Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Jörn Donner - Presidentti

Suometanut: Ilona Anhava

Sivumäärä: 255

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Ja taas kerran ulkoistan itseni. Viimeaikoina Jörn Donner on ollut taas enemmän tapetilla. Hän ohjasi juuri hiljattain ilmestyneen elokuvan Armi Ratiasta ja on vieraillut ajankohtaisohjelmissa. En ole itse paneutunut niinkään Donnerin elokuviin, vaan enemmän näihin kirjallisiin tuotoksiin. Toki hänen elokuviakin olen katsonut. Päätin lukea tämän hyllyssäni lojuvan kirjan Presidentti, joka on julkaistu vuonna 1986. Kirja on lähteissä luokiteltu Andersin sukuromaanisarjaan kuuluvaksi, mutta ainakaan itse en sen suuremmin löytänyt yhteyttä. Jos näin on se voisi olla kuitenkin Fredrik Krok.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat melko pitkälle ajanjaksolle, alkaen sotaa edeltävästä ajasta ja jatkuen 80-luvulle asti. Päähenkilö diplomaatin vaimo Anna V. kertoo elämästään 1.persoonassa. Hänen elämänsä on ollut melko vaiherikas ja ymmärrettävästä syystä alkaa latistua ikääntymisen myötä. Vaikka ympärillä tapahtuu paljon asioita on Anna V:een elämä melko yksinäistä. Ensin avioliitossa ja sitten myös itsenäisessä elämässä. Edes materialismi ei suo lohtua fiksulle ja filmaattiselle naiselle.

Anna V:een elämää ja ihmissuhteita sotkee miltei tyrannimaisesti Presidentti, johon naisella on omituisen lujittunut kiintymyssuhde. Tämä ns. P. ei kykene ilmeisesti rakastamaan muuta kuin valtaa ja kenties itseään. Hänestä saa melko graavilla tavalla narsistisen kuvan, jopa jollain tavalla sosiopaattisen. Rivien välistä saa esim. käsityksen että hän on syyllinen Anna V:een leskeytymiseen. Vaikka P. onkin naisen rakkautta hyödyntävä lurjus, ei hänen suvereenisuuttaan ja karismaansa vähätellä missään vaiheessa. Hän saa kaikkine lieveilmiöineen lähes diktaattorin aseman ja maineen.

Presidentin ilmapiiri seilaa jossain poliittisen satiirin ja lähihistoriallisen fiktiivisen romaanin välimaastossa. Kuten muissakin lukemissani kirjoissa on Donner hyvin ajantasalla kirjoittamistaan asiosta ja vallitsevasta ilmapiiristä. Ainakin suomalaisille tärkeitä historiallisia henkilöitä esiintyy diplomaatin perheen lähipiirissä ja myös joitakin oman aikansa tapahtumia ja merkkipylväitä.

Taas kerran Donner sanoutuu irti kirjan luotettavuusarvosta ja painottaa enemmän sen taiteellista sisältöä. Kuinka paljon Presidentissä on faktaa ja kuinka paljon fiktiota? Tarinan on sepittänyt Anna V. itse omin sanoin pikkutunneilla fil. maist. Fredrik Krokille, jolloin yksi ja toinen asia voi olla "todennäköinen". Eli jos sisällöstä on jotain valittamista, syyttäkää Fredrik Krokia.

En tiedä onko vika taas kerran itse lukijassa (ts. omituisessa huumorintajussa), mutta minusta tämäkin kirja on ajoittain aika humoristinen. Sarkasmia ja mustaa huumoria. Ainakaan itseni ei tarvitse suuremmin ponnistella että oivallan kuka tämä kirjan P. on (vaikka esim. helposti tunnistettavaa ulkonäköä ei suuremmin ruodita). Kalenterissa ei siis parturinaikoja ole. Eikä P:een pönkittämää kansallista vasallinasemaa ainakaan kovinsanoin ja suoranaisesti parjata. Kenties tarinan P. onkin kollaasi useammastakin itsenäisyyden ajan presidenteistä? Ja kylmänsodan ajan hengen mukaisesti Suomessakin yritetään saada selville asioita "isoveli valvoo" -keinoin. Trastuit tavarits!

