Stephen King - Tohtori Uni

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

Sivumäärä: 527

Kustantaja: Tammi

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Kuolemattomuuskin on työlästä. Pitkän linjan kirjailija Stephen King on julkaissut kauhukirjallisuutta jo 70-luvulta lähtien ja ollut varsin tuottelias. Hänen tahtinsa on ollut ajoittain niinkin kovaa, että on tämän vuoksi julkaissut myös salanimellä. Tähän mittavaan tuotantoon mahtuu muutamia todellisia nykykirjallisuuden kauhuklassikoita. Näistä mainittakoon Uinu uinu lemmikkini, Carrie, Painajainen ja Se. Mielestäni kuitenkin kaikista tärkein Kingin kirjoista on Hohto, joka julkaistiin englanninkielisenä jo vuonna 1977. Tässä vaikuttavassa kirjassa on kauhua, jännitystä, psykologiaa ja paljon muutakin. Kirjasta tehtiin aikoinaan myös ristiriitaisen vastaanoton saanut elokuva, jota tähditti hullunkatseinen Jack Nicholson. Itse muistelen lukeneeni Hohdon joskus 80-luvun lopussa, joten pitää pinnistellä kun yrittää muistella edes hitusia sen tapahtumista. Tätä sotkee myös katsomani elokuva, joka ei muistaakseni ihan samanlaisia vaikutelmia tarjonnut. Stephen King kertoo Tohtori Unen saatteessa ihmisten kyselleen paljon mitä Danny "Dan" Torrancelle myöhemmin tapahtui. Niinpä kirjailija päätti antaa kysymykseen vastauksen ja kirjoitti Tohtori Unen. Päätin siis lukea tämän Hohdon jatko-osan, joka on siis yksi uusimmista King -kirjoista.

Vuodet ovat vierineet ja hotelli Overlook on vain pahan unen tapainen muisto, joka kummittelee silloin tällöin Danny Torrancen mielessä. Danny on kasvanut aikuiseksi ja alkanut seurata elämäntavoillaan isänsä Jack Torrancen jalanjälkiä. Humalanhuuruiset illanvietot ja aamut jolloin herää muistamattomana, kuhmuilla ja verissäpäin naisten luota. Dannyn on yrittänyt kovasti dempata ryyppäämällä ahdistavaa lahjaa (hohtoa), joka ei kuitenkaan mihinkään täysin katoa. Kuitenkin eräs edellämainitun kaltainen aamu saa Dannyn kääntämään suuntansa elämässä. Vaikka vuosituhat on vaihtunut, kaksoistornit romahtaneet ja maailma on tyystin toisenlainen kuin 70-luvulla, pitää tietyt asiat tehdä kuten aina ennenkin. Mies turvautuu siis aa-kerhon apuun ja alkaa ottaa tukihenkilönsä avulla vaivalloisia askeleita raittiuden maailmaan.

Danny onnistuu ryhdistäytymään ja pääsee käyttämään vaimentunutta lahjaansa eräässä saattohoitokodissa, jossa hän ohjailee kuolevat ihmiset turvallisesti rajan toiselle puolelle. Samaan aikaan hän alkaa saada voimistuvia viestejä nuorelta tytöltä, joka asuu itärannikolla. Nämä välähdykset muistuttavat osin näitä lapsena saatuja telepaattisia viestejä. Niinpä tyttö alkaa esim. kirjoitella Dannylle viestejä liitutauluun. Eikä Danny tuolloin tiedä kuinka tärkeä suhde hänelle ja Abralle (siis tarinan tyttö) kehittyy.

Stephen King jatkaa ja laajentaa upealla tavalla Hohdon tapahtumia sisällöllisesti aivan uudeksi monipuoliseksi tarinaksi. Tosin jollain tavalla jopa ahdistavammaksi ja uhkaavammaksi. Kuvaan ilmestyy eräänlaiset ihmisestä periytyvät parasiitit, jotka metsästävät hohtavia ihmisiä. Koska voimakkaimmat hohtavat ihmiset ovat lapsia ja nuoria, ovat nämä näin ollen pahimassa vaarassa. Kaikesta tekee vielä karmeampaa se että uhria pitää kiduttaa että siitä saa kaiken "höyryn" irti. Nämä kammottavat epäihmiset ovat pukeutuneet karavaanareiden valheelliseen viittaan, jossa he ovat vaeltaneet vuosisatojen halki - ensin vankkurein ja sitten Winnebagoineen. Miksipä kukaan epäilisi harmittoman tuntuisia mummukoita ja papparaisia jotka kruisailevat kolmeakymppiä tienpientareilla.

