Itsetuntoni kaipaa pönkitystä?

Ei ole ensimmäinen kerta, kun tästä asiasta kirjoitan. Luultavasti en edelleenkään osaa käyttää oikeita termejä oikeassa paikassa, mutta kerronkin vain itsestäni. En nimittäin taida tietää, mikä ero on sanoilla itsetunto ja omanarvontunto. Luultavasti molemmissa olen heikko.

Minut pysäytti erään psykologin sanat: "Pitääkö ihmisen ylipäätään saada tunnustusta?" Niin, pitääkö ihmisen saada ulkopuolista tunnustusta tai kehumista pysyäkseen pystyssä? Eikö ihmisessä itsessään ole riittävästi itsetuntoa, eikö lapsuudessa ole luotu pohja riittävälle omanarvontunnolle? Miksi aikuinen tarvitsee toisen ihmisen peiliksi, jota katsomalla hän uskoo, että on hyvä, että kelpaa? Niin, miksi...

Minä tarvitsen. Sen peilin. Sen toisen ihmisen.

Juuri niin kuin yleensäkin, syy on aina helpompi hakea itsensä ulkopuolelta. Syyllistyn syyttämään omaa kotoväkeäni, puolisoa ja (kyllä) joskus lapsiakin - no, sitä toista nyt ei kannata syyllistää, kun ei häntä missään näy ei kuulu. Pahastun siitä, etten koskaan kuule positiivista palautetta itsestäni, tekemisistäni. Nimenomaan sitä positiivista. Olen heille kertonutkin, että suunnittelen laittavani jääkaapin oveen listan, johon merkkaan jokaisen päivän, jolloin joku on sanonut äidille jotain positiivista. Ihan turhaa sellaista tyhjää listaa näytellä.

 "Peloissani" olen näinä aikoina, kun Pellavasydän-putiikkini loppuu. Se on näet paikka, jossa itsetuntoni saa ihania rakennusaineita. Siellä kuulen kehuja (osaan kääntää kehut putiikista itselleni) ja tunnen onnistuneeni.  Iloitsen kuluneista viidestä vuodesta myös näiden kokemusten ja muistojen takia. Olenkin yrittänyt säilöä niitä mieleni kellariin vastaisen varalle, kylminä talvipäivinä käytettäväksi. (Hieno kielikuva, eikö!)

Hassua, näin pitkä alkupuhe tarvittiin, kun tarkoitukseni oli kertoa vain ihan pieni tapahtuma tältä päivältä. Illalla jo valmistelin puolisoa siihen, että josko hän "ottaisi minut mukaansa" syysmarkkinoille. Ymmärrätkö yskän - tuohonkin lauseeseen liittyy aika paljon huonoa itsetuntoa? No, aamulla olin jo perumassa reissua, kun olisi ollut niin ihana jäädä sänkyyn. Lähdin kuitenkin.

Kun olimme jo ulko-ovella, tajusin, että olen aika homssuisen näköinen. Koko kesänä en ole tarvinnut takkia enkä kunnon kenkiä. Nytkin yritin lähteä valkoisissa nilkkasukissa ja työkenkäpistokkaissa. Katsoin peiliin ja mieheni ilmettä - ja äkkiä vaihtamaan! Tukkakin oli pörrössä ja ja ja....

Ei se mies mitään sanonut, enkä voi olla ollenkaan varma, mitä se edes ajatteli, mutta minä kyllä ajattelin ja kuvittelin. Tuli paha mieli. Mutta. Hienosti pelasi minun ajatukseni. "Pelastavaksi enkeliksi" tähän tilanteeseen tuli aamulla lukemani kommentti, jonka Hanna oli jättänyt edelliseen tekstiini.

"Tapasi kirjoittaa on poikkeuksellisen elämänmakuinen."

Tämän lauseen avulla pääsin yli mielipahasta. Vaikka se ei edes liittynyt tuohon tilanteeseen millään lailla. Merkillisesti se vaan putkahti mieleeni, juuri kun olin vaipumassa epätoivoon. Kyllä minäkin JOSSAIN olen hyvä.

Mervi
Tämän postauksen kuvat ovat vanhasta sukualbumista, eivätkä siis liity mitenkään juttuun. Tai no, voihan sitä miettiä, että mitähän näistäkin totisista lapsosista on aikuisena tullut?

