Agatha Christie - Esirippu

Suomentanut: Anna-Liisa Laine

Sivumäärä: 215

Kustantaja: WSOY

Painos ja vuosi: 1.painos - 1976

Mihin kakki lopulta päättyy. Olen tässä lueskellut muiden blogikirjoituksia Agatha Chritien kirjoista ja huomannut, että kuinka monta lukemaani kirjaa olen uohtanut. Toisinaan tarttuessani kirjaan huomaan jossain vaiheessa lukeneeni sen aiemmin. Christien kirjoissa on todennäköisesti useitakin sellaisia. Päätin lukea Hurjan Hassun Lukijan haasten innoittamana taas jotain Poirotia. Tämä Esirippukin on odotellut hyllyssäni jo parisen vuotta, joten eiköhän ole aika siitäkin tomut pois pölistellä. Taidan osallistua Christie haasteeseen muutamalla muullakin kirjalla, kunhan vuosi edistyy syksyyn ja sitten talveen. Lisäksi tällä kirjalla on oivallista osallistua myös pian päättyvään dekkariviikkoon.

Esirippu julkaistiin vain hetki ennen Agatha Christien kuolemaa vuonna 1975. Se oli kirjoitettu jo sotien aikana 40-luvun alussa, mutta lepäillyt kassakaapissa odottaen otollista ja oikeaa julkaisuajankohtaa. Tämä Esirippu päättää Hercule Poirotin loisteliaan ja värikkään rikostutkijan uran.

Esiripun tapahtumat sijoittuvat Stylesin kartanoon. Paikkaan josta Poirotin "jutut" saivat alkunsa, olisi myös oivallista päättää vuosia kestänyt tutkijantyö. Poirotin kunto on iän karttuessa heikentynyt ja hän potee pahoja niveltulehdusvaivoja ja sydänoireita. Hän kutsuu ystävänsä Hastingsin kartanoon, koska epäilee että pian olisi tapahtuva henkirikos. Lähtökohtaisesti epämääräisessä ja paljon kysymyksiä herättävässä tarinassa kiteytyy Poirotin ura Grande Finaliin. Kartanoon on taas kerran ahtautunut useita ihmisiä, pariskuntia ja epäilyksen alaisia.

Poirot on luonut Hastingsille vaikutelman että hän ei pärjää ilman tämän korvia ja silmiä. Kuitenkin kaikesta päätellen veteraanitutkijan kunto ei ole ihan niin huono miltä aluksi vaikuttaa. Hastingsin keskittymistä sen sijaan häiritsee hänen apulaistutkijatyttärensä mieskuvio. Terävästä älystään huolimatta tytär Judith on ilmiselvästi rakastunut renttumaiseen Majuri Allertoniin, eikä Hastingsilla ole taitoja tai mahdollisuuksia tähän suuremmin vaikuttaa. Samaan aikaan Eversti Luttrellin vaimo joutuu vahingossa ammutuksi (jääden kuitenkin henkiin). Pian tämän jälkeen kartanon omistajan, tutkija Franklinin vaimo myrkytetään ja Poirotin kunto yhä heikkenee. 

Kapteeni Hastings ei tässä tapauksessa ole kenties parhaimmillaan ja hänen älynystyränsä ovat jotenkin hyytyneet. Tuskaisesti hän kuitenkin yrittää kulkea Poirotin vihjailemalla ja viitoittamalla tiellä, toisin sanoen ratkaista lukijallekin pitkään "hankalana" säilyvän rikosmysteerin. Asetelma on sikäli kummallinen että rikoksen oletetaan ja odotetaan tapahtuvan pelkästään intuition perusteella. Kuinka siis alkaa tutkia tapahtumatonta rikosta? Kuitenkin loppupeleissä tarinasta kehkeytyy mielenkiintoinen ja viihdyttävä tapahtumasarja, jossa noudatetaan syy- ja seuraussuhteita, sekä perinteisen turvallisia englantilaisen dekkarikirjallisuuden juonikuvioita.

Kirjan loppuratkaisu hahmottuu hieman epätyypillisesti vasta kirjan epilogissa. Tämän on kirjoittanut Poirot itse ja sen luovuttaa hänen lakimiesneuvonantajansa Hastingsille neljäkuukautta Poirotin kuoleman jälkeen. Tässä lopulta selkiytyy mitä kartanossa tapahtui ja miksi. Tarina itsessään on kirjoitettu 1. persoonassa ja se nähdään kapteeni Hastingsin silmin.

Huomasin lukiessani taas kiinnittäväni huomioni melko vähäisiin ympäristön kuvauksiin. Toisaalta kuten aiemminkin ihmisten ja itse tapahtumien kuvaukset ovat seikkaperäisiä, ohjaten lukijaa oikeille tai väärille raiteille. Christien taito ja taipumus on tönäistä lukijaa ilmeisyyden ja stereotypioiden mukana ojasta allikkoon, kunnes rikoksen tekijäksi paljastuu lopulta kaikista vähiten todennäköinen henkilö. Hiljattain tuli kuluneeksi 125 vuotta kirjailijan syntymästä ja pian tulee kuluneeksi 40 vuotta hänen kuolemastakin. Kyllä nämä "rikossadut" toimivat yhä tänäpäivänäkin ja todennäköisesti vielä kaukana tulevaisuudessakin. Hänen laajassa tuotannossa on vielä paljon luettavaa, joten monta tarinaa on vielä jäljellä.

Ari Paulow - Päästä meidät pahasta

Kirjailija: Ari Paulow

Sivumäärä: 384

Kustantaja: LIKE

Painos ja vuosi: 2.painos - 2006

Pieniä ja suurempiakin kuvioita. Ari Paulow on oululais-kempeleläinen kirjailija, jonka tuotanto on lähinnä dekkaripainotteinen. Hän on tosin viimevuosina kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Keskeisempänä tuotannossa on kuitenkin  nämä Jesse Hackman etsiväkirjat, joita on julkaistu jo yli kymmenen vuotta. En ole aiemmin lukenut Paulowin kirjoja, vaikka niitä on itselläni signeerattuinakin. Olen siis tavannut kirjailijan ja kannatan hänen tuotantoaan jo paikallisuudenkin vuoksi. Päätin lukea tämän kolmannen Hackman-sarjan kirjan Päästä meidät pahasta.

