Henning Mankell - Tanssinopettajan paluu

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 464

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Henning Mankellin Tanssiopettajan paluu on vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu rikosromaani. Kirjan päähenkilö Boråsilainen rikospoliisi Stefan Lindman saa kuulla sairastavansa syöpää ja alkaa elää elämänsä loppuaikaa kuin viimeistä päivää. Stefanista kuoriutuu vätysmäinen ja surkaileva "vanhempi setä", jonka ihmissuhdetaidot ajautuvat raivostuttavalle tasolle. Päähenkilön persoona ja tyyli seuraa jo tutuksi tullutta Mankelmaista kerrontaa, jossa sankari yli-inhimillisatetään ja tehdään liiankin heikoksi. Sekopäisessä melankolisuudessaan alkaa päässä pyöriä jopa itsetuhoisiakin ajatuksia. Stefanissa on paljon Wallanderista tutuksi tullutta oman terveyden seurantaa ja itsensä kuuntelemista, ja muutenkin hysteeristä kriisinkokemista.

Kun Stefan kuitenkin malttaa keskittyä olennaiseen, ilmenee ettei hänen järjenjuoksunsa sentään ihan varikolla ole, ja hän pystyy parempaan kuin terveet pohjoisen kolleegansa. Tuntuu että hän on jopa ahkerampi sairaslomalainen kuin duunari.

Kirjan jännitys ei kuitenkaan missään vaiheessa kohoa samalle tasolle kuin esimerkiksi Kennedyn aivoissa, joka on myöhäisempää ja ehkäpä kypsempää tuotantoa. Kirja on kehittynyt ja kirjoitettu ensimmäisen Wallander-sarjan vanaveteen, ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Taas kerran Mankell sortuu saarnaavaan ja subjektiiviseen tyyliin käsitellessään pahuutta. Toisaalta hän kyllä käsittelee ilmeisesti myös omaa pahuuttaan Stefanin isän kautta - isän joka paljastuu joksikin muuksi kuin oli oletettu. Muutenkin lapsuudesta nousee traumaattisia hetkiä, ihan kuin Stefan olisi kokenut jonkinlaisen ikäkriisin(sairauden lisäksi).

Kirja ennakoi oivallisesti Euroopassa pikkuhiljaa nousussa olleita nationalistisia ja oikeistopopulistisia virtauksia, ja aiheesta saadaan mukava aasinsilta diktatuurien aikaan. Ihmisen pohjaton kostonhimo lyö lävitse puolin jos toisin, jättämättä Stefania itseäkään kylmäksi.

Kirjan informatiivinen osuus jää laihaksi ja väkisin herää ajatus - onko kirjailijan laiskuus syy huonosti tehtyyn tausta työhön? Tarina on kaikinpuolin mielenkiintoinen, mutta esim. tiettyjä poliittisia koukeroita on kuvailtu varsin vaisusti. Pelkääkö kirjailija kirjoittaa provokatiivista teosta aiheesta, joka tunnetaan vain pinnallisesti ja vähän pintojen alta. Miksi hyvää tarkoittava ihminen haluaa päästää kostonhimoisen murhamiehen haistelemaan vapauden tuulia?

Aiheesta olisi saanut ruodittua muunmuassa rikollisuuden ja politiikan välisiä rajoja, missä vaiheessa ajatukset ja teot muuttuvat yksiselitteisen rikollisiksi? Rasistiset järjestöt ovat jo sinällään moraalisesti arveluttavia, ja teot tekevät niistä myös juridisesti sellaisia. Mielestäni kirjailijan luomat käänteet olivat monin paikoin valmiiksipureskeltuja, täten myös juoni oli pitkälti ennalta arvattavissa.

Ehdottomasti kirjan parasta antia on seikkaperäiset ympäristön kuvaukset ja mielekkäästi etenevä juoni, joten varsinaista paikallaan polkemisen tuntua kirjassa ei esiinny. Mankelilla on myös taito kaivaa ihmisistä esiin kuvaavia heikkouksia ja tapoja, jotka ovat pitkälti uskottavia. Lisäksi ihmiset ovat usein luonnostaan pessimistejä, joka on omien käsitysteni mukaan lähempänä realismia.

Kirja on lukemisen arvoinen, ei kuitenkaan yllä Mankellin parhaimpien tasolle.