Presidentti on linjassa muiden lukemieni Donnerien kanssa. Jos siis hänen kirjoistaan pitää, pitää varmasti myös tästäkin. Kirjoitusasu on helposti luettavaa ja eteenpäin kuljettavaa. Sisältö on sen verran poliittista, niin yhteiskunnallisesti kuin kansainvälisesti, että näitä teemoja välttelevän kannattaa jättää kirja hyllyyn. Valta ja potentiaali monessakin mielessä on Donnerin kirjallisia voimia, eikä yksilön tragedia ole välttämättä kaukana kollektiivisesta tragediasta. Nämä voivat siis kompata ja ainakin vertauskuvallisesti kulkea käsikädessä. Sanoisin että ristiriitaista - kuten itselleni muodostunut kuva tekijästä. Jotenkin on haastavaa adaptoitua miehen kirjoittamaan kirjaan naisena olemisesta, joka on totta puhuen aika vaikuttavasti, uskottavasti ja jopa hienovireisesti kirjoitettu. Piti toistuvasti muistuttaa että nainen eikä mies. Mielestäni hyvä kirja.

Jörn Donner - Isä ja poika

Suomentanut: Rauno Ekholm

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1985

Suomalaisen kirjallisuuden kentässä on lukuisia persoonallisia ja mielenkiintoisia taiteilijoita. Yksi näistä on eittämättä Jörn Donner. Mies on hyvin ristiriitainen henkilö ja varmasti häntä vihataan vähintään yhtäpaljon kuin rakastetaan. Donner on antanut itsestään julkisuuskuvan, joka ei mielistele ketään - kenties hän jopa tahallaan yrittää ärsyttää ja provosoida. Usein onnistuu unohtamaan silti esim. sen että Jörgga on kunnostautunut useammallakin taiteenalalla. Ruotsalaiset tuntevat Jörggan erittäin hyvin koska hän on työskennellyt paljon lahden toisella puolella. Erityisesti hänet muistetaan elokuvamaailmassa yhteistyöstään Ingmar Bergmannin kanssa ja hän kävi myös noutamassa 80-luvulla Oscar-palkinnon tämän elokuvasta Fanny ja Alexander. 

Epäilemättä Donnerin hieman superälyllinen ja boheemi habitus on omiaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin kielteisesti, eikä hänen lukuisat sikari ja tupakointi "haastattelut" ole nostaneet välttämättä suosiota. Kaikki kirjat hän on kirjoittanut ruotsiksi. Politiikassa mies on surffannut vasemmalta oikelle, aloittaen SKDL:sta ja siirtyen RKP:een kautta Demareista Kokoomuksen sympatiseeraajaksi. Jollain omituisella tavalla hänen kirjoistaankin välittyy tietty poliittinen rauhattomuus. Useat kirjojen henkilöhahmmot muistuttavat Donneria, jopa samassa kirjassa on useita donnermaisia hahmoja.

Olen itse aina nähnyt jotenkin Jörn Donnerin julkisuushahmon (enhän tunne hänen siviilihahmoaan) lävitse ja arvostanut hänen panostaan politiikassa ja taiteessa. Vaikka tällä kynsiä tuijottelevalla hieman ylimieliseltäkin vaikuttavalla herrasmiehellä on usein salaivaa sanoissaan, on niissä jotain perääkin ja nasevaa purevuutta. Jos uskaltaa antaa itsestään paljon julkisuudelle, on oltava myös yhtä karaistunut kuin Donner. Mielestäni Jörgga on rautaa ja täten piristävä poikkeus kuten Antti Hulkko suomalaisessa rock'n rollissa.

Jörn Donner on saanut paljon eri tunnustuksia ja palkintoja niin Suomessa kuin muuallakin. Näistä ehkä mainitsen vain Taiteen valtionpalkinnon ja Finlandia-palkinnon. Päätin lukea siis tämän palkitun kirjan Isä ja poika, joka on laskujeni mukaan (koko lukuhitoriani)kolmas Donner.

Yläpuolella tyypillinen tupakkakuva tyytyväisestä kirjailijasta joskus 80-luvulla (Presidentti kirjan sisäliepeestä).

Mukava kurjositetti että sosiaalisessa mediassa esim. Vesku Loirilla on Facebookissa n. 130000 fania, kun taas Donnerilla n. 5500. Kumpikin taiteilijoita, mutta täysin erilaisia.

Isä ja poika on osa suurempaa kirjasarja kokonaisuutta, joka kertoo Andersin-suvun vaiheista halki 1900-luvun. Kyseisessä osassa syvennytään perheen vesan Jakobin vaiheisiin hänen nuoruudessaan 1950-luvulla. Nuorimies Jakob yrittää selviytyä tuoreen perheensä kanssa minimaalisilla tuloilla, jotka hän ansaitsee toimittajan töillä vasemmistolaisessa lehdessä. Koska Jakob on levoton taiteilijasielu, viihtyy hän usein pikkutunneille jos minkäkinlaisessa seurassa. Yleensä naiset ovat vahvasti mukana kuvioissa, joten ilmeisesti mies on naisten suosiossa. Tarinassa esiintyy muutamia hahmoja jotka sotkevat ja selkeyttävät juonen kulkua.

