Heinrich Böll - Katharina Blumin menetetty maine

Suomentanut: Kai Kaila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1975

Voi voi tuota paljon parjattua lehdistöä. Kipakkasanaisena yhteiskuntakriitikkona Heinrich Böll seurasi aikaansa ja pyrki takertumaan yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Ilmiselvästi Böll hallitsi satiirin ja sarkasmin kaltaisen huumorin ja tyylin, koska tämä toimittajahengessä kirjoitettu Katharina Blumin menetetty maine osuu pilkkaansa ja kovaa. Olen itsekin miettinyt nykymediaa ja sen luotettavuutta. Jos seuraa esimerkiksi  lukuisia nimeltämainitsemattomia verkkojulkaisuja, niin juttujen taso ei päätä huimaa. Toisaalta lehdistön kannattaa kirjoittaa niin kauan kun yleisö lukee ja maksaa. Niin sanottu kohujuttu myy aina, niin tänään kuin tuolloin 70-luvulla. 

Heti aluksi haluaisin kuitenkin kommentoida kirjan ulkoasua, joka on mielestäni harhaan johtava. Itse olisin ajatellut että kirja voisi olla jonkun suomalaisen naiskirjailijan draama tai rakkauskertomus. 

Tarinassa nuori nainen joutuu rikosepäillyksi ja lehdistö otta homman huostaan ennen aikojansa. Katherine Blumista tehdään lehdistössä mustamaalaava kuva ja tällä mässäillään useissa liitteissä. Häntä epäillään rikollisen suojelemisesta ja muutenkin alhaisesta moraalista, hänen lainkuulijaisuutensa asetetaan epäilyksen alaiseksi. Samalla tapausta yritetään selvittää poliisin toimesta ja muutenkin saada juridisesti luotettava kuva. Yhteiskunta suhtautuu nuoren naisen tapaukseen hyvin asenteellisesti ja valtaosa onkin valmis ristiinnaulitsemaan suoriltaan - ilman suurempia selvityksiä. Tämän vuoksi nainen saa hyökkäyksiä myös tuntemattomiksi jääviltä tahoilta. Ennen tapausta Blum oli siis kuin kuka tahansa tuntematon henkilö, joka vain (käsittääkseni) sattumalta joutui epäilyttävään ja epäsuotuisaan tilanteeseen. Toisaalta tämä hullunmylly ajaa sitten Blumin todelliseen rikokseen, joka sävyttää jutun paradoksaaliseksi sekamelskaksi. 

Kirjassa esiintyy paljon eri henkilöitä ja täytyy oikein ajatella ettei pakka mene sekaisin. Itse tekstikin on hyvin toimittaja henkistä, jossa luetellaan paljon aikoja ja paikkoja - siis hyvin dokumentaarista tekstiä. Ilmeisesti kirjan juoni onkin lainattu todellisesta elämästä, hieman karrikoiden ja värittäen. Mielestäni tarina on sekava ja jotenkin puuduttava, eikä siinä ole paljonkaan jäljellä varhaisen tuotannon ytimekkyydestä. Ilman riemastuttavia yksittäisiä hauskoja piikkejä olisikin lukukokemus ollut aika neutraali jos ei jopa hieman negatiivinenkin. Esimerkiksi Katharina Blumin kommentti poliisikuulusteluissa koskien kirkkoa ja Blumin ajankäyttöä on hauska;

"Joskus istuin myös kirkossa, en uskonnollisista syistä, vaan koska siellä on rauhallista, mutta viime aikoina naisia on alettu puhutella kirkoissakin eivätkä sitä tee vain maallikot."  s. 45

Kuvassa Heinrich Böll (Otavan kirjaston Suojaverkko -kirjan kansiliepeessä)

Kaiken kaikkiaan kirja on kuitenkin ihan luettava ja opettavainen tarina siitä, että jos mediaväki tahtoo jonkun möyhentää - niin se tekee sen varmasti ja menestyksellä. Tietämättömästä lukjasta jopa tyylikkäästi. Jos vertaan näitä kahta lukemaani Böllin kirjaa, niin Aseveljet oli kaikin puolin parempi. Hyllystäni löytyy vielä Otavan kirjaston julkaisemat Suojaverkko ja Nainen ryhmäkuvassa, ehkäpä nämäkin vielä joskus (todennäköisesti) luen.

