torstai 24. tammikuuta 2019

Kun tavarapaljous ahdistaa ja tappaa



'Roina, pakkomielteinen tavaran hamstraaminen ja esineiden merkitys' on tämän suomentamattoman kirjan nimi suomeksi. Meillä ei suomen kielessä ole oikein hyvää sanaa hoordaamiselle. Hamstraaminen ei kuulosta sairaalta toiminnalta kuten hoarding. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö myös meillä olisi ihmisiä jotka kärsivät tästä oireyhtymästä. Kaikkialla on. Varhaisimmat muistiin merkityt hamstraamisen OCD-tapaukset ovat 1300-luvulta. OCD tulee sanoista obsessive-compulsive disorder eli pakko-oireinen häiriö. Myös impulsiivisuus liittyy hamstraamishäiriöön.
Eri kielissä on omia nimiään pakko-oireisesta tavaran haalimisesta ja säilyttämisestä kärsiville. Usein ne on fiktiivisistä hahmoista johdettuja. Suomalainen termi hamstraaja on söpö ilmaisu, nätti pikku hamsteri rohmuaa, ja oravallakin on kätkönsä. 

Ongelma on ehdottomasti kipein länsimaissa, joissa ihmisillä on varaa ja heitä koukutetaan ostamaan yhä uutta. USA:ssa isoimpiin omakotitaloihin jopa rakennetaan valmiiksi valtavat varastot.

Hamstraaminen ja nykyinen pyrkimys tyhjään tilaan, minimalismi ja konmarittaminen, kertovat samasta asiasta, ongelmallisesta suhtautumisesta tavaroihin. 
Päivä- ja aikauslehdissä on usein artikkeleita siitä, miten vähennät tavaramäärääsi. Kun ostat yhden uuden tavaran, vie yksi vanha pois; ennen kuin ostat, kysy itseltäsi, onko sinulla jo samanlainen tuote kotona, missä aiot säilyttää ostoksesi ja kuinka usein sitä käyttäisit. Himoshoppaajat ostavat ostamisen tuomasta onnen tunteesta ja saattavat palauttaa ostoksensa seuraavana päivänä, pakko-oireisesta häiriöstä kärsivä ei koskaan palauta. Hänen on vaikea luopua mistään, minkä on tuonut tai mikä on päässyt hänen kotinsa sisään. 
Hamstraajat eivät vain osta, vaan keräävät myös roskakatoksista, kaatopaikoilta ja tienvieriltä ja joskus varastavat.  

Stuff, Compulsive Hoarding and the Meaning of Things on kahden asiantuntijan kirjoittama kattava teos. Randy O. Frost on psykologian ja Gail Steketee sosiologian professori. He ovat yhdessä tutkineet jo parikymmentä vuotta sairaalloista hamstraaamista ja kirjoittaneet sen hoitoon suunnattuja kirjoja, pitäneet seminaareja ja luentoja ympäri maailmaa ja levittäneet tietoa mediossa.   

Sain tästä kirjasta hyvin paljon, ymmärsin paremmin joitain ihmisiä ja itseänikin.
Kirjassa on tietoa ja esimerkkitapauksia.

Tavaran rakastaminen ja keräily on tietenkin myös aivan normaalia ja elämän rikkautta, sitten on paljon harmaata aluetta ja lopulta sairaus, joka invalidisoi, eristää maailmasta ja jopa tappaa. 

Kärsit pakko-oireisesta hamstraamishäiriöstä, jos
- tunnet, ettet millään voi luopua vanhoista sanoma- ja aikakauslehdistä, kun niissä saattaa olla jotain hyödyllistä ja ne ovat osa omaa historiaasi, ostat yhä uusia lehtiä ja kasaat niitä lukematta talteen pinoiksi ympäri kotiasi.
- alat ostaa kolme kappaletta samaa kuvalehteä, kaksi suojana sille, jonka sujautat koskemattomana arkistoosi, tilattu lehti on sinulle liian kulunut ja monen käpälöimä.
- huonetilasi alkaa pienetä ja lopuksi asut tavaran saartamana ilman keittiötä ja kylpyhuonetta.
- lapsesi ei voi tuoda kotiin kavereita, koska häpeää kotiaan ja sinua. 
- luovut mieluummin aviopuolisostasi kuin keräämistäsi romuista.
- kodissasi on kaksisataa kissaa ja torakat vilistävät ruuantähteiden ja kissanulosteiden joukossa.
- keräät ison tuttavapiirin, kaiken varalta, mutta kukaan ei ole sinulle tärkeä.
- hankit yhä uusia varastotiloja tavaroillesi tai muutat toiseen asuntoon, koska entinen on tavaroiden valtaama.
- vietyäsi toisten pyynnöstä tavaroita roskiin, haet niitä salaa takaisin.
- digilaitteidesi tila on täpötäynnä, koska et pysty poistamaan mitään. 
- säilytät kaiken saamasi, joka lipun ja lapun ja postisi avaamatta, neitseellisenä.
- omat kynnenpalasesi alkavat tuntua liian arvokkailta heitettäväksi pois.
- kotisi alkaa muistuttaa luolaa. 

