Alistair MacLean - Navaronen haukat

Suomentanut: Timo Martin

Sivumäärä: 265

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 5.painos - 1968

Schmeisserit laulamaan. Päätin pitkästä aikaa palata poikavuosien lukemiston pariin ja tarttua Alistair MacLeanin kirjaan. Olen muutamia näitäkin lukenut, mutta en millään muista luinko tämänkin jo aikoinani. Ainakin Saattue Muurmanskiin ja Karhusaari ovat tuttuja, jotka muistan lukeneeni. MacLeanin kirjat ovat pullollaan seikkailua ja henkeäsalpaavaa vauhtia, joka pitää otteessaan loppuun asti. Näitä kirjoja on siirretty aikoinaan myös valkokankaalle ja muistaakseni ne olivat myös ihan kelvollisia. Suosikkejani niistä on ehdottomasti Kotkat kuuntelevat ja nämä Navaronet. Kirjailija palveli toisen maailmansodan aikana brittien laivastossa ja hyödynsi sotakokemuksiaan kirjoissa. Koska MacLeanin kirjoittajanlahjat olivat myös ilmeiset, niin lopputuloksena syntyi tukku uskottavia ja arvostettavia sotakirjoja. Ilmeisesti herra MacLeanilla oli myös raskaita harrastuksia, koska hän kuoli vain 64 vuotiaana. Päätin siis lukea tämän Navaronen haukat ja palata taas sotakirjojen pariin.

Navaronen haukat sijoittuu toisen maailmansodan aikaan ja Jugoslaviaan, jossa partisaanit käyvät epätoivoista mutta väkipäistä taistelua saksalasia vastaan. Länsiliittoutuneiden (lähinnä amerikkalaisten ja englantilaisten) värväämä pieni iskujoukko saa salaperäisen tehtävän Bosniaan, jonka ainakin näennäisenä tarkoituksena on pelastaa motitettu sikäläinen vastarinta divisioona. Edellisestä tehtävästä väsyneet miehet lähtevät sopivasti nuristen, mutta velvollisuutensa tuntien jo lähtökohtaisestikin itsemurhalta vaikuttavaan tehtävään.

Navaronen haukat on jatko-osa Navaronen tykeille ja on luettavissa myös omana itsenäisenä tarinanaan. Keskeiset sankarit ovat siis tuttuja jo aiemmalta ajalta, mutta silti jaksavat täräyttää mukavasti toimintaa kehiin. Musitan katsoneeni tämän elokuvana aiemmin ja ainakin jonkinverran huomasin eroavaisuuksia. Esimerkiksi sillan räjäytystekniikassa ja keskeisten hahmojen painotuksissa. MacLeanin kirjoitustyyli on varsin yksinkertaista ja toisaalta toimivaa, joten en ihmettele että se on kirvoittanut useiden elokuvien tuottamiseen. Hänen toteava ja koruton tapa rakentaa tarinaa ja juonta kuljettaa lukijaa reipasta tahtia kohti (helposti ennakoitavaa) loppua.  

Vastaavanlainen työkalu "schmeisser" laitetaan tarinassa usein laulamaan (kuva wikipedia).

Pureututmatta suuremmin juoneen ja henkilöhahmoihin, voi todeta kirjan olevan sopivaa kesälukemista. Jostain syystä sotakirjat (vaikkakin ovat rankkoja aiheiltaan) ovat melko leppoisaa luettavaa, varsinkin jos ne ovat rakentuneet seikkailuhenkisesti. Itse alan usein etsiä asiavirheitä, joka on sinällään typerää koska nämä ovat usein sekoitus faktaa ja fiktiota. Mielestäni Navaronen haukat on legendaarinen sotakirja, joka on ehkä jo hieman "vanhanaikaista" luettavaa. Silti jaksan näitäkin (näköjään) yhä lukea. Toisaalta aika moni on jo nämä lukenutkin, joten ei muuta kun uudelle kierrokselle.

Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Elias Canetti - Pelastunut kieli

Suomentanut: Kyllikki Villa

Sivumäärä: 357

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 1984

Tavallista elämää tai sitten ei. Elias Canetti syntyi Bulgariassa vuonna 1905 espanjalaisjuutalaiseen sukuun. Hän oli kansallisuudeltaan sittemmin brittiläinen ja hän kirjoitti saksankielellä. Vaikuttaa aika ristiriitaiselta ja sekavalta. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Ehkäpä juuri tämä onkin kirjailijan vahvuus ja yksi luovuuden lähteistä. Eletty elämä. Canetti sai kirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1981 ja itse en ole aiemmin tutustunut hänen tuotantoonsa. Sen sijaan tämä Pelastunut kieli on ollut pitkään hyllyssäni ja lienee yksi ensimmäisistä Nobel-kirjoistani. Tämän aika on nyt ja näin ollen olen tutustunut yhdeksäänkymmeneen Nobel-kirjailijaan.

Pelastunut kieli on kirjailija Canettin omaelämänkerrallinen kertomus hänen lapsuus- ja nuoruusvuosistaan. Hän joutui muuttamaan perheen mukana useihin eri maihin ja kaupunkeihin. Lisäksi hän jäi varhain orvoksi isästään ja tämä kummitteleekin toistuvasti kirjan sivuilla. Isällä ja äidillä oli hyvin erilaiset odotukset pojan tulevaisuudelta. Haipuva muisto isästä yhdistyneenä äidin lisääntyvään ankaruuteen ohjaakin nuoren Canettin ajatusmaailmaa.

Aikuisen Canettin luoma kuva lapsuudesta on uskottava ja melko viihdyttävä. Siinä eletään läpi ensimmäisen maailmansodan vuodet ja tutkaillaan ympärillä tapahtuvia yhteiskunnallisia ja maailmanpoliittisia asioita. Yllättävän vähän - mutta kuitenkin hänkin saa kokea juutalaisia kohtaan osoitettua vihamielisyyttä. On päivän selvää että Canetti omaksui jo tuolloin voimakkaat humaanit ajatukset. Maailman julmuus konkretisoitui esim. eläinten julmana mutta tuolloin normaalina kohteluna. Koulussa opettajat olivat melko ankaria ja usein konkreettisiin asioihin ja ammatteihin ohjastavia, eikä esim. runoiluhommia katseltu suopeasti. Koulukaverit olivat joko mukavia tai sitten sai tuta kyynärpäätekniikan. Suurin tekijä kirjailijan tulevalle uralle oli kuitenkin kodin lukemiseen kannustava ilmapiiri.

Äidin ja pojan suhde oli ainakin omasta mielestäni huomiota herättävä. Heidän suhteensa oli jotenkin ristiriitainen ja pullollaan eriasteisia riippuvuustekijöitä. Lopulta ilmeisesti vanhenemisen aiheuttama katkeruus saa äidin aloittamaan napanuoran sahaamisen itsetunnon latistamisen avulla, joka loppupeleissä kääntyykin pojan eduksi ja vahvuudeksi. 

Elias Canettin maailmankuva ei ole kenties täysin realistinen, vaan jopa jollain tavalla idealistinen. Äidin suosiollisella avustuksella jopa jollain tasolla pasifistinen. Ainakin kirjailija on taipuvainen luomaan ympärilleen jonkinlaisen "nörttimäisen turvallisen" ilmapiirin, vaikka ympärillä hyörii hormoneista kiihtyneitä tyttöjä, joista poika ei paljoakaan ymmärrä. Eikä nuori Canetti suostu näkemään ja hyväksymään ympärillä olevaa levottomuutta, pahuutta ja vihamielisyyttä.

Pelastunut kieli on (toisin kuin epäilin) melko helppoa luettavaa ja sitä voisi kommentoida paljonkin. Epäilen kuitenkin että kirja saattaa olla monen mielestä tylsä, koska siinä on tietynlaista staattisuutta havaittavissa. Tarinaa ei ole tarkoituksellisesti mutkistettu lauseita koristelemalla tai venyttelemällä. Voi todeta ettei Canettin lapsuus ole ollut kovinkaan jännittävä, joten tämä puoli ei pääse lukijaa riemastuttamaan. Laadukasta ja paikkaansa puolustavaa kirjallisuutta tämä kuitenkin on. Ehkä en kuitenkaan heti toista Elias Canettia taida lukea.

Graham Greene - Voima ja kunnia

Suomentanut: Tauno Tainio

Sivumäärä: 284

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 3.painos - 1980

Kissa ja hiiri -leikkiä kuoleman kanssa. Päätin lukea myös toisen Greenen, koska tuo ensimmäinen oli niin hyvä. Graham Greenen tuotantoa on suomennettu runsaasti ja se sisältää novelleja, näytelmiä, elokuvakäsikirjoituksia ja tietysti näitä romaaneja. Itselläni on viisi kirjaa, joten valitsin niistä. Kirjailija kääntyi aikanaan aikuisiällä katoliseksi ja tämä kyseinen tarina kosketteleekin aihetta. Siinä siirrytään Meksikon auringon alle (kenties 1930-luvulle) ja päähenkilönä on nuorehko katolinen pappi.

Eräässä Meksikon osavaltiossa eletään levottomia aikoja ja monet asiat ovat kriminalisoituja. Viinan myynti ja juonti on sakon uhalla kielletty ja katolinen pappeus on valtion petosta. Useat hengenmiehet ovatkin paenneet vainoja kuka mihinkin ja vain rohkeimmat tai kenties hulluimmat ovat jääneet. Tolloin siis tuossa ajassa ja paikassa sai helposti kuolemantuomion.

