Kiinalainen keskiviikko - Yan Lianke: Dream of Ding Village

Yan Lianke: Dream of Ding Village (丁庄梦)
Kustantaja: Grove Press/Grove Atlantic, 2011.
Kääntäjä: Cindy Carter.
Sivuja: 352.
Genre: Surullinen satiiri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The silence is intense. Yet even in the absence of voices or sound, Ding Village lives on. Choked by death, it will not die. In the silent shades of autumn, the village has withered, along with its people. They shrink and wither in tandem with the days, like corpses buried underground.

The grass upon the plain has turned brittle and dry. The trees are all bare; the crops have withered. The villagers are shrunken inside their homes, never to emerge again.

Ever since the blood came. Ever since the blood ran red."

Luin tämän kiinalaisen romaanin työtehtävänä, ja vaikka tunnistin sen tärkeyden sekä ansiot, kirja ei henkilökohtaisena lukukokemuksena noussut arvoasteikossani kovin korkealle.

Romaanin kertojana on jo kuollut pikkupoika, jonka isoisä on vuorostaan tarinan päähenkilö. Perhe on kotoisin kiinalaisesta Dingin kylästä, joka monien muiden kiinalaiskylien tapaan on yllytetty mukaan verenmyyntibisnekseen. Veri on arvokasta, ja vaikka maalaiskylien asukkaat suhtautuvat sen myymiseen aluksi epäluuloiseksi, hallitus varmistaa monin keinoin kyläläisten päiden vähittäisen kääntymisen ja lähtemisen mukaan uskomattoman laajamittaiseen verenmyymiseen.

Kertojapojan isä on kylän ensimmäisiä ja suurimpia ”veripomoja”, joka organisoi luovutukset sekä veren myymisen eteenpäin rikastuen hurjasti. Bisnestä tehdään halvalla ja vastuuttomasti, ja noin kymmenen vuoden kuluttua sen alkamisesta puoli kylää on sairastunut tai kuollut AIDSiin. Veripomoja aletaan vihata, ja kertojapoikakin kuolee, kun suuttuneet ja katkerat kyläläiset myrkyttävät hänet kostona hänen isälleen. Silloin pojan isoisä murtuu ja anelee poikaansa pyytämään kyläläisiltä anteeksi. Tämä on kuitenkin kylmäverinen, eikä suostu nöyrtymään. Isoisä potee itsekin huonoa omatuntoa ja perustaa sairastuneille kyläläisille tukikohdan entiseen kouluun, jossa lupautuu eräänlaiseksi talonmieheksi ja pitämään sairaista huolta. 

Romaanissa seurataan isoisän toimia ja tunteita epidemian edetessä, kyläläisten reaktioita epätoivon ja kuoleman edessä, sekä perheen ja suvun välisiä siteitä ja jännitteitä äärimmäisissä olosuhteissa. Kirjassa kerrotaan myös ajoista ennen verenluovutuksen alkua. Mukana on rakkaustarinakin, mutta pääasiassa kirja keskittyy ruotimaan perheen, suvun ja kyläyhteisön selviytymiskeinoja syyllisyyden, sairauden ja kuoleman kierteessä.

Teos on myös hyvin yhteiskunnallinen, sillä on selvää, että kommunistihallinnon toimet ja toisaalta välinpitämättömyys mahdollistavat epidemian ja sitä seuraavat tragediat, mutta toisaalta kertojapojan isän järkyttävä ahneus ja rahantekomahdollisuuksien näkeminen mitä hirveimmissä paikoissa saavat pohtimaan kriittisesti myös markkinatalouden sääntöjä. Teos on fiktiota, mutta se pohjautuu vahvasti todellisiin kyliin, tapahtumiin ja epidemioihin Kiinan maaseudulla.

Loppu on aika lailla lohduton ja traaginen, eikä kyseessä siis ole millään tasolla hyvänmielen kirja tai kasvukertomus. Dream of Ding Village -romaania on verrattu Albert Camus'n Ruttoon, ja siitä on tehty elokuva, joka kiertää parhaillaan kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Kirja oli ehdolla myös Man Asian Literary Prizen voittajaksi.