Niukkuuden kokeminen ei synnytä hamstraajaa, kuten usein luullaan, mutta trauman kokeminen saattaa niin tehdä. Usein tosin äärimmäinen niukkuus synnyttää traumoja.
On näyttöä, että oireyhtymä kulkee geeneissä.

Hamstraajapersoonaan kuuluu usein myös perfektionismia, pikkutarkkaa järjestelemistä ja syömähäiriöitä. Hamstraajalla on oma järjestyksensä, joka ei aukea ulkopuoliselle. 

Kun tavarapaljoudestaan kärsivän henkilön kotiin on tehty raju siivousoperaatio, henkilö on usein kuollut pian sen jälkeen. Jos hän on kestänyt tilanteen, koti on ollut tuota pikaa samanlainen tai pahempi kuin ennen interventiota.
Kehitystä on saatu aikaan vain niin, että hamstraaja itse on mukana ja tahti on todella hidas.
Interventioita on pakko tehdä, koska vaikeimmissa tilanteissa hamstraajat ympäröivät itsensä tavaralla niin, että he ovat koko ajan vaarassa jäädä kaatuvien tavarapinojen alle tai joutua saarroksiin, niin etteivät pääse enää asunnosta ulos. Naapurit saattavat pyytää viranomaisia apuun myös, koska romu ja lika leviää asunnosta ympäristöön.  
Joskus romuihinsa hautautunutta on kaivettu esiin viikkokausia. 

Miksi ihminen toimii näin? 
Tavara tuo turvaa. Useampi hamstraaja on kuvannut tavaran täyttämää kotiaan kotiloksi tai pommisuojaksi pahaa maailmaa vastaan. Tavaransa keskellä hänen ei tarvitse tuntea pelkoa ja muita ikäviä tunteita.
Joku hamstraaja kokee, että hänen pitää pelastaa esineitä katoamiselta.
Joku toinen näkee kaikessa irtoromussakin hyötyä ja mahdollisuuksia. 
Joku kerää ihanneminäänsä varten, esim. keittokirjoja, vaikka hella on ajat sitten jäänyt romujen alle. 
Hamstraajalla saattaa olla tavallista voimakkaampi estetiikan taju. Hänestä kaikki on kaunista ja merkityksellistä, vaatemytty, astiat tiskialtaassa ja kasa pizzalaatikoita."It's like a language, the things speak out", sanoo kirjassa Alvin, jonka elämää kirjoittajat seuraavat. He toteavatkin tästä ainoasta hamstraamisen plussapuolesta: Maybe hoarding is creativity run amok (Ehkä hamstraaminen on luovuuden amok-juoksua). Tällaisilla maanisesti esineisiin suhtautuvilla hamstraajilla on joskus myös ADHD-diagnoosi. 

Hamstraaja on usein eristäytyvä persoona, varsinkin jos hän on kärsinyt oireyhtymästä lapsesta asti, mutta on myös hyvin sosiaalisia ja menestyneitä ihmisiä, joilla häiriö on kapea-alainen. He toimivat yhteiskunnassa ja osallistuvat monella tavalla, eivät vain vie ihmisiä kotiinsa. Kukaan ei osaisi arvata heidän salaisuuttaan. 
Joidenkin hamstraajien puhe muistuttaa rönsyilevyydessään heidän kotinsa tilaa, ajattelussa ja puheessa on runsautta, mutta ei järjestystä.

Jollekulle hamstraamistaipumus on alkanut tiettyihin aivojen osiin kohdistuneen aivovamman jälkeen. Joillakin hamstraaminen alkaa vasta vanhana ja liittyy dementiaan. 
Ehkä aivotutkimus löytää joskus tien tämän paljon kärsimystä aiheuttavan häiriön korjaamiseen. 