Tarinan Pappi on onnistunut tavalla tai toisella kiertämään ympärillään alati ja toistuvasti kiristynyttä sotilaiden ja poliisien muodostamaa ketjua. Hän viruu putkassa juopottelun ja maksamattomien sakkojen vuoksi. Ja vaikka Pappi on leipäpappi ja melkoinen syntisäkki, uskoo hän silti saarnaamiinsa asioihin. Kaikesta päätellen hän on hyvin tarkka raha-asioista ja muistaa rokottaa vaihtuvaa seurakuntaansa pappispalveluista. Pappi tiedostaa olevansa huono ihminen mutta ei viitsi nähdä suuremmin vaivaa parannuksen eteen.

Lukuisissa ajatuksissaan Pappi on rehellinen itselleen ja näin ollen harrastaa itseripittäytymistä useinkin. Silti hän on ympäristölleen usein petollinen ja esim. pakoilee viranomaisia monenlaisten valheiden ja peitetarinoiden avulla. Kuten Kymmenennessä miehessä niin tässäkin tarinan päähenkilö omaa raukkamaisia piirteitä ja selviää kuitenkin yllättävän hyvin. Oikeastaan Greene luo jälleen tietynlaisen kuvan ihmistyypistä, joka ei ole moraalisesti parhaasta päästä mutta kuitenkin selviytyvää sorttia. Ja ovatko ympärillä elävät ihmiset sen parempia? Onko pappiskaapu raskauttava tekijä?

Voima ja kunnia onkin eräänlainen selviytymistarina. Monella uskovaisella on luja usko tuonpuoleiseen ja silti tämä leipäpappi voisi ehkä enenmmänkin luottaa yläkertaan. Usein eri tilanteissa Pappi kuvailee hiipivää epäuskoa ja pelkoa. Pelkoa joka on lamauttavaa ja uppoaa luihin ja ytimiin. Hän ei siis kykene kakistelematta heittäytymään herran huomaan. Kenties rationaalisuus kykenee selättämään hengellisyyden. Ehkäpä Voiman ja kunnian pääteemoina onkin uskon kyseenalaistaminen, järjen potentiaali, elämisen tahto ja (taas kerran) ympäröivän maailman hallitsemattomuus. Ainakin itse lukijana pystyn samaistumaan tarinan Pappiin hänen epätäydellisyytensä ja tietynlaisen irrallisuuden vuoksi. Mieshän on jopa jollain tasolla juuretonkin, eikä mitenkään valmis ihmisenä. Saattaa olla karkeakin vertaus, mutta itselleni tuli Papin vaiheista eräänlainen vertauskuvallinen tarina Jeesuksen viimeisistä vaiheista. Esimerkiksi hänet kavalletaan ja hän tuntee suuria tuskia rukoillessaan Jumalan pelastusta. Lopussa eräs Juan teloitetaan, joten ilmeisesti tämä Juan on ts. Pappi.

Voima ja kunnia ei ole niin mielenkiintoinen ja viihdyttävä kirja kuin Kymmenes mies. Sen sijaan se on paljon kompleksisempi ja moniulotteisempi. Kirjoitusasultaankin tämä kirja on enemmän perinteistä kaunokirjallisuutta, joten sikäli vaatii hieman enemmän keskittymiskykyä ja flowta. Jo tämän perusteella päätelisin Greenen olevan varsin monipuolinen kirjailija. Näin ollen ihan luettava ja hieman toisenlainen sankaritarina.

Rudyard Kipling - Valon kadotessa

Suomentanut: Aino Malmberg

Sivumäärä: 345

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 3.painos - 1950

Luettuani kirjan, ymmärrän mitä kirjan nimi tarkoittaa. Nuori Kipling työskenteli nuoruudessaan Civil and Military Gazette -lehdessä, jossa hän julkaisi myös ensimmäiset kirjoituksensa. Nämä oivalliset tarinat julkaistiin myöhemmin myös kokoelmassa Intian ylängöiltä. Vähän näiden jälkeen kirjailija  julkaisi yhden ensimmäisistä pienoisromaaneistaan Valon kadotessa (1891). Tarina sijoittuu lähtökohtaisesti Sudanin sodan aikaan (1881-1885), johon osallistui Egypti, Sudan ja lopulta Englantikin.

Valon kadotessa on kertomus Sudanin sodan veteraanista Dick Heldarista, joka pahasti haavoittuessaan siirtyy siviiliin ja matkustaa takaisin Lontooseen. Tämä sotamaalari ja sotakirjeenvaihtaja on nuori vallaton taiteilija, jolla on selviä vaikeuksia adaptoitua siviilielämään. Hänen siirtymisensä Englantiin tapahtuu selvästi hyvästä mutta järjestetystä syystä, koska häneen taiteensa on lähtenyt suosiolliseen nousuun siviiliväestön keskuudessa. Dick unelmoi alituiseen nuoresta taiteilija ystävättärestään Maisiesta, joka selvästi käyttää hyväkseen "rakastuneen" ystävänsä yllättävää menestystä. Tarina rakentuukin aluksi pitkälti tämän nuoren parivaljakon yhteisiin toilailuihin. Tältäosin tarinassa riittää siis tietynlaista romantiikan henkeä, joka on kuin tervan vetämistä - toivotonta ja päämäärätöntä. Vaikka Dickillä on useita hyviäkin kavereita ja ehkä pari ystävääkin, hänen elämänsä on silti varsin yksinäistä. 

Ennen pitkää sotavamma alkaa jyllätä pahemmin ja mies alkaa pikkuhiljaa sokeutua. Ehtiikö hän tehdä valmiiksi tärkeimmän työnsä ja järjestellä asiansa kuntoon? Kuten aiemmin lukemissani Kiplingin kirjoissa on tässäkin kohtalolla suuri osuutensa tarinassa. Kuinka sitten ympäristö suhtautuu ihmiseen, josta tulee viallinen? Entä miten vammautuminen muuttaa ihmistä ja eristää hänet ympäristöstään? Ehkä tämä Valon kadotessa on lisäksi pessimistisin ja toivottomin tarina, mitä olen tähän mennessä Kiplingiltä lukenut. Tottahan on että tämäkin ainakin välillisesti on siirtomaatarina, eikä ehkä vähiten sieltä sotaisemmasta päästä.

Vaikka Valon kadotessa onkin yksi varhaisimpia Rudyard Kiplingin kirjoittamia kirjoja, ei se silti vaikuta mitenkään raakileelta tai kokemattomasti tehdyltä. Kirja on lisäksi hyvin suomennettu ja sen kieli ei ole lainkaan kömpelöä saati vanhanaikaista. On yhtäkkiä vaikeaa keksiä masentavampaa tarinaa kuin tämä epätoivoinen ja luopumista täynnä oleva selviytymistaistelu. Jopa onnenpotkut kääntyvät lopulta onnettomuudeksi ja jos yhden saa, niin kaksi menettää. Toisaalta tämä lienee myös tarinan kantava ja koukuttava voima.

Kirjan kansilehden kuvitus on Kari Grandi -henkinen ja ehkä tuon perusteella olisi voinut odottaa jotain "hieman" positiivisempaakin. Suosittelen kirjaa lämpimästi, enkä kadu ollenkaan että tämän aikanaan ostin 0,20€ hintaan kierrätyksestä.

Rudyard Kipling - Kadonnut legioona

Suomentanut: Yrjö Kivimies

Sivumäärä: 219

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1955

Sotaa ja siirtomaavaltaa. Luin noin vuosi sitten Kiplingin kauhunovellikokoelman ja muistaakseni tykkäsin siitä. Vaikka Rudyard Kipling on ehkä jo menneen talven lumia, niin ainakin itse (näköjään) palaan toistuvasti hänen tuotantoonsa. Kirjoitin blogissani nuista Pedon merkki ja muita  kauhuja novelleista ja huomasin että tässä Kadonnut legioona kirjassa on kaksi samaa novellia. Eli kyseiset tarinat ovat Pedon merkki ja Morrowbie Jukesin kummallinen ratsastus. Yllättäen tämä kirja täydensi kivasti nuita aiemmin lukemiani novelleja.

Kun tarkastelen nyt jälkeenpäin tätä Kadonnut legioona novellikokoelmaa, huomaan että likipitäen kaikissa johtoajatuksena on tietyllä tavalla kohtalo. Kuten nimikin sanoo myös sota ja sotilallinen elämä ovat myös hänen johtoajatuksiaan. Saattaa olla niin että Kiplingin lapsuudessa ja nuoruudessa saama kovakurinen kasvatus on jättänyt jälkensä myös hänen tuotantoonsa. Toisaalta hän myös matkusteli paljon ja tämä taas heijastuu tietyllä tavoin hänen myöhäisemmässä tuotannossa. Vaikka nämä hänen imperialismia huokuvat novellinsa ovatkin jotain "karulla tavalla" loistavaa, niin hänen merkittävimmät tuotoksensa ovat luultavasti romaanilliset pääteokset KIM ja Viidakkokirja. Nämä kenties herra Kiplingin tunnetuimmat teokset edustavat lähinnä lasten ja nuorten seikkailukirjallisuutta.

Nimikkonovellissa Kadonnut legioona on toki paljon kohtaloon sitoutuvaa tapahtumaa ja toimintaa, mutta jotenkin se oli kokoelman "vaatimattomin" tarina. Itse asiassa itselleni ei jäänyt niistä juurikaan sanottavaa. Kaksi edustavinta novellia olivat mielestäni Puutarhuri ja Kaksi rumpalipoikaa. 

