Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa VI Guermantesin tie 2

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1986

Marcel Proustin Peräpohjolan poromiehet ovat eskimoita. Olen päätynyt viimein Kadonnutta aikaa etsimässä osaan numero kuusi. Näin pian viidennen jälkeen alkaa pukata jo vähän turnausväsymystä. Näiden lukutuokioiden aikana olen kehittänyt pitkäjännitteisyyttä ja luetun ymmärtämistä reilusti, eikä tämä ole missään nimessä tylsää ollut.

Guermantesin tie 2 -kirjassa tapahtuu taas melko paljon. Isoäidin sairaus on ottanut taas omat progressiiviset askeleensa ja mummo kaipaa viimeistä kuoliniskua. Proust tarjoaa patofysiologisia detaljeja ja lopulta vanhus kuolee. Virtsamyrykytyksen runtelemaan ihmiseen pumpataan morfiinia säästeliäästi, eikä tämä kuolintapahtumana ole läheskään niin näyttävä kuin Mannin Buddenbrookien mummon. Aika pitkäkestoinen kuitenkin.

Muutamia muitakin huomioitavia seikkoja osasta löytyy. Kertoja on havainnut markiisien poikaporukassa miestenvälistä lihallista rakkautta (solttupoikien ahdistelua). Proust kuvailee tätä jotenkin aika (omituisesti) kevytkenkäisesti, ikäänkuin tämä hienostolle ominainen harrastus ei olisi lainkaan ominaisuus tai vietti, vaan pikemminkin sisäpiirimuoti tai irroittelujuttu. Ainakaan tarinan kertoja ei suhtaudu asioihin ryppyotsaisesti.

Proust ujuttelee kerronan lomaan myös paljon erilaisia triviatietoja ja faktoja, yleensä kertojapojan mietteisiin, mutta toisiaalta jonkin verran myös muiden selityksiin. Liekä tämä sitten myös kanava jakaa omaa triviatietoa lukijoilleen, vaiko vain pöyhkeilyä. Tuolloinhan tietoa ei saanut hiirtä klikkaamalla tai enteriä painamalla, vaan piti lukea kirjoja. Toisaalta kertojan mielestä parhaat kirjatkin ovat vaikeaselkoisia ja aina kun löytyy jokin haasteellisempi, kokee edellinen suosikkikirjailija huomattavan arvonalennuksen. Muutenkin sivuille vilahtelee taas paljon kirjan valmistumisajankohdalle ominaista tietoja, ilmapiiriä ja asenneilmastoa. 

Kaikista koomisin ja pysäyttävin hetki on kertojan ja paroni Monsieur de Charluksen käymä tulenpalava ja jopa liioiteltu keskustelu, joka on kertakaikkisen sietämätön. Tässä kirjailija nostaa taas esiin hienoston teennäisyyden ja näiden kaikenmaailman näennäistavat. Aikamiehet kuuntelevat juruja ja juoruilevat kuin "pöperömaijat" konsanaan. Sitten raivoa, sihinää, ylimielisyyttä, itseriittoisuutta, lopulta liehittelyä ja armollisuutta. Kaikki tämä tietysti isällisyydellä.

Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kuudes osa on taas melko sekavan ja pirstaleisen oloinen. Toisaalta tässä on taas näitä mielenkiintoisia tilanteita ja katkelmia. Sen sijaan jotenkin yhtenäisyys taas mättää. Ainakin lukija saa (jälleen) paremman käsityksen kertojasta ja siitä mihin hän on koko ajan kehittymässä. Eikä tällä kertaa mene liikaa politikoinniksi. Taidan kuitenkin pitää nyt kesän mittaisen tauon ja palata syksyllä viimeisiin osiin. Guermantesin tie 2 -kirjassa on omat hetkensä, mutta ei se näistä lukemistani kuitenkaan paras ole.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa V Guermantesin tie 1