Dream of Ding Village on ilman muuta tärkeä teos, sillä se pohjautuu todellisiin, järkyttäviin tapahtumiin. Yan Lianke on myös taitava kirjoittaja, joten lukeminen oli miellyttävää, ja on ylipäätään mielenkiintoista tutustua harvoin käännettyyn kiinalaiseen kirjallisuuteen. En silti usko, että olisin tarttunut tähän tai edes aloitettuani jatkanut lukemista loppuun, ellei kyseessä olisi ollut työtehtävä. Olen todella iloinen, että olen nyt lukenut kirjan, mutta kuitenkin minusta tuntuu, että olisin saanut saman elämyksen lukemalla aiheesta tehdyn novellin, tietokirjan tai jopa syvällisen lehtiartikkelin. Aihe ei välttämättä sopinut parhaiten juuri romaaniksi. 

Ihmettelin myös kuolleen pikkupojan valintaa kertojaääneksi, enkä keksinyt sille hyvää syytä kirjan luettuanikaan. Teoksen on mainittu olevan satiiri, ja varmasti se sitä onkin, mutta huumoria en kirjasta löytänyt juuri yhtään. Satiiriset ylilyönnit saivat kyllä tekijänsä naurunalaisiksi vakavasta aiheesta huolimatta.

Kirjasta on tavallaan vaikea muotoilla tiivistä yhteenvetoa, sillä siinä ei ollut mielestäni yhtä, keskeistä juonta – punaista lankaa – vaan se oli kokoelma kertomuksia kyläyhteisön sisältä. Kertomuksia yhdisti veribisneksen synnyttämä AIDS-epidemia, ja hallituksen sekä veripomojen välinpitämättömyys. On kyllä helppo nimetä päähenkilön (kuolleen pojan isoisän) ja tämän pojan, paikallisen veripomon, välinen suhde kirjan aloittavaksi ja lopettavaksi voimaksi, mutta usein romaanin aikana tuo suhde jäi täysin taka-alalle muiden kyläläisten astuessa keskipisteeseen.

Yan Linken kirjoitustyyli on viehättävällä tavalla erilaista ja eksoottista, muttei kuitenkaan liian poikkeavaa tai vaikeaa länsimaiselle lukijalle. Tarinan kuljetus on ajoittain melko filosofista ja teksti kuvailevaa, mutta lukeminen ei ollut silti toivottoman hidasta. Kyllä minä pidin kirjasta, mutta kuten sanottu, en olisi ehkä lukenut tätä vapaaehtoisesti, ja mielestäni aihe sopisi paremmin tietokirjallisuudeksi tai hieman tiiviimmäksi kertomukseksi.

Yan Lianke on 1958 syntynyt kiinalainen mieskirjailija. Hän on kirjoittanut valtavan määrän romaaneja ja kertomuskokoelmia voittaen useita kirjallisuupalkintoja, ja hänen teoksiaan on käännetty useille kielille. Yan Lianke kirjoittaa yhteiskunnallisista aiheista, mutta satiirisesti. Hänen teoksiaan onkin kielletty Kiinassa ja hän on ollut myös väliaikaisessa matkustuskiellossa kotimaassaan. Tästä huolimatta Yan Lianke puhuu jatkuvasti ja avoimesti Kiinan harjoittaman sensuurin haitallisista vaikutuksista maan kirjallisuudelle.

Lue lisää arvioita kirjasta sen Goodreads-sivulta.

TB-torstai - Kamila Shamsie: Burnt Shadows/Poltetut varjot

Kamila Shamsie: Burnt Shadows (Poltetut varjot).
Kustantaja: Bloomsbury, 2009 (Gummerus, 2010).
(Suomentaneet: Kristiina Drews ja Tommi Uschanov.)
(Suomalainen kansi: Jenni Noponen.)
Äänikirjan lukija: Jane McDowell.
Sivuja: 384 (Poltetut varjot: 461 sivua).
Genre: Eeppinen ja yhteiskunnallinen lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.




Kirja on luettu osana haastetta Totally British: Commonwealth.


"Oli hämähäkki ja oli sen varjo. Kaksi sukua, kaksi muunnelmaa hämähäkkitanssista. Ashraf-Tanakat, Weiss-Burtonit - heidän yhteinen tarinansa oli pommin tarina, kadotetun kotimaan tarina, satamaan ammutun miehen tarina, käyttämättä jätettyjen luotiliivien tarina. Tarina siitä, miten maailman mahtavinta valtiota paettiin ypöyksin."