Tarina sijoittuu Ouluun ja Kempeleeseen, siis kirjailijalle hyvin tuttuun ympäristöön. Erään kempeleläispohatan tytär siepataan ja hänestä vaaditaan lunnasrahoina 250000 euroa. Pohatta palkkaa Jesse Hackmanin selvittämään tytön katoamista ja tästä käynnistyy melko mutkikkaaksikin äityvä rikosseikkailu. Oulun alamaailman (kuvitteelliset) kovanaamat tulevat tutuksi ja itsellenikin tutut paikat vilahtelevat teksteissä tuon tuostakin. Oikeastaan tämä onkin kirjan yksi viihdyttävimpiä puolia. Torinranta, Tietomaan parkkipaikka, Jumprun pubi, Heinäpää, Sarkkiranta yms. Tarina on pullollaan myös rentoa läpänheittoa, joka ei kuitenkaan puristu eetteriin häiritsevän läyhäkkäästi.

Koska juonessa on pohjimmiltaan peruskuviot ja -elementit, en ala sitä sen suuremmin availemaan - pilaisin vain jonkun lukukokemuksen. Kuitenkin aina jossain vaiheessa lukemista esittää itselleen muutaman kysymyksen. Onko tapahtumat uskottavia? Onko kirja viihdyttävä? Eteneekö juoni loogisesti? Ja lopulta kannattaako tai kannatiko kirja lukea? Kaikki edellä mainittu toteutui valtaosin, paitsi tuo uskottavuus. Esim. ainakaan itse en suunnittelisi yhtäkkiä pikahäitä, jos siskoni aivot olisi juuri ammuttu seinille. Lopulta myös tarinan suuruus kasvaa James Bond -mittasuhteisiin, joka täällä koleassa pohjolassa tuntuu lähinnä pompöösiltä. Eipä sillä, alkusivulla väitetään kirjan perustuvan löyhästi tositapahtumiin. Miltä osin ja kuinka paljon, sitä ei (onneksi) voi tietää? 

Päästä meidät pahasta on hyvin kirjoitettu dekkari, jonka seurassa pari iltaa vierähtää kivasti. Teksti on hyvin jäsennelty ja kronologia on selkeää. Rikollisten motiivit, mielen ja tekemisen  logiikka toimii kuten voisi todellisuudessakin uskoa. Epäilemättä tapahtumille ja tekijöille on omat esikuvansa. Rosvot vierailevat aivan tuossa naapuriteillä, joten pistää miettimään onko tämä lähiympäristö todellisuudessakaan mikään lintukoto. Hyllyssäni odottaa myös tuo Khilafa!, jonka luen kenties vielä tämän vuoden kuluessa. Ainakin tämä kirja kannatti lukea.

Christian Rönnbacka - Rakennus 31

Kirjailija: Christian Rönnbacka

Sivumäärä: 335

Kustantaja: Bazar

Painos ja vuosi: 1.painos - 2014

Siasta ei saa saksanpaimenkoiraa tekemälläkään. Päätin tarkastella hetken myös tämänpäivän suomalaista dekkaritarjontaa ja tarttua tähän Kirjasähkökäyrän arvontavoittokirjaan (signeerattuun) Rakennus 31. Kiitos vielä kerran voitosta. Christian Rönnbacka on melko tuore dekkarikirjailija, enkä ole hänen kahta ensimmäistä kirjaa lukenut. Kirjailija on kotoisin Evijärveltä Etelä-Pohjanmaalta, notta tiedossa siis vähän murre sanastoa. Itselleni ei tule sen suurempaa hätää koska olen asunut aikoinaan myös alueella ja tunnen jonkin verran murretta. Onkin mielenkiintoista nähdä kuinka paljon kirjailijan tausta on vaikuttanut sisältöön ja uskottavuuteen.

Rakennus 31 sijoittuu Uudenmaan maakunnan alueelle ja lähinnä pieneen ja idylliseen porvooseen. Valitettavsati en ole itse koskaan siellä käynyt, mutta olen muuten tietoinen paikasta. Tarina käynnistyy Porvoon lähistön metsköistä löytyvillä tyhjillä hautakuopilla, joista paikallinen poliisi (yllättäen) kiinnostuu. Pian löytyykin ruumis ja tutkinta saa aivan uutta potkua. Ruumis tunnisetaan pian paikalliseksi performanssi- ja maalaustaiteilijaksi, joka nauttii taideapurahasta ja residenssistä. Kaikenkaikkiaan ympärillä hyöriikin persoonallisten poliisisetien lisäksi myös muutama rikollislahkolainen.

Rikollislahkon johtaja Master yrittää jäljitellä lähinnä Jeesuksen loppuvaiheita ja tätä aputytöt yrittävät orjallisesti kuvata nettiin. Vaikka lahkon jutuissa on paljolti mukana kristillisiä piirteitä, on se silti pikemminkin jokin verta, hikeä ja pornoa tihkuva taideteos. Tapahtuma paikka - Nikkilän vanha mielisairaala on sen sijaan mehukas ympäristö rikostarinalle, jos ja kun sen osaan hyödyntää.

Päähenkilö rikospoliisin komisario Antti Hautalehto alkaa joukkoineen tutkimaan rikosta, joka lopulta näivettyy muutaman pikkurikoksen ja lieveilmiön myötä olemattomiin. Superhetero Hautalehto onnistuu varmasti jutuillaan säikyttämään "miesallergiset" lukijat, tai ainakin saa sapen kiehumaan. Toisaalta sama reteä sanailu tarttuu myös kertojaan, joka onkin sitten asia erikseen. Vaikka näissäkin lukuisissa miehistökeskusteluissa on omat hauskatkin juttunsa, alkoivat ne ainakin itseäni hieman kyllästyttää.

Sinällään tarina on ihan lukukelpoinen ja siinä on omat hetkensä. Koska dekkareista ei kannata liikoja paljastaa, on parempi että jättää liialisen juonen ruotimisen sikseen. Kirjailija ja päähenkilö ovat kumapainenkin Pohjanmaalta ja maanviljeliäperheestä, joten tuntevat varmasti hyvin toisensa. Itseäni mietitytti muutamassa kohdassa, olisiko kysymyksessä jonkinlaisia "epäuskottavuuksia". Esimerkiksi alkaisiko rikospoliisi tutkia täydellä teholla pelkkiä kuoppia metsässä? Ruumishan löytyi vasta viimeisestä kuopasta. Rasahtaako tuoreen kallon kappale keveähkön naisen kantapään alla palasiksi? Se on nimittäin erittäin kestävää ainetta. Säilytetäänkö arkaluonteisia potilastietoja hylätyssä ja autioituneessa talossa? Ainakin omasta tiedostani ne arkistoidaan varsin huolellisesti. Näitä pieniä kysymysmerkkejä oli muitakin, mutta jos tuo ei vaikuta tarinaan suuremmin niin kyllä nämäkin voi nielaista.