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 412

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Voiko hiirestä kasvaa leijona? Päätin nyt pääsiäisen kunniaksi jatkaa Marcel Proust -urakkaani. Kadonnutta aikaa etsimässä oli kirjailijan elämäntyö ja paisui aikoinaan massiiviseksi tuhansia sivuja käsittäväksi tutkielmaksi ihmisestä, ihmismielestä ja ympäröivästä yhteiskunnasta. Varmasti paljon muustakin, joka kenties vielä itsellenikin lopulta avautuu. Näiden erikoisten kirjojen suomentamiseen kului aikaa miltei neljäkymmentä vuotta. Inkeri Tuomiskoski ehti suomentaa kahdeksan osaa, eli kaiken ensimmäistä ja viimeistä kirjaa lukuunottamatta. Ainakin nämä ovat suomeksi kieltämättä haastavaa ja keskittymiskykyä vaativaa lukemista.

Sarjan viidennessä osassa Guermantesin tie 1 kertoja muuttaa perheineen toiseen kaupunginosaan Pariisissa. Hän alkaa hivuttautua entisäkin enemmän aikuisten maailmaan ja luomaan uskottavia ja tasavertaisia ihmissuhteita. Vaikka sarjan aiemmat osat ovat tarjonneet hyvinkin monimutkaista ja raskastakin tekstirakennetta, niin tässä osassa piti hetkittäin oikein huomioida lauseiden "keventyminen". Aivan kuin tuotos olisi tyystin toisen kirjailijan. 

Heti alkupuolella tarjoutuu lukijalle mahdollisuus tutustua kertojan luentomaisiin esitelmiin unesta ja sen ilmenemisestä erilaisista näkökulmista. Näitä ei häiritse (kenties värittää) edes asunnon ohi lipuvan rykmentin paraatiharjoitukset. Seuraavassa mielenkiintoisia ja Proustin kertojanlahjoja kuvaavia katkelmia sivuilta - hetkiltä uuden asuinpaikan uudesta vuoteesta.

"Jos mieleni olisi tehnyt nukkuessa heittäytyä tavanomaisen muistini vietäväksi, niin vuode johon en ollut tottunut ja hienovarainen huomio jota minun oli pakko kääntyillessäni liikkeisiini kiinnittää olisivat kyllä oikaisseet tai pitäneet oikeassa suunnassa unieni uutta johtolankaa. Unitilassa käy samoin kuin ulkoisesta valvemaailmasta havaintoja tehtäessä. Muuta ei tarvita kuin muutos tavoissamme, jotta se muuttuisi runolliseksi; muuta ei tarvita kuin että me riisuutuessamme nukahdamme kesken kaiken vuoteellemme, kun unen mittasuhteet jo muuttuvat ja sen kauneus tulee tajuttavaksi. Herätessämme toteamme että kello on neljä, itse asiassa kello on vasta neljä aamulla, mutta tuntuu kuin olisi kulunut kokonainen päivä, niin siunaukselliselta vaikutta tuo muutaman minuutin kestänyt etsimättä tullut uni, ikään kuin se olisi laskeutunut taivaasta korkeammasta käskystä valtavana ja täyteläisenä kuin keisarin kultainen valtaomena."

ja lisäksi vielä toisaalta...

"Niinkin saattaa käydä että toteutamme vasta nukahdettuamme, unikuvissa, sen mitä päiväsaikaan aioimme tehdä, toisin sanoen unitilan järjestämien muutosten jälkeen, seuraamalla vallan toisia teitä kuin valveilla ollessamme. Sama tarina pyörii ja saa toisen lopun. Mutta niin erilainen on maailma missä nukkuessamme elämme, että ne joilla on vaikeuksia päästä uneen yrittävät ennen kaikkea päästä pois meidän maailmastamme. Jauhettuaan epätoivoissaan, tuntikausia, silmät kiinni samanlaisia ajatuksia kuin mitä heillä olisi ollut silmät auki, he rauhoittuvat jos huomaavat, että vasta vierähtänyttä minuuttia raskautti kaikkia johdonmukaisuuden lakeja niin kuin myös nykytodellisuutta uhmaava järkeily, sillä tämä >>lipsahdus>> merkitsee sitä, että portti on auki, että he ehkä kohta pääsevät valvetodellisuutta pakoon, levähtämään hetkeksi siitä jonkin matkan päähän, mikä takaa heille enemmän tai vähemmän >>hyvän>> unen."