Jakobin vaimo Sigrid on hyvän perheen palvottu tyttö. Hänen vanhempansa suhtautuvat radikaaliin Jakobiin nihkeästi, eikä tämä ole omiaan helpottamaan muutenkin vaikeaa liittoa. Nainen joutuu sietämään miehen uskottomuutta ja epäkypsyyttä siinä määrin, että liitto on jatkuvasti katkolla. Heidän yhteinen poika joutuu kasvamaan tässä tuolle ajalle epätyypillisessä kodissa, ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä tulevaisuus kenties tuo tullessaan (tulevissa kirjoissa).

Jakobin läheisin kaveri Viking Sund on jo vanhemmanliiton kommunistijyrä, joka omaa niin ikään naistenmiehen elkeitä, tai ainakin hän luulee niin. Sund on boheemi politikko ja toimittaja, joka ajaa aggressiivisesti vasemmistolaisten asiaa. Hän on jollain omituisella tavalla kuitenkin vastarannankiiski myös vasemmistolaisten keskuudessa. Täytyy sanoa että hänestä tuli mieleen eräs todellinen nimeltämainitsematon poliitikko mennävuosilta. Mahdollisesti Sundilla on myös tietoa "salkussaan" Jakobin isästä, joka aikoinaan ennen toista maailmansotaa teki yhteistyötä natsien kanssa.

Jakobin isä Salomon Kröckel kuoli pojan ollessa parivuotias, joten muistikuvat hänestä ovat pojan mielessä hatarat. Perustuvatko lähinnä kuultuihin asioihin? Salomon ei ollut ainakaan liioin juutalainen ja nimestään huolimatta oli kallellaan äärioikealle. Hänestä paljastuukin tarinan edetessä paljon arvelluttavia seikkoja, vaikka viimeiseltä oli ollut ilmeisesti jopa sosiaalidemokraatti. Salomon oli joutunut Tonavan-risteilyllä omituiseen onnettomuuteen, joka johtikin hänen hukkumiseen. Yllätys yllätys ruumista ei koskaan löydetty. Jackobin valtuuttama tutkija maisteri Krok selvittelee isän vaiheita ja paljastuu että monikin eri vaihtoehto tulee kysymykseen. Onko mies ylipäätään kuollut? Tai jos on niin onko itsemurha vai kenties jopa murha?

Kaiken lomassa Jakob sompailee vähävaraisena ympäri Eurooppaa ja Etelä-Suomea. Itävallassa mies tutustuu nuoreen naiseen ja rakastuu. Kestääkö rakkaus ja millainen se lopulta on? Tuleeko Jakobin ja Marien suhteesta mitään pysyvämpää? Ja mikä tärkeintä, onnistuuko Jakob kirjoittamaan kustantajan vaatimaa kirjaa?

Tarinan konteksti on sanalla sanoen erikoinen. Joskus 80-luvun alussa tarinan kertoja saa käsiinsä Jakobin julkaisemattoman kirjan käsikirjoituksen. Kirjan kertoja on usein siis kenties (Jörn Donner?) joka toteaa suuria yhtäläisyyksiä hänen ja Jakobin välillä. Isä kuollut jo varhaislapsuudessa. Vaikeuksia ihmissuhteissa ja poliittinen levottomuus. Hetkittäin ainakin itse sekoitin Jakobin ja kertojan tarinan tiimellyksessä. Kirjailija vertaa esim. eri vuosikymmeniä kylmänsodanajan Euroopassa ja Suomessa (myös ketomuksen ajankohdan jälkeen). Valtaosa antoisaa sisältöä onkin politiikan analyysit ja erilaiset yhteiskunnalliset ilmiöt niin valtakunnallisesti kuin kansainvälisestikin. Kuinka Suomi ja suomalaiset ovat olleet kautta aikojen alisteisessa asemassa, milloin itään ja milloin länteen. Kertojalla on nasevaa ja hauskaa pohdintaa esim. suomenruotsalaisuudesta, ja erityisesti siitä kuinka he pitävät itseään "perusteettomastikin" erityisasemassa. On esim. tällaista kummallista suvun "arkkihenkilön" palvontaa, yleensä miespuolisen henkilön joka on ikään kuin kaikkien suvun vesojen epäjumala. Ja kuinka helsinkiläiset ruotsinkieliset ovat taustoiltaan menettäneet ylimysasemansa suomenruotsalaisuudessa. Samalla kirjan henki onnistuu olemaan vasemmistolainen ja toisaalta tarvittaessa oikeistolainen.