Poltetut varjot on jäänyt minulle mieleen - yllätys, yllätys - kirjablogeista. Aika moni suomalainen bloggaaja luki kirjan viime vuonna, ja ainakin minulle jääneen mielikuvan mukaan suurin osa myös piti kirjasta paljon.

Gummerus julkaisi tänä syksynä toisen Kamila Shamsien romaanin, Kartanpiirtäjä - joka tosin on kirjoitettu vuosia ennen Poltettuja varjoja. Sain kirjan lahjaksi ja aion lukea sen pian, mutta harmittelin, kun en ollut lukenut kehuttua Poltettuja varjoja ensin. Teinkin kerrankin niin, että lainasin ko. romaanin kirjastosta (olen niin huono eräpäivien kanssa, että yleensä hankin luettavat kirjat omaan hyllyyni), ja ajattelin lukea sen ensin. Aikaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän, ja kun edellinen äänikirjani päättyi ja oli aika ladata jotakin uutta, sainkin kuningatarajatuksen kuunnella Poltetut varjot äänikirjana ja englanniksi. (Lainaukset on poimittu siitä kirjaston suomenkielisestä kirjasta, joka minulla yhä on lainassa.)


"Hiroko menee verannalle. Kaulasta alaspäin hänen vartalonsa on valkoinen silkkipilari, jonka selkäpuolella liihottaa kolme mustaa kurkea. Hän tähyilee vuorille, ja nyt kaikki näyttää kauniimmalta kuin aamulla. Hänen silmissään Nagasaki on kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän kääntää päänsä ja näkee Urakamin katedraalin tornit - samat, joita Konrad juuri katselee ja huomaa, että pilvien keskelle repeää aukko. Siitä virtaa auringonvaloa, joka puskee pilviä erilleen.


Hiroko.


Ja sitten maailma on pelkkää valkoista."

Poltetut varjot on uskomattoman runsas romaani. Se alkaa vuodesta 1945, Nagasakiin pudotetusta ydinpommista ja sen tuhoamasta rakkaustarinasta. Se alkaa nuoresta japanilaisnaisesta, Hirokosta, joka kulkee koko pitkän matkan lukijan seurana romaanin loppuun saakka. Hiroko on ihan mieletön. Pidin hänen henkilöhahmostaan tavattoman paljon. Hän on rohkea ja sinnikäs, hän ei pelkää kohdata tragedioitaan ja toimia niistä oppimansa mukaan.


Alun jälkeen kirja kuljettaa Intiaan, lyhyesti Turkkiin, Pakistaniin, pikaisesti Dubaihin, Afganistaniin, New Yorkiin... Vuosikymmenet kuluvat ja loppukohtaukset näytellään jo tämän vuosituhannen puolella. Maat ja kielet vaihtuvat, mutta kaksi perhettä pysyy keskiössä. Maailmalla kuohuu poliittisesti, sotia käydään ja kauheita tragedioita tapahtuu. Kaikki tämä heijastuu tavallisten ihmisten arkeen ennakkoluulojen syntymisenä, vihan syttymisenä ja pelon kasvamisena.


Vaikka Poltetuissa varjoissa käsitellään suuria maailmanpoliittisia tapahtumia, pääpaino on yksilöiden välisissä suhteissa. Politiikka tietenkin vaikuttaa näihin suhteisiin, mutta romaani näyttää, kuinka syntyneet tunnesiteet ja muu lojaalisuus voivat ylittää valtioiden välisen vihapuheen. Voivat, mutteivät aina ylitä. Kirjassa on paljon kaunista, mutta se osoittaa sormella ajoittain myös ihmisen raadollisuutta sekä pelkuruutta.

Pidin kovasti tämän pakistanilaissyntyisen, Englannissa asuvan, nuorehkon naiskirjailijan kunnianhimosta. Kun romaanin kuvailua lukee, se kuulostaa suorastaan suuruudenhullulta: monta maata ja maanosaa, 60 vuotta, lukemattomia sotia, tragedioita ja kuolemia... Mutta kirja kantaa silti. Vaikka kuuntelin tämän lukemisen sijaan, ja vielä englanniksi, pysyin yllättävänkin hyvin kärryillä aikojen ja paikkojen vaihdoksissa, enkä pitänyt romaania sekavana tai liian runsaana. Kuunteleminen saattoi jopa sopia hyvin tälle kirjalle, sillä siten se jakautui väkisinkin melko pitkälle ajanjaksolle ja runsaus tuntui keveämmältä osan sanoista ja asioista vain lipuessa korviin - tai jopa niiden ohi.