Guermantesin tie s.102-104

Kertojan menneisyyteen ei merkittävässä määrin palata, joten tämänkin kirja toimii omana koknaisuutena hyvin. Kertoja tutustuu paremmin (jo edellisessä kirjassa esiintyneeseen) aliupseeri Saint-Loupiin ja hänen poikaansa Robertiin. Vaikka Saint-Loup on miesten piirissä arvostettu sotilas, varjostaa häntä pojan ja ilmeisesti jossain määrin myös hänen omat asenteet ja ihanteet. He nimittäin kannattavat tuolloin paljon kansaa jakanutta ja skandaalia nostanutta Dreyfusia. Kysymyksessä oli siis upseeri jonka väitettiin kavaltaneen Ranskan ja luovuttaneen tietoja saksalaisille. On sanomattakin selvää että kertoja edustaa liberaaleja arvoja ja on näin ollen tavallaan samoilla linjoilla Saint-Loupin kanssa. Kuitenkin tässä sotilasporukassa kertoja ansaitsee uusia kannuksia kertomalla käsityksiä sodista, strategioista ja sotahistoriallisista asioista.

Jossain vaihessa ilmapiiri seilaa taas luokkatietoisuuden sävyttämäksi ja esim. Francoise saa siitä oman alatyylisen osansa. Hänen kaltaiset ihmiset ovat uteliaita, pyrkyrimäisiä ja puhuvat "huonosti". Kadehtivat parempaa luokkaa. Toisaalta myös patrioottien juutalaisuuden arvostelu (ei siis kertojan taholta) saa suhteellisen merkittävästi sijaa. Itseäni eniten kyllästyttää kuitenkin lisääntyvä politikointi ja muutenkin poliittinen ilmapiiri. Ilmeisesti kertojan eheytymiseen ja kypsymiseen liittyy yhteiskunnallinen valvutuneisuus, joka ei väisty edes hänen Guermantesin herttuattareen kohdistuneen ihastumisen tai peräti rakastumisen myötä. Suhde herttuattareen ei saa oikein tuulta purjeisiin ja kuivahtaakin lopulta varsin yksipuoliseksi. Kaiken tolskaamisen keskellä kertojasta kuoriutuu kuitenkin oivallinen ja jopa hieman sosiaalisempikin seurapiiri-ihminen.

Kirjan loppupuolella nousee isoäidin sairastuminen koko ajan kouriintuntuvammin pintaan. Ainakaan itse en saa luotettavaa käsitystä hänen sairautensa laadusta, mutta tätä käy varsin mielenkiintoisella tavalla ruotimassa tohtori du Boulbon. Hän siis tutustuttaa lukijan konversiohäiriöiden ja neurastenian ihmeelliseen maailmaan. Vaikka tilat ovat jo entuudestaan tuttuja, ovat nämä jollain konkreettisella ja pragmaattisella tavalla (myös hauskastikin) kuvailevia. Ehkä kuitenkin lähinnä aiheettomia, ottaen huomioon tilan missä kertojan isoäiti superorgaanisine oireineen kituu.

Guermantesin tie 1 -kirjan myöstä saavutin ns. puolivälin krouvin, eli lukumääräisesti olen urakan puolivälissä. Jos miettii kertojan kehtiystä tähän asti, niin ainakin hänen mielenkiintonsa ja uteliaisuutensa on kasvanut ympäristöä ja ihmisiä kohtaan. Toisaalta Proust on laajentanut kirjoitustensa myötä sisältöä melkoisesti yhteiskunnalliseen suuntaan. Itse asiassa hetkittäin huomaan lisääntyviä tyylillisiä ja sisällöllisiä vaikutteita Victor Hugon suunnalta, joka onkin epäilemättä yksi Proustin esikuvia. Eniten yllättää kuitenkin kirja-sarjan helpottunut lukuasu (ainakin tämä kirjan osalta). Jatkan pian ainakin tuohon seuraavaan osaan, kenties jo kuluvan kuukauden aikana. Lopulta tämäkin osa on kuitenkin linjassa aiemman lukemani kanssa.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa IV Paikannimet: paikkakunta