Tunnettuja tavara-addikteja ovat olleet mm. William Hearst ja Andy Warhol. Hearst keräili varastoja (huonekaluja, tapetteja ym) ympäri maata. Samoin teki Warhol, joka myös varastoi yli 600 aikakapseleiksi kutsumaansa pahvilaatikkoa. Hän piti laatikkoa työpöytänsä vieressä ja aika ajoin pyyhkäisi kaiken pöydälle kertyneen sinne ja päiväsi laatikon. Taidemuseoissa esillä olevissa Warholin aikakapseleissa saattaa olla kuitteja, iso tukku rahaa, omenankuoria, mitä pöydällä sattui pyyhkäisyhetkellä olemaan. Näillä herroilla oli varaa varastoihin, Warhol tosin myös asui ahtaasti, viisikerroksisen talonsa kahdessa huoneessa, muut huoneet olivat tavaran täyttämiä. 
Hamstraaja täyttää kotinsa sen koosta riippumatta. 

Jostain syystä minun tekee nyt kovasti mieli ryhtyä siivoamaan kaappeja...


P.S. Kirjoitin syksyllä romaanista, jossa perheenäiti sairastaa pakko-oireista hamstraamista (klik).

sunnuntai 20. tammikuuta 2019

Taulu ja tulkinta



Tämä on Greta Hällfors-Sipilän maalaus Sinipukuinen ihailija 1920-luvulta. Se on parhaillaan Ateneumin näyttelyssä Kohtaamisia kaupungissa, jossa on laaja otos taidetta 1900-luvun Suomesta. Töissä näkyy, miten ihmisten arki muuttui vuosisadan kuluessa. 

Kuvasin näyttelyssä käydessäni muutaman työn myöhempää mietintää varten. 
Katselimme kameran ruudulta tätä 20-luvun öljyvärimaalausta yhdessä mieheni kanssa. Koomisesti kuvattu tilanne. 
Minä aloin selittää, että kylläpä on noussut heleä nolostumisen puna kömpelöllä miehellä  poskille, kun ei saa vastakaikua tunteilleen. Siihen mieheni, että ei kun kiihkon, kiihkon punaa se on. Totesimme yhteen ääneen:"Varhainen #metoo." 

Kun katsoo tarkemmin kättä olkapäällä, huomaa myös, että ote on turhan painokas, ihossa on raapimisjälkiä.

Nainen on jätetty viimeistelemättä. Hän on vain sinipukuisen kohde. 
Olisi hauska, jos joku jatkaisi tätä teemaa ja maalaisi työn, jossa kohdistaisi huomion naiseen. Liian innokas ihailija jäisi ilman piirteitä ja naisella olisi elävämpi ilme ja kiukustumisen puna poskillaan. Eikös hänellä silloin myös nousisi käsi siirtämään pois tuota hänelle vastenmielisen miehen puristavaa kättä?

Onkohan näillä maalatuilla henkilöillä esikuvansa omassa ajassaan? Taiteilija itse ja ei-toivottu lähestyminen? 

Näyttely kaikkinensa on erittäin onnistunut. Ihailin erityisesti Tuulikki Pietilän töiden tasokkuutta ja monipuolisuutta ja Helene Shjerfbeckin töiden herkkyyttä. Näyttelyssä on harvemmin esillä olleita töitä. 

Näyttelyssä on myös lyhyitä dokumenttielokuvia Helsingistä, joista vanhin on vuodelta 1911. Vossikkakyydillä ajellaan, ja naisilla on maataviistävät takit. Ihan kuin katsoisi elokuvaa Tohtori Zivago.  
Kun päästään niille vuosikymmenille, jotka itsekin muistaa, niin ei voi kuin todeta, että onpas elämä muuttunut, eihän tuotakaan enää ole: karttoja levitteleviä turisteja, puhelinkoppeja, harjan ja rikkalapion kanssa katuja siivoavia miehiä.

Kävimme Helsingin reissullamme myös keskustakirjasto Oodissa. Sieltä jäi päällimmäiseksi mieleen paljon tyhjää tilaa kaikkialla ja kirjasto, joka ei tunnu kirjastolta. Ylin hylly on ainoa, josta voi kunnolla katsella kirjojen selkämyksiä. Sitä alemmille pitää kyykistyä. Kaikki on avointa ja ilmavaa, ei kodikasta eikä intiimiä. 
Oodia on kehuttu arkkitehtuuriltaan hienoksi. Varmaankin näin on. Itse en pidä tämäntyyppisistä tiloista. 
On mielenkiintoista seurata Oodin käyttöastetta alun tutustumiskäyntien jälkeen.  
Yksi, mikä minusta on Oodissa hyvää, on elokuvateatteri Kino Regina, jonka ohjelmiston pitäisi koostua klassikoista. On mainostettu Vertigoa, restauroitua Tuulen viemää ja muita suosittuja vanhempia elokuvia. Reginassa aion ehdottomasti joskus käydä.   


torstai 17. tammikuuta 2019

Kaksi luentoa

Bloggarillanne on meneillään oikea kulttuuriviikko. Joka päivälle on sekä ruumiin että hengen kulttuuria. Jos ei näillä pääse irti joulun jälkeisestä apeudesta, niin ei sitten millään.