Epäuskottava Poltetut varjot voi olla esimerkiksi niiltä osin, että näiden kahden perheen jäsenet ovat mukana todella monissa globaalisti merkittävissä tapahtumissa ja seikkailevat lisäksi agentteina ympäri maailmaa, mutta en lähellekään aina kaipaa kaunokirjallisuudelta ehdotonta uskottavuutta.


Romaanissa kuvataan kauniin kipeästi, mitä juuret ja kotipaikat ihmisille merkitsevät. Vaikka kirjan henkilöt ovat todella kosmopoliittisia ja perheet monikulttuurisia, jokainen on lopulta jonkun maan tai kulttuurin tuote ja lapsi. Sulavimmin eri kulttuurien välimaastossa liikkuvat henkilöt, kuten Hiroko, ovat esimerkkejä viisaasta ymmärryksestä ja todellisesta suvaitsevaisuudesta. Toiset jäävät patriotismin ja ennakkoluulojensa vangeiksi.

Myös eri kielillä on Poltetuissa varjoissa suuri rooli. En tiedä, miten ratkaisu toimii sellaiselle lukijalle, joka ei ole eri kielistä ja niiden eroista kovin kiinnostunut, mutta minulle se sopi ja oli hyvin mielenkiintoinen. Englanninkielisen äänikirjan lukija Jane McDowell oli myös uskomattoman taitava eri aksenttien imitoijana.


Romaanin loppu on surullinen ja avoin. En ole varma, tiedänkö mitä siinä tarkalleen ottaen lopulta tapahtui. Prologi uudelleen luettuna auttaa vähän. Mutta olen tainnut ennenkin sanoa, että vaikka avoimet loput saattavat ärsyttää, yleisesti ottaen pidän niistä. Pidän siitä tunteesta, joka jää leijumaan epäselvänä kirjan päätyttyä, ja pidän siitä, kuinka se saa minua pohtimaan kirjaa ja sen tapahtumia normaalia enemmän. Avoin loppu jättää tulkinnalle tilaa.


Saatte taas arvion mukana hieman kansitaidenäytteitä. Suomalainen kansi saattaa olla näistä hienoin, vai mitä mieltä olette? Tosin aloin nyt miettiä, etten muista perhosia kirjasta, mutta täytyi kai niitä siellä olla tuota kantta katsoen. Ainakin ratkaisu on erilainen kuin muissa kansissa, joissa suurimmassa osassa on ymmärrettävästi kuvattu Hirokon selkään arpeutuneet kurjet. 


Suomennoksesta en voi tällä kertaa paljon sanoa (paitsi että Tommi Uschanov kävi kanssani samaa lukiota aikoinaan, heh), mutta noita näytteitä hakiessani käännös ja sen toimitus vaikuttivat tehdyn ammattimaisesti.


Kirjabloggaajista tämän ovat lukeneet ainakin anni.M, Leena Lumi, Katri, Mari A., Marissa, Sanna ja englanniksi Zephyr. 

Tietotiistai: Sormet sahramissa

Seija Vilén - Anna Kortesalmi: Sormet sahramissa - ruokaa ja kirjoja Intiasta.
Kustantaja: Avain, 2011.
Kansi: Satu Ketola.
Sivuja: 140.
Genre: Informatiivinen keittokirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Sormet sahramissa on aivan mielettömän kaunis kirja kanneltaan. Annan pisteitä myös monesta sisältöön liittyvästä asiasta: Vaikka kirja ei ole vegaaninen, siinä on jätetty varsinaiset lihareseptit pois ja keskitytään kasviksiin, maitotuotteisiin, kalaan ja äyriäisiin. Erikseen huomautetaan, jos ruoka sopii vegaaneille, tai jos siitä voi pienin muutoksin sellaisen tehdä. Ympäristönäkökohtia on otettu monella tapaa huomioon puhumalla luomusta, kausiruoasta ja suosimalla eettisiä ratkaisuja, esimerkiksi WWF:n "kalaoppaan" suosittelemia lajeja.