Ensimmäisessä edellä mainituista Michael niminen poika joutuu lapsena orvoksi ja täten kasvaa aikuiseksi tätinsä hoivissa. Michaelin ja tädin suhde on alun alkaenkin verrattavissa poika-äiti suhteeseen. Tarinassa  luodaan mielenkiintoinen ja melko syväluotaavakin kuva ottalapsen ja sijaisvanhemman vuorovaikutuksesta ja mielenlaadusta. Kuinka lapsi tahtoo takertua vanhempaan ja saavuttaa jopa äidinrakkautta vastaavan tilan. Kuinka sitten aina pettymyksen hetkellä tahtoo päästää irti ja loukata toista pahimmalla mahdollisella tavalla. Onneksi kuitenkin lapsen viha on raakuudessaankin melko lyhytaikaista. Myönnän että itselleni tämä Puutarhuri -novelli  herätti jopa liikutuksen tunteitakin, ehkäpä sitä pysähtyy miettimään vanhemman (kuten itsekin olen) tunteita ja myös muistelemaan omaa lapsuutta. Itse puutarhuri edustaa novellissa hyvin vähäpätöistä osaa, liekö edes puutarhuri? Toisaalta juonen kulku saa melkoisia käänteitä parissakin kohtaa. Loistava novelli.

Kaksi rumpali poikaa on tarina lapsisotilaista siirtomaa-ajan Aasiassa. Kaksi lasta Jakin ja Lew liittyvät sotilassoittokuntaan ja heidät sijoitetaan reservin "ees-sun-taas" -rykmenttiin. Vaikka nämä nuoret viikarit ehättävät palvella kaksi vuotta rykmentissä, vaikuttavat he lähinnä märkäkorvaisilta mokkereilta. Pojat ovat pahan sisuisia tappelupukareita ja lienevätkin lähinnä katujen kasvatteja. Heissä kiteytyy oivallisesti elämän kokemattomuus, sinisilmäisyys ja tyhmänrohkeus. Kuitenkin poikien rehellisyys on jotain sellaista minkä vanhempi jermu on jo saattanut unohtaa.  Kuinka he sitten viimeisellä ja epäreilullakin hetkellä kohtaavat suoraselkäisesti kohtalonsa, johon ei oikein muut pysty. Mielestäni tarinassa muistutetaan lukijaa siitä, että vaikka jätkä olisikin kova, niin silti hän saattaa olla vain 14-vuotias urhoollisuuden idealismia täynnä oleva lapsi. Miksi ihminen vanhetessaan usein menettää uskollisuuden ja rehellisyyden, saaden tilalle pelkuruuden ja petturuuden. Kuitenkin taistelu kehässä on epätoivoista jos kärpässarjalainen kohtaa raskassarjalaisen. Hyvin tilannetta ja asenteita puolin ja toisin kuvastaa everstin kysymys rumpalipoijille seuraavassa katkelmassa.

">>Te pienet peltohiiret siis tahdotte rykmentin mukana rajalle? Miksi?

>>Olen kuluttanut kuningattaren univormua kaksi vuotta>> sanoi Jakin. >>On hyvin kovaa, sir, ettei saa mitään korvausta, vaikka täyttää velvollisuutensa, sir.>>"

Kipling - Kadonnut legioona s. 169

Lukijalle ei jää epäilyksen häivää tässä vaiheessa, miten käy lapsisotilaiden taistelussa afgaanisissejä vastaan. Toisaalta eihän lapset edes kuulu rintamalle, jossa on ihmisiä nylkeviä häikäilemättömiä "Kuoleman laakson" muhamettilaisia mustiaenkeleitä. Kaksi rumpalipoikaa on erinomainen novelli, jossa käsitellään hieman arkojakin aiheita. Onko englantilaiset ylipäätään ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan? Sitä sopiikin miettiä.

Loppuyhteenvetona voisin siis todeta että Kipling on ollut myös kantaaottava ja kriittinenkin kirjailija. Usein hänen urhoollisuusoppiensa lomasta voi valveutunut lukija löytää myös yhteiskunnallista ja globaalimpaakin kritiikkiä. Koska pohjimmiltaan Kipling oli patrioottinen ihminen, niin yleensä hänen tekstinsä kunnioittivat englantilaisia arvoja, monarkiaa ja saarivaltakunnan elämää yleisemminkin. Näissäkin novelleissa on aika helposti huomattavissa tietty konservatiivisuus, joka ei ehkä koskaan täysin väistynyt maailmaa kiertelevästä liberalisoituvasta Kiplingistä.

J. G. Ballard - Auringon valtakunta

Suomentanut: Jussi Nousiainen

Sivumäärä: 336

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1985

Eheästi kirjoitettua tarinaa rikkonaisista asioista. J. G. Ballard oli englantilainen kirjailija, joka tunnetaan lähinnä dystopian tyyppisistä tieteiskirjoista. Koska kirjailijan lapsuus ajoittuu toisen maailmansodan ajan Kiinaan, on tästäkin aiheesta syntynyt kirjallinen tuotos. Ballard vietti vanhempineen kolme vuotta japanilaisten internoimana ja tämä toimikin innoittaja Auringon valtakuntaan, joka on kuitenkin todennäköisesti valtaosin fiktiota. Päätin siis lukea kyseisen teoksen vaimoni haasteena ja tämäkin oivallinen Otavan kirjaston kirja löytyy omasta kirjahyllystä.

Auringon valtakunta on tarina murrosikäisestä Jimistä, joka elää Shanghain liepeillä sotatoimialueella neljäkymmentä luvun alkupuolella. Tarinassa perhe joutuu erilleen ja kelvollinen, osin jopa luksuselintaso romahtaa lähes kivikaudelle. Pienen pojan silmin sotanäyttämö esittäytyy kummallisena, eikä ehkä niinkään pelottavana. Jim joutuu selviytymään nälkäkuoleman partaalla erilaisten puolisotilaallisten ja sotilaallisten ryhmien keskellä useita vuosia, etsien samalla äitiä ja isää. Lukijalle avautuu oivallisen mielikuvituksellisesti luotu maisema ja tarina, josta ei puutu vaarallisia käänteitä. Kuinka tällaisessa ympäristössä ihminen voi selviytyä elossa ja täysissä järjissään? Keskeisenä tehokeinona käytetään hetkiä joissa aika tuntuu lähes pysähtyvän ja usein näiden hetkien teemana on joko välillisesti tai välittömästi kuolema. Jim pohtii kuihtuvien ihmisten ja kuolinkamppailuiden avulla sotaa ja sen vaikutuksia. Korjaako kuolema nälän luihistunein sormin vai pistimen avulla - vai kenties räjähteen hajoittamana? Ainakin Jim juotuu kasvamaan aikuiseksi hyvin nopeasti.

Ballard esittelee usein japanilaisten ja liittoutuneiden käyttämää sotakalustoa, siis lähinnä ilmavoimia. Siviileihin kirjailija suhtautuu Jimin kautta suurella mielenkiinnolla. Sodan runtelema kaupunki ja sen lähiö ovatkin erinomaisia paikkoja tutkia siviilien elämää, eikä aina ole selvää kuka on sotilas ja kuka on "laina vaatteissa". Vaikka sodan ja ihmisen raakuus pysäyttää tässäkin kirjassa useaan otteeseen, niin silti kirja on kirjoitettu melko kepeällä ja dokumentoivalla kynällä. Itse asiassa kirja muistuttaa paljolti J. M. Coetzeen kirjaa Michael K:n elämä, joka sijoittui samoihin aikoihin - mutta Etelä-Afrikkaan. Kirjoitusasussaan Auringon valtakunta ja J. G. Ballard onnistuu säilyttämään tietynlaisen poikamaisuuden, kuten sopiikin odottaa. Aivan viihdyttävää luettavaa ja rankasta sisällöstään huolimatta melko helppoa.

Harold Pinter - Petos

Suomentanut: Annikki Laaksi

Sivumäärä: 68

Kustantaja: ?

Painos ja vuosi: -1978

Kirjoituskoneella hakattua käännösdraamaa. Harold Pinter oli englantilainen (lähinnä) näytelmäkirjailija, joka itse ehätti vain hetken (kolmisen vuotta) nauttia saamastaa Nobel-palkinnosta. En löytänyt yhtään ns. kirjallista teosta Oulun alueelta, joten jouduin tyytymään tähän suomennettuun näytelmäkäsikirjoitus vihkoseen. Sinänsä mielenkiintoinen asia, eikä tuo juuri lukemista häiritse.

Petos on siis näytelmä joka kertoo kolmiodraamasta joka on varsin kompleksisen oloinen ja hieman raskassoutuinen. Lukutuntumaa ei kevennä edes lyhyet ja ytimekkäät vuorosanat, jotka oikeastaan muodostavat "rasittavan" verbaalisen tennisottelun. Tapahtumat käydään lävitse käänteisessä järjestyksessä, eli tarina kulkee nykyheetkestä(1977) menneisyyteen - aina kymmenen vuoden taakse. Ainakin suomalaiseen yhteiskuntaan näytelmä on ollut tuolloin varsin ajankohtainen, koska juuri 1970-luvulla alkoivat perheet hajota ja ihmiset suhista enemmänkin keskenään. Jotenkin Pinterin tyyli on kyynisen ja jopa katkeran oloista, kuinka jokainen suhde tulee tiensä päähän vääjäämättä. Miksi mikään ei voi kestää ikuisesti? Toisaalta ihminen ei välttämättä kovin syvällisesti koe tekemiään intohimoisia mutta epärehellisiä valintoja moraalisella tasolla vääriksi. Sen sijaan vikaa haetaan itsestä siten, että se on hyväksyttävää ja luvallista.

