Czeslaw Milosz - Issan laakso

Suomentanut: Kirsti Siraste

Sivumäärä: 292

Painos ja vuosi: 1.painos - 1981

Suutari koitui pelastukseksi. Puolalainen kirjallisuus on itselleni lähes tuntematon laji ja päätinkin alkajaisiksi lukea tämän Issan laakson. Czeslaw Milosz oli puolalainen kirjailija ja runoilija, jonka tuotantoa ei ole suomennettu muutamaa kirjaa enempää. Tarkoitukseni oli alunperin lukea Vangittu mieli, mutta päädyin kuitenkin tähän. Kirjailija on saanut tunnustusta laajastikin, mutta tavallaan kulminaatiopisteenä voidaan pitää hänen Nobel-palkitsemistaan. Hän asui pitkään Yhdysvalloissa ja toimi professorina Kalifornian yliopistossa.

Puolan ja Liettuan rajalla sijaitsevassa Issan laaksossa aika lipuu verkkaisesti ja kaikki on ainakin näennäisesti hyvin. Ihmiset hoitavat arjen askareitaan ja päivittäistapoja suorastaan palvotaan. Kuitenkin pinnan alla kuohuu, luokkaerot ja kansallisuuksien erojen tuomat jännitteet riivaavat ihmisiä. Liettualaiset pitävät puolalaisia "parempina" ihmisinä ja siten vihaavat heitä. Puolalaiset sen sijaan katsovat liettualaisia hieman "nokkavarttaan pitkin", ja näin ollen kaunaisuus on taattu. Issan joen rantoja kiertelevät paholaiset eli kiusanhenget, jotka eivät jätä ihmisiä rauhaan. Ajatukset kiertävät kehää ja pakkoajatukset, suorastaan kuiskaukset käskevät ja kiristävät mieliä. Viinan kirot pilaavat hermot ja tapahtuu kammottavia asioita. 

Tarina kertoo Tomaszista ja hänen varttumisestaan jaloissa pyörivästä mukulasta murrosikäiseksi kasvukipuiseksi finninaamaksi. Lapsi on kasvanut käytännössä ilman äitiä ja isää, hän on viettänyt elämänsä ensimmäiset kolmetoista vuottaan isovanhempien kanssa. Vaikka Tomaszista on välitetty, on hänen mieltään kalvava ahdistus äidittömyydestä kouriin tuntuva. Ja vaikka äiti lopulta ilmestyykin pojan elämään, onko henkinen kehitys ehtinyt kokea peruuttamattomat vauriot. Tomasz on pystyvä ja älykäs poika, tosin arka ja päämäärätön. Kaikki tuntuu leviävän käsiin ja suorastaann ahdistavalta, kuitenkin energiaa riittää lintujen bongaamiseen ja jopa tieteelliseen luokitteluun. Vaikka kaikkea tätä tukee tietynlainen lapsekkuus, niin silti läpi kuultaa jonkinlainen progressio parempaan. 

Metsästystä ja eränkäyntiä kirjassa kuvataan oivallisesti ja kauniit joskin hieman karutkin maisemat luovat kehyksen kaikelle tapahtuvalle. Metsästysoppia Tomasz saa kolmelta veljekseltä, mutta tuntuu siltä ettei metsästys ja luontokappaleiden tappaminen ole pojan juttu. Niinpä poika joutuu käymään nöyryyttävän jaakobinpainin asian suhteen. Perimmäisten asioiden äärellä jotuu miettimään kuolemaa ja sen lopullisuutta.

Jotenkin tarinassa limittyy todellisuus ja uskomukset, jopa taikausko eräänlaiseksi vellovaksi unenomaiseksi seitiksi. Esimerkiksi Magdaleenan kummittelu ja henkiolennoksi muuttuminen tuo oman erikoisen sävyn tarinaan, tämä ei voi olla pojan mielikuvitusta, koska mies porukka käy epäillyn noidan haudalla ja suorittaa dekapitaation. Tapauksesta tulee mieleen jo vuosisatoja aiemmin tapahtuneet vampyyriksi epäiltyjen rituaaliset silpomiset. Lisäksi mielenkiintoiseen raportoivaan tyyliin kerrotaan siitä, kuinka mielen sairastuminen ja paholaisen läsnäolo verhoutuvat samaan viittaan, muuttuen näin ollen yhdeksi ja samaksi asiaksi. Kirja kertoo 1900-luvun alusta, mutta monet pinttyneet tavat ja elämä yleensäkin tuo mieleen paljon varhaisemman ajan. Kuinka pitkälti tarina perustuu tositapahtumiin on vaikea sanoa, mutta kieltämättä monilta osin muistuttaa jonkinlaisia muistelmia kolmannessa persoonassa ja tämä lähinnä Tomaszin osalta.