Toissapäivä oli esitelmäpäivä. Päivällä kävin kuulemassa YLE:n ulkomaankirjeenvaihtaja Mika Hentusen ajatuksia tämän päivän USA:sta ja illalla tutkija Seppo Aallon kertomaa sisällissodan ajasta.


Mika Hentunen on pitkän linjan ulkomaantoimittaja ja uutisankkuri. Hän on asunut ja työskennellyt Suomen lisäksi Saksassa. Etelä-Koreassa, Ranskassa, Belgiassa ja Yhdysvalloissa. Vuodesta 2009 hän on tehnyt vakinaisena töitä YLE:lle televisioon, radioon ja nettiin. 
Näemme Hentusen usein uutislähetyksissä raportoimassa USA:sta milloin hurrikaanien kynsissä, milloin selostamassa vaaleja. 
Hentunen vieraili paikallisessa Reuna Kustantamo-kirjakaupassa, joka on meidän myllykoskelaisten kulttuuritalo. Meillä on kesällä Reunan järjestämänä kirjamessutkin.

Hentusen luento tai pikemminkin haastattelutilaisuus kiinnosti kuuntelijoita, joita oli tuvan täydeltä. Reunan toimitusjohtaja Tarja Tornaeus haastatteli. Hänen tekniikkansa oli loistavaa, rentoa ja yhtä aikaa sekä jäsennellyn napakkaa että improvisoidun tuntuista. Kuulijat saivat kysellä kesken luennon ja aikaa tuntui olevan.
Paikka on kodikas, vanhaan rautakauppaan remontoitu monitoimitalo. Paikallahan on aina suuri merkitys siinä, millaiseksi tilaisuus tunnelmaltaan muodostuu.



Hentunen asuu Washingtonissa, josta lentää milloin minnekin. Häneltä tulee seuraavaksi juttu San Salvadorista, jossa hän käy katsomassa millaisiin oloihin USA:han pikkupoikana silloisen pakolaisjärjestelmän avulla tuotu nuori, vasta ammattiinsa valmistunut mies palautetaan presidentin määräyksen perusteella.

Presidentti Trumpin määräykset ovat enimmäkseen ympäristön suojeluun ja ihmisoikeuksiin liittyvien päätösten purkamisia. 
Eräs määräys on sellaisen hyvin perinteisen amerikkalaiseen demokratiaan liittyvän säädöksen poistaminen, että poliittista puhetta ja uskontoa ei saa yhdistää. Tämä määräys liittyy suurimman kannattajajoukon, valkoisten kristittyjen uskovaisten tyytyväisenä pitämiseen. Kirkkoja taloudellisesti hyödyttäviä päätöksiä on tehty, ja aborttiasiassa Trump nyökyttelee vanhoillisten suuntaan. Eräs tilaisuuden osallistuja kysyi, miten uskovaiset voivat hyväksyä Trumpin suhtautumisen naisiin ja ilotyttöskandaalit, kun Clinton aikoinaan pistettiin koville yhdestä tapauksesta. Ilmeisesti kirkoilla raha voittaa moraalin.

Presidentti Trump on kahden vuoden aikana antanut yli 70 presidentillistä määräystä, presidentti Obama antoi kahdeksan vuoden aikana 10 määräystä.

Ympäristöministeriö lakkautettiin Trumpin aikana, mikä on aika erikoista nykyisessä maailman tilanteessa, jossa ympäristöasioiden merkitystä pitäisi korostaa. 

Tunnelmista Washingtonissa Hentunen totesi, että ihmiset siellä kokevat elävänsä pitkään jatkuneessa poikkeustilassa, jossa ikään kuin joku outo joukkio on vallannut Valkoisen talon. Tämä on ymmärrettävää, koska washingtonilaisista 98 prosenttia on demokraatteja.
Joku yleisöstä kysyi, millainen Trump on puhujana. Kiihkeä, hyvä puhuja, vaikka puhuukin aina samat vanhat aiheet - talous, muuri, Hillary, Obama. Yleisö on ollut hänen puheensa jälkeen usein aivan kuitti.
Yksi sana, mikä toistuu Trumpin presidenttiydestä puhuttaessa on 'incompetence', epäpätevyys. Hän ei valmistaudu eikä näin ollen  tiedä käsiteltävistä asioista. Eräs ihmisten paljon huokailema lause on:"Voiko mennä enää huonommin kuin Helsingissä?" (Trumpin ja Putinin tapaaminen Helsingissä viime kesänä)

Kriisi rajalla on keksitty juttu. Siellä ei ole mitään kriisiä.