Rakennus 31 on kolmas ja toistaiseksi viimeinen kirja Rönnbackalta. Mietin että josko lukisi kuitenkin ne kaksi aiempaakin. Ainakin tämä on nopeasti parissa illassa luettu, joten taitavat olla ne edellisetkin. Jos pitää suomalaisesta dekkarikirjallisuudesta, pitää myös todennäköisestä tästäkin. Olen huonompiakin kirjoja usein lukenut. Tämä oli siis vuoden viimeinen lukemani kirja ja ihan viihdyttävä sellainen.

Pauli Rintahaka - Jumalattomat

Kirjailija: Pauli Rintahaka

Sivumäärä: 125

Kustantaja: Omakustanne

Painos ja vuosi: Elisa E-kirja 2014

Kyllähän se joulu sieltä tulee, jos ei muuten niin kilon paloina! Olen jo kauan aikonut lukea jotain netin kautta tai esim. E-kirjana. Koska näihin joutuu jonkinverran näkemään vaivaa, en ole saanut aikaiseksi. Nyt sitten päätin ottaa härkää sarvista ja valita jonkun palvelun ja kirjan. Päädyin kirjailija Pauli Rintahakaan ja hänen Jumalattomat -kirjaan. Koska kyseinen kirja on ns. omakustanteinen ja sitä ei ole prässätty minkään suuremman kustannusyhtiön myllyn lävitse, odotin tietynlaista kotikutoisuutta.

Tarinan tapahtumat sijoittuvat valtaosin mielisairaalaympäristöön ja tarinan päähenkilö on Jarmo (Jamppa) Nevala, joka on joutunut hoitoon jonkin psykiatrisen sairauden tai häiriön vuoksi. Sairaalassa Jarmo tapaa pari mielenkiintoista henkilöä, sairaseläkkeellä olevan Komisarion ja Minna Virtasen. Tämän kaiken ympärille rakentuu juonellisesti lähinnä dekkaria muistuttava kudelma, joka on kerrottu osittain 1.persoonassa ja osittain 3.persoonassa.

Mierlestäni Jumalattomat ei ole ainoastaan dekkari, vaan miltei heti alusta lähiten se on jotenkin laajempi tarina. Lähes kaikkien tarinan keskeisten henkilöiden taustoilla on ankea lapsuus ja surkeat ihmissuhteet. Vaikka (kuten kaikissa dekkareissa) tässäkin kirjassa tapahtuu henkirikos tai henkirikoksia, nousee rinnalle muutamia muitakin juonilinjoja ja sivujuonteita.

Jarmo Nevalalle on kehitynyt jo pidemmän ajan kuluessa vähintään keskivaikea, ellei jopa vaikea psyykkinen sairaus. Hän elää myös omassa pienessä päänsisäisessä maailmassa, jossa on mielenkiintoisia jopa jumalhahmossa ilmentyviä "taruolentoja". Nämä Goranit ja Gööranit ovat osaltaan rakentamassa ja luomassa Jampalle kyseenalaisia ajatusmalleja ja toimintatapoja.

Jarmo tutustuu mielisairaalassa siis Minna Virtaseen, joka onkin mielenkiintoinen tapaus. Nuori nainen on kaikessa kylmäkiskoisuudessaan omaa luokkaansa, eikä jätä vähäisintä jälkeä tarinaan saati lukijaan. Komisario sen sijaan lienee hyvin klassinen esimerkki itsensä työllä väsyttävästä juoppoutuvasta suomalaisesta miehestä, joka ei keski-iän kynnyksellä jaksa eikä osaa käsitellä tunteitaan - eikä hallita elämää.

Jumalattomat on tarina joka voisi olla totta, ainakin periaatteessa. Vaikka henkilöt ovatkin hieman karikatyyrisiä, ei tämä haittaa ainakaan itseäni. Päinvastoin tässä onkin oma kerronnallinen voimansa ja se antaa tietynlaista potkua hommiin. Koska juonen aallonharjoilla tarjoillaan myös verta ja peräsuolenpätkiä, voi tämä herkempää lukijaa kauhistuttaa. Pauli Rintahaan kirjoitustyyli on hieman paasaava ja kiihkeä, joka kehittyy parhaimmillaan kyyniseksi ja sarkastiseksi ts. hirteishuumorillisen hauskaksi - jopa ihmismielen tutkielmaksi. Tarinan ihmiset ovat näin ollen itsekin kiihkeitä ja näiden väliset tapaamiset sekä keskustelut räjähtävät tiettyyn välittömyyteen, joka antaa vaikutelman "hälläväliä" elämänasenteesta.

Lukiessani Jumalattomia olen positiivisesti yllättänyt. Teksti on varsin käsiteltyä ja muokattua, enkä sieltä löytänyt kuin kaksi kirjoitus- tai painovirhettä. Useinhan näitä löytää jopa keltaisenkirjaston kirjoista. On päivänselvää ettei kirjaa voi eikä kannata verrata maailmankirjallisuuden klassikoihin, mutta itse jollain hauskalla tavalla bongasin varsinkin nuista "julistuksista" kellarin kirjoittelijan. Tiettyä laadukkuutta löytyy myös lähihistroiallisista globaaleista ja yhteiskunnallisista (melko terävistäkin) piikeistä, jotka jättävät sopivasti tulkinnan varaa. Ehkäpä tämä kirja onkin liian "kirjava" upotakseen dekkari genreen, joka taas saattaa rajata lukijakuntaa. Siis kaksiteräinen miekka. Lisäksi hetkittäin näissä kiihkeissä vaiheissa tulee mieleen jopa tajunnanvirtaus.

Itseäni harmittaa näiden E-kirjojen saavuttamisen vaikeus. Ainakin vanhemmalle tai tietokonetta ja nettiä vähemmän käyttävälle henkilölle saattaa tulla teknisiä ongelmia. Harmi siksikin että tämäkin sopivasti omaleimainen kirja löytäisi tod. näk. useammin lukijansa. Vaikka Pauli Rintahaka ei välttämättä olisi mikään kassamagneetti kirjakustantajalle, niin huimasti hänessä on potentiaalia.  Ainakin monelta osin on taustatyötä tehty, joten asiatietoakin löytyy. Suosittelen tutustumaan.