Kirja on mielestäni helposti lähestyttävä ja siinä on havaittavissa jopa kansalliskronikan ominaisuuksia. Teksti on sujuvaa luettavaa ja hetkittäin tarinan kulku nopeutuu ja tapahtuu selviä harppauksia. Tekstiä rikastuttaa tietynlainen unenomaisuus, joskin välissä tulee huijautuneeksi todellisuuden ja epätodellisuuden välillä. On täysin oikeutettua ajatella että kirja on ansainnut paikkansa maailmankirjallisuudessa ja tekijänsä pääteoksena. Issan laakso kannattaa lukea, vaikka siihen hetki meneekin.

Jaroslav Seifert - Ruttopylväs

Suomentanut: Hannu Ylilehto

Sivumäärä: 99

Painos ja vuosi: 1.painos - 1985

Nainen kuin kuolema. Jaroslav Seifert oli tsekkiläinen runoilija, kirjailija ja toimittaja. Hän sai tunnustuksena kaksi kertaa Tsekkoslovakian valtion-palkinnon ja vuonna 1966 hänelle myönnettiin kansallistaiteilijan arvonimi. Lopulta hänet palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1984. Hänet tunnettiin alkuaikoina avantgardistina ja erityisesti Poetistina(todellisuuden järjestäminen vuosisataisen runouden janon tyydyttämiseksi). Alunalkaen hän kuului kommunistiseen liikkeeseen, mutta etääntyi siitä pois jonkinlaisen idealistisen maailmanrakkauden vuoksi.

Seifertin runous on muuttunut aikaa myöten nuoruuden vimmasta pitkiksi hyvästeiksi. Useammissa Ruttopylvään runoissa johdutaan kuolemaan tai kuolemassa, se viehättää ja se on välttämätön asia. Jotenkin kuolema rinnastuu rakkauteen ja naiseen, se saa jopa eroottisia vivahteita. Pikkuhiljaa alkaa toivo väistyä ja kaikki tuntuu olevan mennyttä - liian myöhäistä. Runoilija alkaa elää menneisyydessä ja tekee siitä taidetta. Pitkät jäähyväiset saavat tunnelman haikeaksi ja ehkä jopa toivottomaksi, mutta siinä on kuitenkin jotain tavoittamattoman viehättävää ja rakastettavaa. Eikä voi välttyä vaikutelmasta, että taiteilija rypee jollakin nautinnollisella tavalla itsesäälissä.

Seuraavassa lainaus runosta Kreivin puutarha;

"Katselen otsaasi
kuin lentäjä kojelautaansa
rajuilmaan jouduttuaan.
Tapasin sinut niin myöhään
ja odottamatta.

Tiedän, piileskelit
hiustesi syvissä nietoksissa.
Ne kuulsivat pimeän läpi,
mutta etsin sinua turhaan.
Kynsieni alle
jäi vain kultapölyä.

Sitten livahdit ripsiesi veräjästä
naurusi suojiin.
Ja kesäkuu, juhlatamineissaan,
tunki ikkunamme täyteen jasmiineita.

Lopulta katosit iäksi
hiljaisuutesi lumeen.
Kuinka olisin voinut nähdä
vilahdustakaan sinusta
sen etäisyyden yli?
Ja oli talvi, ilta alkoi hämärtää."

Seifertin runossa(yhdessäkin sellaisessa) toistuu useita elementtejä, ja ne pyrkivät jonkinlaiseen harmoniaan - vapautukseen mahdollisuuksien stressistä. Silloin kun kaikki on myöhäistä, ei tarvitse enään edes yrittää. Vaikka ne kaikki oilisivatkin vain tekosyitä, niin ne suovat kieltämättä helpottavan vapautumisen tunteen. Ehkä hänen runoissa on lopulta tärkein asia rakkaus, joka alun perin ajoi pois kommunismista.

Mielestäni Jaroslav Seifertin runot ovat pullollaan toivoa, vaikka kieltämättä tietynlainen pessimistisyys ja elämän väistämätön pois lipuminen ovat keskeisiä teemoja. Eroottinen lataus on voimakas, ja vaikka se rinnastuu jopa kuolemaa syleileväksi - tekee se jotenkin vitaalin vaikutelman. Seifertistä voisi kirjoittaa ainakin tuhat sanaa, mutta lienee parempi sen sijaan lukea hänen runonsa itse.  Kelvollista runoutta jota olisi lukenut toisen mokoman lisää.

Bo Carpelan - Kesän varjot

Suomentanut: Oili Suominen

Sivumäärä: 204

Painos ja vuosi: 4.painos - 2005

Hapansilakkaa höystettynä kermavaahdolla. Bo Carpelan(1926-2011) oli suomalainen ruotsiksi kirjoittava taiteilija herrasmies, jonka tuotanto koostuu ylevästä runoudesta ja proosasta. Hänet on palkittu kahdesti Finlandia-palkinnolla ja näistä myöhempi on tämä Kesän varjot. Riittää kun katsoo hänen vuosien kuluttamia kasvoja, niin voi todeta rankan taiteilijaelämän jättäneen jälkensä. Yritin aikoinaan tarttua Carpelanin runoteokseen(en tiedä miksi), mutta totesin silloin tehtävän mahdottomaksi.