Mikä on hyvää USA:ssa, kysyttiin Hentuselta. Miksi tykkäät olla siellä? Mielipiteen vapaus ei ole sanahelinää, vaan se on tärkein arvo. Ihmisten kanssa on helppo puhua, koska he kertovat aikailematta mielipiteensä. Washington Postin ja New York Timesin toimittajat eivät pelkää yhtään kirjoittaa kriittisesti. Konstailemattomuus, myönteisyys ja avuliaisuus. Hentunen oli ennen vakituista pestiään pitkään freelancerina ja vain USA:ssa freelancereita kohdellaan tasa-arvoisina suurten medioiden tähtitoimittajien kanssa.

Hentunen on käsikirjoittanut radio- ja tv-ohjelmia, suomentanut amerikkalaisen tietokirjan Käärmeet liituraidassa, kirjoittanut kaksi dekkaria ja toimittajan työstä kertovan kirjan Oikeaan paikkaan (2009). Ostin sen.





Päivän toiseen luentoon ajelimme Kuusankoskelle. Siellä Tieto-Finlandian voittanut, eläkkeellä oleva historiantutkija Seppo Aalto luennoi otsikolla Kapina tehtailla.
Kuusankoski-talon iso sali oli täynnä, mikä ei ole ihme, koska käsiteltävänä oli Kymen tehdasyhteisö sisällissodassa.

Tämä luento oli pitkä ja alkoi kyllästyttää, koska se oli niin jäsentelemätön ja rajaamaton. Kontrasti tilaisuuteen, johon päivällä osallistuin oli suuri, toimittaja vastaan tiedemies, toimittajan eduksi.
Isot salit ovat vaativia esiintymispaikkoja. Ihmisiä alkoi lähteä pois jo ennen kuin lopulta olisi ollut mahdollisuus keskusteluun mikrofonia kierrättämällä.

Aalto on asunut tehtaiden kupeessa, mutta koulussa ei puhuttu sisällissodan yhteydessä oman kylän tapahtumista vaan lähinnä Väinö Linnan kirjojen kertomasta torpparien noususta. Näinhän se menee sisällissotien jälkeen yleensäkin, historiaa kirjoitetaan voittajien näkökulmasta.

Aallon mielestä parasta sovinnontekoa on tosiasioiden esille ottaminen, mitä hän kirjassaan tekee.
Minusta myös aika tekee tehtävänsä. Myöhäiset anteeksipyynnöt ovat yleensä vain seremoniaa.

Aalto näkee ajassamme samanlaista kireyttä kuin ennen Suomen sisällissotaa, mutta ei Suomessa vaan Euroopan mittakaavassa.
Tärkeintä rauhantyötä on pitää tilanne rauhallisena ja pitää kiinni niistä puitteista, joita olemme rakentaneet.

Lopuksi Aalto huokaisi, että kunpa hän olisi nuorempi, niin hän tutkisi vuosia 1919 ja 1920, kaikkea sitä, mitä tapahtui sodan jälkeen. Kuusankoskellakin on mielenkiintoisia tapahtumia ja ihmiskohtaloita, joita jonkun pitäisi nyt tutkia.


keskiviikko 16. tammikuuta 2019

Seppo Aalto: Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918



Olin eilen kahdessa mielenkiintoisessa luentotilaisuudessa. Toinen oli Seppo Aallon luento Kapina tehtailla. Olin kirjoittamassa näistä tilaisuuksista, kun mieheni kertoi, että hän on nyt kirjoittanut Aallon kirjasta Facebook-sivuilleen. Haa, pääsen lainaamaan!

