Francois Mauriac - Täydellisyyden kudos

Suomentanut: Anna-Liisa Sohlberg

Sivumäärä: 270

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1944

Tunnemaailman tuholainen. Ranskalaisessa kirjallisuudessa ainakin itselleni on tullut tutuksi melko omituiset kirjailijat, jotka viihtyvät ihmisten pään sisällä ja tekevät kaikenlaisia psykologisia kirjallisuustaiteellisia maalauksia. Luin jo tuossa aiemmin Francois Mauriacin Pyhän suudelman, joka oli muistaakseni oivallinen (joskin inhorealistinen) kuvaus täydellisen epäonnistuneesta suhteesta ja avioliitosta. Koska löysin tämän Täydellisyyden kudoksen jokunen aika sitten kierrätyksestä, päätin lukea sen tässä heinäkuun kynnyksellä. Näitä kirjavanhuksia näkee silloin tällöin kulkumassa ja yleensä ne ostankin, erityisesti jos hinta on esim. vain 0,20€. Francois Mauriac on siis näitä kenties vähemmän tunnettuja nobelisteja. Hänen tuotantoa on suomennettu muutaman teoksen verran ja useimmat painokset ovat vanhoja.

Täydellisyyden kudos on 1900-luvun alkuun sijoittuva kertomus vaikealuonteisesta naisesta ja hänen kärsivästä lähipiiristään. Brigitte Pian on paremmista piireistä lähtöisin oleva katolinen vanhapiikamainen äidintekele, joka piinaa kahta lapsipuoltaan ylitsepursuavan hurskauden ja tunneköyhyyden varjossa. Naisessa on pelottavaa ja jopa outoa kiihkomielisyyttä, jonka tuhoisan vaikutuksen hedelmiä lukija saa "viihdyttävästi" lukea melkein kolmesataa sivua. Vaikka naisen toiminta onkin omalla tavallaan persoonallista, löytyy siitä jotain aikaan ja paikkaan sitoutumatonta stereotyyppisyyttä.

Ennen pitkää alkavat Brigitten kulissit rakoilla ja hänen tunnemaailmansa tervehtyä. Tämä taas hämmentää kohdetta itseään. Voiko paatunut ihminen löytää jostain syvältä sisältään tunteen, jota ei ole ainakaan näennäisesti ollut koskaan olemassa. Voiko kyynisimpäänkin noidansydämeen kätkeytyä rakkaudensiemen? Useinhan kuitenkin lopulta kaikki hyvä tapahtuu liian myöhään.

Mauriacin luoma Brigitte-hahmo yrittää kutoa itselleen farisealaista villapaitaa, tässä kuitenkaan onnistumatta. Kun saa muutaman ehjän silmän aikaiseksi, purkautuvat ne pian ja muutama lisääkin. Pakko myöntää että Mauriac osaa herkutella ihmisten alhaisimmillakin tunteilla kiitettävästi ja karikatyyriin asti ulottuva häijyyden psykologinen moniulotteisuus kokee jopa jonkinlaisen kumulaation. Keskeisimpiä teemoja ovatkin kateus, omahyväisyys, vallanhimo ja toisen alistaminen.

Kirjoitustyyliltään Francois Mauriac muistuttaa aiemmin lukemiani ranskalaisia kirjailijoita, esim. Martin du Gardia, ja Romain Rollandia. Sen sijaan sisällöllisesti enemmän Victor Hugoa ja Marcel Proustia. Kaikesta huolimatta en oikein ollut sinut kirjan kanssa. Jotain itseäni stimuloivaa teksteistä puuttui, joten nähtävästi yksi paha noita ei vielä hyvää kirjaa tee. Ei tämä surkea ollut, mutta vähän väljähtänyt ja aikansa elänyt.

Francois Mauriac - Pyhä suudelma

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 130

Painos ja vuosi: 4.painos - 1967

Kun henki voittaa materian. Francois Mauriac oli ranskalainen kirjailija, joka sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1952. Hän on kirjoittanut etupäässä näitä psykologisia romaaneja, jota tämä Pyhä suudelmakin edustaa. Hänen romaanejaan on muutamia suomennettu, ja tämän ainokaisen löysin paikallisesta kirjastosta. Pienoisromaani Pyhä suudelma ei paksuudellaan päätä huimaa, mutta kieltämättä teksi on varsin painavaa.

Pyhä suudelma kertoo ajalleen epäilemättä tyypillisen "ennalta sovitun" avioliiton tarinan, jossa kaksi ihmistä vasten tahtoisesti pakkonaitetaan. Mies puolinen Jean potee päällekaatuvaa häpeää ja huonoa itsetuntoa omasta kituliaasta ja rumasta ulkonäöstään. Kaikin puolin vastenmielisenä ja nöyränä hän kuitenkin nai Noemi-morsiamen , joka ei pysty sietämään tuota kamalaa luonnonoikkua. Tästä kehkeytyy kauniin verevän naisen ja rumiluksen suhde, joka tarjoaa runsaita psykologisia kuvailuja ja pohdintoja. Kyse on pitkälti uhrautumisesta ja häpeästä, alistumisesta yleisten normien ja ympäristön paineen alle. Voiko kukaan venyä pyyteettömyydessään ja vaatimattomuudessaan marttyyrin tasolle - ehkäpä voi ja on voinut. Elääkö vielä nyky-yhteiskunnassa ihmisiä jotka vain kuolema voi erottaa, jos edes sekään?

Vaikka ympäristö tarjoaa runsaudessaan ja kauneudessaan loistavat puitteet onnellisuuteen, niin paradoksaalisuudessaan nämä samat asiat kätkevät tukahdutetun ja elämän janoisen pettyneen sielun.

Kirja on vähäsanaisuudestaan huolimatta paljon kertova, sävykäs ja vivahteikas. Lyhyisiinkin lauseisiin mahtuu lukuisia mieleen rakentuvia kuvia. Voisi olla kuitenkin paikallaan ajanmukaistaa tekstin rakennetta, siis jos joku saa päähänsä tästäkin uuden painoksen ottaa. Onko kyynisyyden syvimpään kolkkaan asti ulottuva tarina siitä, kuinka ihminen voi monin tavoin kitua yhteisön pihdeissä - enään tämänpäivän lukijaa kiinnostava. Mielestäni kirja on tietysti tylsä ja pateettinen, mutta mielummin tätä lukee kuin katselee salkkareita.

Seuraavassa lyhyesti aviovuoteesta:

Aamunkoitteessa heikko, valittava huokaus oli merkkinä kamppailun päättymisestä, kamppailun, jota oli kestänyt kuusi tuntia.  Jean Peloueyre makasi liikkumattomana, hikeä valuen - iljettävämpänä kuin mato, joka vihdoinkin on malttanut erota raadostaan. - Francois Mauriac - Pyhä suudelma.

*     *     *