Kesän varjot on kuin fado, jonka partituurit ovat levinneet lattialle ja kerätty hätäisesti kasaan. Aika ja jopa paikka sekoittuvat ynnä muhjuuntuvat yhdeksi mössöksi, josta ei pysty leipomaan ehjää ja levollista kokonaisuutta. Mattias potee selvästi jonkinlaista ikäkriisin ja vanhenemisen aiheuttamaa melankolisuutta, tai jopa luovuttamisen tunnetta. Maailmaa nähnyt Sonja kummittelee menneisyydessä ja nykyisyydessä, hänen alati heikentyvä tilansa laittaa rattaat pyörimään.  Keskeisessä asemassa on Bergin-tila, jonne Mattias matkustaa kesän sydämellä. Ihmiset menneisyydessä ja nykyisyydessä muodostavat ulotteellisen suhteiden seitin, jonka langat eivät luontevasti kohtaa toisiaan. Berg on ränsistynyt ja hapertunut -niin kuin kertojansakin. Miksi maailma on mennyt monilta osin pilalle, vaikka se ei parempi ole koskaan ollutkaan? Ilmeisesti tilan talo puretaan ja siinä samalla hahtuu vuosikymmenten lumous. Syntyykö kaupunkiin paluusta kaiken loppu vai ehkäpä uuden alku?  Herkkyys ei kasva kirjassa sille tasolle että itse sen koskettavuuden oivaltaisin.

Tämän laatuinen suomenruotsalainen eliittiproosa ei saa syttymään, jotenkin se on hieman teennäisenkin oloista. Kirjan jäsentely tuntuu jotenkin omituiselta, luvut on nimetty esimerkiksi tapahtumapaikkojen mukaan, tai ihmisten mukaan. Tekstissä käytetty vertauskuvallisuus sylkee silmille, ja jotenkin tuntuu kertaalleen luetulta. Kaiken kaikkiaan junnaava tunnelma. Bo on selvästi yrittänyt tuottaa taidetta tunteella ja väistämättä tuosta jotain surrulista värähtelyä tuli, mutta ei iskenyt kuitenkaan allekirjoittaneeseen lukijaan. Odotukset eivät olleet korkealla, joten pettymyskään ei ole suuri. Ymmärrän toki että nämä ovat makuasioita ja arvostan  periaatteessa Bo Carpelania, mutta enpä jaksa palata hänen tuotantoonsa.

George Bernard Shaw - Herra Byronin ammatti

 

 Suomentanut: Väinö Jaakkola

Sivumäärä: 343

Painos ja vuosi: 1.painos - 1933

Jokaisen kannattaa tehdä sitä mitä osaa. Gerorge Bernard Shaw oli syntyjään irlantilainen kirjailija. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1925 ja lisäksi myöhemmin Pygmalionin käsikirjoituksesta Oscar-palkinnon. Tuotanto koostuu useista näytelmäkirjallisista teoksista ja muutamista kaunokirjallisista tuotoksista. Hänen tyylinsä vakavoitui uran loppupuolta kohti, ja tämä Herra Byronin ammatti kuuluu myöhäisempään tuotantoon. Joissakin lähteissä kirjaa pidetään rikosromaanina, mutta mielestäni tämä on jonkinlainen draamallinen kirja. Ainakaan teosta ei löydä joka paikasta, itse löysin sen maakuntakirjaston varaston hyllystä.

Herra Byronin ammatti on latteahko tarina pojasta joka kasvaa mieheksi kovassa elämän koulussa. Hänen seikkailunsa alkavat kovakurisesta yksityiskoulusta Pohjois-englannista, jossa dialogi opettajien kanssa katkeaa ja kun suhde leskiäitiin on huonoissa kantimissa, nuori mies nousee Australiaan menevään laivaan. Henkensä pitimiksi nuori Byron osallistuu laivan töihin ja pääsee ehjänä perille maapallon toiselle puolelle. Eräs Ned Skene niminen nyrkkeilyvalmentaja oivaltaa Byronin kyvyt ja valmentaa pojasta suoranaisen nyrkkisankarin. Koska eliittiväen keskuudessa nyrkkeily ei nautinnut tuolloin suurtakaan suosiota, pysyivät palkkiot pitkään varsin alhaisina.