Näytelmässä esiintyy neljä roolihahmoa. Heistä parhaiten jää mieleen sivuutettu ja katkeran oloinen Jerry, joka paljasta itsestään pikkumaiset puolensa. Petos ei välttämättä olisi huono näytelmä, jos tuon näkisi teatterin lavalla. Ainakaan näin tekstimuodossa se ei vakuuta. Käännöstyöstä en osaa mitään kummempaa sanoa. Onneksi vihkonen on ohut lipare, joten sen jaksaa kyllä lukea.

V. S. Naipaul - Vapaassa maassa

Suomentanut: Sakari Ahlbäck

Sivumäärä: 264

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1973

On olemassa kulttuureja ja kulttuureja. V. S. Naipaul on trinidalais-brittiläinen kirjailija, jolla on intialaisia sukujuuria. Häneltä on suomennettu noin kymmenkunta kirjaa ja tällä kyseisellä kirjalla hän voitti Booker-palkinnon vuonna 1971. Naipaul on palkittu myös kirjallisuuden Nobel-palkinnolla vuonna 2001. Hyllystäni löytyy kolme hänen kirjaansa ja päätin lukea ensin tämän Vapaassa maassa.

Vapaassa maassa kertoo eri kulttuureista ja niiden piirteistä. Kirjailija tutustuttaa lukijan muukalaisen silmin amerikkalaiseen, eurooppalaiseen ja afrikkalaiseen kulttuuriin. Itse mietin välittömästi sitä kuinka suhteellista on vapaus missäkin. Kuinka vaapaa voi itse kukin olla ja onko todellista vapautta olemassakaan? Toisaalta vapauden tunne on mielentila ja monesti ulkomaalaisena toisessa kulttuurissa oleminen on usein vääjäämättä "rajoittava" tekijä. Naipaul tarjoaa myös mielenkiintoisen näkökulman alemmuuden tunteesta toista rotua ja kulttuuria kohtaan. Toisaalta myös ylemmyyden tunteesta, joka on vieläkin hajoittavampi ja orjuuttavampi voima. Jos lähtökohtaisesti ihan kaikki on erilaista, kuten rahan arvo, ihmisarvo ja elintaso - saattaa elämästä muodostua suorastaan vankila. Ehkäpä tuntuvin kulttuurinen ero on agressioissa ja niiden hallinnassa. Modernissa kulttuurissa on tiukemmat säännöt joita noudatetaan uskollisemmin, kuin sitten siellä missä on vielä 70-luvulla ja myöhemminkin viidakon lait.

Vapaassa maassa on epäilemättä hyvin terävänäköinen ja laadukkaasti kirjoitettu. Mielestäni kirja oli kuitenkin lähinnä tylsä, eikä se missään vaiheessa saanut koukutettua pauloihinsa. Alussa mieleeni tuli Kureishin myöhemmin kirjoittamat kirjat, lähinnä koskien adaptoitumista yhteiskuntaan ja hivenen jopa itseään irvaileva tyyli. Toisaalta Naipaulin tyyli ei tietenkään ole populaarinen ja siitä puuttuu "härskimpi" komponentti. Kuitenkin kirjailija on ilmeisesti kokenut itsensä jotenkin muukalaiseksi länsimaissa, vaikka hän onkin siellä hyvin menestynyt. Onko hän sielultaan kotiutunut länsimaiseen yltäkylläiseen hapatukseen, koska uskon että kirjoissaan käyttää paljolti oman elämänsä aineksia.

 

Täytyypä lukea muutama muukin herran kirjoittama kirja, jos vaikka niistä avautuisi erilaisia näkökulmia. Itseäni kiinnostaa kulttuureista ja ihmisistä kertovat kirjat, joten ehkäpä näistäkin osuma joskus löytyy. Vapaassa maassa on ihan lukukelpoinen kirja, vaikka itse en siitä pitänyt.

John Galsworthy - Ylimys

Suomentanut: Huvi Vuorinen

Sivumäärä: 428

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1921

Jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Galsworthy-kuukausi. Päätin lukea lopuksi tämän Ylimyksen, joka löytyy omista kattavista kokoelmista. Täytyy myöntää että vaikka kirja on hyvä kuntoinen, on se kyllä toivottoman ruma. Tarkastelin tuosta netin kautta ensimmäisen painoksen (1921) hintoja ja totesin ettei kirjaa paljon ole liikenteessä. Ylimys eli alkukielisenä julkaisuna The Patrician ilmestyi vuonna 1911 ja on ehkä näitä hieman tuntemattomanpia kirjoja. Ylimys lienee lähimpänä tarkoitukseltaan suomenkielen sanaa aristokraatti, joka tarkoittanee yläluokkaista henkilöä.

Ylimys on kertomus sodan uhkan alla elävästä ylemmänluokan perheestä, jota pyrkii hajoittamaan liberaalit aatteet ja voimat. Kirja on kautta linajn sekavan oloinen ja tuntuu ettei sen juonesta saa otetta. Itseäni häiritsi koko ajan lisääntyvä poliittinen lataus, joka ei näin epäpoliittista ihmistä kuin allekirjoittanut jaksa täysillä kiinnostaa. Ehkä silti juonen kantavin osa on nuoren juristi Miltounin tulo valituksi kansan vaalilla politiikan eliittin, josta hän kuitenkin miltei luopuu inhimillisten tunteidensa vuoksi. Tämä on omiaan luomaan jännitettä perheessä, joka on tottunut palvelemaan yleviä ja patrioottisia aatteita. Miltounin ajatusmaailma haastaa vanhan ja parkkiintuneen näennäissiveän ajatusmaailman, toisin sanoen hän melkein pettää äänestäjänsä ja kääntää selkänsä kunnialle rakkauden vuoksi. Galsworthy on tässäkin kirjassa ujuttanut kritiikkiä avioliitto-lakeja kohtaan, tämä tulee oivallisesti esiin syy- ja seuraussuhteissa koskien Miltounin ja mrs Noelin salaista teerenpeliä. Ja paradoksaalisena kurjositeettina, lopullisen katastrofin arkkitehtinä (sen kummemmin ajattelematta) toimii hieman onnettomienkin sattumien kautta Miltounin sisko Barbara.

Ylimys on yllättävän synkkä tarina kun vertaan sitä muihin lukemiini John Galsworthyn kirjoihin. Se sisältää paljon vertauskuvallista ja koukeroista kielen käyttöä, joka on hyvin pessimistisen oloista ja jopa depressiivistä. Seuraavassa esimerkki katkelma.

"Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana. Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta, mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa - kaikki oli yksitoikkoista ja voivottavaa."

John Galsworthy - Ylimys s. 181

Edellä lainatun kaltaista kaiken kauneuden kieltävää nihilismiä on löydettävissä useissa muissakin paikoissa, jotka miltei kokonaan puuttuvat esim. Forsytein tarusta. Tekstiosio saattaa alkaa lupauksellisesti, johtuen kuitenkin toivottomaan tylsyyteen. Täydelliseen tunteen katoamiseen.

2.painoksen kansitaide 1950

Silti teemallisesti kirja on linjassa muihin kirjoihin, sisältäen kaikki mahdolliset luokka- ja vapaa-ajattelijamausteet. Kirjoitusasultaan teksti on huomattavasti vaikealukuisempaa kuin esim. Omenapuussa tai Forsytein tarussa, koska lauseet ovat pidempiä ja sisällöltään levottomampia. Lisäksi vanhasta käännöskielestä johtuen teksti sisältää kummallisia yhdyssanoja ja outoja kirjoitusasuja Eikä kirjan pahaenteinen tunnelma luo keveyttä sivujen plarailuun. Ehkäpä Ylimys on näin ollen Galsworthy-kuukauden raskassoutuisin ja mielestäni huonoin kirja.

John Galsworthy - Forsytein taru

Suomentanut: Tyyne Tuulio

Sivumäärä: 528+533 (1061)

Kustantaja: Tammi

Painos ja Vuosi: 11.painos - 1976

Suoraviivaista ja tehokasta kuin saksalainen jalkapallo. Galsworthy-kuukausi alkaa lähestyä loppua ja sain viimein selätettyä tämän kirjailijan pääteoksen Forsytein taru. Kirja sisältää tavallaan kirjasarjan, joka on kirjoitettu parinkymmenen vuoden aikana 1906-1922. Tarinalle on olemassa myös suora jatko-osa Nykyaikainen komedia, joka seuraa kolmannen sukupolven vaiheita vielä tätäkin myöhemmin. Forsytein taru on paksu kahden kirjan paketti (yli tuhat sivua), jossa riittää luettavaa ja pohtimistakin.

John Galsworthy on kirjoittanut oivallisen saagan ylemmän keskiluokan suvusta, joka kunnioittaa niitä samoja arvoja kuin muutkin "paremmat" ihmiset Englannissa vuosina 1880-1920. Täytynee muistaa että tämä ajanjakso käsittää buurisodan ja ensimmäisen maailmansodan, jotka laittoivat tavallisia arkipäivän arvoja uusiksi. Lisäksi ihmisten käyttöön tarjoitui paljon uusia teknisiä vempaimia, kuten esim. autot ja puhelin.