Tohtori Uni kasvaa loppua kohti yhdeksi parhaimmista King -tarinoista. Jopa aikuinen elämän parkkiinnuttama mieslukija onnistuu kokemaan jännityksen tunnetta ja jonkinasteista vastenmielisyyden tunnetta. Koska pelko on omalla kohdalla liioittelua, niin ehkä jonkinlainen ahdistus voisi paremmin asiaa kuvata. Yliluonnollinen osuus ei sinällään suuresti tee vaikutusta, mutta ihmiskohtalot ja maailman pahuus pysäyttää miettimään. Toisaalta tarinaa piristää autokruisailut ja jopa hieman kyyninenkin ihmisen, sekä nykymaailman kuvailu.

Joskus sanotaan että vanha koira ei opi uusia konsteja. Tämä ei ainakaan Stephen Kingin kohdalla pidä paikkaansa. Ainakin itse olen pannut merkille hänen kirjallisen kehityksensä, varsinkin näiden uusimpien kirjojen myötä. Koska tässä tarinassa nämä pahat Tosi solmun "demonit" on tuotu niin lähelle ihmisen muotoa ja olemusta, onnistuu eron jopa hetkittäin unohtamaan. Nämä höyryä imevät parasiitit esim. kuolevat ampumalla ja tarvitsevat myös ruokaa kuten normaali ihmiset. Ilmeisesti myös hissukseen vanhenevat. Ehkäpä tuhannen vuoden kuluessa. Ainakin itselleni tulee lukiessa vaikutelma, että kirjailija esittää asioita myös allegoriana lasten ja nuorten turvattomuuteen nykymaailmassa. Tiedostusvälineissä on kiinnitetty erityistä huomiota kadonneisiin lapsiin ja nuoriin, useinhan näiden taustoilla (varsinkin Yhdysvalloissa) on sieppaus tai henkirikos. Lapsen elämä on täynnä luottamusta vanhempiin ja muihinkin aikuisiin ihmisiin, jotka eivät valitettavasti aina ole luottamuksen arvoisia. Pahaa tapahtuu paljon ilman yliluonnollisiakin asioita. Lisäksi varsin terävänäköisesti King on ujuttanut mukaan myös vanhempien elintapojen usein periytyvän luonteen. Alkoholismia, väkivaltaa ja huonoja valintoja. Toisaalta jokaisessa ihmisessä piilee myös voima parannukseen.

Vaikka tarina on täynnä murheellisia ja synkkiäkin juonteita, on siinä myös omat herkät ja hienot hetkensä. Mielestäni kirjailija on ottanut askeleen kaunokirjalliseen suuntaan esim. kuvailessaan Dannyn ja kuolevan ihmisen hetkiä siirryttäessä ajasta iäisyyteen. Jotenkin näissä draamallisissa hetkissä onnistutaan siirtymään ajan ja tapahtuman ulkopuolelle ja yläpuolelle. Varsinkin hänen saatellessaan syöpäsairasta Abran mummoa, on eräänlainen jopa liikuttava ja pysähdyttävä "ajaton" hetkensä. Niinpä Tohtori Uni on kirja joka kiinnostaa kenties vieläkin suurempaa lukijakuntaa. Toki perus kingimäiset tarinankulut on teksteistä helpostikin löydettävissä, mutta onhan tämä lisäksi huikeaa ja edistynyttä kirjallisuutta. Helppolukuista, tuuletettua ja raikasta. Jopa uudelleen syntynyttä. Jos olet pitänyt Kingistä, niin pidät varmasti tästäkin. Vaikka et olisi pitänyt Kingistä aiemmin, voi tämä olla kirja josta pidät. Ei mitään pelkkää kioskipokkarikirjallisuutta.

Rudyard Kipling - Pedon merkki ja muita kauhuja

Suomentanut: Matti Rosvall

Sivumäärä: 254

Painos ja vuosi: - 1994

Imperialistisia kauhunovelleja. Vaikka kirjailija Rudyard Kipling on tullut tunnetuksi pitkistä romaaneistaan, Viidakkokirja, Kim ja muutama muukin - päätin lähteä tutustumaan häneen hieman eri reittejä. Pedon merkki ja muita kauhuja lähestyy kirjailijan tuotantoa lähinnä klassisen kauhun ja fantasian kautta. Useimmat näistä novelleista on käännetty vasta tähän pokkariin ja luulen että muutenkaan tämä ei ole lukijoille sitä tutuinta Kiplingiä. Kirjailija sai vuonna 1907 Nobelin kirjallisuuspalkinnon ja oli tällöin ensimmäinen englanninkielinen palkinnon saaja. Tässä pehmeäkantisessa pokkarissa on kaksitoista lyhyehköä novellia, joista osa on todella helmiä - osa taas jopa puisevia.