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 384

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1982

Olettamus on kaikkien emämunausten äiti. Päätin siirtyä siis tähän Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan neljänteen osaan. Jo tässä vaiheessa tulee tarvetta hieman katsahtaa nuihin aiempiin bloggauksiini aiheesta, jotta pysyn tilanteen tasalla. Puolivälin puitteet alkavat siis häämöttää ja vaikka jokainen osa toimii myös itsenäisenä kertomuksena, täytyy tästäkin ilosta ottaa kaikki mahdollinen irti. Huomasin tuossa hiljattain että Marcel Proust on ollut suosikkikirjailija (yhden niistä) Eyvind Johnsonin innoittaja, tätä en tosin ole itse ainakaan hänen kirjoistaan huomannut. Sen sijaan Proustin luoma kertojahahmo ei suuremmin arvosta muuta kuin ranskalaisuutta ja ranskalaista kirjallisuutta. Tässäkin kirjassa huomioidaan useammassa kohtaa Victor Hugo ja Honore de Balzac.

Tarinan kertoja ja hänen isoäitinsä ovat saappuneet Balbeciin viettämään porvaristolle ja ylimystölle suotua joutoaikaa. Kertoja nuorimies alkaa pian repiä itseään irti isoäidin manipuloivasta ja jopa kieroutuneesta suhteesta, eikä ympärillä näy suuremmin rajoittavia tekijöitä. Kuitenkin jälleen ympärillä tapahtuu huomattavasti vähemmän, kuin kertojan pään sisältö antaisi ymmärtää. Nuorimies onnistuu maalailemaan mielenkiintoisia kombinaatioita mielikuvituksen ja elettävän ympäristön välille. Nämä eivät ole kuitenkaan niin ahdistavia kuin aiemmin, ehkä jopa toiveikkaitakin. Ainakin hänen luokkatietoisuutensa on voimakasta ja lisääntymään päin.

Pojan ympärillä liikehtii useita häntä kiinostavia henkilöitä. Hän tutustuu jo ikääntyvään taiteilija Elstiriin, joka vaikuttaa varsin taitavalta maalarilta. Paljastuu pian että Elstir on maalannut menneisyydessä vähemmän mairittelevan kuvan herra Swannin vaimosta Odettesta. Tässä kohtaa kertoja pohtii taas taiteen estetiikkaa. Kuinka paljon parempi taiteilija on silloin, kun se kuvaa kohteensa epäedullisessa valossa, paljastaen myös kohteen itsensä peittämät "huonot" ominaisuudet. Jotenkin siis katsoja mieltyy kohteen rehelliseen kuvaukseen, ihastuen jopa rujoimpiin yksityiskohtiin. Kuinka kohde on siis riisutuimmillaan aidoin ja vaikuttavin. Vaikka pian paljastuu, että Elstir on jo Combrayssa tunnetuksi tullut hienostopiirissä pörräillyt (jopa joutavanpäiväiseksi luonnehdittu) taiteilija, ei se kuitenkaan aiheuta kertojamme ajatusmaailmassa sen suurempaa inflaatiota. Ilmeisesti Elstiristä muodostuu jopa jonkinlainen auktoriteetti pojan taiteen käsitykseen.