Forsytein suku - joka tässä yhteydessä käsittää muutaman perheen, kuitenkin tarinan kannalta lähinnä kaksi perhettä, eli Jolyon Forsyte nuoremman ja Soames Forsyten perheet. Vaikka kertomus aluksi keskittyy myös ns. ensimmäiseen polveen, eli Jolyon Forsyteen, James Forsyteen, Ann Forsyteen ja Timothy Forsyteen, ovat näiden roolit melko vähäiset. Koska Timothy elää yli satavuotiaaksi, niin hän luonnollisesti saa tilaa myös myöhemmässä vaiheessa.

Keskeisimmässä roolissa on Soamesin ja Irenen surullisiakin piirteitä omaava avioliitto, jossa mikään ei oikein natsaa kohdalleen. Koska yhteisön painostus on kovaa ja arvot ovat konservatiiviset - eikä lakikaan anna armoa, joutuu rouva Forsyte kärsimään miehisestä omistusoikeudesta vuosikaudet. Tässä onkin mielenkiintoista pohtia yhteisön ja yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien merkitystä. Toisaalta mikä on ihmisen vastareaktion merkitys ja rakentuuko hetken mielijohteesta syntynyt suhde degeneroituvaksi painajaismaiseksi noidankehäksi? Epäilemättä kirjailija kritisoi yhteisöllisiä ahtaita institituutioita ja tuolloisia (älyttömiäkin) lakeja, jotka palvelivat lähinnä rikkaita ja omistushaluisia miehiä.

Soames Forsyte ei ehkä edusta parhainta liikemiestyyppiä, mutta hänellä on rahan keräämisen taito. Mies on taiteen ihailija ja siksi hän sijoittakin rahansa taiteeseen. Vaikka taide on sinällään aika suhdanneherkkää, onnistuu hän elämään perityn rahan turvin lähinnä koroilla. Ilmeisesti Soames on luotettavan sorttinen mies ja tämä onkin ainoa hyvä puoli hänessä. Huonoja puolia on yllin kyllin. Hän on esimerkiksi vainoharhaisen mustasukkainen ja omistushaluinen, joka johtunee huonosta itsetunnosta ja hankalasta luonteesta. Ehkä hän on tavallaan kasvanut Jolyon nuoremman varjossa, ja tähän varjoon hän tulee syvemminkin vajoamaan kirjan edetessä.

Soamesin vaimo Irene Forsyte on professorin tytär ja lähtökohtaisesti varaton. Heidän välillään ei ole mielekästä puhua missään vaiheessa rakkaussuhteesta ja tämä käy lukijalle pian selväksi. Juopa pariskunnan välillä kasvaa suhteettomaksi erinäisten tapahtumien myötä, eikä rakkaudeton vaimo pysty olemaan avioliitossaan luotettava. On vaikea sanoa kuinka paljon itseinhoa nainen potee uskottomuudestaan, mutta luulen että hän on lähinnä sinut asian kanssa. Ihminen ei voi mitään tunteilleen.

Jolyon Forsyte nuorempi on taiteilija ja osaa siis ajatella asioita paljon luovemmin. Näin ollen hän onkin ymmärtäväinen rakkausasioissa ja pitää Soamesia lähinnä tyrannina. Akvarellimaalailun lomassa myös Jolyon onnistuu hämmentämään soppaa ja onkin yksi keskeisiä hahmoja kirjassa.

Sekä Soames että Irene onnistuu lisäämään sukua tahoillaan ja tästä kehittyykin mielenkiintoinen ja eteenpäin suuntautuva juoniverkko. Kohtaavatko Irenen poika Jon ja Soamesin tytär Fleur toisensa ja jos kohtaa niin mitä siitä seuraa? Yllättävää ja rienaava on se että Jon muistuttaa ehkä enemmän Soamesia kuin Ireneä ja Fleur enemmän Ireneä kuin Soamesia. Yhtä kaikki tämä lienee ainoa huumorinkukka jonka itse kirjasta bongasin, joten itse en pitänyt kirjaa "hauskana".

Jollakin tasolla kirjailija Galsworthy paljastaa olevansa enemmän liberaalien arvojen kannattaja, vaikkakin hän syöksee onnettomiin seurauksiin myös vapaa-ajattelijat. Onkin vaikea sanoa kumpi on enemmän lopulta vahvoilla, moderni vai perinteinen ajattelu. Jos vertaan Forsytein tarua aiemmin lukemiini Galsworthy-kirjoihin, on tämä jotenkin kliinisesti kirjoitettu. Kirjassa on jotain samaa kuin Thomas Mannin Buddenbrookeissa. Esimerkiksi varallisuuden merkitys on keskeisessä asemassa ja peritty raha on tärkeää. Toisaalta samanlaista kuolemalla herkuttelua kuten Buddenbrookeissa ei kirjassa esiinny, sen sijaan kuolema vierailee vihjailevasti ja koreilevasti. Kun tutkii Forsyteja ja Buddenbrookeja, huomaa pian että kummassakin suvussa ihmiset ovat oman itsensä karikatyyrejä.

Ilmeisesti kirjilija on tarkoittanut Forsyteilla yleisemminkin tiettyä englantilaista yhteiskuntaluokkaa, eli pyrkyrimäistä ylempää keskiluokkaa. Vaikka kirja on kokolailla saippuaoopperaa, on siinä silti oivallista ihmissuhdesatiiria ja yhteiskuntakritiikkiä. Tarinan tekstiasu ei ole häiritsevän koukeroista, joten lukeminen on joutuisaa ja sujuvaa. Pitkä mutta kannattava lukusavotta.

John Galsworthy - Omenapuu

 

Suomentanut: V. A. Koskenniemi ja Vieno Koskenniemi 

Sivumäärä: 112 

Kustantaja: WSOY 

Painos ja vuosi: 7.painos - 1963

Omenapuun juuret viihtyvät mullassa. Ennen siirtymistä Forsytein tarun kimppuun, päätin vielä lukaista tämän hyllystäni löytyvän Omenapuu-kirjan. Löysin sen kierrätyksen hyllystä 0,20€ ja se on kirjaston poistokirjoja. Englanninkielinen alkuperäisteos The apple tree on julkaistu vuonna 1916 ja on näin ollen luomiskauden keskivaiheen tuotantoa.

Tarina käynnistyy kun Frank Ashurst matkustaa vaimonsa kanssa viettämään hopeahääpäivää nummille. Rouva Ashurst harrastaa maalaamista, joten herralle jää aikaa vaipua omiin ajatuksiinsa ja niinpä hän matkaa muistoissaan yli kolmenkymmenen vuoden taakse - aikaan jolloin nuori opiskelija kohtaa elämänsä rakkauden. Tuolloin Frank oli ystävänsä kanssa samoilla nummilla ja kohtasi sattuman sanelemana nuoren kauniin Meganin, joka edusti täysin eriä yhteiskuntaluokkaa kuin hän itse oli. Kuitenkin mikään asia ei mene niin kuin odottaa toivoisi, vaan tämänkin kauniin ja puhtoisen asian onnistuu toinen omituinen sattuma pilaamaan.

Frank joutuu muistojensa kauttaa ehkäpä uudelleen miettimään valintojaan, jotka teki tuolloin - nuorena ja kokemattomana pojan kollina. Muistoissa Megan saa aavemaisen ja epätodellisen olomuodon, ikään kuin toistuvina hetken lamauttavina näkyinä. Hänessä oli satumaista ja luonnollista kauneutta, joka ei kaivannut teennäisiä ehostuksia. Aikoinaa Frank ei ollut kovinkaan hengellinen ihminen ja niinpä hän joutuu näitäkin asioita oman rakkauden pohdinnan ohella käymään lävitse. Mitä rakkaus on ja onko se sitä miksi sitä voisi luulla? Ehkäpä Jumala ja uskonto on vain pelottelun välineitä, eikä siihen kannata uskoa pelkästään tavan vuoksi. 

Omenapuussa John Galsworthy onnistuu osoittamaan lukijalle, kuinka pienillä teoilla voi olla suuret vaikutukset. Kuinka hetken onni voi nopeasti kääntyä iäisyyteen johtavaksi onnettomuudeksi. Tässäkin kirjassa on keskeisessä asemassa luonnon ja hetken kauneuden kuvaus, kuinka sillä on lähes ajan pysäyttävä vaikutus. Silti tarinan päähenkilö Frank Ashurst yrittää kaikin keinoin rationalisoida tunteitaan, ikään kuin vähätellä omien valintojensa vaikutuksia muihin ihmisiin ja ympäristöön.

Tarinan kulkiessa eteenpäin kirjailijan luoma surullinen ja menneisyyteen haikaileva tunnelma korostuu ja on loppuvaiheessa jopa hieman melodramaattinen. Vaikka kirja onkin vain novelli, niin myönnettäköön että painoarvoltaan se on romaanin luokkaa. Käännöstyö on onnistunutta, jos arvata sopii ja lukeminen on kautta linjan helppoa ja viihdyttävää. Ehtiikö tarina löytää ratkaisunsa ennen kuin Frankin vaimo Stella saa maalauksensa valmiiksi? Tämä kannattaa lukea ensimmäisenä Galsworthy-kirjana, koska sen jälkeen tarttuu toiseen jos kolmanteenkin. Hyvä kirja.

John Galsworthy - Herraskartano

Suomentanut: Eino Kaila

Sivumäärä: 381

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1936

Liekö kyseessä pendycitis, tuo kaiken rappeuttava sairaus. Päätin seuraavaksi tarttua hyllystäni löytyvään Herraskartanoon (1907), joka on niin ikään kirjailijan alkupään tuotantoa. Kirja on jotain Otavan nobelsarjaa 30-luvulta ja täytyy myöntää että on edustavassa kunnossa, eli toisin sanoen huolellista sidonta ja painotyötä. 

