Marcel Proust - Kadonnutta aikaa etsimässä osa III Rouva Swannin ympärillä

Suomentanut: Inkeri Tuomikoski

Sivumäärä: 286

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1979

Taiteellista ja saivartelevaa ranskalaista rakkautta. Olen päässyt tässä Marcel Proust luku-urakassa jo Kadonnutta aikaa etsimässä sarjan kolmanteen kirjaan Kukkaan puhkeavien tyttöjen varjossa 1. Rouva Swannin ympärillä (melkoinen sanahirviö). Nämä Proustin kirjat tähän mennessä eivät ole saaneet aikaan suuria riemun kiljahduksia, joskin ne ovat kieltämättä kehittäneet keskittymiskykyä ja luetun ymmärtämistä. Tämä kirjasarjan kolmas jakso suomennettiin vasta vuonna 1979, joten eipä tälläkään taidekirjalla ole mitään kiirettä ollut saapua (epäkaupallisuudessaan) Suomen markkinoille.

Tarina käynnistyy kertojan diplomaatti-isän hyväksyessä tämän kirjailijan uravalinnan, johon isä aiemmin on suhtautunut nihkeästi. Jotenkin tuntuu siltä että ilo saavutettuun päämäärään on suhteellisen vaatimaton, koska ilmeisesti pojan luomisvoimaa torppaa sydämen asiat ja rakkaus. Poika alkaa pikkuhiljaa päästä Swannien suosioon ja niinpä hänelle järjestyy myös mahdollisuus aloittaa vierailut Swannien talossa. Kertoja on siis tulisesti rakastunut (tai ainakin luulee niin) Swannien tyttäreen Gilbertteen, joka vaikuttaa lähinnä leikkivän kertojan kanssa. Koska nämä ylhäistäkin vieraskuntaa pursuilevat kohtaamiset alkavat Gilberteä lähinnä kyllästyttää, alkaa hän käyttäytyä halpamaisesti tai ainakin väheksyvästi kertojaa (poikaa) kohtaan. 

Huvittava kurjositeetti on tämä omituinen ja hieman epäselväkin kirjailija Bergotte, josta ei saa selvää onko hän kuuluisa tai ylipäätään hyvä kirjailija. Ainakin häneen suhtaudutaan hyvin ristiriitaisesti. Kertoja itse ei ainakaan osaa katsoa Bergottea ylöspäin, vaikka useat muut (ainakin näennäisesti) tekevät niin. Muutenkin tapaamisilla kohtaavat merkittävät ja jopa kuninkaalliset henkilöt, joihin kertojalla on etuoikeus tutustua.

Nämä estetiikkaa pursuilevat tajunnan virtaukset ovatkin kirjan keskeinen ja kantava voima. Proust leikittelee taas kertojan mielenmaisemissa, joissa risteilevät rakkauden tunteet, ylpeys, jahkailu, haikailu ja moni muu asia. Itselleni kertoja antaa lähinnä pöljän vaikutelman, kuinka saivartelulla ja tyhjän itkemisellä hän lyö vain päätään seinään. Toisaalta näitä viekkaastikin käsiteltyjä itsensä tutukiskelutilanteita on ehkä jopa huvittavaa lukea, ja kaiken lisäksi näissä paljastuu rakkauden patologia (sikäli kun kyseinen suhde on alun alkaenkin tuhoon tuomittu). Kun kertojan mieli ja itsetunto on nujerrettu (toisin kun hän itse luulee), alkaa jo seuraavan vaiheen alustus ja suunnittelu - eli haikailut lorvailumatkalle Balbeciin.

 

Jopa ärsyttävyyteen asti tutuksi tuleva näkymä kirjan sivuille, koko tekstissä ei yhtään ilmaa (kappalejakoa).

Rouva Swannin ympärillä on kuten aiemmatkin kirjat, yhtä puuduttava ja "vähän edistyvä". Tuntuu siltä, ettei tarina etene millään ja aihemaailmaltaankin tämä osa on jotenkin turruttava. Jos edellisissä jaksoissa oli muutamia kappaleen vaihtoja ja jopa lukukin, niin tämä on totaalisen yhtäjaksoinen. Erikoinen tapa Proustilla tehdä tarinan lauseista ja sisällöstä kompleksinen. Jotenkin vaikuittaa siltä että lukuelämyksen vaikeus on kirjan itsetarkoitus. Jos näihin haasteisiin tahtoo tarttua, niin kaipa näistä jotain jää käteenkin. Pitänee siirtyä loppuvuoden aikana jatko-osiin.

André Gide - Pastoraalisinfonia

Suomentanut: Reino Hakamies

Sivumäärä: 155

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 2.painos - 1948

Huijari vai aidon rakkauden lähettiläs. André Gide (1869-1951) oli tunnettu ranskalainen kirjailija ja runoilija, joka oli varsin tuottelias. Hänen teoksiaan on suomennettu muutamia, joista tunnetuimpia on ehkäpä Vääränrahantekijät ja juuri tämä Pastoraalisinfonia. Kirjailija sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Löysin tämän Delfiini-sarjan painoksen pohjoisesta, eräältä kirpputorilta aivan hiljattain.

Pastoraalisinfonia on kertomus sveitsiläisen pappismiehen ja nuoren Gertruden välisestä suhteesta. Gertrud on jostain syystä sokea ja on ollut sitä jo ilmeisesti syntymästään asti. Niinpä tarinan näkevä minämuodossa kertova pastori ottaa tytön hoitoonsa ja alkaa pitää hänestä maallisella tavalla "hieman liikaakin". Tämä tuohoisaksi osoittautuva ihmissuhde on täynnä itsepetosta, kaunisteltua valhetta ja ehkä jossain mielessä hyväksikäyttöäkin. Onko pappi huijari ja oman himonsa valloissa, liekö hänen mielensä syövyttänyt vanha vihtahousu? Toisaalta kertomus valottaa oivallisesti ja uskottavasti sokean ihmisen pimeyden maailmaa, josta on vaikea selvitä ilman lujaa toivoa ja mielikuvitusta. Voihan olla myös niinkin, että jos ihminen saa lahjaksi kyvyn jota ei ole koskaan omistanut - saattaa siitä muodostua pikemminkin kirous kuin siunaus. Ainakin näkevän ja sokean maailma on hyvin erilainen, sokea kun luottaa enemmän muihin vaistoihinsa. Kuka sitten torpedoi kenenkin elämää, jää lukijan oman pohdinnan varaan. Tässä sinfoniassa on mukana paljon kritiikkiä näennäismoraalia kohtaan, joka on tuttua myös saman aikakauden Gerhart Hauptmannin kirjasta Soanan kerettiläinen.

Mielestäni kirja on kieltämättä ajatuksia herättävä, tosin jotenkin "vanhan aikaisen" tuntuinen. Käännöstyö on tänäpäivänäkin lukukelpoista ja ymmärrettävää. Hassua kyllä tämä sokean ihmisen teema oli yhdessä Pirandellonkin novellissa, jonka juuri vasta luin. Ilmiselvä tiedostamaton aasinsilta. 

Pastoraalisinfoniasta on tehty myös elokuva, jota en tietenkään ole koskaan nähnyt. Toisaalta Pastoraalisinfonia on myös Beethovenin kuudennen sinfonian nimi, joka julkaistiin vuonna 1808. Kirja saattaa olla epäviihteellisyydessään hieman puisevakin, mutta joka pitää tällaisista psykologisista kirjoista - pitää varmasti tästäkin. Itse pidin kelvollisena, mutta en mitenkään loistavana. Kuitenkin laatukirjallisuutta.