Kuitenkin Cashel Byron tapaa nuoren hyvässä asemassa olevan naisen(Lydia) ja heidän välilleen syntyy jonkinmoinen vispilänkauppa kuvio, ja kun sattumakin puuttuu peliin alkaa tilanne ajautua vakavaksi. Lydia joka on isänsä kasvattama äidittä varttunut nainen, osaa paljon enemmän kuin sivistyneempi mies. Hän hallitsee myös käytännön asioita eri tavalla kuin aikansa nainen yleensä. Vaivaa aiheuttava seikka Cashelin ja Lydian edistyvissä kuvioissa on luokkaero, mutta kääntyykö se jopa esteeksi - vai onko sitä lopulta edes olemassa?

Ehkäpä kirjan opetus voinee olla sekin, että naiset ovat aina olleet viehtyneitä fyysisiin miehiin, tai jopa pahoihin poikiin. Siksipä tietty katupoikamaisuus saattaa olla kamppailupiireissä kantava voima, mutta aiheuttaa pelkoa, pahennusta ja jopa mustasukkaisuutta herrapiireissä. Kaiken kaikkiaan Herra Byron on aika pragmaattinen jätkä - ehkä tyhmä muttei kuitenkaan pöljä.

Tarinan keskiössä pyörähtelee muutamia muitakin henkilöitä, kuten Alice joka on hieman höpsö sivistyneistön suojatti ja Lucian(Lydian serkku) joka on todellinen surullisen hahmon ritari. Lucian yrittää myös haastaa Cashelia samalle viivalle, mutta tilanne osoittautuu hänen osaltaan toivottomaksi. Herra Cashel Byronin äiti ilmestyy jossakin vaiheessa kuvioihin ja häntä voikin pitää keskeisenä hahmona, ehkä jopa ratkaisevana tekijänä(kenties).

Kirjaa ennättää lukea puoleen väliin ennen kuin teksti alkaa kantaa tarinaa eteenpäin. Vuoropuhelut ovat tulvillaan verbaalista akrobatiaa ja välissä jahkaillaan kyllästymisiin asti. Nyrkkeilykuvioita käsitellään pintapuolisesti, joskin riittävässä määrin. Sinällään kirja on helppolukuinen  ja sivut käyvät tiuhaan tahtiin, ainoastaan jokin koukuttava asia siitä puuttuu. Käännöskieli on vanhahtavaa, mutta sitä sinällään sietää. Jotenkin Herra Byronin ammatti vivahtaa Shawn leipälajiin eli näytelmäkirjallsiuuteen, ehkä vain kuitenkin rakentavassa mielessä. Ei suoranaisen tylsä, mutta hieman junnaava kuitenkin. Silti kannattaa lukea.

Ozzy Osbourne - Minä, OZZY

Suomentanut: Ilkka Salmenpohja

Sivumäärä: 414

Painos ja vuosi: 1.painos - 2011

Let me see your fucking hands! Päätin lukaista vaimoni edellisvuotisen joululahjakirjan Minä, OZZY. Chris Ayres ja Ozzy Osbourne ovat kirjoittaneet oivan elämänkerran Ozziesta. Black Sabbathin menestyksekkään uran jälkeen on paljon kerrottavaa myös soolo-urasta. Ozzy on syntynyt vuonna 1948 ja ihme kyllä on vielä elossakin. Tämä on kirja joka kertoo kaiken, tai ainakin melkein.

Kirja lähtee liikkeelle Ozzyn varhaisnuoruudesta, eikä juurikaan kerro lapsuudesta. Nuoren miehen ura käynnistyy surkealla koulumenestyksellä ja kurjilla duunipaikoilla, jopa rikoksen polut tulee tarkastettua ja linnan ovet kolahtaa. Olisikin ollut ilmeistä että elämä Ozzyn osalta olisi ollut kurja, ellei häntä olisi hieman onnikin potkaissut. Toki miehessä on sitä jotain, ja tämän aisti myös hänen isänsä joka aikanaan sanoi että pojasta tulee vielä jotain suurta. Suhteet vanhempiin ovat kaiketi normaalit, mutta julkkikseksi tulo ja rikastuminen sotkevat kuvioita. Kuitenkin vanhempien kuolema on vaikuttanut Ozzyyn paljon ja varmasti tuonut esiin herkempiä puolia. Sittemmin toinen avioliitto Sharonin kanssa on ollut useita kertoja veitsen terällä, väkivalta ja sairaudet ovat olleet läsnä yhteisellä matkalla ja epäilemättä on erokin ollut usein lähellä. Kuitenkin perhe on tärkeä ja mies muistaa mainita koko lapsikatraansa ja myös lapsen lapsensa.

Kirjan muistelut painottuvat Black Sabbathin ajoille ja tutuksi tulevat uran käännekohdat ja musiikin luomisen "tuska". Bändikaverit sparraavat Ozzya ja Ozzy heitä, ja pian iskevät myös mömmöt kuvioihin. Äkkirikastuminen johtaa ikäviin lieveilmiöihin, perheet hajoavat ja elämä menee risaiseksi. Egojen suuruus koituu myös bändien kohtaloksi. Mikä kuitenkin tärkeintä, herra Osbourne loi useita rockin ja heavyn legendaarisia biisejä.