Kirjan tapahtumat sijoittuvat arviolta 1890-luvulle ja koskettelevat Pendycen perheen vaiheita. Vanhempi isäntä on maalaissäätyläinen herrasmies ja hänen vaimonsa jo harmaat hapset saanut matruuna. Elämä olisikin melko staattista herraskaiselämää ellei vanhin poika George alkaisi tuottaa päänvaivaa vanhemmalle polvelle. Poika alkaa nimittäin seurustella varatun ladyn kanssa, joka on kaiken lisäksi "tärkeän miehen " rouva. Lisäksi hän tuntuu menettävän muutenkin otteensa elämään, eikä vähiten siksi että on häviämässä rahansa ja hevosensa uhkapeleihin. Tämä kaikki alkaa kuormittaa myös vanhan parin avioliittoa ja saa rouvan muuttamaan lähemmäksi poikaansa, jonka isä tuntuu hylkäävän. Jos herra Pendycen suhtautuminen poikaan on jääräpäinen ja asenteiltaan luutunut, on hänen vaimonsa tunteissa jotain hieman oidipaalistakin.

Pendycen perheen ympärillä hyörii myös kaikenlaisia hännysteliöitä ja siipeilijöitä, jotka oivaltavat rakoilevat kulissit. Mielenkiintoinen ja jopa koominen yksityiskohta on perheen vanha ja surullinen John-koira joka tuntuu olevan alati vanhan herran jaloissa ja tulee usein tallotuksi ja potkituksi. Galsworthy kuvailee koiraa niin runsassanaisesti, että eläin saa lähes ihmismäiset piirteet ja eräänlaisen ilmapuntarin roolin. 

Nuori George touhuilee omiaan kylmän viileästi, eikä vaivaudu juurikaan äidin surua sympatisoimaan. Sen sijaan hän käyttäytyy passiivisen itsetuhoisasti ja ei ole ilmeisesti töistäkään kiinnostunut. Päin vastoin - nuori mies kuuluu eräänlaiseen herrasklubiin, jonka tapoihin kuuluu jouten olo ja kaikenlaisen pyrkyrimäisyyden vastustaminen.

Tässäkin kirjassa John Galsworthy käsittelee teemallisesti nousevaa liberalismia ja individualismia, joka erityisesti tuolloin koettiin uhkaksi yhteiskunnalle. Lisäksi kulissien säilyttämisen merkitys ja kaiken järkeistäminen tuntuu olevan herraskartanossa ykkösprinsiippejä. Pystyykö konservatiivinen aatemaailma selättämään modernin elämän mukanaan tuoman degeneraation? Positiivinen asia on se, että kirjailija itse pysyttelee poissa moralistin roolista, jolloin lukijalle jää tilaa etsiä itselleen mielekäs puoli.

Herraskartano on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättelevä kirja. Löysin siitä paljon samaa kuin Punaisesta huvilasta. Mielestäni kirja ei kuitenkaan ole niin hätäisesti kirjoitetun oloinen kuin tuo edellinen lukemani, joten odotettavissa on alati parempia Galsworthy-kirjoja. Oivallinen ja helppolukuinen tarina.

John Galsworthy - Punainen huvila

Suomentanut: Aune Brotherus

Sivumäärä: 216

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1942

Taiteilijat ovat renttuja. John Galsworthy oli englantilainen kirjailija, joka sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1932. Aloitin tämän Galsworthy-kuukauden tällä Punainen huvila pienoisromaanilla, joka on kirjailijan ensimmäisiä kirjoja vuodelta 1900. Hän kirjoitti aluksi pseudonyymillä John Sinjohn, jolla nimimerkillä alun perin myös tämä Punainen huvila on julkaistu. Galsworthy oli hyvin tuottelias kirjailija ja hänen kirjojaan on suomennettu ainakin kymmenen, ellei jopa enemmänkin.

Punaisella huvilalla tapahtuu kaikenlaista. Siellä kohtaavat säätyläiset toisiaan ja eksyypä sinne joskus taiteilijakin. Juuri tällainen viimemainittu on myös herra Harz, joka on lupaava - tosin köyhä taidemaalari. Herrasmiesten keskusteluissa kohtaavat vanha konservatiivinen maailma ja nuori liberaalimaailma. Herz puolusteelee anarkistiseltakin vivahtavia mielipiteitään oivallisin sanakääntein, kun taas jäykät rikkaan suvun herrasmiehet takertelevat hieman omissa luutuneissa perusteluissaan. Rikkaus on jo sinällään hyve ja taide on joutenoloa, lähinnä tyjäntoimitusta ja haaveilua. Mutta kuten usein käy tuppaavat naiset rakastumaan renttuihin ja niinpä rikkaan talon tyttö Christian (luulin ensin pojaksi) rakastuu taidemaalari Herziin. Koituuko suhde tuhoisaksi, vai avautuuko siitä vuosisadan rakkaustarina?

John Gasworthyn teksti on intensiivistä ja estetiikkaan pyrkivää, jolloin jopa rumakin puhkeaa kukkaansa. Tarinassa aistii vahvoja kuvia ja tuoksuja, joissa hetket venyvät pitkiksi - eikä lukijakaan tahdo näistä hetkistä pois kiirehtiä. Kirjailija on selkeästi kasvanut luokkayhteiskunnassa, jossa arvot määräävät usein kohtalon. Niinpä näistä aineksista sukeutuu tämänkin tarinan keskeiset teemat. Ehkäpä hieman keskimääräistä enemmän Galsworthy ehtii ihailemaan ympäröivää luontoa, kuten esim. Grazia Deledda kirjoissaan. Vaikka en ole romanttisten kirjojen suurkuluttaja, on tässä kirjassa niin paljon kantaaottavaa ja syvemmältä tonkivaa tekstiä, ettei tästä voi olla pitämättä. Lukukelpoinen kirja.

Hanif Kureishi - Esikaupunkien buddha

Suomentanut: Seppo Loponen

Sivumäärä: 336

Kustantaja:WSOY

Painos ja vuosi: 3.painos - 1994

Hulvaton ja raikas pop-tuulahdus Lontoon esikaupungeista. Päätin lukea Hanif Kureishia ja koska hyllystäni löytyi tämä Esikaupunkien buddha, sovimme tämän vaimoni kanssa haastekirjaksi. Kirja  on Kureishin esikoisteos omalla nimellään. Aiemmin hän kirjoitteli pornograafista kirjallisuutta Antonia French nimimerkillä. Kureishi on taustoiltaan pakistanilais-englantilainen ja hänen kirjallisuutensa käsittelee lähinnä maahanmuuttoa, rasismia ja rotukysymyksiä. Tästä kyseisestä Esikaupunkien buddha -kirjasta on tehty myös elokuva, jota en ainakaan itse muista nähneeni.

Esikaupunkien buddha kertoo Karimista, hänen perheestään ja ystävistään Lontoon laitamilla. Karim on koulukiusaattu, päämäärätön ja onneton. Kummallinen kasvuympäristö aasialaistaustaisessa yhteisössä tekee yhtälöstä melko sakean ja omalla tavalla vaikuttavan. Perheessä ja sen ympärillä tapahtuu jopa nykymittapuulla ajateltuna varsin "liberaaleja" asioita. Isä lähtee taiteilijaeukon matkaan ja Karim itse homostelee punkkarinuraa rakentelevan Charlien kanssa. Tyttöystävä Jamila luovutetaan pakkoliittoon Bombaysta maahanmuuttavan Changezin kanssa ja näille kehittyy eräänlainen hyväksikäyttöliitto. Saamaton ja ruma Changez on hienosteleva hyvän perheen lapsi, joka yrittää kynsin ja hampain pitää kiinni Jamilasta. Nuori nainen on kiinnostunut kaikista muista paitsi Changezista, jota hän hyväksikäyttää passauttamalla ja orjuuttamalla. Jamilan isä joka on yllättäen paljastunut konservatiiviseksi kotinatsiksi, riutuu lopulta miltei kuoliaaksi väkipäisyyttään ja syömättömyyttään.

Kuitenkin Karim pääsee kuin pääseekin näyttelijäpiireihin ja onnistuu jopa luomaan jonkinlaista uraa. Poika laitetaan omia taustoja irvaileviin rooleihin, joista hän pääsee ilmeisesti oman lahjakkuutensa vuoksi irtautumaan. Samalla hän rakastuu lihallisesti nuoreen kauniiseen Eleonoriin ja pääsee kokeilemaan lähes kaikki kotkotukset kahdestaan ja suuremmassakin joukossa. Pian kuitenkin Karimkin joutuu toteamaan turruttavan ilmiön - kun mikään ei enää riitä. Onko tabuja rikkovalla elämän härskiydellä mitään rajaa? Ainakin todellinen työn teko on paljon epäseksikkäämpää kuin joutenolo ja perverssi haaveileminen

Hanif Kureishi tutustuttaa lukijansa maahanmuuttajien elämään Lontoon lähiöissä. Mielestäni melkein kaikki hahmot ovat kuitenkin uskottavia, tai ainakin siinä rajoilla. Jos tämä on ollut joskus kirjailijan omaa elämää, täytyy myöntää että monessa vellissä on mies keitetty. Luulen että totuutta on sidosteeksi asti, mutta valtaosa on mielikuvituksen tuotetta. Tai sitten kuultua ja sovellettua. Kirja on hämmästyttävän helppoa ja viihdyttävää luettavaa, täynnä populaari-ilmiöitä ja kehittyvää 70-luvun nuorisokulttuuria. Vaikka tarina kertoo lyhyehköstä ajan jaksosta, onnistuu siitä silti saamaan aika vakuuttavan ja kattavan kuvan Lontoon ja sen esikaupunkien hengestä. Voi olla että tartun piakkoin myös Gabrielin lahjaan, kunhan saan kirjan käsiini.