Kivoja ovat myös tietopaketit intialaisen aterian luonteesta ja intialaisen ruoan maustamisesta. Erityisen hyödyllinen on lista, jossa kerrotaan, millä voi korvata resepteissä esiintyvät eksoottisemmat ainesosat - tai mitkä niistä voi tarvittaessa jättää pois. Olen vähitellen oppinut hieman innovatiisemmaksi keittiössä, mutta yhä reseptin kokeileminen usein tyssää siihen, ettei kotoa tai edes lähikaupasta löydy tiettyä siinä "vaadittua" ainesosaa. Toki asun pääkaupunkiseudulla, ja melkein kaikkea on periaatteessa mahdollista saada käsiinsä, mutta perisynteihini kuuluvat laiskuus ja saamattomuus.

Kirja on alun tietopakettien jälkeen jaettu osiin Vihannekset, Kala, Lisukkeet Juomat ja Jälkiruoat. Reseptien joukossa on mielenkiintoisia kirjailijaesittelyjä intialaisista tai Intian niemimaalla juuret omaavista kirjailijoista. Kaikkia kokkaamisesta innostuneita eivät välttämättä kirjailijat kiinnosta, mutta tuskin noista tietoiskuista haittaakaan kenellekään on.


Kohdallani kirjan pisteitä vähensivät jotkut asiat, jotka olivat periaatteessa positiivisia: On hienoa, että kirjan paperi on FSC-merkittyä ja "vastuullisista lähteistä", mutta lifestylekirjoissa visuaalinen miellyttävyys ja tyyli ovat todella tärkeitä, ja paperi oli mielestäni tällaiseen kirjaan liian höttöistä - kuin olisi itse tulostanut kirjan. Samoin on arvostettavaa, että kuvat on otettu itse, ja niitä ei ole ylenmääräisesti stailattu. Kaikki kuvatut ruoat on kuulemma syöty, eikä heitetty pois. Hyvä juttu, mutta hieman suttuisia etenkin osa kuvista on, eivätkä ne täytä upean kannen antamaa lupausta.

Tämä kuva on yksi niistä parhaista. :)

Lisäksi jos ihan itseäni ajattelen, kirja on ehkä turhan intohimoinen yritys minulle. Se on todella runsas. Reseptien määrä vähän turruttaa - ei oikein tiedä, mistä aloittaisi ja selailemalla jaksaa vain matkan alkua. Suurin osa resepteistä myös näyttää monimutkaisilta. Eivät ne sitä välttämättä ole - olen huomannut koko ajan enemmän kohti vegaania linjaa siirtyessäni, että moni keittiöön liittyvä asia on lopulta helppo, vaikka uuden kokeileminen saattaa ajatuksena väsyttää - mutta kun ainesosalistat ovat mausteiden takia pitkiä, ja melkein jokaisessa huomaa osasia, joita ei omasta kaapista löydy, tulee siitä alussa mainitusta korvikelistasta huolimatta helposti uupunut olo jo kun vasta lukee reseptiä.

Näistä napinoista huolimatta kirja on pirteä lisä kotimaisten (kasvis)keittokirjojen joukkoon uudenlaisten ratkaisujensa ja mielenkiintoisten tekstiensä ansiosta.


Lopuksi jaan kirjasta kaksi kivaa reseptiä kuvien muodossa. Kuvat suurentuvat niitä klikkaamalla, jolloin reseptien teksteistä pitäisi saada selvää. Ensimmäinen ruoka sisältää ihania aineksia - kukkakaalia, perunaa ja jogurttia - ja kun käyttää soijajogurttia, saa ruoasta vegaanisen.

Toisen ruoan taustatarina on mukava, ja riisipuuron rakastajana kokeilen mielelläni siitä erilaisia variaatioita (joita muuten löytyy tosi monista kulttuureista). Tässäkin maidon voi korvata kasvispohjaisella maidolla (esim. soija-, riisi- tai kauramaito) ja nauttia siten vegaanisesta riisiherkusta.

Ai niin - lopuksi haluan vielä kehua kirjan hauskaa nimeä. Se kuulostaa kauniilta ja nokkelalta, ja nimestä syntyvä mielikuva on täydellisen oikea: värikästä intialaista kokkailua kädet kyynärpäitä myöten eksoottisissa mausteissa!

Sarjakuvasunnuntai - Marjane Satrapi: Chicken with Plums (Luumukanaa)

Marjane Satrapi: Chicken with Plums (suom. Luumukanaa).
Kustantaja: Pantheon Books, 2006 (Suomessa Like, 2008).
Sivuja: 84.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.