Sjöwall & Wahlöö - Terroristit

Suomentanut: Margit Salmenoja

Sivumäärä: 332

Kustantaja: Karisto

Painos ja vuosi: 4.painos - 2005

Aina ajankohtaisia ja päivänpolttavia aiheita. Sjöwall & Wahlöön komisaario Beck-sarja on legendaarinen ja ehkäpä tunnetuin dekkarisarja Euroopassa - ainakin Pohjoismaissa. Näistä kirjoista tehdyt elokuvasarjat ovat tuoneet lisää tunnettavuutta ja tehneet hahmot tunnetuksi myös kirjoja lukemattomille ihmisille. Alun perin tämä sarja on kirjoitettu vuosien 1965-1975 välisenä aikana ja kirjat on suomennettu epäjärjestyksessä. Ostin likimain kaikki nämä kirjat vuonna 2005 kun tästä saatiin aika järjestyksessä oleva painos, tosin minulta jäi puuttumaan kolme kirjaa. Mies joka hävisi savuna ilmaan, Bussimurha ja tämä Terroristit. Näin ollen ostin hiljattain käytettynä tämän sarjan päätösjakson Terroristit paikallisesta kierrätyksestä. Kirja on sivumäärällisesti paksumpi kuin muut lukemani, eli yli kolmesataa sivua. Kirjasarjan kirjoittaminen päättyi Per Wahlöön kuoltua vuonna 1975, mutta Maj Sjöwall jatkoi kirjailijan uraansa vielä tämän jälkeenkin ja on vielä nykyäänkin aktiivisena.

Terroristit on kirja joka valaisee kylmän sodan aikaista maailmaa ja sen ongelmia.  Ruotsiin on tulossa valtiovierailulle amerikkalainen kuvernööri ja tämä aiheuttaa pään vaivaa Ruotsin poliisivoimille, kuinka turvajärjestelyt saataisiin aukottomiksi ja vierailu turvalliseksi. Tähän ongelmaan pureutuu kommisaario Beck ja hänen jo tutuksi tullut lähipiirinsä. Toiminnan keskiössä saa suuren roolin Gunvald Larsson, joka hoitaa tonttinsa taattuun fyysiseen tapaansa. Eikä merkityksessä jää paljon vähäisemmäksi muutamat muutkaan Beckin luottohenkilöt. Kirjoille tyypillisesti paljastetaan myös Beckin henkilökohtaisia ongelmia ja sosiaalisia kiemuroita, joilla henkilöistä saadaan rakennettua inhimillisempiä ja epätäydellisempiä. Toisaalta kirjailijaparivaljakon pureva kyyninen kritiikki "kansankotia" ja alati lisääntyvää kapitalismia kohtaan paljastaa myös heidän tuolloiset tarkoitusperät kansalaisten valistamisessa. Jotenkin tähän sarjan viimeiseen osaan on ladattu ehkä eniten kritiikkiä ylipäätään maailmanmenoa kohtaan. Kirjassa on kuitenkin jo hieman väsähtänyt tunnelma ja se keskittyy huomattavsti enemmän konttoreissa lonimiseen ja viranomaiskeskusteluihin kuin aiemmissa osissa. Itse kiinnitin huomiota Gunvald Larssonin ikään, joka tässä kirjassa olikin jo miltei viisikymmentä vuotta. Filmatisoinneissa Larsson on alun alkaen huomattavasti nuorempi. Näin ollen Beck ja Larsson ovatkin miltei samaa ikäluokkaa. Muutenkin ulkonäkökysymykset poikkeavat melkoisesti tästä näyttelijä kaartista, joka sittemmin on tullut tunnetuksi. Vaikka kirjan juoni tarjoaa pohtimista ja muutamia hauskojakin koukkuja, vaivaa siinä jotenkin koko ajan suurten linjojen tuoma ähky. Itseasiassa hieman tämä viimeinen muistuttaa jopa Bond-seikkailua, kaikkine pommeineen ja kiikaritähtäimineen.

Lopulta kirja ei juurikaan poikkea perus toimintakirjoista. Idea on rakentunut jokseenkin kauaksi perus dekkarimateeriaalista, joten kirjalta on tuha odottaa perinteistä salapoliisipläjäystä. Tarina lokalisoituu ajallisesti hetkeen ennen Suomen järjestämää ETYK-kokousta (1975), joten olisko niin että tuolloin oli muotiakin nämä massiiviset turvatoimia vaatineet tapahtumat ja tämä oliskin yksi kirjallinen tilaus tuolloiselle maailman tilanteelle. Nykyaikana terrorismi on muutunut jotenkin kokonaisvaltaisemmaksi ja tavalliseen ihmiseen kohdistuvaksi, tuolloin iskettiin merkittäviin ihmisiin hanakammin. Yhtä kaikki Terroristit on hieman erilainen Beck-tarina, mutta liekö tuo sitten huono vai hyvä asia. Jotenkin hieman kaupallisemman oloinen kuin muut Beckit. Suomennos on alkuperäinen ja siinä ei sinänsä moittimista. Olen lukenut kaikki muut Beckit, paitsi Bussimurhan ja Mies joka hävisi savuna ilmaan. Useat näistä olivat hyviä ja Roseanna oli ehkä paras. Tämä kyseinen kirja oli yksi huonoimmista Beckeistä, ei voi mitään.

Hieman vailinaista Beck kokoelmaa.

 Kiitos lukijoilleni - tänään meni 10000 rikki.

Agatha Christie - Kuolema Niilillä

Kääntänyt: Kirsti Kattelus

Sivumäärä: 252

Painos ja vuosi: 8.painos - 1999

Modernin dekkarikirjallisuuden uranuurtaja. Vaikka Agatha Christie on kirjoittanut pseudonyyminä muissakin genreissä, ovat nämä hänet rikosromaaninsa luoneet sen maineen missä hän nykypäivänä on. Vaikka hän esiintyi Mary Westmacott nimimerkillä uransa alkuaikoina ja kirjoitteli rakkauskertomuksia, on kuitenkin ilmiselvää että hänen leipälajinsa on ollut rikoskirjallisuus. Päätin tarttua tähän kirpparilta löytyneeseen Kuolema Niilillä -kirjaan, joka on ehkä Idän pikajunan arvoituksen ohella tärkeimpiä Hercule Poirot tarinoita.