Henry Miller - Kravun kääntöpiiri

Suomentanut: Pentti Saarikoski

Sivumäärä: 356 (sis. kirjeitä)

Painos ja vuosi: 9. painos - 1999

Ensimmäiset kommentit sain lapseltani joka katseli kirjan sisäkannessa olevaa miehen kuvaa, kuulin toteamuksen että lapinpappahan se on(naurahdus).

Henry Millerin Kravun kääntöpiiri on ajaton teos, toisaalta myös aikaansa edellä. Kirja on oikeastaan aika rockhenkinen, vaikka ilmiötä sinällään ei tuolloin ollut vielä olemassa. Live fast and die young. Teos ei ole hirveän positiivisesti puhutteleva humanistisessa mielessä. Toisaalta ihmisten kuvaaminen on realistista, kuvauksellista, symboolista ja rikasta, ajottain jopa ilotulituksenomaista ja ryöpsähtelevää. Kirjoittajan elämä on aaltoilevaa, myrskystä suvantovaiheisiin ja päin vastoin. Kirja kertoo Henry Millerin Pariisin vuosista, epäilemättä lukuisat kuvaukset ystävistä ja tapahtumista on valtaosin tosia.

Kiinitin huomiota useisiin seikkoihin jotka tavallaan rikkoivat aikansa tabuja. Kohtaukset joissa kuvataan akteja ja kaikenlaisia seksuaalisia kähmintätilanteita, on kirjoitettu hyvin "epäsiveellisesti", mutta toisaalta kansantajuisesti. Eipä sinällään rajuista tilanteista saa kauniita, vaikka niitä kuinka sanoin koristelisi. Uskon että tavoite on ollut myös ravisuttaa turvallisia ja puritaanisia asenteita, ja mielestäni tässä myös onnistuttiin ja yhä onnistutaan.

Vaikka ihmisiä kuvaillaan monisanaisesti ja värikkäästikin, ovat ihmiset sinällään kirjoittajan mielestä valtaosin onnettomia ja kuivia - jopa tylsiä. Lähes kokoaika taistelu leivästä on ankaraa, mutta aina riittää aikaa ja rahkeita prostituoitujen pakeille. Naiset kuvataan lähinnä lihallisuuden kautta, ja jotenkin persoonallinen syvyys jää avoimeksi, toisaalta tämä antaa tietysti lukijalle mahdollisuudet mielikuvituksen käyttöön. Sen sijaan kaverit(miehet) kuvataan paljon seikkaperäisemmin ja heidän motivaatiota onnistutaan ruotimaan antoisasti.

Yksilön vapaus on kirjassa ensisijalla, tosin tämä kääntyy jossain vaiheessa itsekyyden puolelle. Vaikka miltei kaikki tuntuu jotenkin raskastempoiselta, on elämä kirjassa melko viihtyisää - oikeastaan uskonpa että pitkälti tämänpäivän pystyvän sinkkumiehen elämää, sopivasti karrikoituna. 

Kirja on klassikkokirja joka kannattaa lukea, paitsi jos olet rajoittunut ja herkkäsieluinen. Omassa hyllyssäni kirja(rakkaan aviovaimoni löytöjä) on viihtynyt vuosia ja nyt sen ehdin lukemaan. Vitsikkäästi sanoisin että 69 pistettä.

Torgny Lindgren - Pylssy

Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivumäärä: 239

Painos ja vuosi: 1 painos. 2003

Torgny Lindgrenin Pylssy edustaa ruotsalaista nykykaunokirjallisuutta, vastapainona päällekäyvälle dekkarikirjallisuudelle. Kirja on tarinanomaista kerrontaa, koskien pohjoisruotsalaista ruokakulttuuria. Yksi voimakas nimittäjä tässä on Pylssy, jokin epämääräinen ruokalaji jolla on pitkät perinteet pohjoiskalotissa. Pylssyä on ilmiselvästi lukuisaa eri sorttia, yleensä kuitenkin sekaan on ujutettu erinlaisia "heikompilaatuisia" eläinkunnan tuotteita. Itsekin kohtalaisen hyvin tornionlaakson perinteitä tuntevana tiedän, että ruoka on keskeisessä osassa kotiseutukulttuuria. Meillähän on myös oma Pylssy nuuskakairassa(pylsymakkara). Siihen kuuluu muunmuassa ohrasuurimoita ja verta, lisäksi myös(sijainnista riippuen) pakolliset sisälmykset - ennenmuinoin jopa rapamaha.

