Henning Mankell, Ruotsalaiset saappaat, monen teeman kirja

Ruotsalaiset saappaat on Henning Mankellin viimeisin ja viimeinen kirja. Se on rikosromaanin muotoon puettua pohdintaa ihmisenä olemisesta.

Mankell on kirjoittanut kirjansa Jälkisanat viime maaliskuussa. Niiden loppulause kuuluu: Koska totuus on aina väliaikainen ja muuttuvainen. 

Entinen kirurgi, seitsenkymppinen Fredrik Welin on vetäytynyt yksinäisyyteen muistorikkaaseen taloonsa Itä-Götanmaan saaristoon. Hänen rauhansa rikkoontuu pahasti, kun hän herää siihen, että talo palaa. Tämän jälkeen hän kohtaa kaksi naista, oman tyttärensä ja toimittajan, joiden elämän ja motiivien pohtiminen ei myöskään jätä häntä rauhaan.

Koti on ihmisen minä. Oman kodin palaminen tuhkaksi - jo murtovarkaan käynti talossa - saa aikaan kaiken mullistumisen ja uudelleen rakentamisen myös mielessä. Kun ihminen syöksyy palavasta talosta ulos kaksi vasemman jalan saapasta jaloissaan, tilanne toimii samanlaisena jysäyksenä kuin sairauskohtaus. 
Tuli mieleen myös, että talon sortuminen voisi Mankellin kohdalla olla tieto parantumattomasta sairaudesta.

Kun Welin alkaa rakentaa elämäänsä uudelleen, hän tekee kysymyksiä.
Welin kysyy, ketä nuo saaristolaiset ovat, nuo vieraat ihmiset, jotka hän luuli tuntevansa. Mitä salaisuuksia hänen tyttärensä Louise piilottelee? Miksi toimittaja Lisa Modin välillä päästää hänet lähelleen ja välillä torjuu? Ja kuka hän oikein itse on? 

Tietääkö kukaan meistä oikeastaan keitä me olemme?

Eräs Welinin mietiskelyn aiheista on maailman muuttuminen kansainvälisemmäksi, maapalloistuminen. Hän ihmettelee uutislähetysten yhä omituisemmaksi muuttuvaa maailmaa. Arkielämän tilanteissa ihmettely tiivistyy siinä, miten hän tutkii ostamiensa tuotteiden alkuperää ja huomaa, että ne on tehty milloin missäkin oudoissa paikoissa. Perinteisiä Tretorn-ruotsalaissaappaita on hankala saada. 
Tavaroiden tavoin myös ihmiset liikkuvat. Köyhät eivät enää pysy paikallaan, vaan lähtevät katsomaan, löytyisikö heille jossakin parempi elämä.

Puhuimme kaikista köyhistä ihmisistä, joita olimme nähneet Pariisin kaduila.
- Köyhyys tule yhä lähemmäksi meitä, hän sanoi. - Siltä ei välty kukaan.
- Ajattelen toisinaan, etä se aika ja maa , jossa olen elänyt, on suuri, ihmeellinen poikkeus, sanoin. - En ole koskaan kärsinyt rahan puutetta paitsi silloin kun olen itse valinnut niin. Tiedämme hyvin vähän siitä maailmasta, jossa lastemme täytyy elää.

Saaristokokous, joka järjestetään tuhopolttojen selvittämiseksi, paljastaa erään ihmismielen pimeän puolen. Nuori kalastaja nousee todistamaan ääni väristen, miten juuri muukalaiset aiheuttavat kaiken sen, mikä vetää Ruotsia yhä alemmas. Ahventen katoaminen vesistä on "niiden saamarin puolalaisten syytä", muukalaisia vyöryy maahan hallitsemattomasti, kerjäläiset ja taskuvarkaat riehuvat kaupungeissa, yhä enemmän myös maaseudulla ja nyt saarilla. Hän on täysin vakuuttunut siitä, että paljastaa totuuden. Hän ei todellakaan siedä sitä, että köyhyys tulee lähelle. Hän vaikeroi, miten Ruotsi on annettu rellestävien laumojen käsiin, kunnes lysähtää lopulta itsensä itkuun lietsoneena tuolilleen. Sen jälkeen yksi toisensa jälkeen nousee todistamaan samanmielisyyttään.

Muukalaisviha, joka perustui tuskin muuhun kuin uskomuksiin, kuulopuheisiin ja siihen mitä tuttavan tuttavat, ei koskaan puhuja itse, väittivät kokeneensa, kohosi mielipahan pilveksi huoneen ylle.

Tämä muistuttaa paljon erästä asukasinfoa josta kirjoitin muutama postaus taaksepäin. Mitään pelättyä pahaa ei ole hätämajoituksen ympärillä täälläkään tapahtunut. Ainoa paha on erään paikallisen muukalaiskammoisen tuhopolttoyritys.

Vielä on mainittava eräs teema, jonka Mankell nostaa vahvasti esiin tässä viimeisessä kirjassaan, vanheneminen. Osaan samaistua tähän. Olen kokenut jotain samaa vähittäisissä muutoksissa ja luopumisissa. Onneksi ei ole tarvinnut kokea noin isoa jysäystä.

Weling tarkkailee ihmisiä ympärillään kadulla ja tajuaa yhtäkkiä kirkkaasti, että lähestulkoon kaikki muut ovat nuorempia kuin hän. Hän oli ennen niitä ihmisiä, joka kiirehti liukuportaissa. 

En ollut koskaan nähnyt sitä yhtä selvästi kuin nyt. Olin ihmiskunnan marginaalissa. Kuuluin siihen ryhmään, joka oli poistumassa elämästä. Täällä siitä muistutti jokainen ihminen, joka kulki ohitseni ripein askelin kohti määränpäätä, josta minulla ei ollut tietoa.

Vanheneminen oli sitä että jaksoi päivä päivältä hieman vähemmän. Jonakin päivänä kaikki loppuisi kokonaan.

Vanhuus on tullut, kun ei enää voi hypätä veneeseen.

Vanhoilla miehillä ei ole paljon aikaa, ajattelin. Voimme vain toivoa äkillistä rakkautta.

Vanheneminen oli usvaa, joka ajelehti hiljaa mereltä päin. 


Linkki Elegian kirjoitukseen samasta kirjasta.