Kirja on yritetty kirjoittaa rehellisesti, mutta koska sekakäyttäjän muisti ei välttämättä ole kovin luotettava, saattaa asioiden laita olla todellisuudessa hieman toinen. Tarinasta ei puutu huumoria ja varsinkin kerronnan tyyli on hyvin Ozzymainen ja siinä on tiettyä junttimaistakin vilpittömyyttä. Uskon että jutut ovat aika lähellä totuutta, ja vaikka hieman asian vierestäkin niin hauskaa teksti on lukea. Kirjassa on sekoilun keskellä myös herkät ja jopa surullisetkin hetkensä, esimerkiksi kännäämisen ja huumeiden vetämisen aiheuttamat hirveät muistikatkokset ovat ahdistavia ja pelottavia.

Ozzyn tarinaa on tässä turha lähteä referoimaan, voi vain todeta että jos pitää rock'n roll elämästä, klisheistä ja lieveilmiöistä niin kirja on mielenkiintoista luettavaa. Kirja ei ole tietokirja vaan tarinan iskijän omaelämänkerrallinen höystettynä faktoilla ja kenties fiktioilla. Mies on yksi tärkeimpiä vaikuttajia omalla harrastesoittajan urallani, Bark at the moonia ei voita mikään.

Torgny Lindgren - Muistissa

Suomentanut: Liisa Ryömä

Sivumäärä: 197

Painos ja vuosi: 1.painos - 2012

Uutuuskirja

Sohvalta Råneåsta aina Pariisin "Rue de ties minne". Sain joululahjaksi tämän tuoreen Torgny Lindgren suomennoksen Muistissa ja päätinkin tarttua lähes heti siihen. Minulla oli tietynlaiset odotukset kirjaa kohtaan, koska Pylssy on tuoreessa muistissa. Olen siis lukenut tämän Raggsjölaisen kirjailijan tuotantoa aiemminkin, enkä ole aivan kympillä siihen mieltynyt. Mutta koska Lindgren on pohjoisen kirjailijoita, saa hän varauksettoman tuen itseltäni.

Muistissa on siis Torgny Lindgrenin omaelämänkerrallinen kirja. Itse kiinnitin heti huomiota kirjan paksuuteen joka ei päätä huimaa, koska käsitykseni mukaan elämänkerrat ovat yleensä tiiliskiven vahvuisia kirjoja - olin hieman ihmeissäni. Kuitenkin luettuani kirjan voin todeta sen olevan sopivan paksuinen. Kirjailija suhtautuu omaan elämäänsä tietynlaisella hilpeydellä ja hirtehishuumorilla, aivan kuten muihinkin aiheisiin. Hän ei siis pidä elämäänsä mitenkään pyhänä asiana, vaan jakaa sen hulluudet ja kummallisuudet hersyvällä huumorilla höystettynä. Vaikka teksteissä käsitellään vakaviakin aiheita, eivät ne missään vaiheessa saa liikuttuneeksi tai vakavaksi. Tämä Muistissa kirja on mielestäni huomattavasti kevyempää luettavaa kuin Pylssy. Myönnän että teksti on jotenkin pirstaleista ja aika siinä heittää häränpyllyä, mutta taas kerran luetussa leijailee positiivinen "pohjoisen henki". Kirjailija itsekin mainostaa elämänkerran olevan joukko novelleja ja irrallisia pieniä tarinoita, mutta mitäpä tuo haittaa - ei ainakaan itseäni.

Nuoruuden sattumukset ja kommellukset ovat saaneet suuren roolin kirjailijan muistissa, tästä voi päätellä että taiteilija kiinittää huomiota asioihin, jotka ei välttämättä ole muille merkityksellisiä, mutta ovat tehneet vaikutuksen kirjailijaan itseensä. Hypätään ajassa ja paikassa - Västerbottenista Wieniin ja Pariisiin. Tavataan suuri joukko kirjallisuuden intellektuelleja ja perehdytään kirjallisuuden taiteen aarteisiin. Itselleni jää mieleen erään kirjailijakollegan muistelut Thomas Mannin hautajaisista, joissa Neuvostoliiton terävin kärki muistaa taiteilijaa ylettömillä, jopa kolossaalisilla kukkalähetyksillä. Onpa kirjailija itsekin kävellyt Nobel-kirjaston hallissa ja jutellut itsensä Erik Lönnrothin kanssa Albert Camusin kuvan alla. Ja kuin aasinsillan kautta lopulta olin aistivinani Torgny Lindgrenissä pienen eksistentialistin, joka purkautui jotenkin rivien välistä toivottomuuden ja järjettömyyden perusteilla hänen jutellessaan kustantajan kanssa. "Etkö ole siis yhtään muuttunut Torgny?"