Yhtäkaikki tarina käynnistyy omituisesta miehestä joka kirjoittaa perättömiä juttuja, ikäänkuin ne olisivat tosia, tai ainakin alkavat sellaisina elää pitkän ajan kuluessa. Kirjailija pohtii hetkittäin syvällisestikin totuuden luonnetta, yltäen jopa filosofisiin pohdintoihin. On merkittävää että tarina elää omaa elämäänsä, käsikädessä totuus ja usko. Tästä annetaan oivallinen vihjaus kohdassa, jossa opettaja kutoo totuutta uskon kanssa taitavasti yhteen harjoittelemalla virttä harmoonilla. Hän käy vuoropuhelua ihmisen ja jumalan kanssa konkreettisesti, keskustelemalla ja samalla veisaamalla.

Kirjassa totuus on elävä käsite, mikä kulloinkin on missäkin totuus ja onko se lopulta merkityksellistä. Hetkittäin kirjan kronologia kulkee haasteellisesti, ja kerronnan limitteisyys luo vaikeusastetta lukemiseen.

Eräs kirjan huomattavista tekijöistä on seikkaperäinen tuberkulkoosin kuvaaminen, ja tämä lähinnä maalaisen näkökulmasta. Selvästi kirja on kirjoitettu älyllisessä hengessä, mutta paasaava kirjoitussävy käy ajottain jopa rasittavaksi - tulee mieleen keskinkertainen maalaus kultakehyksissä. Jotenkin kirjan maalaisuus ja syvällisyys lyö yhteen tarpeettoman kovasti, aiheuttaen "hämmennystä" allekirjoittaneessa lukijassa.

Kuitenkin kirja on lämmin henkinen ja hyväntahtoinen, se jättää lukijalle sopivasti arvailtavaa ja purtavaa. Henkilöt ovat uskottavia ja tavallaan vahvoja, ja niistä huokuu pohjoisruotsalashenkisyyttä. Mielestäni kirjailija on onnistunut myös komedisemmissa käänteissä, jotka kirvoittavat muutamat naurahduksetkin. Taidanpa lukea joskus toisenkin Lindgrenin kirjan.

Hemingway - Jäähyväiset aseille

Suomentanut: Veikko Polameri

Sivumäärä: 264

Painos ja vuosi: - 1973

Otinpa kääteni Ernest Hemingwayn klassikkokirjan Jäähyväiset aseille ja hankin toisen Hemingway lukukokemuksen. Jotenkin kirjan suomennos antoi ymmärtää kirjan olevan "toisenlainen", mutta mitäpä siitä.

Kirjaa pidetään Hemingwayn parhaana teoksena ja se on alkupuolen tuotantoa. Paljolti kirja noudattelee dokumentaarista ensimmäisen maailmansodan kuvausta Pohjois-Italiassa vuonna 1917, ja epäilemättä kokemusperäistä, koska osallistuihan Hemingway juuri kyseiseen sotaan.

Kirjassa seurataan luutnantti Henryn vaiheita lääkintäupseerina Italian joukoissa. Henry ei liioin pelkää sotaa mutta ei hän siitä pidäkään, useissa otteissa hän kuvailee sitä pahana ja jopa tarpeettomana. Selkeästi hän kokee sen velvollisuudekseen, mutta missään vaiheessa ei saa suoraa käsitystä siitä miksi hän juuri Italian joukkoihin värväytyi. Loukkaantuessaan räjähdyksessä alkaa kamppailu motivaation säilyttämiseksi. Hän joutuu pitkäksi aikaa hoitoon ja hänelle tehdään myös leikkaus. Siinä samalla hän tapaa tulevan rakastettunsa, ja lähes sekoaa sentimentaalisuuden ja rakkauden pauloissa. Oikeastaan puisevin vaihe kirjassa on juuri seikkaperäinen lepertely ja tunneilmaisu.

Luutnantti Henry ja hänen sotilastoverinsa nauttivan pitkin matkaa runsaasti viinejä, konjakkeja ja jopa viskjejä. Saapahan hän aikaiseksi miltei sotaoikeusjupakan tyhjien pullojen vuoksi(oletettu hankinnainen maksasairaus). Vaikuttaisi siltä että sotaväsymystä hoidettiin viinaksilla, joilla usein juustoa alas huuhdottiin.