----------------------------

Raakaa menoa Kymijoen rannoilla 1918

Viime vuosisadan alussa nykyisen Kuusankosken alueella sijainneet Kymintehtaat olivat maailmanlaajuisestikin valtava paperitehtaiden rypäs. Voimistuva sosiaalidemokraattinen työväenliike ja perinteisistä oikeuksistaan kiinni pitävä Kymi Oy loivat vuosia kipuilleen kahtiajaon, johon sisältyi lakkotaisteluja ja joukkoirtisanomisia, mutta myös työläisten vaatimuksia ymmärtäneen tehtaanjohtaja Björkenheimin myönnytyksiä. Työväen radikaalisiipeä innostanut bolshevikkien vallankumous Venäjällä ja tapahtumien kulku Suomessa sytyttivät kapinan myös Kuusankoskella, missä oli ennestään selkeä punainen hegemonia.


Kapina tehtailla, Kuusankoski 1918 oli viime vuoden Tieto-Finlandian voittaja. Sen kirjoittaja FT, dosentti Seppo Aalto kävi luennoimassa aiheesta synnyinseudullaan Kuusankoskella. Hänen mielestään Väinö Linnan romaanitrilogia Täällä Pohjantähden alla korostaa liiaksikin maaseutuväestön osuutta vallankumouksen moottorina. Ratkaiseva voima lähti teollisuustyöväestöstä kuten juuri Kuusankoskelta.


Seppo Aallon teos on palkintonsa ansainnut. Se käy objektiivisesti läpi taustatapahtumat, punaisen vallan kuukaudet julmuuksineen, kevään valkoisten suorittamat teloitukset ja Kuusankoskelle saapuneen kauhun. Mukaan on saatu myös useita koskettavia ihmiskohtaloita.


Olen itse Seppo Aallon ikäluokkaa ja voin todeta saman kuin hänkin: niin lähellä meitä oli tapahtunut kauheita asioita, mutta niistä ei puhuttu, ei kotona, ei koulussa, ei missään.


-----------------

Näin siis kirjoittaa vieraskynäni, Unto Mentula. Itse en ole vielä lukenut tätä kirjaa.  

Toisen eilisen luennon tarjosi YLE:n Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Mika Hentunen meidän kodin lähellä sijaitsevassa Reunan kirjakaupassa. Saimme kuulla uusimmat uutiset Amerikasta. 
Kirjoitan molempien tilaisuuksien annista ja tunnelmista huomenissa. 


keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Vähän Juicesta




Kävin katsomassa kaksi uutta kotimaista elokuvaa, Juicen ja Ihmisen osan. Pidin Juice-elokuvasta kovasti. Se kertoo osasta Juhani "Juice" Leskisen elämää ja samalla tamperelaisen rock'n'rollin alkuajoista. Juicen lisäksi elokuvassa kerrotaan mm. Mikko Alatalon ja Harri Rinteen muusikon uran alusta. 

Muistelin, että minulla on Juice Leskisen runokirja Äeti. Siellähän se oli muiden kapoisten runokirjojen joukossa kirjahyllyssä.   


ÄETI, SELLAINEN ELÄMÄ

Äeti, sellainen elämä,
           että sen voi kirjoittaa näytelmäksi, 

mutta jos sen kirjoittaisi, se olisi
mahdoton näytellä, mahdoton esittää

eikä sitä kukaan katsoisi
eikä arvostelija sitä uskoisi, ei vapaaehtoisesti

Äeti, sellainen elämä, 
           että se on pakko elää
           jotta se tulisi todeksi


Juice Leskisen äiti, Äeti, menetti veljensä, äitinsä, kolme lastaan, anoppinsa, miehensä, toisen miehensä ja isänsä. Nämä kuolemat Juice on taltioinut runoihin tässä järjestyksessä neljässä eri sarjassa välillä viitaten siihen, miten menetykset koskivat myös häntä. Ai niin, KUOLLEITA VIIDES SARJA sisältää äidin presidentit, joista osan hän on "hoitanut viimeiselle matkalle, jos on töiltään joutanut". 

Äeti on runoteos, jonka alaotsikkona on: luonnos muistelmiksi, runoja
Näinkin voi siis laatia muistelmat. 
Kirja sisältää neljä vaiheiksi nimettyä osaa, joiden sisällä runoja on yhteensä päälle kuusikymmentä, lyhimmät  muutaman sanan, pisin viisi sivua. 
Tunnelma runoissa on enimmäkseen melankolinen. Juicen yleensä käyttämät sanaleikittelyt ja monimerkityksisyydet ovat nyt vähissä. 


Yksi kokoelman runoista on nimeltään - kuinka ollakaan -  Ihmisen osa. 

IHMISEN OSA

On siinä urakkaa yhdeksi iäksi:
Joka kuuseen kurkottaa.
Joka tuuleen kylvää.
Joka härällä kyntää.
Joka miekkaan tarttuu.
Joka vitsaa säästää.
Joka kynnelle kykenee.
Joka toiselle kuoppaa kaivaa. 