Pojan ympärille alkaa pian ilmestyä myös nuorten naisten katras, josta on vaikea löytää sitä parasta hedelmää. Itse kustakin löytyy jotain hyvää ja jopa rakastettavaa. Kuitenkin nämä kauneuden ja viehättävyyden hetket nopeasti arkistuvat ja köyhtyvät, kuihtuen lopulta keskinkertaisiksi kokemuksiksi. Eikä jää epäselväksi kuinka kaikki alkaa ja loppuu kertojan jopa ylimieliseen itserakkauteen, joka lienee huonon itsetunnon ja lapsuuden kurjien ihmissuhteiden syytä. Näissä kohtaamisissa tarjoillaan kuitenkin meheviä psykologisia ja sosiaalisia kiemuroita, jotka ovat pullollaan käänteispsykologisia ja teennäisiä keinoja säilyttää ns. vastarakkaan huomio. Täten kertoja pohtii myös sitä kuinka rakkauden kohde näyttää joka ajassa ja paikassa erilaiselta, ikään kuin katsonta kulma tuottaisi täysin erilaisia tuntemuksia ja kuinka sitten myös katsojan itsensä asenne ja mielentila vaikuttaisi kohteen viehättävyyteen. Kuinka siis esim. voi unohtaa että kasvoissa oleva hieman häiritsevä syntymämerkki onkin leuassa eikä poskessa - taas sitten ehkä seuraavalla kertaa tarkemmin katseltuna pikemminkin ohimolla. Jotenkin tämä kertoja osaa tarvittaessa ulkoistaa itsensä, kertoen myös asioita jotka ovat hänen oman havaintokenttänsä ulkopuolella.

Itselleni tulee vaikutelma että nuorellamiehellä on vain yksinkertaisesti liikaa aikaa. Tässä neljännessä osassa kertoja on jotenkin eheämpi kuin aiemmin. Hän on esim. valtaosin luopunut itsetarkkailuista, eikä keikkea hyvää ja huonoa luotailla menneisyyden kautta. Vaikka Albertinessa on kertojan mukaan joitain yhtäläisyyksiä jo väistyneen ihastuksen Gilberten kanssa, ei tämä seikka ainakaan suuremmin häiritse kehkeytyviä ihmissuhteita (jopa rakkaussuhteita).

Kirjasarjan neljäs osa on suurelta osin linjassa aiempien kanssa. Ehkä kirja on kuitenkin pitkästyttävin lukemistani, koska ns. "pelinrakentamiseen" tuhrautuu yli puolet sivuista. Toisaalta viimeinen kolmannes onkin varsin mielenkiintoista ja jopa viihdyttävää. Keskeisimpänä teemana pitäisin kertojaminän jonkinlaista kasvua ja kehittymistä. Vaikka viekkaus ja pelaaminen on selvästi lisääntymään päin, on hallitsevimpia ominaisuuksia kuitenkin tietynlaisten realiteettien kehittyminen. Pyrin löytämään itsekin hieman "tiettyä" kirjoituksellista otetta tähän bloggaukseeni, että siitä edes hieman välittyisi kirjan henki. Paikannimet:paikakunta on aikaa vievää lukemista, mutta ainakin itse tulen palkituksi siitä. Taitaa mennä Proustin jatkolukemiset ensivuoden puolelle, mutta aion lukea toki koko sarjan.

Olisiko kuitenkin kirjan viimeisessä lauseessa potentiaalia nuorenmiehen jälleen kasvavaan ahdistukseen, vai jopa viitaus kaiken turhuuteen ylipäätään? Vai kenties vielä jotain muuta?

"Ja Francoisen irrottaessa neuloja ja kankaita ikkunanpuitteista ja vetäessä verhoja auki kesäinen päivä jonka hän paljasti näytti yhtä kuolleelta, yhtä ajattomalta kuin muhkea, vuosituhansien takainen muumio, jonka vanha palvelijattaremme oli vain varovaisesti vapauttanut kaikista käärinliinoistaan, ennen kuin päästi sen näkyviin, balsamoituna, kultapuvussaan."  s.380

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa III Rouva Swannin ympärillä

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 286

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1979

Taiteellista ja saivartelevaa ranskalaista rakkautta. Olen päässyt tässä Marcel Proust luku-urakassa jo Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kolmanteen kirjaan Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (melkoinen sanahirviö). Nämä Proustin kirjat tähän mennessä eivät ole saaneet aikaan suuria riemun kiljahduksia, joskin ne ovat kieltämättä kehittäneet keskittymiskykyä ja luetun ymmärtämistä. Tämä kirjasarjan kolmas jakso suomennettiin vasta vuonna 1979, joten eipä tälläkään taidekirjalla ole mitään kiirettä ollut saapua (epäkaupallisuudessaan) Suomen markkinoille.

