, mutta toisaalta hyvin elämää ruotiva ja elämänkaarta tukeva. Seikkaperäinen ihmisten kuvailu on hyvin leimallinen tehokeino Thomas Mannin tuotannossa, tämä on hetkittäin jopa liiallisuuten menevä ja hahmostaan karikatyyrin tekevä. Tämä kirja on yksi parhaista novelli-kokoelmista mitä olen lukenut.