Kirjasta kuvastuu Torgny Lingrenin äly ja elämänkokemus erinomaisesti. Yleissivistys työntyy esiin useissa kohdissa, jopa kaiken aikaa - kaikkine pienine yksityiskohtineen. Hän on selvästi lukenut valtaosan tärkeistä maailmankirjallisuuden helmistä, eikä hän liioin sitä peittelekään. Lisäksi hän kertoo luontevasti useista tuttavuussuhteistaan eurooppalaisiin kirjailijoihin ja kirjallisuuden eliittiin. Ehdottomasti yksi pohjoismaisen kirjallisuuden lipunkantajista. Kannattaa lukea tämä uutuus.

Katso myös Torgny Lindgren - Pylssy

Roger Martin du Gard - Thibault'n suku

Suomentanut: Arvi Nuormaa

Sivumäärä: 330 + 328 (658)

Painos ja vuosi: 3. ja 2. painos - 1964

Mielenliikutusten ja tunteiden-myrskyn keskiössä. Roger Martin du Gard oli ranskalainen kirjailija, joka palkittiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 1937. Vaikka hän on kirjoittanut lukuisan määrän kirjallisuutta, voidaan kuitenkin tärkeimpänä saavutuksena pitää Thibault'n suku(Les Thibault) kehitysromaanisarjaa, johon sisältyy ranskankielisenä yhteensä kahdeksan osaa. Näistä löytyy suomennettuna kuusi ensimmäistä osaa, jotka on sisällytettynä neljään kirjaan. Päätin aloittaa kahdella ensimmäisellä kirjalla.

1. Harmaakantinen vihko

 2. Kasvatuslaitos

Thibaultin suku on suomennettunakin noin 1400 sivunen paketti. Ensimmäisten kahden kirjan keskiössä on muutama henkilö. Tibault'n perheestä päähenkilö Jacques on nuori kapinallinen, joka itsepäisyydessään ja lapsuuden voimissaan muodostaa jännitteitä riittämiin. Varsinkin aluksi näitä yrittää kitkeä hänen isänsä Herra Thibault, jossa kytee normannien raivoa, älyä ja viekkautta. Vanhempi veli Antoine on lastenlääkäri, hän on itsekeskeinen ja itseriittoinen, lisäksi huomattavan ylimielinenkin.

Pastori abbé Binot on varsinkin aluksi merkittävä, suunniteltaessa nuoren Jacquesin tulevaa kohtaloa. Kuitenkin kaiken pahan lähteeksi leimataan Daniel de Fontaine, jonka kanssa Jacquesilla on harmaassa vihkossaan häpeilemätöntä kirjeen vaihtoa. Tämä onkin viimeinen tippa, joka johdattaa Jacquesin kasvatuslaitokseen. Kuitenkin tämä on vain osasyy, ellei jopa tekosyy - koska oikea syy lienee perheiden erinlaiset uskonnolliset taustat ja polittiset näkemykset. Danielin perhe on rikkonainen, esimerkiksi isä Jeróme on täysin lihallisten viettien kuljetettavissa ja Danielin äiti tämän talutus hihnassa. Kuitenkin nämäkin kulissit alkavat rakoilla ja suhteiden elämistä tapahtuu.

Toisessa kirjassa Kasvatuslaitos alkaa jonkinlainen progressio Jacquesin henkisen kasvun osalta, ja vaikuttaa siltä että mielipiteet sen tarpeellisuudesta eriävät huomattavasti perhepiirissä. Herra Thibault on laitoksen "omistaja" ja on ehdoton sen tarpeellisuudesta, kun taas vanhempi veli Antoine on täysin toista mieltä. Ainakin Jascquesin ja Danielin erottaminen tämän myötä onnistuu, ja näin sukuja saadaan suotuisasti erilleen. Kasvatuslaitoksen johtaja Herra Faisme on viheliäinen - tosin hyväkäytöksinen pyylevähkö herrasmies, joka jää hieman kysymysmerkiksi. Onko hän pohjimmiltaan väkivaltainen? Yhtäkaikki suurin vaikutus laitoksessa lienee Jacquesin lapsenvahdilla Arthurilla, joka on taustaltaan armeijan miehiä. Hän toimii pojan perseelle potkijana kultaisessa häkissä, jossa arvostetaan enemmän fyysisiä kuin henkisiä arvoja.