Kuinka ollakaan myös tässä Kuolema Niilillä kirjassa Christie marssittaa oivallisen ja monipuolisen joukon potentiaalisia syyllisiä rikokseen. Niilin joki ja siinä kelluva matkustajalaiva luo oivan kontekstin tapahtumille. Kirjailija onnistuu luotsaaman tarinaa sen suuremmin ympäristön loistokkuutta ylistämättä oivallisiin koukeroihin. Jotenkin tämän ymmärtääkin kun pitää ilmaista koko komeus alle kolmessasadassa sivussa. Sen sijaan taas panostetaan henkilöhahmoihin ja heidän rooliensa syventämiseen. Aivan kuten Idän pikajunan arvoituksessa, hyörii mukana myös sotilasvirkamies ja nippu persoonallisia naisia. Omasta mielestäni mielenkiintoisimmat hahmot ovat lipevä ja kieron olonen asianhoitaja Pennington ja psyykkisesti epävakaan oloinen Jacqueline  de Bellefort.

Tässäkin dekkarissa rikos tapahtuu suljetussa piirissä, jolloin lukija voi olla vakuuttunut siitä että syyllinen löytyy ympärillä hyörivästä sekalaisesta seurakunnasta. Heti lähtökohtaisesti tarinan juonta johdetaan intohimorikoksen polulle, mikäpä olisikaan herkullisempi aihe? Agatha Christie yrittää yleensä syöttää lukijalleen harhauttavia täkyjä jotta salaperäisyyden huntu säilyisi mahdollisimman pitkään, niin taphtuu myös tässäkin tarinassa. Vaikka tämäkin kirja on kirjoitettu jo 30-luvulla, jaksaa se silti tarjota yllätyksiä - ainakin niille jotka eivät ole katsoneet tätä elokuvana.

Elokuvasta Kuolema Niilillä, kuvassa vas. David Niven (Colonel Race), Peter Ustinov (Hercule Poirot) ja Bette Davis (Mrs. Van Schuyler)

Koska kysymyksessä on perus dekkari, en halua lähteä juonta sen kummemmin paljastelemaan, lukekoon itse kukin kirjan. Toisaalta tämä taitaa olla niitä kirjoja, jotka on jo miltei jokainen aikuinen lukenut. Pitkälti toisintoa Idän pikajunasta. Peruslukemistoa koululaisille.

Robin Cook - Mutantti

Suomentanut: Jukka Sirola ja Jukka Jääskeläinen

Sivumäärä: 310

Vuosi ja Painos: 1.painos - 1990

Pojasta polvi parempi. Jatkoin tätä kirjalomailua Robin Cookin seurassa ja löysin hyllystäni joitakin vuosia sitten hankkimani Mutantin. Yleensä Cookin kirjat ovat opettavaisia lähinnä lääketiedettä koskevia trillereitä, niin oli myös tämä geeniteknologiaan pureutuva maailmanlopun ennustus. Kirjan kansitaide on tarkoitettu uhkaavaksi ja pelottavaksi, mutta mielestäni se on lähinnä "poppalooraa".

Lääkäri pariskunta Victor ja Marsha päättivät hankkia keinohedelmöityksellä uuden vesan perheeseen, koska ensimmäisen lapsen syntymän yhteydessä rouvan kohtu jouduttiin poistamaan.  Hankittiin siis vuokrakohtu - eikä tässä kaikki. Victor on geenitutkija ja osaa DNA:n  manipuloinnin salat. Hän on töissä alan yrityksessä missä on kaikki tarvittavat pelit ja vehkeet. Niinpä ihminen alkaa leikkiä jumalaa ja mopo lähtee lapasesta. Tuntuu siltä että suo vain syvenee kun sitä psykiatri Marsha yrittää naisellisin ja psykoälyllisin keinoin hämmentää. Kuinka suuret riskit kätkäytyy geenien manipuloimiseen ja mihin tämä kaikki voi johtaa? Robin Cook kertoo lukijalle sen.

Mutantti on ennustus ja herätys potentiaalisine uhkakuvineen. Kuinka ihminen kaikessa luovuudessaan ja typeryydessään kuvittelee hallitsevansa palettia joka on tavalliselle kuolevaiselle liian suuri. Sinällään kirjan juonen kulku on kyseisen kirjailijan tuotteelle ominainen. Vaikka hänen kirjansa ovat kaukana kaunokirjallisuuden helmistä ovat ne sinänsä luettavia ja viihdyttäviä. Mielestäni tässä kirjassa ei uskottavuus kasva tarpeeksi ja teksti jää lähinnä jopa huvittavuuden asteelle. Vaikka nippelitieto tieteen osalta on kaiketi tappiinsa vedettyä, vaivaa yhteiskunnan ja ihmiskuvioiden kömpelyys ainakin itseäni. Kaiken lisäksi kirja on yksi ennalta arvattavimpia Cookeja. Mutantti ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1989 jolloin suurelle lukijakunnalle geeniteknologia oli paljon oudompi asia. Siihen nähden kirjailija on käynnistellyt ansiokkaasti valtaväestön keskustelua kyseisen tieteenlajin uhkatekijöistä, niin moraalisista kuin eettisistäkin.

Vaikka kirja ei ole uutuus dekkari, voi sen loman tiimellyksessä lukea oivallisesti. En voi kuitenkaan puhua ylistävään sävyyn, sillä esimerkiksi Myrkky liikkui paljon uskottavimmilla ja maallisimmilla vesillä. Koska tämä oli ehkä kymmenes Robin Cook jonka luin, voin sanoa että se sijoittuu siihen keskivaiheen alapuolelle. Kannattaa silti jättää aivot narikkaan ja lukaista kirja.