Tarina käynnistyy kertojan diplomaatti-isän hyväksyessä tämän kirjailijan uravalinnan, johon isä aiemmin on suhtautunut nihkeästi. Jotenkin tuntuu siltä että ilo saavutettuun päämäärään on suhteellisen vaatimaton, koska ilmeisesti pojan luomisvoimaa torppaa sydämen asiat ja rakkaus. Poika alkaa pikkuhiljaa päästä Swannien suosioon ja niinpä hänelle järjestyy myös mahdollisuus aloittaa vierailut Swannien talossa. Kertoja on siis tulisesti rakastunut (tai ainakin luulee niin) Swannien tyttäreen Gilbertteen, joka vaikuttaa lähinnä leikkivän kertojan kanssa. Koska nämä ylhäistäkin vieraskuntaa pursuilevat kohtaamiset alkavat Gilberteä lähinnä kyllästyttää, alkaa hän käyttäytyä halpamaisesti tai ainakin väheksyvästi kertojaa (poikaa) kohtaan. 

Huvittava kurjositeetti on tämä omituinen ja hieman epäselväkin kirjailija Bergotte, josta ei saa selvää onko hän kuuluisa tai ylipäätään hyvä kirjailija. Ainakin häneen suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Kertoja itse ei ainakaan osaa katsoa Bergottea ylöspäin, vaikka useat muut (ainakin näennäisesti) tekevät niin. Muutenkin tapaamisilla kohtaavat merkittävät ja jopa kuninkaalliset henkilöt, joihin kertojalla on etuoikeus tutustua.

Nämä estetiikkaa pursuilevat tajunnan virtaukset ovatkin kirjan keskeinen ja kantava voima. Proust leikittelee taas kertojan mielenmaisemissa, joissa risteilevät rakkauden tunteet, ylpeys, jahkailu, haikailu ja moni muu asia. Itselleni kertoja antaa lähinnä pöljän vaikutelman, kuinka saivartelulla ja tyhjän itkemisellä hän lyö vain päätään seinään. Toisaalta näitä viekkaastikin käsiteltyjä itsensä tutukiskelutilanteita on ehkä jopa huvittavaa lukea, ja kaiken lisäksi näissä paljastuu rakkauden patologia (sikäli kun kyseinen suhde on alun alkaenkin tuhoon tuomittu). Kun kertojan mieli ja itsetunto on nujerrettu (toisin kun hän itse luulee), alkaa jo seuraavan vaiheen alustus ja suunnittelu - eli haikailut lorvailumatkalle Balbeciin.

 

Jopa ärsyttävyyteen asti tutuksi tuleva näkymä kirjan sivuille, koko tekstissä ei yhtään ilmaa (kappalejakoa).

Rouva Swannin ympärillä on kuten aiemmatkin kirjat, yhtä puuduttava ja "vähän edistyvä". Tuntuu siltä, ettei tarina etene millään ja aihemaailmaltaankin tämä osa on jotenkin turruttava. Jos edellisissä jaksoissa oli muutamia kappaleen vaihtoja ja jopa lukukin, niin tämä on totaalisen yhtäjaksoinen. Erikoinen tapa Proustilla tehdä tarinan lauseista ja sisällöstä kompleksinen. Jotenkin vaikuittaa siltä että lukuelämyksen vaikeus on kirjan itsetarkoitus. Jos näihin haasteisiin tahtoo tarttua, niin kaipa näistä jotain jää käteenkin. Pitänee siirtyä loppuvuoden aikana jatko-osiin.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa II Swannin rakkaus & Paikannimet: nimi

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 307 (liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1977

Hienosto salongeissa tapahtuu syvällisesti merkillisiä asioita. Päätin lukea Kadonnutta aikaa etsimässä suomennetun kirjasarjan toisen osan, joka käsittää niteet Swannin rakkaus ja Paikannimet:nimi. Tämäkään kirja ei osoittaudu yhtään helpommaksi pähkinäksi purra, mutta on ehkä kuitenkin juonelliseti mielenkiintoisempi kuin edeltäjänsä. Proustin kirjoitustekniikka on kuolettavan raskaslukuista, mutta täytyy myöntää että kun siihen tottuu niin alkaa lukeminen sujua. 