Mielestäni kirja ei varsinaisesti pasifistinen teos ole. Vaikka sodasta ei mitään ruusuista kuvaa anneta, ei sitä tavallista jupinaa ja manailua lukuunottamatta ankarasti arvostella. Sen sijaan merkille pantavaa on, että kaikki kirjan kuolonuhrit räjähdystä lukuunottamatta saivat surmansa omien luodeista. Oikeastaan viholliset (lähinnä Itävalta ja Saksa) jäivät kirjassa varsin etäisiksi, linjojen takaa räjähteitä suoltaviksi muukalaisiksi.

Hemingwayn kirjoitustyyli vaikuttaa hyvin kuvailevalta ja viihdyttävältä, ei missään nimessä raskaalta. Toisaalta kirjan tarina eteni aika verkkaisesti, johtuen todennäköiseti edellämainitusta syystä. Kuolemaa ja tappamista kirjassa ei kuvailla tarkasti, eikä se tuota suurta haittaa lukuelämykseen.

Kun motivaatio on heikentynyt ja sotaväsymys on voimistunut, loppuu Henryn päättävisyys ja kunniantunto - tapahtuu "häipyminen". On oikeastaan vaikea sanoa missä vaiheessa tämä liukuminen "siviiliin" alkaa, mutta luulen että kaiketi perääntymisvaiheen omavaltaisessa teloitusryhmässä, josta hän hädintuskin pääsee karkuun jokeen. Tämän jälkeen seikkailu onkin lähinnä lymyilyä ja pakenemista. On hämmästyttävää kuinka nopeasti hän on lopulta valmis luopumaan kunniasta, toisaalta ympärillä tapahtuvat asiat ovat aika epäselviä. Jollakin tasolla loppupuolen veneretki Catherinen kanssa on kirjan koukuttavimpia kohtia, koska kiinnijäämisen riski on kouriintuntuva.

Loppu on kirjassa hyvin dramaattinen ja katkaisee kirjan jotenkin kesken, ehkä ei ole enää mitään lisättävää. Kirjassa on paljon hyviä lukuhetkiä ja kertomus kantaa eteenpäin. Mielestäni kirja on lukemisen arvoinen.

J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa!

Suomentanut: Arto Schroderus

Sivumäärä: 289

Painos ja vuosi: 4. painos - 2004

Ilmeisesti kirja kertoo suuntaa etsivästä nuoresta miehestä, joka on saman hankalan asian edessä kuin kuka tahansa muu nuori mies. Henki ja materia kulkee vimmatusti asenteiden ja ilmeisen tyytymättömyyden suodattamana ympäristön ja ihmiskokemusten lävitse, aiheuttaen törmäyksiä ja vaikeita tilanteita. Jotenkin tulee vaikutelma että kertoja on itse irrallaan tapahtumista, ikään kuin hallitsematta toimiaan. Hän antaa vahvasti myös vaikutelman ulkopuolisista kokemuksistaan asenteiden valossa; on vaikeaa elää väärin johdetussa todellisuudessa.

Toverit ja ystävät ovat värikkäitä (tosin arkisia) persoonia, joita varmasti on olemassa myös oikeassa elämässä(meillä kaikilla). Tarinassa lyö lävitse myös toimintojen holtittomuus ja väistämättä tulee mieleen patologisia mielentiloja, kuten masentuneisuus ja jopa maanisuus. Mielialat sompaavat täydellisen välinpitämättömyyden ja melankolisen tunneryöppyilyn välillä, unohtamatta hetkittäisiä käsittämättömiä voimaantumisia. Tapa jolla kohdellaan ihmisiä ja ympäristöä on itsetuhoista. Kuinka voi rakentaa mitään pysyväisempää jos asenne on valmiiksi myrkyttynyt, vai onko niin edes tarkoituskaan?

Itse lukiessani odotin kokoajan, pääseekö poika koskaan ehjänä kotiin. Kertoessaan nuoremmasta siskostaan, välittyy tuntu että hän ikävöi omaa lapsuuttaan ja ehkä toivoisi sen olevan toisenlainen.

Mielestäni kirja oli helppolukuinen ja viihdyttävä. On tietysti vaikea sanoa kuinka paljon käännöstyö on syönyt alkuperäistä kokonaisuutta, mutta kotimaisella kielellä luettuna toimiva kokonaisuus.

Vaikka kirja on tavallaan aika mustavalkoinen, uskon että moni saa siitä käsityksiä suuntaan ja toiseen.