Heinrich Böll - Aseveljet

Suomentanut: Markku Mannila

Sivumäärä: 127

Kustantaja: Otava

Painos ja vuosi: 1.painos - 1983

Rauhallisesta ankeudesta repivään toimintaan. Heinrich Böll on  yksi aikamme merkittäviä saksalaisia kirjailijoita. Häntä on vuoroin syytetty ja puolustettu milloin mistäkin ja vaikka hän on sodat käynyttä ikäpolvea niin mitään "luurankoja" ei ilmeisesti hänen kaapissaan kolise. Kirjailija on kolmas Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanut saksalainen ja jotenkin hän eroaa kahdesta aiemmasta. Ehkä Böll on jollain tasolla lähempänä kansalaisia ja maan pintaa näillä alun alkaen pelkistetyillä kirjoillaan. Ainakin 70-luvulle tultaessa alkoi kirjailijasta näkyä voimakkaitakin poliittisia, lähinnä rauhan ja vihreän aatteen mielipiteitä. Jo aiemmin hän toimi myös kirjailijoiden ja toisinajattelijoiden asialla. Heinrich Böll kuoli Bonnissa vuonna 1985 ja oli tuolloin ehättänyt 67 vuoden ikään. 

Päätin siis lukea kirjahyllystäni kaksi kirjailijan pienoisromaania ja tämä on niistä ensimmäinen. Aseveljet kertoo sotilas (korpraali) Wenkin tarinan melko lyhyesti pähkinän kuoressa. Eletään vuotta 1948 ja jälleenrakentamisen aikaa. Wenk ei ole toipunut sodan aiheuttamista henkisistä traumoista ja yrittää kaikin keinoin päästä takaisin siviilielämään kiinni. Pian kuitenkin kaikki kulissit romahtavat kun Wenk huomaa entisen esimiehensä Kapteeni Schneckerin hummailevan tohtorinväitöksensä lumoissa, ikään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Nimittäin Schnecker liittyi kiinteästi erään Wenkin sotilaskaverin "katoamiseen" itärintamalla sodan loppuvaiheessa ja koska wenk tiesi hänen kuolleen, päätti hän kertoa tarinan lukijalle ja kadonneen Schelllingin omaisille.

Sotatarina alkaa rauhallisesta mutta silti ahdistavasta Normandiasta vuonna 1943, jolloin Wenk joutui palvelemaan "rotanloukkuun" - pienelle sektorille Ranskan rantatöyräitä. Tässä vaiheessa rakennellan tarinan juonta ja samalla kerrotaan erään rannikkodivisioonan toiminnasta, siis lähinnä Wenk kertoo armeijaelämän vastenmielisyydestä ja hänen vastahakoisuudestaan kansallallissosialistisen Saksan palveluksessa. Kuitenkin kaiken takana on preussilainen kunnian ja velvollisuuden tunto, joten Wenk ei lipeä missään vaiheessa karkuruuden tielle. Kaiken sulkeistouhun ja vartiovuoroilun lomassa hän onnistuu kuitenkin rakastumaan, mutta tämä jää mielestäni yllättävän vähäiselle huomiolle. Lopulta Wenk miehineen siirtyy palvelemaan kiristyvälle itärintamalle, jossa lopullinen "paljastuminen" tapahtuu.

Epäilemättä Aseveljet on Böllin lyhyt (ainakin osittain) elämänkerrallinen tilitys sotaretkestään toisessa maailmansodassa, jonka lopputulos tiedetään nyt jo läpikotaisin. Mielestäni tärkeämpi opetus tarinassa on se, että ihmisen historia seuraa väistämättä mukana - menneisyyden demoneista ei koskaan pääse eroon. En osaa luonnehtia kirjan tarinaa täysin pasifistiseksi, mutta kyllä siinä paljastettiin lukuisia turhuuksia mihin sota lieveilmiöineen johtaa. Mainittakoon esim. esimiesten kuormasta nipistely ja kaikenlainen asiaan kuulumaton kaupanteko, sekä ennen kaikkea tavallisen ihmisen kärsimys. Toisaalta osa sotilaista selvästikin vieroksui ja pelkäsi sotaa, jolloin heidän osuutensa oli usein vain mukana oleilua. Aseveljissä ei kuitenkaan mässäillä väkivallalla ja sodan raakuuksilla, vaan tarina on pikemminnkin melko psykologinen ja tavallaan paljastuskertomus.

Böllin tyyli kirjoittaa (ainakin tässä kirjassa) on melko niukkasanaista ja pelkistettyä. Varmasti aiheesta olisi voinut kirjoittaa tiiliskiven paksuisen tuotoksenkin, mutta Aseveljet on mukavan ohut ja helppolukuinen kirja, joten siihen on jokaisen mielekästä tarttua. Vaikka lukijana et pitäisi sodan teemasta, niin tässä kirjassa se ei ainakaan itselleni jäänyt päälimmäisenä kummittelemaan. Ainakin Proustin jälkeen tällainen kirja on suorastaan välipala. Jos et ole lukenut niin suosittelen tutustumaan.