Kahden ensimmäisen kirjan osalta keskeisinä teemoina ovat muunmuassa tahdon murtuminen, minäkuvan rajut muutokset, erilaisten tunteiden herääminen ja ihmissuhteissa tapahtuvat myllerrykset. Kirjailija onnistuu kuljettamaan tarinaa sensitiivisesti ja varsin nyanssipitoisesti. Mielialojen vaihteluita ja tunteita tarkastellaan huolellisesti, muttei kuitenkaan lukijaa liikaa ohjailevasti. Näissä kirjoissa luodaan luja pohja tarinan henkilöille ja niiden välisille suhteille. Ympäröiviä puitteita kuvaillaan riittävällä tarkkuudella, joskin sivumennen, mutta kuitenkin tapahtumia tukien. Itselleni tuli mieleen lähinnä Romain Rollandin tapa kirjoittaa, joskin tämä raapaisee jotenkin syvemmältä ja perinpohjaisemmin. Hetkittäin jopa huvittuneisuutta aiheuttavia naiiveja, mutta silti uskottavia reaktioita Jacquesin osalta on mielenkiintoista lukea. Toisaalta Antoinen omahyväisen kiihkeä itsetutkiskelu vie väistämättä todellisen elämän ihmisten stereotypioihin, joita varmasti kaikilla pyörii yllin kyllin ympärillä.

3. Kaunis vuodenaika

Kolmannessa osassa siirtyy huomion painopiste enemmän Antoine Thibaultiin. On kulunut viisi vuotta siitä, kun Jacques ja Antoine muuttivat samaan kompleksiin. Nuori lääkäri Antoinen Thibault on saanut jalansijaa uskottavana ammattilaisena ja hän yltyy jopa sankaritekoihin pelastaessaan nuoren tytön, tämän ruhjoutuessa tavarakuskin pyörän alle. Hän tapaa nuoren kauniin Rachelin samassa yhteydessä ja rakastuu suin päin. Suhteesta muodostuu kompleksinen ja kuluttava, kantaako tunteet elämän kalkkiviivoille asti? Rachelilla on juutalaistausta ja hän on viettänyt ilmeisesti rajua elämää, tämä ei ole omiaan lisäämään suhteen tasapainoa. Nuoresta naisesta paljastuu koko ajan omituisia piirteitä ja hänen menneisyytensä nousee dominoivaksi asiaksi. Herra Oscar Thibaultia ei juurikaan kirjassa huomioida ja Jacquesin osuus kapenee lähinnä Jenny de Fontanin kanssa hippailuksi. Danielista on kuoriutunut seurapiiri gigolo joka on orientoitunut taiteellisesti naisten kanssa valssia pyöriväksi partaveitseksi. Jerome de Fontanen luonnetta syvennetään ja paljastuukin että hänellä ja Danielilla on luonteenomaisia yhtäläisyyksiä enemmän kuin voisi kuvitella. Paljastuupa jopa yhteinen tuttavuuskin, joka ei sanalla sanoen mairittele.

Mielestäni kirjassa keskitytään ihmisten välisten rakkauden tunteiden ympärille, ja näihin liittyvään petokseen, mustasukkaisuuteen, suruun ja luopumiseen. Pelko saa puristavan otteen ihmismielestä ja pakka leviää käsiin. Tuntuu siltä että neuroottisuus on ollut keskeisessä asemassa myös menneillä sukupolvilla, eritoten rakkaussuhteissa. Keskeiseen osaan nousee myös Thibaultin veljesten erilaisuus - kun nuorempi vaalii moraalikäsityksiään, niin vanhempi luopuu pikkuhiljaa niistä. Martin du Gard onnistuu ihmisten luonteiden ja keskinäisten suhteiden kuvauksessa lähes täydellisesti, voikin todeta että hän on tässä kasvuromaanisarjassa yltänyt maailmankirjallisuuden tasolle. Harmi ettei hänen kirjojaan kovinkaan hyvin tunneta(ainakaan Suomessa). Kuitenkin kirjojen verkkainen kerronta saattaa nousta haasteeksi lukijalle. Ilmeisesti sarjan eri jaksoissa on painopiste vaihteleva eri ihmisten ja teemojen osalta. Ranskalaisessa kirjallisuudessa osataan ottaa kaikki irti ihmisten vastenmielisistä piirteistä.

Kaikki lukemani kolme osaa(kaksi kirjaa) Thibault'n suvusta on kelvollisia, mahdollisesti luen myös toiset suomennetut kolme osaa(kaksi kirjaa) myöhemmin.

Rabindranath Tagore - Toiselle rannalle

Suomentanut: Hannele Pohjanmies

Sivumäärä: 64

Painos ja vuosi: 1.painos - 2009

Rakkaus on jumalani. Rabindranath Tagore oli intialainen ruonoilija, kirjailia ja monitoimimies. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä aasialaisena vuonna 1913. Hänet ehdittiin iskeä ritariksi Englannissa, mutta hän luopui poliittisena protestina kunniasta.

Tagoren runoissa vallitsee rauhallinen ja positiivinen tunnelma, myrskyjen jälkeen meri tyyntyy ja itse kukin löytää rauhan sataman uskonsa mukaisesti. Runot eivät ole asenteiden lokaamia ja niissä toistuu jatkuvasti musiikin harmonia, keskellä kukkaisia ketoja ja virtaavia vesiä. Rakkauden läsnäolossa lopulta kaikki johdattuu jumalan tielle, joka on rakkaudentie. Näissäkin säkeissä vuorottelevat musiikki ja hiljaisuus, valo ja pimeys.

