Imre Kertész - Lopetus

Suomentanut: Outi Hassi

Sivumäärä: 123

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 2006

Kadonneen käsikirjoituksen metsästys. Imre Kertész on unkarilainen kirjailija, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2002. Hänen tuotantonsa keskittyy pitkälti menneisyyden kokemuksiin keskitysleireillä, sekä niiden vaikutuksiin myöhemmässä elämässä. Kirjailijan teoksia on suomennettu puolisenkymmentä ja näkyvät olevan osa Otavan kirjastoa. Päätin lukea tuon toistaiseksi ainoan omistamani Kertészin kirjan joka löytyy omasta hyllystäni. Lopetus on julkaistu vasta miehen Nobel-palkitsemisen jälkeen ja on myöhäisempää tuotantoa.

Lopetus on tarina kulttikirjailija B:stä ja toisaalta hänen jälkiään tutkivasta kustannustoimittaja Keserusta. Keseru on päässyt seuraamaan ystävänsä vaiheita ja tämän romaanikäsikirjoitus urakkaa. Hieman yllättäen kirjailija B löytyy kuolleena kotoaan ja selviää että hän on ottanut kuolettavan annoksen morfiinia. Jäljet johtavat B:een entisen vaimon Juditin luokse, joka on ammatiltaan ihotautilääkäri. Epäilykset osuvatkin kohdalleen, mutta ehkä hieman eri muodossa kuin olisi voinut olettaa.

Kirjailija B syntyi sotien loppuvaiheessa Auschwitzin keskitysleirissä ja häntä on seurannut koko elämän ajan jokin omituinen itsesyytös ja välinpitämättömyys elämää kohtaan. Hänen ihmissuhteet ovat olleet ainakin B:een puolelta kylmiä ja vain lähinnä lihanhimoisia. Onko Lopetus vain itsemurha elämään kyllästymisen johdosta, vaiko lopetus turhuudelle ja jollekin vielä suuuremmalle.

Kustannustoimittaja Keseru seuraa lämpiäviä johtolankoja ja samalla paljastaa suuren osan myös itsestään ja ihmissuhteistaan. Hänen lähes pakkomielteisyyteen asti ulottuva käsikirjoituksen havittelu nostaa mieleen kysymyksen, olenko minäkin siinä mukana? Keserun ja Juditin väliseen suhteeseen tulee paljonkin valaistusta ja lopulta käsikirjoiuksenkin kohtalo kenties ratkeaa.

Lopetus on oivallinen pienoisromaani, jonka itse luin parissa tunnissa. Kertészin tyyli ainakin tässä kirjassa on kombinaatio romaanikirjallisuutta ja siinä on myös pätkittäin elementtejä näytelmäkirjallisuudesta. Varsin selkeää ja johdonmukaista tekstiä vaikka sisällön kanssa piti aika ajoin henkäistä ja siemaista kahvia. Tarinan henki ei mielestäni ole ahdistava tai masentava, vaan pikemminkin seesteinen paketti etsivä- ja palapeliseikkailua. Esimerkiksi holokaustin kauhuja ei suuremmin tarinassa ruodita, joka onkin tässä vaiheessa piristävä juttu. Paikoin pintaan nousee melko psykologisiakin vivahteita, mutta en ainakaan itse poimi tarinan henkilöiden toiminnasta mitään kovinkaan patologista. Kertész tarjoilee lukijalleen muutamia sivistyssanoja, jotka ainakin itse tarkistin sanakirjasta. Kirjan esittelyteksteissä vilahtaa vertauksia Kafkan ja Becketttin suuntaan, kun taas itse bongasin myös häivähdyksiä Norman Mailerin tyylistä. Pidin Lopetuksesta ja luen kenties muitakin hänen kirjojaan.

Yasunari Kawabata - Lumen maa & Vuoren jyly

Suomentanut: Yrjö Kivimies ja Eeva-Liisa Manner

Sivumäärä: 340

Painos ja vuosi: 4.painos ja 2.painos - 1976

Vihjailevaa haamuilua. Yasunari Kawabata oli japanilainen kansalliskirjailija, joka pystyi lumoamaan myös länsimaiset lukijansa. Hän sai tunnustuksena Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1968 ja on eräs tunnetuimpia japanilaiskirjailijoita. Mielenkiintoinen persoonallinen ominaisuus kirjailijassa on se, että hän on kirjoittanut kaikki kirjansa seisaallaan ja korjailematta jälkeenpäin juuri sanaakaan. Päätin siis lukea tämän omasta kirjahyllystä löytyvän Nobel-sarjan kirjan.