Riippuu näkökulmasta

Mitäs tykkäsit omakehu-kirjoituksestani?
Ennen vanhaan opetettiin, että omakehu haisee, eikä meillä lapsuuskodissani kyllä suvaittu moista. Vieläkin, jos innostun jostain itseäni hiukankaan kehumaan, saattaa vanha isäni nyrpistää nenäänsä.

Uskoitko muuten kaiken, mistä itseäni kehuin?
Kumpaa on helpompi uskoa: jos toinen kehuu itseään vai jos hän soimaa itseään?

EI AINA VOI ONNISTUA
Omakehu aiheena tuli yht´äkkiä mieleeni, kun luin kommenttia, jonka kirjoittaja ihmetteli, että kovin usein joudun hankauksiin toisten ihmisten kanssa. Toisenkin kerran ajatus pulpahti pintaan, kun luin erästä sisustusblogia. Kirjoittaja valotti, miten paljon aikaa yhden postauksen tekemiseen menee. Ensin pitää siivota, järjestellä huonekalut uudelleen, hankkia uusia tavaroita ja sitten vasta alkaa kuvaaminen ja kirjoittaminen. Luin hänen kirjoituksensa toteamalla, että kaikki on niin hyvää ja kaunista. Tunsin itseni kovin erilaiseksi. Usein meillä on sotkuista ja se varmasti välittyy myös stailaamattomista kuvistani. Esitän myös itseni ja tekemiseni "huonossa valossa". Aloin miettiä, että olenko jotenkin korostanut sitä puolta käyttäytymisessäni, antanut liiankin negatiivisen kuvan?

Toisaalta, kun elämä ON sellaista - aina ei kaikki ole hyvää ja kaunista, tulee epäonnistumisiakin, kuten tämä lukija on kauniisti kirjoittanut kommenttiinsa:

Olet tietämättäsi eläväisillä kirjoituksillasi auttanut minut läpi monen vaikean päivän. Kuulostaa hullulta, mutta monesti olet auttanut parhaiten silloin kun olet kertonut elämän varjopuolista. On helpottavaa tietää ettei se elämä kaikilla muillakaan ole sitä iloista pumpulihöttöä. Iso kiitos sinulle siitä että olet olemassa ja kirjoitat tätä blogia. Olet yksi harvoista netin kautta "tuntemistani" ihmisistä, jonka haluaisin tavata ihan oikeassakin elämässä.

ITSEIRONIA
Kyllä, minun on kovin helppo nauraa itselleni. Omia kommelluksiani kerron paljon mieluummin kuin kehun itseäni. Pysähdyin miettimään, että voisin jopa menestyä stand up -koomikkona, jos saisin naurattaa ihmisiä pelkästään itseäni ironisoimalla. (Huomaatko: samassa lauseessa sekä positiivista että negatiivista itsetutkistelua)

Blogia lukemalla on "vaarallista" muodostaa kuvaa kirjoittajasta. Tai siis, jokaiselle varmasti väkisinkin tulee jokin mielikuva, mutta onko se oikea ja vastaako todellisuutta? Kirjoittajan vastuulla on, minkälaisen kuvan hän itsestään haluaa antaa, tai tahtomattaan antaa. Mietinkin, että olenko antanut itsestäni liian ilkeän kuvan. Olisipa kiva kuulla, mitä te lukijani, jotka olette poikenneet putiikissa minua katsomassa, olette ajatelleet - olenko samanlainen livenä kuin kirjoituksissani? Ei silti, kyllähän minä puotipuksunakin vedän roolia. Kotona olen erilainen.

Minua on moitittu joistain yrittäjänäkökulmaisista kirjoituksistani. Toisaalta tiedän myös, että lukijoissani on käsityöyrittäjiä, jotka nimenomaan haluavat lukea siihen liittyviä postauksia. Ne ovat kuitenkin jotenkin sisäpiirijuttuja, joista näköjään asiakaslukijat saattavat loukkaantua. So, what to do? Vertaan usein itseäni toiseen käsityöyrittäjään, Susannaan. Kirjoittaessani jotain raflaavaa, tulee väistämättä mieleeni, että Susanna ei ikimaailmassa varmaan kirjoittaisi tällaista. Sitten pysäytän ajatusketjun toteamalla itselleni, että minä olen minä ja minä kirjoitan niinkuin minä kirjoitan. Sitä paitsi Susanna osaa ottaa upeita kuvia.