Pidin todella paljon Marjane Satrapin omaelämäkerrallisista sarjakuvaromaaneista Persepolis I sekä II, ja siksi ostin innoissani tämän Satrapin tuoreimman teoksen, joka kertoo hänen isosetänsä tarinan. En ollut tosin seurannut kirjamaailmaa tarpeeksi tarkasti, sillä ostaessani tämän Pariisista kesällä 2009, en tiennyt, että se oli ilmestynyt jo suomeksikin. Englanninkielisellä versiolla ei ole edes alkukielisen arvoa, sillä Satrapi kirjoittaa ranskaksi, ja minunkin kirjani on käännös. Mutta sentään ostin sen kuuluisasta ja ihanasta Shakespeare and Company -kirjakaupasta, ja sain sisäsivulle legendaarisen Kilometer Zero Paris -leiman. :)

Sittemmin suomeksi on ilmestynyt myös Satrapin Pistoja -sarjakuvaromaani, joka minulla on yhä lukematta. Tämä Chicken with Plumskin makasi hyllyssäni melkein kaksi vuotta, ennen kuin sain tartuttua siihen. Mystiset ovat joskus kirjanörtin tiet.


Chicken with Plums, eli Luumukanaa, on haikea kertomus mestarimuusikosta, jonka halu elää katoaa hänen rakkaan soittimensa rikkoutumisen myötä. Tai ei soitin noin vain rikkoudu, vaan sen rikkoo ehdoin tahdoin muusikon, Nasser Ali Khanin, vaimo, jota mies ei ole koskaan edes todella rakastanut. Tarin rikkomista Nasser Ali ei voi antaa millään anteeksi, ja kun vastaavaa soitinta ei millään löydy, hän päättää kuolla pois.


Soitinta suurempi syy elämänilon kadotukseen taitaa kuitenkin olla nuoruudenrakkauden - Nasser Alin ainoan todellisen rakkauden - kohtaaminen vuosikymmenien jälkeen. Nainen, Irane, väittää ettei muista Nasser Alia lainkaan. Lukija saa myöhemmin tietää, että se on valhe, mutta Nasser Ali luulee toisin ja murtuu.


Romaani on jaettu kuolemaa odottelevan Nasser Alin kahdeksaan viimeiseen päivään, joiden aikana hän kohtaa ja muistelee perhettään ja sukuaan. Jälkipolveen kuuluvan kertojan ansiosta saamme myös kuulla, miten ihmisille tai heidän jälkeläisilleen on myöhemmin käynyt. Pienet tarinat, jotka kietoutuvat Nasser Alin elämän ympärille ja muodostavat yhdessä vuorostaan hänen tarinansa, ovat mielenkiintoisia ja pienessä tilassa, vähin sanoin, uskomattoman sisällöllisesti kerrottuja. Tekijän tunnistaa samaksi kuin Persepolis-kirjoissa, mutta Chicken with Plums on silti erilainen, tyylitellympi.


Mainitsin Zeina Abirachedin Pääskysen leikki -sarjakuvaromaanin kohdalla, että hänen piirrosjälkensä muistuttaa Satrapin tyyliä. Tässä lopuksi vielä pari esimerkkiaukeamaa ihailtaviksi ja vertailtaviksi Chicken with Plums -teoksesta:

Maailmankirjallisuuden maanantai - Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached: Pääskysen leikki (Mourir, partir, revenir - Le jeu des hirondelles).
Kustantaja: Like, 2011.
Suomentanut: Aura Sevón.
Sivuja: 186.
Genre: Sarjakuvaromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan kuvaus täältä.


Pääskysen leikki vaikutti päällepäin kiehtovan, mutta myös pelottavan, samanlaiselta kuin iranilaissyntyisen Marjane Satrapin sarjakuvaromaanit. Kiehtovaa se oli siksi, että pidin todella paljon Satrapin Persepolis -teoksista, mutta toisaalta pelkäsin libanonilaissyntyisen Zeina Abirachedin version olevan matkittu ja muutenkin huono kopio. Onneksi pelkäsin turhaan.


Satrapin ja Abirachedin piirrosjälki on melko samankaltaista, mutten tiedä, onko kyseessä sattuma, tämänhetkinen sarjakuvamuoti vai erityisen lähi-itäinen tyyli. Maantieteellisesti sekä tekijät että heidän teostensa tapahtumat sijoittuvat lähelle toisiaan, ja molemmat ovat teoksissaan käsitelleet poliittisia mullistuksia, vallankumouksia ja sisällissotia. Silti erojakin löytyy paljon.