Kaikille muille runon sanonnoille on olemassa tunnettu loppuosa (kokeile muistatko ne kaikki!), paitsi kynnelle kykenevälle. Merkityshän on se, että kaikkien jotka kykenevät kynnölle (kyntämään) on lähdettävä mukaan töihin, ei saa jäädä lorvimaan. 
Aikamoisia mietelauseita. 
Muutamat runojen nimet ovat upeita, MR. MURHEINEN FROM FINLAND, HOW DO YOU DO, ASIOISSA MINUA VIEHÄTTÄÄ NIIDEN HITAUS, MINUN SILMÄNI OVAT ARAT, HARTIASÄRKYISEN MIEHEN MIETTEET.


Kaksirivinen loppuruno HUMAN INTEREST on yksi parhaita kirjan lopetuksia. 

runo on valmis 
saa tulla pyyhkimään


Alla on mielirunoni, jostain syystä. 

MINUN SILMÄNI OVAT ARAT

minun silmäni ovat arat, 
mutta askel vetää, 
          kyllä minä nään, kun katson läheltä,
          kenen kyydissä pysyn



Kirjan tyylikäs kansi on graafikko Ulla Vuorisen suunnittelema. Takakannessa on sama oksa, mutta pienempänä. Tämä kansi vahvistaa sen, että usein vähemmän on enemmän. 

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Vuoden alussa


Kuva: Ume,
Castagneto Carducci, Viola dei Cipresso

Tie on kliseinen, mutta hyvä metafora ihmisen elämälle. Kuva on viime kesältä, Toscanan maisemista, jossa sypressien reunustamaa tietä riitti silmänkantamattomiin.

Minulla on viiden vuoden päiväkirjakalenteri, jossa on sama kalenteripäivä eri vuosina samalla sivulla ja tilaa lyhyille muistiinpanoille. Aloitin tämän kirjan 1.1.2018 ja nyt olen muutaman päivän ajan voinut verrata, mitä tapahtui viime vuonna samana päivänä. Yleensä kirjaan vain päivän tärkeimmän tapahtuman, ei mitään tunteita, mutta eilen tuntui siltä, että pitää kirjoittaa "surumielinen", ja kas kummaa, huomasin viime vuonna kirjanneeni kaksi päivää myöhemmin "väsynyt, surullinen, iltaa kohti tokenin". Silloin meillä oli vieraita loppiaiseen asti, joten surumielisyys siirtyi vähän myöhemmäksi. Jouluajan loppuminen, läheisten tapaamiset, uusi vuosi vanhan mittailuineen ja uuden ennusteluineen ja vielä oma syntymäpäivä, onhan siinä pienelle ihmiselle kaihomielistä pohtimista kerrakseen.

Viime vuodelta jäi mieleeni synkimpänä asiana verkkovihan lisääntyminen. 
On outoa, että suurvaltion päämies näyttää esimerkkiä päivittäisessä ihmisten nimittelemisessä ja uhkailussa. Trump siis, ja onhan niitä muitakin, lievemmin itseään ilmaisevia. On myös outoa, että Suomen kaltaisessa sivistysmaassa raivotaan aivan mitättömistä asioista keskustelupalstoilla paitsi nimettömänä niin myös omalla nimellä ja naamalla. 

Viime päivinä olen harmistunut kohdistettuihin mainoksiin ja siihen, että asioit missä vain, saat perääsi puhelimeen arviointipyynnön. "Arvioi Lidl, Arvio K-Supermarket..." Kaiken huippu oli, että miestäni patistettiin arvioimaan majoitusliike, jonka ohi kävelimme aamukävelyllä. 

Iloa tuottaa puolestaan se, että ilmastoasioihin, väestönkasvuun ja ekologisiin kysymyksiin on alettu viime vuoden aikana lopulta puuttua vakavammin kuin ennen. 

Toivon, että yhä enemmän löytyy yhteistä mieltä yhteisten asioiden hoitoon. Mikä muu voisi olla globaalisesti yhteisempää kuin nuo edellä mainitsemani ongelmat. 