Åke Edwardson - Joudu jo sieluni

Suomentanut: Jonna Joskitt

Sivumäärä: 283

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Joskus hyvistäkin raaka-aineista saa huono aterian. Ruotsalainen dekkarikirjallisuus on mielestäni viime vuosina alkanut jo osoittaa hiipumisen merkkejä, vaikka esim. Henning Mankell kirjoitti hiljattain uuden Wallanderinsa. Olen tutustunut useisiin pohjoismaisiin dekkaristeihin ja Åke Edwardsoniltakin olen parit Wintterit lukenut. Täytyy myöntää että viimeinen Winter-kirja oli ihan kelvollinen ja nyt sitten luin noin vuoden tauon jälkeen tämän viimeisen suomennoksen - Joudu jo sieluni. Tämä kirja on alun perin kirjoitettu jo vuonna 1996 ja näin ollen mm. kirjassa esiintyvät jotkin tekniset seikat ovat jo hieman vanhentuneet.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 90-luvun Göteborgiin ja sen ympäristöön. Poliisista itsensä irtisanonut eräänlainen yksityisetsivä alkaa tutkia sarjamurhia, ensimmäisiä laatuaan kaupungissa jossa puhaltaa pohjoisen "lauhkeat" tuulet. Jonathan Wide edustaa jo tutuksi tullutta ruotsalaista poliisisetä-tyyppiä, hän on epäonnistunut elämässään ja ajautunut alkoholin kanssa ongelmiin. Eron myötä on perhe hajonnut ja lapsien tapaaminenkaan ei ole enää itsestään selvää. Vaimo ei arvosta miestä pennin vertaa ja seuraa suorastaan halveksuvana hänen syöksykierrettään. Juuri kun Jonathan on jumittua turvallisuusvastaavaksi "suojatyöhön" erääseen yritykseen, hänellä alkaa vaistot taas toimia ja hommat saavat uuden vaihteen. Kirjassa esitellään virallista poliisikalustoakin muutaman kasvon verran ja näistä herroista ei paljon mieleen jäänyt. Stressaantuneita miehiä ilman visioita ja inspiraatioita. Kyllästyttäväksi pointiksi mainitsisin myös uuvuttavat litaniat siitä miten ajetaan mistä mihinkin, jotain baanaa jollekin gatanille ja vägeniltä risteyksen kauttaa jollekin stråketille. Tämän joutavuuden olen toki havainnut näin jälkeenpäin ajateltuna muillakin ruotsalaisdekkaristeilla.

Koska Göteborg on suurehko kaupunki, on siellä kansainvälinen meininki. Väkivalta lisääntyy kaduilla ja kysyy kovuutta pärjätä siellä ja luottaa tutkijan vaistoihin vaikeissakin tilanteissa. Viina on monet miehet pilannut ja niin on käydä myös Jonathan Widellekin. Joskus aivan pysähtyy miettimään - onko tämä ruotsalaisen poliisin stereotypia?

Laadultaan kirja on jopa dekkariksi pinnallinen, vaikka siinä käsitellään jo tuolloin arkoja ja kuumia aiheita, kuten maahanmuutto ja rasistiset rikokset. Tuleekin mieleen erään Henning nimisen kolleegan tarinat, joskin tämä Åke kalpenee erityisesti ihmisten persoonien kuvailuissa. Tietynlainen varovaisuus ja kliinisyys aiheuttaa latteuden sinällään herkulliseen aiheeseen, josta olisi voinut parempaakin odottaa. Åke Edwardson on ainakin noista ajoista (1996) parantanut roimasti kirjallista tuotantoaan,  esimerkiksi Winterin viimeinen talvi oli tähän kirjaan verrattuna omaa luokkaansa. Ja koska kirja ei saa aikaan missään vaiheessa läpimurtoa, alkaa myös ajatus lukuhetkellä eksyä sinne tänne. Jossakin vaiheessa tuli mieleen pilkahdus Sjöwall-Wahlöön Beck-sarjaa ja erityisesti Roseanna-kirja, jossa tutkailtiin kuvia rikokseen liittyvistä henkilöistä. Muutenkin aika samoilla linjoilla mennään, kun uskalletaan kritisoida omaa kansankotia.

Kirja on mielestäni tasapaksu ja ehdottomasti pettymys odotuksiin nähden, edes viimeiset viisi sivua ei tilannetta pelastanut. Näitä Wide-kirjoja on ilmestynyt aikoinaan vain kaksi kappaletta, liekö sitten(harmaus) yksi syy se ettei hahmo alkanut elämään. Jotenkin kirjailija on onnistunut luomaan aika sekavan tunnelman, jolloin lukukokemus jäi keskinkertaiseksi. Tämä viimeinen suomennettu Edwardson jätti kylmäksi monella tasolla ja toivoa sopii, että seuraava Winter parantaa fiboja(jos se siis joskus ilmestyy).

Ian Fleming - Casino Royale

Suomentanut: Matti Karjalainen

Sivumäärä: 226

Painos ja vuosi: 6.painos - 1991

Uhkapelejä ja glamouria. Hiljattain tuli kuluneeksi 50 vuotta ensimmäisestä James Bond-elokuvasta, Tohtori No:sta. Olen tietysti katsonut kaikki Bondit, osan moneen kertaan. Suurin suosikkini on Kuuraketti. Paras Bond-näyttelijä on charmikas peribrittiläinen Roger Moore, joka on jotenkin rooliin parhaitenistuva hirtehishuumoreineen ja kuolettavine sutkautuksineen.

Sen sijaan ensimmäinen Bond-kirja täyttää pian 60 vuotta ja sen kirjoittajan Ian Flemingin kuolemasta pian 50 vuotta. Fleming ehti kirjoittaa useita agenttitarinoita(14 kappaletta), joista tehtiin miltei yhtä monta elokuvaa. Häpeäkseni täytyy myöntää että tämä oli ensimmäinen Flemingin kirja jonka luin. Olen aiemmin lukenut yhden Gardnerin Bondin(ei tietenkään sama asia), mutta siitäkin lienee parikymmentä vuotta aikaa.

Casino Royale on tiivistunnelmainen ehkä vielä itseään etsivä Bond-kirja, sen tapahtumat sijoittuvat ranskalaiseen kylpyläkaupunkiin. Siellä Bond joutuu elämänsä uhkapeliin, jossa on suuret panokset ja henkiriepu lujilla. Koko tarina pyörii casinon ja hotellin liepeillä, ja toimintaa ei liiaksi ole. Pahikset ovat useasta leiristä ja naisia ei ympärillä pyöri suuremmassa määrin. Kuitenkin tarinasta on saatu aikaseksi pikkunätti ja nyt jo legendaariseksi noussut "agenttipläjäys". Vaikka kirjan väkivalta on brutaalia, on se kuitenkin "sievästi" kuvattua.

Koska olen myös elokuvan katsonut, täytyy väistämättä vertailla tiettyjä asioita. Kirjan Bond on yllättävän herkkä ja hänen mielessään risteilee suuria tunteita, pelkoa, rakkautta, himoa ja jopa kauhua. Näitä en ainakaan suuremmin aistinut Daniel Craigin karkeilta mutta toki naisiin meneviltä kasvoilta. Lisäksi ilmapiirissä ja teksteissä vilisee toistuvasti sovinismia, joka olisi tänäpäivänä jo miltei rikollista. Edellä mainitut asiat eivät liioin itseäni vaivaa, mutta myönnettäköön että ajaa kirjan totaalisen eri radoille kuin katsomani elokuvan. James Bodista ei tässä kirjassa ole tehty mitään supersankaria ja hyvä niin.