Ensimmäisen tarinan(Lumen maa) päähenkilö sankari ja narri herra Shimamura(muuten ukkomies) matkustaa taas kerran lumen maahan, paikkaan joka talvisin suorastaan kylpee lumessa. Kinokset kasvavat jopa useamman metrin korkuisiksi ja lumivyörytkin ovat arkipäivää. Shimamura on käynyt säännöllisesti lumen maan pienessä laaksokylässä jo kolmen vuoden ajan - kerran vuodessa. Yleensä ei kuitenkaan synkimmän talven aikana. Herra Shimamura on amatööri tutkija, joka selittää jouten oloaan länsimaisen tanssin, lähinnä baletin tutkijana. Kuten tavallista on, häntäkin palvelee geishatyttö Komako, jonka vuoksi mies ylipäätään palaa lumen maahan. Suhde on erikoinen ja kompleksinen, nainen on yhdellä hetkellä äiti ja toisella tyttö - kiihkeimmillään rakastajatar. Jos mies vaikuttaa vähän uupuneelta ja välinpitämättömältä, niin Komako on agressiivinen ja impulsiivinen. Heidän läsnäoloaan rikastuttaa lähes enkelin tai haamun mittasuhteet saava tyttö Yoko. Nämä jopa maagiset ja taianomaiset hetket jumittavat ja luovat aavemaisen tunnelman. Näitä hetkiä korostavat Kawabatan esteettiset kuvaukset jylhästä ja karusta vuoristo maisemasta, joita verhoaa usva ja valaisee kelmeä kuutamo. Tässä sinisessä tunnelmassa on raikautta, mutta samalla myös tiettyä herkkyyyttä. Kuitenkin laakson tunnelma on hieman "ahdas" niin henkisesti kuin fyysisestikin. Vaikka kirja suorastaan pursuaa eroottista tunnelmaa, niin hippailut lihallisissa asioissa kirjailija jättää lukijan mielikuvituksen rakenneltavaksi.

Herra Shimamura voikin todeta joka vuosi ihmisten muuttuneen ja samalla lukija voi todeta kaikkien tärkeiden ihmisten tuhlaavan elämänsä - kuka mitenkin. Lumen maassa aika käy siis ihmistä vastaan, ei puolesta.

Kirja on pitkälti Simamuran ja Komakon dialogia, joka ei oikeastaan kasva mihinkään sen kummempaan. Merkille pantava seikka on geishan ammatin kuvaaminen tietynlaisella kylmyydellä, ikään kuin se olisi lähinnä koulunpenkillä opittu tekininen ammatti, vaikka se on oikeastaan itsensä myymistä ja sen kaunistelua. Pitänee muistaa että Japani käytti toisessa maailmansodassa häikäilemättömästi naisia seksiorjina sotilaiden tarpeiden tyydyttämiseen.

Kauniimpaa puolta kirjassa edustaa tietynlainen luonnon ja ihmisen symbioosi. Ihminen ja luonto hengittävät samaan tahtiin ja tämä kaikki verhoutuu raikkaaseen lotuksen tuoksuun ja kehystyy valkoisilla vuorilla. Yasunari Kawabata arvostaa vuoria, kuten ilmeisesti kaikki japanilaiset yleensäkin - siksi usein tässäkin kirjassa vuori mainitaan. Lopulta kirja on kuitenkin sävyltään surullinen ja siitä jää haikea tunnelma. En viitsi alkaa suuremmin mystifioimaan kirjailijan tyyliä, totean vain että kukin kirjoittaa tavallaan. Uskon ettei Lumen maa avaudu länsimaiselle lukijalle samalla tavoin kuin japanilaiselle lukijalle. Vaikka lukijan kulttuuritausta olisikin erilainen, luulen että kirja on kaikkine ulkoisine ja sisäisine Linnunrata-koukeroineen vaikuttavaa luettavaa.