En viitsi alkaa näistä kaikkia käymään läpi, mutta kommentoin muutamaa niistä. Mielestäni parhaimmaksi nousee Aaveriksa(The Phantom Rickshaw 1885), joka kuuluu varhaistuotantoon. Tarinassa nuoren rakastuneen miehen elämä menee sekaisin kun häntä alkaa häiritä kuollut ex-tyttöystävä. Nainen ilmestyy riksa karavaaneineen aina tietyllä reitillä ja vannottaa Jackille ystävyyttä ja rakkautta. Omituista on se ettei muut näe riksoja, vaan huitelevat niiden lävitse ikäänkuin tyhjää vaan. Tässä tarinassa jää lukijalle vastuu päätellä onko kysymyksessä mielen sairaus vai todellinen henkilökohtainen kummittelu. Yllättävän trillerimäinen ja aistikias rymistely, joka ei sinällään tarjoa mitään erityistä ja vangitsevaa. Mieleen tulee englantilainen Hammer Horror elokuvatuotanto, joka voimiensa päivinä tuotti tämän kaltaisia kauhupläjäyksiä. 

Lasten tähden(They 1904) on omituinen ja mielenkiintoinen tarina sokeasta naisesta, joka elää upeassa kartanossa metsän siimeksessä. Hän rakastaa lapsia ja vaikka hän ei itse ole niitä saanut, hyörii hänen ympärillään suuri katras ujomman puoleisia veitikoita. Tarina etenee aavemaisesti ja herättää useitakin kysymyksiä. Ovatko lapset lainkaan eläviä vai ovatko jopa kummituksia? Toiseksi naisen hieman erikoinen uteliaisuus automobiilia kohtaan jää epäselväksi, mikä merkitys tälläkin oli? Itse en oikein tiennyt oliko nainen surullinen vai iloinen. Lasten läsnäolo nostatti itselleni lähennä haikeitakin mielialoja. Joka tapauksessa ehta yliluonnollisilla virityksillä varustettu kertomus. 

Kirjan avannut kertomus Pedon merkki (The Mark of the Beast 1890) ei noussut tarinoista kärkikastiin, mutta tarjosi silti mielenkiintoisen näkökulman ihmissusiin. Mitähän muut mahtoivat ajatella kaverin lisääntyvästä lihan himosta ja taipumuksesta pimeällä hiippailuun. Jotenkin tässäkin tarinassa lukijalle jää paljolti vastuu yliluonnolisuuden kokemuksesta. Itselleni tuli mieleen omituiset paholaisen poismanausriitit, mitä esiintyy roomalaiskatolisuudessa(tosin hieman tuunattuna). Miksi patsaan häväistys johti näinkin karuun muutokseen, joka ei silti kuitenkaan ollut peruuttamatonta. Olivatkohan sankarit syöneet torajyvän saastuttamaa leipää?

Pedon merkki ja muita kauhuja on tasapainoinen mutta hieman yllätyksetön novellikokoelma yli sata vuotta vanhoja sympaattisia (alkupäästään) jopa viktoriaanisia tarinoita. Läsnä teksteissä on Intian siirtomaa vaikutus ja muutenkin globaalimpi henki kuin voisi odottaa. Toisaalta Kipling asui eläessään useammassakin eri maanosassa ja koki elämässään useita vastoinkäymisiä, joten ihmekös tuo. Huomattavaa on että tekstien laatu vuosien saatossa muuttui hienostuneemmaksi ja pohdiskelevammaksi. Niinkin klassinen aihe kuin englannin utuiset nummet eivät juuri esiinny näissä novelleissa, mutta silti riittävän jännittävää ja koukuttavaa. Kannattaa lukea.

T. S. Eliot - Murha Katedraalissa

Suomentanut: Pertti Nieminen

Sivumäärä: 75

Painos ja vuosi: - 1985

Komedista pystyyn kuivanutta muinaistaidetta. Luin tuossa joskus aiemmin T. S. Eliotin näytelmän Cocktailkutsut, joka oli varsin lukukelpoinen kirja. Päätin täydentää hänen tuotannon tuntemustani tällä Murha Katedraalissa. Täytyy sanoa ettei ollut kaksinen paketti. Tämäkin runonäytelmä olisi mielestäni voinut jäädä syntymättä.