Kirjallisesta ilmaisusta en osaa suurempaa sanoa, kaipa tuo luettavuudelta on helpoimmasta päästä. Alkupuolen puuduttava, eri valtioiden vakoojatoiminnan ja kylmänsodan lähtötilanteen vatvominen loi muutamia haukotuksia, mutta eipä sen jälkeen voi suuremmin moittia. Kirja on kirjoitettu 50-luvulla ja pakko myöntää että tämän kyllä huomaa. Kyseisen laatuinen kirjallisuus sopisi mielestäni ylä-asteikäisille pojan kolleille, jos vaikka tästä viimeistään alkaisi kiinnostus lukemiseen.

Agatha Christie - Idän pikajunan arvoitus

Suomentanut: Leena Karro

Sivumäärä: 217

Painos ja vuosi: Kirjakerho - 1975

Lukemistoa koululaisille. Palasin tuossa ajassa taaksepäin katsellessani kirjoja ja tartuin tähän Idän pikajunan arvoitukseen. Muistan aikanaan lukeneeni joitain Agatha Christien kirjoja, taisipa olla peruskouluaikana - siis kauan sitten. Näistä Poirotesita on pyörinyt aika-ajoin sarjoja televisiossa, joissa siis esiintyy tämä viiksekäs herrasmies. Ne eivät kuitenkaan tee oikeutta itse kirjoille. Jokunen aika sitten tuli dokumentti Idän pikajunasta, tämä oli oikeastaan suurin innoittaja kirjan lukemiseen.

Tapahtumat sijoittuvat siis Idän Pikajunan Calais-vaunuun, jossa matkustaa laaja joukko ihmisiä, eri yhteiskuntaluokista ja kansallisuuksista. Tarinan tapahtumat kulkevat melko klassista englantilaisen rikosromaanin polkua, kuten odottaa sopii. Tunnelma on hyvin konservatiivinen ja porvarillinen. Tunnusomaista tällekin tarinalle on tietynlainen "Gluedomaisuus", ja lisäksi rikoksen tekijä ei pelkää kiinnijäämistä niin paljon, että vaivautuisi uhkaamaan tutkijan henkeä. Rikoksen tekijä kunnioittaa tutkijaa, ehkä samalla tavoin kuin sarjamurhaaja. Kissa- ja hiirileikki tietysti hivelee lukijan älynystyröitä ja haastaa syvälle tapahtumien kerroksiin. Juoni rakentuu pikkuhiljaa mutta tasavarmasti kuin rikosromaanitehtaassa konsanaan, kaikki loksahtelee kohdalleen ja lopputulos on mielestäni yllättävä. Looginen ja ajallensa nerokas.

Kirjailija ei hirveästi kuvaile tapahtumaympäristöä, sen sijaan ihmisten kuvailu on täsmällistä ja pedanttia. Vertauskuvina käytetään mielellään eläimiä ja luonteita syvennetään ulkonäön mukaisesti.

Rikokset tapahtuvat suljetussa ja rajatussa tilassa, joten voidaan lähtökohtaisesti tietää, että joku joukosta on rikoksen tekijä. Tapahtumaympäristö on jo sinällään mielenkiintoinen. Kauas taipaleiden varrelle kinokseen jämähtänyt juna on siksi hyvä rikospaikka, että siitä yhden kirjan hyvinkin saa aikaiseksi.

Kirjan henkilöt eivät muistuta liiaksi toisiaan, joten tarinan rakentuminen mielessä onnistuu luontevasti ja selkeästi. Herrasmiessäännöt, liialliset sattumukset, omituinen turvallisuuden tunne ja muutamat muutkin seikat tekevät tarinasta satumaisen ja näin ollen jotenkin utopistisen. Kirjan ehdoton suosikkihahmoni on jäyhä ja imperialistisesti kuvattu eversti Arbuthnot. Hänestä tulee syystä tai toisesta mieleen Bondin Octopussyn turbaanipahis Kabir Bedi(naurahdus).

Agatha Christie on kirjoittanut paljon dekkareita joista en ole montaakaan lukenut, mutta ainakin tämä kirja on takuuvarmaa takkatulistelu-luettavaa. Villasukat siis jalkaan ja kintut rahille. Lämpimät kaakaot mukiin ja pullapitkon siivut vadille. Rikosklassikko, joka löytynee lähes kaikilla sivistyneen maailman kielillä. Tavallaan aikansa elänyt, mutta eipä nykyään enää näin originaalia tunnelmaa saada aikaan.

Robin Cook - Myrkky

Suomentanut: Jorma-Veikko Sappinen

Sivumäärä: 391

Painos ja vuosi: 1.painos - 1999

Tutkimusmatkalla katalaan maailmaan. Robin Cook on viihdyttänyt meitä lääketieteellisillä trillereillä jo vuosikymmenien ajan. Hän on itsekin lääkäri, joten tietynlaiset pohjatiedot ovat kunnossa ja kirjoittamisen taito on vuosien saatossa ollut mielestäni paranemaan päin. Olen lukenut Cookin kirjoja useita ja omaan eräänlaisen taustan tuotannon arviointiin.

Myrkky on kirjoitettu viimevuosituhannen lopulla ja on sinänsä hyvin mielenkiintoinen tarina. Sydänkirurgi Kim Reggisin lapsi sairastuu vakavasti ja joutuu pelottavaan taisteluun vakavaa infektiota vastaan. Taudin syy on jo alunpitäen oivallettavissa, mutta eteneminen jatkuu jännitystä ylläpitävänä ja miltei shokeeraavana. Sairaalamaailma tulee tässäkin romaanissa hyvin tutuksi, miltei kaikkine lieveilmiöineen. Loppupuolellakin onnistutaan vielä hieman yllättämään ja mielenkiinto säilyy hyvin.

Kirjailijan aihe kuten usein aiemmin on jokin sairaus ja tätä käsitellään hyvin autenttisesti ja faktapohjalta. Lisäksi siinä arvostellaan terveydenhuollon tilaa Amerikassa ja annetaan perspektiiviä hyväveliverkostoihin, jotka ovat ja elävät vahvana unelmien ihmemaassa. Toisaalta on hyvin oivaltavaa kirjoittaa kertaantuvasta epäonnesta, joka ylllättävän usein seuraa lääketieteen ja hoitotyön ammattilaista itseään. Myrkky on yhteiskuntakriittisyydessään ihan omaa luokkaansa, eikä nyt heti tule toista yhtä kipakkaa kantaaottavaa viihteellistä kirjaa mieleen.