VERTAISTUKEA
Yhtenä iltana alkoi ahistaa. (Hämmästelen kovin tätä nykynuorten usein käyttämää termiä, mutta olen huomannut itsekin alkaneeni sitä viljellä). Otin riskin ja kirjoitin sähköpostia eräälle lukijalleni hakeakseni vertaistukea, hän kun itsekin kirjoittaa blogia. Alkoi jotenkin tuntua, että olen ihan hukassa kirjoittamiseni kanssa. Olin jo aikeissa pistää pillit pussiin ja aloittaa kokonaan uuden blogin, jota ehkä kirjoittaisin täysin anonyyminä. (Saisin ainakin karistettua kannoiltani nämä oman paikkakunnan ilkeilevät tirkistelijät. Sorry, en kylläkään tarkoita, että KAIKKI ukilaiset olisivat...) Sain kuitenkin mieltäni rauhoittavan vastauksen. Havahduin siihen tosiasiaan, jonka kyllä TIESIN, mutta en ollut sisäistänyt, etten voi miellyttää jokaista lukijaa.

Tämä henkilö analysoi tyyliäni paikka paikoin IRONIAKSI.  Toden totta, sitähän minä viljelen aika mieluusti. Kaikki eivät sitä kylläkään lukiessaan ymmärrä, vaan ottavat kaiken kirjaimellisesti ja sitten ihmettelevät. Mutta sillehän minä en kaiketi voi mitään?


Käymässämme kirjeenvaihdossa tuli todistettua se ilmeinen tosiasia, josta läheisenikin minua syyttävät. En osaa ottaa kehuja vastaan. "Vertaistukijani" kirjoituksestakin yritin etsiä rivien välistä jotain moitetta, kun ei sitä suoraan löytynyt!

Mutta siis. Riippuu näkökulmasta. Voin näyttäytyä ilkeänä ihmisenä tai kertoa tavallisenkin jutun höystäen sitä ironialla. Mutta voisin myös kertoa kaiken hyvänä ja kauniina. Toiset tykkäisivät toisesta tyylistä, mutta varmasti myös toisinpäin.

HANKKIUDUNKO HANKALUUKSIIN?
Draamakuningatarrooli istuu minulle kuin nakutettu. Voi miten nautinkaan älykkäästä väittelystä. Mutta vain sivistyneessä seurassa (huomasitko?). En siedä väärinkäytöksiä, puutun niihin ja sehän on sama kuin kaivaisi verta nenästään. Torimyyjälle, joka myy valmistamiaan Marimekko-feikkejä todennäköisesti huomautan siitä. Arvaa, minkälaisia vastauksia saan? En suostu myöskään kynnysmatoksi, mikä helposti johtaa konfliktiin. Isäni oli opettaja. Arvaa hävettikö kulkea isän kanssa kadulla, kun joku edelläkulkija pudotti roskia maahan. Isäni nosti sen, ojensi pudottajalle ja sanoi maireasti: "Anteeksi, sinulta putosi tämä!" Jotain samantyyppistä käytöstä olen huomannut itsessäni.

Viime viikolla pysäköin autoni postin eteen, mutten laittanut inva-paikalle, kun totesin, että voin köppeineni kyllä kävellä normipaikaltakin. Sillä seurauksella että invapaikalle pysäköi nuori pari, joka ei edes noussut autosta. Kuljettaja taisi huomata, että minä jäin seisten odottamaan, eikä katsonut minuun päin. Siihen pysähtyi kuljettajan kaveri viereen seurustelemaan (se paikka ei ollut parkkipaikka ollenkaan). Minä huusin niin, että jokainen lähitienoolla kuuli:  "Sano sille kaverillesi, että jos ei hänellä ole mikään paikka pipi, niin siirtää autonsa!"
Arvaa, tykkääkö nuo nuoret minusta ja ruskeasta Note-autostani?

Muutama vuosi sitten invapaikkojen käyttö oli meidän kaupungissa aivan tolkutonta, lähes aina niihin oli pysäköinyt joku muu kuin vammainen. Järjestin invalidiyhdistyksessä tempauksen. Vammaisten päivänä päivystimme jokaisen tuollaisen tolpan juurella, kirjasimme ylös laittomat pysäköinnit, huomautimme siitä tai jätimme muistutuslapun. Toimittaja teki aiheesta jutun ja pikkuhiljaa - syystä tai toisesta - tilanne on korjaantunut.

Mikään asia ei muutu, ellei siihen joku puutu!


Todella toivon saavani tähän aiheeseen liittyviä kommentteja.
Kyllä, kestän myös kritiikin ja lupaan suhtautua siihen avoimesti.

Mervi