Rudyard Kipling - Pedon merkki ja muita kauhuja

Suomentanut: Matti Rosvall

Sivumäärä: 254

Painos ja vuosi: - 1994

Imperialistisia kauhunovelleja. Vaikka kirjailija Rudyard Kipling on tullut tunnetuksi pitkistä romaaneistaan, Viidakkokirja, Kim ja muutama muukin - päätin lähteä tutustumaan häneen hieman eri reittejä. Pedon merkki ja muita kauhuja lähestyy kirjailijan tuotantoa lähinnä klassisen kauhun ja fantasian kautta. Useimmat näistä novelleista on käännetty vasta tähän pokkariin ja luulen että muutenkaan tämä ei ole lukijoille sitä tutuinta Kiplingiä. Kirjailija sai vuonna 1907 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja oli tällöin ensimmäinen englanninkielinen palkinnon saaja. Tässä pehmeäkantisessa pokkarissa on kaksitoista lyhyehköä novellia, joista osa on todella helmiä - osa taas jopa puisevia.

En viitsi alkaa näistä kaikkia käymään läpi, mutta kommentoin muutamaa niistä. Mielestäni parhaimmaksi nousee Aaveriksa(The Phantom Rickshaw 1885), joka kuuluu varhaistuotantoon. Tarinassa nuoren rakastuneen miehen elämä menee sekaisin kun häntä alkaa häiritä kuollut ex-tyttöystävä. Nainen ilmestyy riksa karavaaneineen aina tietyllä reitillä ja vannottaa Jackille ystävyyttä ja rakkautta. Omituista on se ettei muut näe riksoja, vaan huitelevat niiden lävitse ikäänkuin tyhjää vaan. Tässä tarinassa jää lukijalle vastuu päätellä onko kysymyksessä mielen sairaus vai todellinen henkilökohtainen kummittelu. Yllättävän trillerimäinen ja aistikias rymistely, joka ei sinällään tarjoa mitään erityistä ja vangitsevaa. Mieleen tulee englantilainen Hammer Horror elokuvatuotanto, joka voimiensa päivinä tuotti tämän kaltaisia kauhupläjäyksiä. 

Lasten tähden(They 1904) on omituinen ja mielenkiintoinen tarina sokeasta naisesta, joka elää upeassa kartanossa metsän siimeksessä. Hän rakastaa lapsia ja vaikka hän ei itse ole niitä saanut, hyörii hänen ympärillään suuri katras ujomman puoleisia veitikoita. Tarina etenee aavemaisesti ja herättää useitakin kysymyksiä. Ovatko lapset lainkaan eläviä vai ovatko jopa kummituksia? Toiseksi naisen hieman erikoinen uteliaisuus automobiilia kohtaan jää epäselväksi, mikä merkitys tälläkin oli? Itse en oikein tiennyt oliko nainen surullinen vai iloinen. Lasten läsnäolo nostatti itselleni lähennä haikeitakin mielialoja. Joka tapauksessa ehta yliluonnollisilla virityksillä varustettu kertomus. 

Kirjan avannut kertomus Pedon merkki (The Mark of the Beast 1890) ei noussut tarinoista kärkikastiin, mutta tarjosi silti mielenkiintoisen näkökulman ihmissusiin. Mitähän muut mahtoivat ajatella kaverin lisääntyvästä lihan himosta ja taipumuksesta pimeällä hiippailuun. Jotenkin tässäkin tarinassa lukijalle jää paljolti vastuu yliluonnolisuuden kokemuksesta. Itselleni tuli mieleen omituiset paholaisen poismanausriitit, mitä esiintyy roomalaiskatolisuudessa(tosin hieman tuunattuna). Miksi patsaan häväistys johti näinkin karuun muutokseen, joka ei silti kuitenkaan ollut peruuttamatonta. Olivatkohan sankarit syöneet torajyvän saastuttamaa leipää?

Pedon merkki ja muita kauhuja on tasapainoinen mutta hieman yllätyksetön novellikokoelma yli sata vuotta vanhoja sympaattisia (alkupäästään) jopa viktoriaanisia tarinoita. Läsnä teksteissä on Intian siirtomaa vaikutus ja muutenkin globaalimpi henki kuin voisi odottaa. Toisaalta Kipling asui eläessään useammassakin eri maanosassa ja koki elämässään useita vastoinkäymisiä, joten ihmekös tuo. Huomattavaa on että tekstien laatu vuosien saatossa muuttui hienostuneemmaksi ja pohdiskelevammaksi. Niinkin klassinen aihe kuin englannin utuiset nummet eivät juuri esiinny näissä novelleissa, mutta silti riittävän jännittävää ja koukuttavaa. Kannattaa lukea.

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Kääntänyt: Kirsti Kattelus

Sivumäärä: 252

Painos ja vuosi: 8.painos - 1999

Modernin dekkarikirjallisuuden uranuurtaja. Vaikka Agatha Christie on kirjoittanut pseudonyyminä muissakin genreissä, ovat nämä hänet rikosromaaninsa luoneet sen maineen missä hän nykypäivänä on. Vaikka hän esiintyi Mary Westmacott nimimerkillä uransa alkuaikoina ja kirjoitteli rakkauskertomuksia, on kuitenkin ilmiselvää että hänen leipälajinsa on ollut rikoskirjallisuus. Päätin tarttua tähän kirpparilta löytyneeseen Kuolema Niilillä -kirjaan, joka on ehkä Idän pikajunan arvoituksen ohella tärkeimpiä Hercule Poirot tarinoita.

Kuinka ollakaan myös tässä Kuolema Niilillä kirjassa Christie marssittaa oivallisen ja monipuolisen joukon potentiaalisia syyllisiä rikokseen. Niilin joki ja siinä kelluva matkustajalaiva luo oivan kontekstin tapahtumille. Kirjailija onnistuu luotsaaman tarinaa sen suuremmin ympäristön loistokkuutta ylistämättä oivallisiin koukeroihin. Jotenkin tämän ymmärtääkin kun pitää ilmaista koko komeus alle kolmessasadassa sivussa. Sen sijaan taas panostetaan henkilöhahmoihin ja heidän rooliensa syventämiseen. Aivan kuten Idän pikajunan arvoituksessa, hyörii mukana myös sotilasvirkamies ja nippu persoonallisia naisia. Omasta mielestäni mielenkiintoisimmat hahmot ovat lipevä ja kieron olonen asianhoitaja Pennington ja psyykkisesti epävakaan oloinen Jacqueline  de Bellefort.

Tässäkin dekkarissa rikos tapahtuu suljetussa piirissä, jolloin lukija voi olla vakuuttunut siitä että syyllinen löytyy ympärillä hyörivästä sekalaisesta seurakunnasta. Heti lähtökohtaisesti tarinan juonta johdetaan intohimorikoksen polulle, mikäpä olisikaan herkullisempi aihe? Agatha Christie yrittää yleensä syöttää lukijalleen harhauttavia täkyjä jotta salaperäisyyden huntu säilyisi mahdollisimman pitkään, niin taphtuu myös tässäkin tarinassa. Vaikka tämäkin kirja on kirjoitettu jo 30-luvulla, jaksaa se silti tarjota yllätyksiä - ainakin niille jotka eivät ole katsoneet tätä elokuvana.

Elokuvasta Kuolema Niilillä, kuvassa vas. David Niven (Colonel Race), Peter Ustinov (Hercule Poirot) ja Bette Davis (Mrs. Van Schuyler)

Koska kysymyksessä on perus dekkari, en halua lähteä juonta sen kummemmin paljastelemaan, lukekoon itse kukin kirjan. Toisaalta tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka on jo miltei jokainen aikuinen lukenut. Pitkälti toisintoa Idän pikajunasta. Peruslukemistoa koululaisille.

Doris Lessing - Viides lapsi

Suomentanut: Heidi Järvenpää

Sivumäärä: 160

Painos ja vuosi: 1.painos - 1989

Kummallisia pohdintoja inhimillisyydestä. Doris Lessing on englantilainen kirjailija joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2007. Hän on yksi vanhimmista palkituista ja väittänyt että tästä tunnustuksesta on ollut enemmän haittaa kuin hyötyä. Aivan kuten monet muutkin(ehkä kaikki) kirjailijat, myös Lessing on ammentanut aiheita omasta elämästä. Keskeisiä teemoja ovat esim. naisen asema ja naisasiat. Itse ostin tämän Viides lapsi -kirjan kirpparilta ja päätin tutustua tähän palkittuun naiskirjailijaan, vielä kun hän on elävien kirjoissa.