Swannin rakkaudessa on taas tämä kertoja minä, joka jää lukijalle tuntemattomaksi. Juoni rakentuu herra Swannin ja hänen rakastajattarensa Odetten ympärille. He tutustuvat Verdurinien pariskunnan kutsuilla ja suhde eteneekin vääjäämättä, jopa nykypäivänäkin tutuksikäynyttä kaavaa mukaillen. Tarinasta kehkeytyy kuitenkin paljon monimutkaisempi psykologinen ja sosiologinen tutkielma rakkaussuhteesta ja siihen liittyvästä mustasukkaisuudesta. Tässä syvennytään erityisesti valheen patologiaan ja se syntymekanismiin, sekä mustasukkaisuuden monipuoliseen kekseliäisyyteen. Minä kertoja toki tiedostaa ja myöntää usein teemaan liittyvän harhaisuuden, mutta ilmeisesti herra Swann kokee suurta nautintoa rypemällä omissa kuvitelmissaan. Kuinka ihmiset kaikesta huolimatta roikkuvat toisisaan tavalla tai toisella, vaikka oletettu rakkaus (jos sitä on ollutkaan) on kuollut jo aikaa sitten. Nämä kuvitelma-osiot vuorottelevat kivasti ikkunaruutu-katukyttäilyjen ja todellisten salonkikeskustelujen lomassa, muodostaen näin ollen rullaavan kokonaisuuden. 

Toisaalta kertomuksessa kuvaillaan myös oivallisesti ihmisen potentiaalia toisen miellyttämiseen. Toinen leikkii rakastavansa toista ja toinen maksaa siitä - tarvittaessa paljonkin. Kirja tarjoaa paljon monimutkaisia ajatusmalleja, jotka ainakin allekirjoittaneen mielestä voivat olla ja ovatkin toimivia myös todellisessa elämässä.

Paikannimet: nimi -kirjassa tarinaamme (alan siis kirjoittaa jo omistusmuodossa) kerrotaan yhä minä muodossa, tosin tuntuvasti myöhemmin. Kertoja on tutustunut herra Swannin tyttäreen Gilberteen ja paljastuu myös se, että tytön äiti on Swannin vaimo Odette. Kertoja haaveilee myös matkustelusta ja kuvailee seikkaperäisesti erityisesti naisten pukeutumista. Mielestäni tämä osa on edeltäjäänsä paljon tylsempi.

Nämä kaksi nidettä ovat siis jatkoa ensimmäiseen, mutta toimivat myös itsenäisinä kertomuksina. Kaikkinensa nämä ovat varsin raskasta luettavaa ja vaativat keskittymista. Ainakin itse jouduin muutamia lauseita kelailemaan useita kertoja ymmärtääkseni niiden sisällön. Lukiessani oivalsin yhtäläisyyksiä Victor Hugon tapaan kuljettaa tarinaa. Jatkanen kaikista huolimatta seuraavaankin osaan jossakin vaiheessa, mutta taidan pitää muutaman viikon tauon ja lataan Marcel Proust -akkuja.

Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa I Swannin tie (Combray)

Suomentanut: Pirkko Peltonen ja Helvi Nurminen

Sivumäärä: 245(liitteineen)

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1968

Nuoren mielen tunnemyrskyssä. Marcel Proust on yksi arvostetuimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen tuotantoonsa suhtaudutaan melko ristiriitaisestikin ja esim. tämä kirjasarjan ensimmäinen osa suomennettiin vasta viisikymmentävuotta ilmestymisen jälkeen. Kadonnutta aikaa etsimässä on kolossaalinen kymmenen kirjaa käsittävä sarja, joka sisältää miltei 3700 sivua. Aikanaan Proust kirjoitti kirjat pikkuhiljaa vuosien saatossa (1908-1922) ja todennäköisesti tämä onkin hänen elämäntyönsä. Aiheissaan kirjailija koskettelee ajalleen vähemmän suosittuja ja miltei tabujakin puheenaiheita. Teksteissä vilisee henkilöhahmoja joille on olemassa todelliset esikuvat, ja todellisiakin ajan hahmoja omilla nimillään niistä on löydettävissä (esim. Anatole France ja Victor Hugo). Tarkoitukseni on siis lukea koko Kadonnutta aikaa etsimässä sarja, joten on siis luontevaa aloittaa ensimmäisestä osasta. Kommentoin lukemisiani todennäköisesti siis jatkossakin.

 

Kuvassa keikaroiva ja velmuileva poikajoukko vuodelta 1894. Alimpana itse Marcel Proust. Lähde Wikipedia.

Kadonnutta aikaa etsimässä ensimmäinen osa Combray käsittää nuoren pojan intensiivisiä havaintoja suvustaan ja perheestään Combray nimisessä paikassa Ranskassa. Nimetön nuorimies kärsii unettomuudesta ja elää murrosiän kasvuvaihetta. On vaikea sanoa kuinka normaalikoppaisia hänen ajatuksensa ja pakkomielteensä ovat, mutta äiti ja muutkin naiset tuntuvat olevan keskeisessä asemassa hänen fantasioissaan. Veikkaisinpa että neuroottinen mielenlaatu saattaisi tulla kysymykseen. Kieltämättä hänen tarkat havaintonsa ovat mielenkiintoisia ja syvällisiäkin, erityisesti estetiikan suhteen ne ovat hyvin vivahderikkaita ja jopa analyyttisiä. Pojan terävänäköisyys esimerkiksi isovanhempien suhteen on hämmästyttävää ja samalla tunnemaailman monimutkaisuus jopa ahdistavaa. Tokihan osa näsitä pojan ajatuksista vaikutti itsellenikin lapsuudesta tutuilta, mutta enpä voi myöntää olleeni näin "kompleksinen". Itseäni ilahdutti erityisesti ympäristön, kuten luonnon, maiseman ja ylipäätään säätyläiselämän kuvaaminen.

Koska loput ovat usein kirjojen parhaiten mieleen painuvia osia, korostui tässäkin tarinassa loppua kohti lisääntynyt surumielisyys ja niinpä Proust alkoi kuljettaa viimeisillä sivuilla tarinaansa menneessä aikamuodossa. Tästä voisikin heittää arvauksen että tarinan poika ei välttämättä kokenut yhtä hohdokkaina Combrayn jälkeen realisoituneita tapahtumia.  Swannin tie (combray) -kirjaa voisi luonnehtia hyvinkin pitkään ja tapahtumia voisin tähän referoida, mutta lienee parempi idea jos sen itse lukee. Allekirjoittaneelle oli yllätys että kirja oli kuitenkin melko helppo lukea.

Marcel Proustin kieli on rasittavan koukeroista ja monimutkaisen tuntuista. Lauseet ovat pitkiä ja raskaasti rytmitettyjä. Lisäksi kapaleet ovat pitkiä, eikä selkeitä kappalejakoja edes ole. Käytännössä teksti on siis likimain yhtenä pötkynä. Itseäni ei huojentanut loppuliitteissä olevat referaatiot sivujen tapahtumista. Vaikka Swannin tie (Combray) oli melko raskasta luettavaa, niin mielestäni kirja oli lukukelpoinen ja hyväkin. Jos mielii lukea tämän kirjan ja (luultavasti) ymmärtää sitä, kannattaa olla selkeässä ja hyvin levänneessä mielentilassa. Voin hädin tuskin kuvitella sitä urakkaa, johon kääntäjät ovat antautuneet teosta suomentaessaan. Epäilemättä Kadonnutta aikaa etsimässä on yksi maailmankirjallisuuden keskeisistä teoksista.