Itselleni toivon terveyttä, että ei tulisi mitään uusia sairauksia ja että vanhat vaivat eivät häiritsisi minua yhtään enempää. 
Kesällä saan lopettaa rintasyövän jatkohoitona saamani viiden vuoden lääkityksen. Toivon, että sen myötä häviävät myös tämän "myrkyn" aiheuttama väsymys ja muut haittavaikutukset. Tulevaisuudessa tämänkaltaisen hoidon tilalle tulee varmaan jotain muuta.
Talossamme on paljon vanhoja ihmisiä, joilla on tien loppupää lähellä. He ovat muuttaneet tähän taloon vuosikymmeniä sitten, kun talo oli uusi. Alakerta on ollut joskus täynnä lasten rattaita, nyt siellä on rivissä rollaattoreita. Ambulanssi ei ole harvinainen näky pihassamme. 
Huomaan, mitä vanhuus tekee ihmisille. Lisäksi omanikäisiäni on sairastunut tuttavapiirissä vakavasti. Nämä asiat vakavoittavat minuakin, joka yleensä näen asioiden valoisat puolet. 

Toivominen... niin, saahan sitä aina toivoa. Mitä tapahtuu, sitä emme tiedä. Mutta kyllä se toivominen vaikuttaakin, aarrekarttamaisesti. Siihen tähtäät, mitä etsit.  

Entä blogi? 
Hieman olen alkanut kysellä, haluanko tätä enää, ja jos, niin teenkö muutoksia.
Yhä enemmän tuntuu siltä, että tyypillinen kirja-arvio tai esittely ei ole minun alaani. Usein olenkin vain poiminut kirjasta jonkin keskustelunaiheen. Ehkä sillä linjalla edelleen. 
Pitäisikö blogin nimikin muuttaa? Nykyinen on eräänlainen äkkiä heitetyn työnimen ja siihen tehdyn lisäyksen yhdistelmä. Sivurulla "Seuraamiani blogeja" ei pidä paikkaansa ollenkaan. Se on kuin vanha osoitekirja, johon on tullut niin paljon muutoksia, että se pitäisi kirjoittaa uudestaan. 
Sanotaan että parisuhteissa joka 7. vuosi on mietinnän paikka. Minulle tuli miettimishetki blogissa vähän ennen kuusivuotispäivää. Hieman kyllästymistä, hieman merkityksettömyyden tunnetta. Ketä jaksaa kiinnostaa, mitä minä olen viime päivinä lukenut ja mitä lukemastani ajatellut? 

No... luin Malin Perssonin rikosromaanin Suurin kaikista. Siihen on sisäänkirjoitettu vetoomus vanhemmille: olkaa läsnä nuorillenne, oikeasti, he eivät tule toimeen ilman ohjaavaa vanhempaa, heillä ei ole vielä aikuisen arvostelukykyä. Hitsi, kyllä minä tästä haluan kirjoittaa lisää...(bloggari minussa näemmä jo vähän heräilee!)

Luin myös Liza Mundyn kirjoittaman Michelle Obama -elämäkerran, jonka olin lukenut sen ilmestymisvuonna 2009. Nyt teki mieli lukea tämä kirja uudelleen ennen kuin tutustun uuteen elämäkertaan, jossa on myös Michelle Obaman myöhemmästä elämästä presidentin puolisona. 

Jouluksi tuli pino kirjoja.




Siskossyndrooma on Nopoloitten muistelma. Ajankuvaa. Kirjassa tuntuu olevan hauska sisarusasetelma, velvollisuudentuntoinen tiukkapipo isosisko Sinikka ja huoleton, "moderni lapsi", pikkusisko Tiina. 

Kansallinen herätys on Kuhmon vuosiemme naapurin pojan, Kovalaisen Heikin, toinen romaani. Hän näyttää nyt ottaneen kirjailijanimekseen toisen etunimensä Aleksanterin. Teos määritellään kirjan takakannessa näin: "Kansallinen herätys on romaani radikalisoituvasta Suomesta, dokumentaarinen fantasia, eräs kertomus fasismin noususta." 

Seppo Aallon kirja Kapina tehtailla sai viime vuoden Tieto-Finlandia -palkinnon. Mieheni luki tämän jo ja kertoi kirjoittavansa siitä jotain Facebookiin. Pyysin saada julkaista hänen kirjoituksensa täällä "vieraskynänä". Saa nähdä, tuleeko sellaista.  

Matti Puntilan teos Sippolan sanat on vanhan Sippolan murteen sanakirja. Olen selannut sitä iltalukemisena. 

Tässä blogivuoden avaukseni. 
Lopetan, koska ilta kuluu, ja 'miä pilän mennä'. Sippolan murteella 'minun pitää mennä'. 

Luettuja kirjoja, ajateltuja ajatuksia

Katsotaanpas mitä on jäänyt mieleen päällimmäisiksi ajatuksiksi muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista: Kari Hotakaisen Helmi jätt...