Seuraavassa mielestäni oivallinen runo rakkauden sokeudesta ja siitä kuinka usein huomaa liian myöhään mikä on elämässä tärkeää;

"Tulit ovelleni aamun sarastaessa ja lauloit. Olin vihainen
kun herätit minut; sait lähteä pois eikä kukaan välittänyt.
    Tulit keskipäivällä ja pyysit vettä, se häiritsi työtäni
ja sinut ajettiin moittien tiehesi.
    Tulit illalla leimuavien soihtujen kera.
    Näytit minusta pelottavalta ja salpasin oveni.
    Nyt on keskiyö ja istun yksin pimeässä huoneessani;
huudan sinua takaisin, sinua jonka käännytin loukaten pois."

Rabindranath Tagore - Toiselle rannalle

Useat runot ovat valtaosin rukousta muistuttavia ja niissä on vahvasti teologinen lataus. Ainakin itse löysin tunnelmia buddhalaisuudesta, kristinuskosta ja hindulaisuudesta. Tekstit huokuvat symboliikkaa ja henkistä eheytymista, ne vihjaavat myös uudelleen syntymiseen. Vaikka näitä runoja ei ymmärtäisikään, niin niitä luettuaan ei jää mitenkään vaivautuneeksi tai pettyneeksi.

Elfriede Jelinek - Halu

Suomentanut: Jukka-Pekka Pajunen

Sivumäärä: 228

Painos ja vuosi: 1.painos - 2008

Nuijittua härskiintynyttä lihaa pöytään ja vähän äkkiä. Elfriede Jelinek on itävaltalainen kirjailija ja hän on saanut Nobelin kirjallisuuspalkinnon  vuonna 2004. Jelinekin kirjoja on suomennettu kaksi kappaletta, Pianonsoittaja (2005) ja Halu (2008). Päätin lukea tämän viimeksi suomennetun, uuden vuoden ensimmäisenä kirjana.

Halu kertoo paperitehtaan johtajasta ja hänen vaimostaan Gertistä. Itävaltalaisessa pikkukylässä on vietetty rietasta elämää ja AIDS on alkanut saada jalansijaa yhteisössä. Ilmeisesti aiemmin myös johtaja on osallistunut hurvitteluun, mutta taudin pelossa hän on alkanut muuttaa kotiansa bordelliksi ja vaimoaan seksiorjaksi. Gerti ei saa kodissaan tarpeeksi oikean laista huomiota ja päättää lähteä toteuttamaan lihan kutsumusta Michael nimisen opiskelijanuorukaisen seuraan. Koti on ahdistava ja sovinisti mies käyttää vaimoaan hyväksi sen minkä ehtii. Kirjassa ei AIDS:ia suuremmin kuvailla, mitä nyt nuorukaisen otsassa mainitaan molluska tai ehkäpä Kaposin sarkooma?

Kirja on kirjoitettu hyvin provosoivasti. Vaikka teksti huokuu feminististä tyyliä, on se kuitenkin mielestäni enemmänkin kyynistä ja sarkastista - jopa välinpitämätöntä. Kylmyys huokuu likaisissa pornoa pursuilevissa aktikuvauksissa, joissa ei ole mielikuvitusta säästelty. Nainen kuvataan toki uhrina ja lihallisena välineenä, mutta jotenkin rivien välistä huokuu myös mahtipontisuus ja maskuliinisuuden ihailu. Jelinekillä on ilmiselvä kiinnostus navan alaisiin juttuihin muutenkin, kuin pelkästään kaupallistetun lihallisen rakkauden kuvailun osalta. Hän syöksyy pintaa syvemmälle rajusti , mutta tietyllä aistikkuudella.

Agressiivinen ja raivopäinen ote antaa potkua ja nasevuutta kirjaan, eikä siinä sinällään ole moitittavaa. Toisaalta kun kaikki asiat nousee ja laskee panojuttuihin, alkaa se ennenpitkää kyllästyttää.

Tekstin asu on jotenkin ainutlaatuista, tai ainakin toisenlaista mihin olen tottunut. Jotenkin tuntuu ettei tällaisella tyylillä pääse puusta pitkään, mutta kuitenkin tarina tuli kerrottua ja sepä lienee tärkeintä. Elfriede Jelinekin tyyli on persoonallinen, eräänlaista tanssia sanoilla - makaaberit origiat housuissa sykkiville pampuille ja tortuille. En oikein jaksanut innostua kirjasta, ehkä tämä olisi uponnut paremmin kymmenen vuotta aiemmin. Tulipa nyt kuitenkin luettua.