Näytelmä kertoo arkkipiispa Tuomas Becketin kohtalosta. Ympäristönä toimii arkkipiispan talo ja tuomiokirkko vuonna 1170. Ilmeisesti piispa joutuu poliittisen vehkeilyn uhriksi ja tulee murhatuksi katedraalissa, paikassa joka pitäisi olla pyhä ja siksikin turvallinen. Paikalla todistamassa ja tukermassa tätä draamaa on nippu kuorolaisia, sanansaattajia ja kiusaajia. Hampaattomat papit ovat kuin kanalauma, kun paikalle saapuu joukko ritareita aikeinaan riistää Tuomaksen henkiriepu. Vaikka näytelmän teeman pitäisi olla kauhistutava ja goottilainen, niin ei tämäkään puoli allekirjoittanutta lukijaa tavoita. Teatraalisuutta kirjassa piisaa, mutta siinä kaikki. Takakannen teksteissä ylistetään näytelmässä esiintyvää runon henkeä, mitähän ihmettä sekin tarkoittaa? Kaikesta päätellen näytelmä on historiallinen, mutta en tunne aihetta sen syvällisemmin.

Murha katedraalissa on aikansa elänyt ja nykylukijan tavoittamattomissa. Jos itse kuvittelisin meneväni katsomaan tätä paikalliseen teatteriin, ei siitä maksaminen sopisi omaantuntooni. Ilmeisesti Eliot tavoittelee tässä syvällisempiäkin sfäärejä ja voi olla että näytelmäkirjallisuuden ystävä näitä löytääkin. Mielestäni kaikessa jäykkyydessään lähinnä naurettavaa lukemista. Anteeksi Eliotin tuotannon ystäville, jo kuoleille ja myös eläville - ei kiitos.

Stephen King - Lohikäärmeen silmät

Suomentanut: Tapio Tamminen

Sivumäärä: 324

Painos ja vuosi: 1.painos - 1993

Prinssit ja lohikäärmeet. Stephen King on Mainessa syntynyt yhdysvaltalainen kauhukirjailija, jonka tuotanto on laaja, mutta hieman itseään toistava.  Olen lukenut ehkä jopa kymmeniä Kingin kirjoja sekä novelleja, joista useimmat ovat olleet ihan mukiin meneviä. Päätin lukea tämän Lohikäärmeen silmät siinä toivossa että löytäisin jotain uutta kirjailijasta. Osittain jotain uutta löysinkin, tosin myös vanhaa ja tuttuakin.

Tämä fantasiapainotteinen kauhutarina kertoo Delanin valtakunnasta ja sen kansasta, hallitsioista ja taruista. Keskeisinä hahmoina ovat Kuningas Roland, hänen poikansa Peter ja Thomas. Heidän suhteitaan ja elämäänsä sotkee ilkeä velho Flagg, joka on kummitellut lukuisilla eri nimillä jo useita vuosisatoja. Stephen King onnistuu kutomaan mielenkiintoisen ja viihdyttävän tapahtumien seitin perinteisellä tavallaan, tosin ehkä epätyypillisessä kontekstissa. Perinteisesti fantasiatarinat lepäävät hyvän ja pahan valtataistelussa, eikä tämäkään tarina tee poikkeusta. Koomisesti mieleeni tulee juuri jo ties monnennenko kerran katsomani Tähtien sota elokuvasarja. Näitä kumpaistakin yhdistää esimerkiksi hyvän ja pahan läheiset suhteet - jopa sukulaisuussuhteet. Koska tarinan punainen lanka on kohtalaisen yksinkertainen, ei kannata paljastella suuremmin juonta. Jotenkin jää kuitenkin sellainen tunne että hyvyys on katoavaista ja paha palaa aina takaisin muodossa tai toisessa. Hauska pointti sinällään on se että Randall Flagg niminen henkilö esiintyy myös Musta torni -sarjassa ja ilmeisesti muutamassa muussakin, liekö jotain tekemistä keskenään - vai kierrättääkö King laajemminkin näitä nimiä kirjoissaan muuten vaan? Ainakin usein tarinoiden tapahtumapaikat ovat samoja.

Lohikäärmeen silmät -kirjassa King ei pysty parhaimpaansa, mutta oivallinen välipalakirja se on. Jos vertaan tätä esimerkiksi Kalpeaan aavistukseen tai legendaariseen Painajaiseen, jää se valovuosia jälkeen monessakin suhteessa. Ilmeisesti kirjailija on omimmillaan pelkistetyn kauhu-kirjallisuuden tuottamisessa. Vaikka monet kirjat ovat päässeet valkokankaalle asti, eivät ne ole silti koskaan haastaneet näitä alkuperäisiä kirjoja. Suurin kiitos Kingille siitä, ettei hän yritä liikaa mystifioida ja tekotaiteellistaa kirjojaan - helppoa ja mukavaa luettavaa.