Sydänkirurgin ego ja narsistinen luonne ovat koetuksella ja tässä päästään jopa murtumispisteeseen asti. Sairauden aiheuttama menettämisenpelko ja ahdistus joka syntyy voimattomuudesta ovat hyvin koskettavia. Lapsen sairastelu on aina rankkaa ja mielestäni kirjassa on onnistuttu tämän asian kuvaamisessa hyvin. Monesti kamalat ja vaikeat asiat ajavat eroon ihmisiä toisistaan, niin fyysisesti kuin henkisesti. Toisaalta kriisin keskellä voi tapahtua myös ihmissuhteiden eheytymistä, ja tämä myös antaa syvyyttä kaiken muun psykologisen pohdinnan ohessa.

Hyvät puolet kirjassa ovat sujuva tarina ja uskottavuus, ei tullut missään vaiheessa epäilyksen häivää(vaikka kirja toki fiktiivinen onkin). Lisäksi saa hyvän käsityksen eräästä sairausryhmästä, ihan kuin lukisi suoraan potilastapausselostetta. Pidin myös rankasta, tosin terveestä kriitisyydestä terveydenhuollon yksityisämistä kohtaan. Rahalla tai sen puutteella on karmeita vaikutuksia, jotka koskevat loppupeleissä kaikkia ihmisiä, mutta erityisesti köyhempää väestöä. Oikeastaan tulee tunne että hyvin toimeentulevat häikeäilemättömät ihmiset pyörivät kuolevien ympärillä kuin raatokärpäset ja kuorivat voitot plakkariin, suuremmin muusta piittaamatta. Negatiivisia puolia en kirjasta suuremmin löytänyt, ehkä joku voi ajatella että Cookin tarinat toistavat itseään(täytyy myöntää että itsellänikin tämä kävi mielessä). Kirja on kelvollinen.

Henning Mankell - Tanssinopettajan paluu

Suomentanut: Laura Jänisniemi

Sivumäärä: 464

Painos ja vuosi: 1.painos - 2002

Henning Mankellin Tanssiopettajan paluu on vuosituhannen vaihteessa kirjoitettu rikosromaani. Kirjan päähenkilö Boråsilainen rikospoliisi Stefan Lindman saa kuulla sairastavansa syöpää ja alkaa elää elämänsä loppuaikaa kuin viimeistä päivää. Stefanista kuoriutuu vätysmäinen ja surkaileva "vanhempi setä", jonka ihmissuhdetaidot ajautuvat raivostuttavalle tasolle. Päähenkilön persoona ja tyyli seuraa jo tutuksi tullutta Mankelmaista kerrontaa, jossa sankari yli-inhimillisatetään ja tehdään liiankin heikoksi. Sekopäisessä melankolisuudessaan alkaa päässä pyöriä jopa itsetuhoisiakin ajatuksia. Stefanissa on paljon Wallanderista tutuksi tullutta oman terveyden seurantaa ja itsensä kuuntelemista, ja muutenkin hysteeristä kriisinkokemista.

Kun Stefan kuitenkin malttaa keskittyä olennaiseen, ilmenee ettei hänen järjenjuoksunsa sentään ihan varikolla ole, ja hän pystyy parempaan kuin terveet pohjoisen kolleegansa. Tuntuu että hän on jopa ahkerampi sairaslomalainen kuin duunari.

Kirjan jännitys ei kuitenkaan missään vaiheessa kohoa samalle tasolle kuin esimerkiksi Kennedyn aivoissa, joka on myöhäisempää ja ehkäpä kypsempää tuotantoa. Kirja on kehittynyt ja kirjoitettu ensimmäisen Wallander-sarjan vanaveteen, ja sitä ei voi olla huomaamatta.

Taas kerran Mankell sortuu saarnaavaan ja subjektiiviseen tyyliin käsitellessään pahuutta. Toisaalta hän kyllä käsittelee ilmeisesti myös omaa pahuuttaan Stefanin isän kautta - isän joka paljastuu joksikin muuksi kuin oli oletettu. Muutenkin lapsuudesta nousee traumaattisia hetkiä, ihan kuin Stefan olisi kokenut jonkinlaisen ikäkriisin(sairauden lisäksi).

Kirja ennakoi oivallisesti Euroopassa pikkuhiljaa nousussa olleita nationalistisia ja oikeistopopulistisia virtauksia, ja aiheesta saadaan mukava aasinsilta diktatuurien aikaan. Ihmisen pohjaton kostonhimo lyö lävitse puolin jos toisin, jättämättä Stefania itseäkään kylmäksi.

Kirjan informatiivinen osuus jää laihaksi ja väkisin herää ajatus - onko kirjailijan laiskuus syy huonosti tehtyyn tausta työhön? Tarina on kaikinpuolin mielenkiintoinen, mutta esim. tiettyjä poliittisia koukeroita on kuvailtu varsin vaisusti. Pelkääkö kirjailija kirjoittaa provokatiivista teosta aiheesta, joka tunnetaan vain pinnallisesti ja vähän pintojen alta. Miksi hyvää tarkoittava ihminen haluaa päästää kostonhimoisen murhamiehen haistelemaan vapauden tuulia?

Aiheesta olisi saanut ruodittua muunmuassa rikollisuuden ja politiikan välisiä rajoja, missä vaiheessa ajatukset ja teot muuttuvat yksiselitteisen rikollisiksi? Rasistiset järjestöt ovat jo sinällään moraalisesti arveluttavia, ja teot tekevät niistä myös juridisesti sellaisia. Mielestäni kirjailijan luomat käänteet olivat monin paikoin valmiiksipureskeltuja, täten myös juoni oli pitkälti ennalta arvattavissa.

Ehdottomasti kirjan parasta antia on seikkaperäiset ympäristön kuvaukset ja mielekkäästi etenevä juoni, joten varsinaista paikallaan polkemisen tuntua kirjassa ei esiinny. Mankelilla on myös taito kaivaa ihmisistä esiin kuvaavia heikkouksia ja tapoja, jotka ovat pitkälti uskottavia. Lisäksi ihmiset ovat usein luonnostaan pessimistejä, joka on omien käsitysteni mukaan lähempänä realismia.

Kirja on lukemisen arvoinen, ei kuitenkaan yllä Mankellin parhaimpien tasolle.