Harriet ja David ovat tavallinen keskiluokkainen englantilaispariskunta. He tapasivat tanssiaisissaja rakastuivat, muuttivat yhteen ja päättivät parustaa perheen. Ainakin seitsemän tai kahdeksan lasta he päättivät tehdä ja tätä heidän lähipiirinsä kummeksui ja oudoksui. Sitten luonto puuttui peliin. Kolmen tavallisen lapsen ja yhden down-lapsen jälkeen syntyi jotain täysin käsittämätöntä. Valtava suorastaan epäinhimillinen vauva, joka jo mahassa raateli äitinsä sisälmyksiä. Tämä Ben osoittautuu kummajaiseksi jota kaikki inhoaa tai pelkää, itseasiassa jopa Harriet kokee lapsensa vieraaksi ja vastenmieliseksi. Lapsi kehittyy fyysisesti kovaa kyytiä, mutta henkisesti ainoastaan karuun ja kammottavaan suuntaan.  Onko kuitenkin veri vettä sakeampaa ja onko äiti lopulta se joka kuitenkin välittää pyyteettömästi?

Viides lapsi on tutkielma perheen ryhmädynamiikasta ja ilmiöistä silloin, kun syntyy jotain lähes epäinhimillistä. Onko lapsi ihmisgeeneihin hukkunut neadertalilainen vai pelkästään rujo ja yksinkertainen ihmislapsi? Aikuisten välien kiristyminen alkaa aiheuttaa ongelmia myös muille lapsille ja koko perhe -niminen organisaatio alkaa murentua. Muodostuu oravanpyörä tai noidankehä, josta on vaikea tai lähes mahdoton selvitä. Asian ympärille rakentuu useita lieveilmiöitä ja tuntuu siltä että Ben tulee koko perheelle kalliiksi. Lopulta voikin esittää kysymyksen että kuka on oikeassa ja kuka väärässä, onko lapsen kummajaisuus osittain vanhempien toiminnan aikaan saamaa? Ketkä ovat hyviä ja ketkä pahoja? Onko yhteiskunta liian raadollinen elättämään ihmistä, joka ilmiselvästi ei kuulu joukkoon? Näihin kysymyksiin ei ehkä tarjota tarkkoja vastauksia, mutta ne antavat kosolti pohtimisen aiheita.

Mielstäni kirja on pienoisromaaniksi yllättävän monisäikeinen ja mutkikas. Tekstistä välittyy tarina sinällään, mutta syvällisempi sisällön pohdiskelu voi johtaa yllättävän hedelmällisiin oivalluksiin. Itselleni kirja ei ollut mitenkään raskasta luettavaa, vaikka aihepiiri ei ole ehkä niitä iloisimpia. Jotenkin sain hieman jopa koomisiakin sävyjä irti, vaikka joukossa oli käsittämättömän synkkiäkin hetkiä. Jos lastenkotikuvaukset ovat edes manittavasti yhdenmukaisia englantilaisen järjestelmän kanssa, täytyy myöntää että on sitä osattu Englannissakin. Kirjan tapahtumat alkavat 60-luvulta ja päättyvät 80-luvun lopulle. Tämä kirja oli positiivinen yllätys ja suosittelen sitä myös mieslukijalle. Doris Lessingin feministimaineen ei kannata antaa hämätä. Siinä mielessä siis neutraalia, epäkiihkeää ja analysoivaa teksiä.

Ozzy Osbourne - Minä, OZZY

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

Sivumäärä: 414

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Let me see your fucking hands! Päätin lukaista vaimoni edellisvuotisen joululahjakirjan Minä, OZZY. Chris Ayres ja Ozzy Osbourne ovat kirjoittaneet oivan elämänkerran Ozziesta. Black Sabbathin menestyksekkään uran jälkeen on paljon kerrottavaa myös soolo-urasta. Ozzy on syntynyt vuonna 1948 ja ihme kyllä on vielä elossakin. Tämä on kirja joka kertoo kaiken, tai ainakin melkein.

Kirja lähtee liikkeelle Ozzyn varhaisnuoruudesta, eikä juurikaan kerro lapsuudesta. Nuoren miehen ura käynnistyy surkealla koulumenestyksellä ja kurjilla duunipaikoilla, jopa rikoksen polut tulee tarkastettua ja linnan ovet kolahtaa. Olisikin ollut ilmeistä että elämä Ozzyn osalta olisi ollut kurja, ellei häntä olisi hieman onnikin potkaissut. Toki miehessä on sitä jotain, ja tämän aisti myös hänen isänsä joka aikanaan sanoi että pojasta tulee vielä jotain suurta. Suhteet vanhempiin ovat kaiketi normaalit, mutta julkkikseksi tulo ja rikastuminen sotkevat kuvioita. Kuitenkin vanhempien kuolema on vaikuttanut Ozzyyn paljon ja varmasti tuonut esiin herkempiä puolia. Sittemmin toinen avioliitto Sharonin kanssa on ollut useita kertoja veitsen terällä, väkivalta ja sairaudet ovat olleet läsnä yhteisellä matkalla ja epäilemättä on erokin ollut usein lähellä. Kuitenkin perhe on tärkeä ja mies muistaa mainita koko lapsikatraansa ja myös lapsen lapsensa.

Kirjan muistelut painottuvat Black Sabbathin ajoille ja tutuksi tulevat uran käännekohdat ja musiikin luomisen "tuska". Bändikaverit sparraavat Ozzya ja Ozzy heitä, ja pian iskevät myös mömmöt kuvioihin. Äkkirikastuminen johtaa ikäviin lieveilmiöihin, perheet hajoavat ja elämä menee risaiseksi. Egojen suuruus koituu myös bändien kohtaloksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, herra Osbourne loi useita rockin ja heavyn legendaarisia biisejä.

Kirja on yritetty kirjoittaa rehellisesti, mutta koska sekakäyttäjän muisti ei välttämättä ole kovin luotettava, saattaa asioiden laita olla todellisuudessa hieman toinen. Tarinasta ei puutu huumoria ja varsinkin kerronnan tyyli on hyvin Ozzymainen ja siinä on tiettyä junttimaistakin vilpittömyyttä. Uskon että jutut ovat aika lähellä totuutta, ja vaikka hieman asian vierestäkin niin hauskaa teksti on lukea. Kirjassa on sekoilun keskellä myös herkät ja jopa surullisetkin hetkensä, esimerkiksi kännäämisen ja huumeiden vetämisen aiheuttamat hirveät muistikatkokset ovat ahdistavia ja pelottavia.

Ozzyn tarinaa on tässä turha lähteä referoimaan, voi vain todeta että jos pitää rock'n roll elämästä, klisheistä ja lieveilmiöistä niin kirja on mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei ole tietokirja vaan tarinan iskijän omaelämänkerrallinen höystettynä faktoilla ja kenties fiktioilla. Mies on yksi tärkeimpiä vaikuttajia omalla harrastesoittajan urallani, Bark at the moonia ei voita mikään.

Kazuo Ishiguro - Silmissä siintävät vuoret

Suomentanut: Marjatta Kapari

Sivumäärä: 201

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Japanilaisen yhteiskunnan turmio. Kazuo Ishiguro on japanilaissyntyinen brittikirjailija, joka edustaa modernimpaa kirjallisuutta. Hänen kirjojaan on suomennettu pian kymmenen kappaletta, joista tämä Silmissä siintävät vuoret on ensimmäinen suomennos. Itselleni kirja on ensimmäinen lukemani Ishiguro. Kirjailijan tuotantoa on ollut ehdolla useissa palkintoraadeissa ja tunnustuksena on muunmuassa Booker-palkinto Pitkän päivän ilta kirjasta.

Kirja kertoo tarinan englantilaistuneesta Etsukosta, joka elää muistojen ja nykyisyyden sekamelskassa. Hänen elämäänsä on koetellut muunmuassa lapsen itsemurha, jota sinänsä säästeliäästi kirjassa käsitellään. Kuitenkin tytön kohtalo nostaa päätään toistuvasti, kun seurataan menneisyydessä erään ystävättären rikkonaista elämää ja Mariko-tytön taistelua välinpitämättömän äidin seurassa. Jotenkin eräänlainen epilogin alkusoitto tapahtuu kissojen tappokohtauksessa, kaiken valuessa virran mukana pois. 

Mieleen jää Ogata-sanin tomerat luennot japanilaisen yhteiskunnan länsimaistumisen aiheuttamasta rappiosta, kuinka moraalisuus-, kunniallisuus-. ja velvollisuuskäsitykset muuttuvat. Kaikki vanhan kunnioitus häviää ja tilalle astuu itsekeskeinen välinpitämättömyys, kukaan ei jaksa pitää huolta toisestaan ja vaalia perinteitä.

Nagasakin atomituhosta elpyvä luonto huomioidaan hälisevistä satamatunnelmista - ympäröivien rinteiden tuulisiin köysiratatasanteisiin. Kuinka rehvasteleva länsimaisuus törmää vaatimattomaan mutta ylpeään japanilaisuuteen ja kuinka raikas nykyaika törmää nostalgiseen menneisyyteen.

Jokatapauksessa kirjan tunnelma on seesteinen ja vähäeleinen, tosin hetkittäin jopa junnaavaksi ja paasaavaksi muuttuva. Kirja on kirjoitettu herkin ottein - joskin niukkasanaisesti. Kronologia sekoittuu ajan ja paikan pomppiessa edestakaisin toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa, arviolta vuosissa 1945-1970. Tarinan surumielisyys on helposti aistittavissa, kun kuolemaa tekevä samuraikulttuuri vetää viimeisiä henkäyksiään. Itse en välttynyt aistimasta lapsia ja nuoria kohtaan osoitettua välinpitämättömyyttä, ja tämä vielä liitettynä modernistuvaan naiskuvaan. Silmissä siintävät vuoret on kelvollista lukemistoa ja on mahdollista että tartun Kazuo Ishiguron muihinkin tuotoksiin tulevaisuudessa.