Jörn Donnerin kirjoitustapa on selkeä, tiukkaan vedetty ja analyyttinen. Vaikka ihmiset ovat tuntevia ja kokevia myös kollektiivisessa mielessä, avautuu heidän elämänsä lähinnä individuaaleista näkökulmista muodostaen inhimillisen ja erehtyvän ihmisen. Eikä esim. Jakob ole tyystin empatiaan kykenemätön, ehkä hän on vain jotenkin raadollisen rehellinen ja realisti. Isä ja poika ei ole ehkä lukemistoa nuorisolle, tai politiikasta ja yhteiskunnasta kiinnostumattomille. Sen sijaan jos haluaa lähteä matkalle liikemaailmaan ja politiikkaan, kenties taiteeseen ja kulttuuriin on kirja hyvä valinta. Mielestäni kirja on hyvä.

John Galsworthy - Ylimys

Suomentanut: Huvi Vuorinen

Sivumäärä: 428

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1921

Jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Galsworthy-kuukausi. Päätin lukea lopuksi tämän Ylimyksen, joka löytyy omista kattavista kokoelmista. Täytyy myöntää että vaikka kirja on hyvä kuntoinen, on se kyllä toivottoman ruma. Tarkastelin tuosta netin kautta ensimmäisen painoksen (1921) hintoja ja totesin ettei kirjaa paljon ole liikenteessä. Ylimys eli alkukielisenä julkaisuna The Patrician ilmestyi vuonna 1911 ja on ehkä näitä hieman tuntemattomanpia kirjoja. Ylimys lienee lähimpänä tarkoitukseltaan suomenkielen sanaa aristokraatti, joka tarkoittanee yläluokkaista henkilöä.

Ylimys on kertomus sodan uhkan alla elävästä ylemmänluokan perheestä, jota pyrkii hajoittamaan liberaalit aatteet ja voimat. Kirja on kautta linajn sekavan oloinen ja tuntuu ettei sen juonesta saa otetta. Itseäni häiritsi koko ajan lisääntyvä poliittinen lataus, joka ei näin epäpoliittista ihmistä kuin allekirjoittanut jaksa täysillä kiinnostaa. Ehkä silti juonen kantavin osa on nuoren juristi Miltounin tulo valituksi kansan vaalilla politiikan eliittin, josta hän kuitenkin miltei luopuu inhimillisten tunteidensa vuoksi. Tämä on omiaan luomaan jännitettä perheessä, joka on tottunut palvelemaan yleviä ja patrioottisia aatteita. Miltounin ajatusmaailma haastaa vanhan ja parkkiintuneen näennäissiveän ajatusmaailman, toisin sanoen hän melkein pettää äänestäjänsä ja kääntää selkänsä kunnialle rakkauden vuoksi. Galsworthy on tässäkin kirjassa ujuttanut kritiikkiä avioliitto-lakeja kohtaan, tämä tulee oivallisesti esiin syy- ja seuraussuhteissa koskien Miltounin ja mrs Noelin salaista teerenpeliä. Ja paradoksaalisena kurjositeettina, lopullisen katastrofin arkkitehtinä (sen kummemmin ajattelematta) toimii hieman onnettomienkin sattumien kautta Miltounin sisko Barbara.

Ylimys on yllättävän synkkä tarina kun vertaan sitä muihin lukemiini John Galsworthyn kirjoihin. Se sisältää paljon vertauskuvallista ja koukeroista kielen käyttöä, joka on hyvin pessimistisen oloista ja jopa depressiivistä. Seuraavassa esimerkki katkelma.

"Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa - kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa."

John Galsworthy - Ylimys s. 181

Edellä lainatun kaltaista kaiken kauneuden kieltävää nihilismiä on löydettävissä useissa muissakin paikoissa, jotka miltei kokonaan puuttuvat esim. Forsytein tarusta. Tekstiosio saattaa alkaa lupauksellisesti, johtuen kuitenkin toivottomaan tylsyyteen. Täydelliseen tunteen katoamiseen.

2.painoksen kansitaide 1950

Silti teemallisesti kirja on linjassa muihin kirjoihin, sisältäen kaikki mahdolliset luokka- ja vapaa-ajattelijamausteet. Kirjoitusasultaan teksti on huomattavasti vaikealukuisempaa kuin esim. Omenapuussa tai Forsytein tarussa, koska lauseet ovat pidempiä ja sisällöltään levottomampia. Lisäksi vanhasta käännöskielestä johtuen teksti sisältää kummallisia yhdyssanoja ja outoja kirjoitusasuja Eikä kirjan pahaenteinen tunnelma luo keveyttä sivujen plarailuun. Ehkäpä Ylimys on näin ollen Galsworthy-kuukauden raskassoutuisin ja mielestäni huonoin kirja.