Vuoren jylyssä liikutaankin jo paljon maallisimmilla vesillä. Kirjan päähenkilö vanhempi herrasmies Shingo asustelee vaimonsa Yasukon kanssa pienen vuoren liepeillä (jossain päin Japania). He ovat tavallaan suurperheellisiä, koska samassa taloudessa asustaa myös poika Schuichi ja hänen vaimonsa Kikuko. Hieman aiemmin on talouteen muuttanut myös tutär Fusako lapsineen, jolloin kodin ilmapiiri on muuttunut hieman ahtaaksi.
Shingo joutuu pohtimaan oman avioliittonsa tilaa monelta kannalta. Esimerkiksi Yasuko on hänen lapsuuden rakkauden sisko ja näistä kahdesta kaikin puolin huonompi. Jotenkin Shingo ajautui hänen kanssaan naimisiin ja sittemmin suhde on muutunut lähinnä ystävyydeksi. Heidän lapset ja lapsen lapset ovat Shingon mielestä epäonnistuneita ja erityisesti rumia. Tytär Fusako on lisäksi epäonnistunut liitossaan ja poika Schuichi liikkuu moraalisesti arvelluttavilla alueilla. Vaikka Kikuko on hurmaava, tosin vielä puhkeamaton ruusu - pettää poika tätä rakastajattaren kanssa. Vaikka japanilaisessa yhteiskunnassa lienee normaali asia, että vanhempi mies omaa salasuhteita, on poika Shingon mielestä liian nuori ja hyväosainen mies tällaiseen. Toisaalta Shingo pohtii onko pojalle jäänyt sotatraumoja, koska hän esim. öisin parkuu ja valittaa kännissä. Pian alkaakin paljastua että isä on kateellinen pojalle ja jopa ehkä kiinnostunutkin hänen vaimostaan.
Shingo potee väljehtyneen liiton vuoksi fyysisiä oireita ja hän alkaa kuulloa omituista melua "jostain". Onko kysymyksessä ehkäpä vieressä olevan vuoren jyly (pahan enne)? Vai olisiko tämä möykkä hänen päänsä sisällä... tai ehkäpä vain tunnelissa mateleva juna?
Yasunari Kawabata kertoo tässä kirjassaan oikeastaan tavallista perhetarinaa japanilaisessa yhteiskunnassa. Hän kertoi aikanaan haastattelussa, että kiinnostavimmat jutut ovat tavallisia juttuja. Kuitenkin hetkittäin tarjoutuu tilanteita joissa itse epäilen olevan piilomerkitystä, kuten Singon seuratessa keltasirkkujen ja varpusten temmellystä sulassa sovussa (yhteisöllisyys). Tai vaikkapa pihan pensaan repimisen aiheuttama eheyttävä vaikutus perhesuhteisiin, olisiko tämä vihjaus ahkeruuden ja työn merkityksestä yleensäkin japanilaisessa yhteiskunnassa?
Kirjassa päästään vaikeisiinkin aiheisiin, kuten abortti ja itsemurha. Nämä teemat eivät ole pääosassa, mutta askarruttavat ilmeisesti kirjailijaa itseään. Ja olisiko nämä rapistuvan terveyden kuvaukset Kawabatan omia kokemuksia, koska Shingo on kutakuinkin kirjailijan itsensä ikäinen.
Huomioin myös naisen roolin tarinassa, joka on lähinnä miehen varjossa oloa ja tukemista. Jotenkin nainen joutuu jopa esineellistetyksi ja mielivallan uhriksi - toisaalta myös kotiorjaksi. Japanilaisessa kulttuurissa tästäkin tehdään kaunisteltua ja asiaan kuuluvaa.

Mielestäni Vuoren jyly on oivallinen perhedynamiikan kuvaus japanissa sotien jälkeisenä aikana. Varsin moni asia tuolloin oli myös länsimaisessa yhteiskunnassa tyypillistä, kuten useamman sukupolven asuminen samassa piirissä  tai esimerkiksi pojan vaimon rooli perheessä. Ja mies vaikka olisi huonokin, on perheen pää.

Nämäkin kirjat ilmestyivät alun perin keltaisessa kirjastossa.

Yasunari Kawabatan ote näissä kirjoissa oli erilainen, jopa yllättävän paljonkin. Jos Lumen maata pönkitti unenomaisuus ja jonkinlainen epätodellisuuden tuntu (jopa satumainen), niin Vuoren jylyssä asiat pysyivät tiukasti maan pinnalla. Ensiksi mainitussa liikkui enemmän tunteita, kun taas jälkimmäisestä jäi paljon kylmempi vaikutelma. Yhtä kaikki molemmat ovat lukemisen arvoisia kirjoja ja pidin paljon kummastakin. Enkä voi olla kommentoimatta sitä surrullistakin seikkaa, että kirjailija päätyi itse lopulta niiden muutaman nobelkirjailijan joukkoon jotka kuolivat oman käden kautta.