Molemmilta olen lukenut vain yhden teoksen (joskin Satrapin Persepolis käsittää kaksi osaa ja albumia), mutta näitä verraten Satrapin tyyli on perinteisempi ja kertovampi. Abirached on kokeellisempi ja leikittelee enemmän erilaisilla aukeamilla. Hänen teoksessaan tekstiä on aika vähän, ja läpi kirjan säilyvä lapsen näkökulma lisää ja selittää asioiden toteamista ja näyttämistä sellaisina kuin ne ovat. Lisäksi tapahtumat kattavat vain yhden päivän, joskin mukana on menneiden muistelua. Satrapin pidemmässä teoksessa selitetään ja kerrotaan enemmän. Kyseessä on useiden vuosien kasvutarina, vaikka alussa siinäkin maailmaa katsotaan lapsen silmin.


Alla muutama esimerkki Pääskysen leikin erilaisista aukeamista:

Pääskysen leikissä korostuu ihmisten maailman pienentyminen sodan estäessä normaalin liikkumisen. Teosta lukiessaan aistii hyvin vahvasti jatkuvan epätietoisuuden, odottamisen ja pelon aiheuttaman ahdistuksen. Tehokeinoina tummat kuvat ja toisto korostavat klaustrofobista tunnelmaa naapuruston pakkautuessa turvallisimpana pidettyyn tilaan, kertojan kodin eteiseen. 

Ahtauden ja ahdistuksen ohella teoksesta jää mieleen yhteisöllisyys ja solidaarisuus. Sota on saattanut yhteen ihmisiä eri lähtökohdista ja yhteiskuntaluokista. Kaikilla on toisille jotakin annettavaa, ja epäitsekäs huolenpito toisista inhottavista olosuhteista huolimatta lämmittää mieltä. Lukiessa myös pelkää henkilöiden puolesta, mutta Pääskysen leikki ei ole pahan mielen teos, vaan erittäin vaikuttava ja mieleenpainuva lukukokemus, jonka raskaasta aiheestaan huolimatta lukaisee parissa tunnissa. Suosittelen.


Pääskysen leikistä kirjoitti Järjellä ja tunteella -blogissaan tänään myös Susa.


Olen jo kauan halunnut käydä Libanonissa, mutta en ole muistaakseni lukenut Khalil Gibrania lukuun ottamatta libanonilaista kirjallisuutta ennen tätä. Mielenkiintoni maata, sen värikästä historiaa ja kirjallisuutta kohtaan kasvoi heti, ja ainakin Amin Maaloufia löytyisi suomennettuna. Onko joku lukenut?

Monikulttuurinen maanantai - Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret

Yangzom Brauen: Tiibetin tyttäret.
Kustantaja: Ajatus Kirjat (Gummerus), 2011.
Suomentanut: Riitta Virkkunen.
Sivuja: 382.
Genre: Elämäkerrallinen tietokirja.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kolmekymppinen näyttelijä ja Tiibet-aktivisti Yangzom Brauen kertoo Tiibetin tyttärissä perheensä naisten tarinan kolmen sukupolven ajalta. Brauen on syntynyt isänsä kotimaassa, Sveitsissä, ja asunut koko ikänsä länsimaissa, mutta tiibetiläisyys on aina ollut merkittävä osa häntä äidin ja isoäidin ansiosta.


Kirja keskittyy kertomaan ennen kaikkea Kunsangin, Yangzomin isoäidin ja tiibetiläisen nunnan, uskomattoman elämäntarinan. Hän viettää yksinkertaista ja onnellista elämää Tiibetin vuoristossa, kun kiinalaisjoukot miehittävät maan ja alkavat vainota buddhalaismunkkeja ja -nunnia. Kunsang pakenee miehitystä tyttärensä Sonamin kanssa Intiaan, jossa he tutustuvat Tiibetin asioista kiinnostuneeseen ja ystävälliseen sveitsiläismieheen, joka rakastuu Sonamiin ja haluaa viedä tämän äiteineen luokseen Sveitsiin.


Valtaosa kirjasta käsittelee äidin ja tyttären moninaisia vaiheita Tiibetissä sekä Intiassa, mutta viimeisessä kolmanneksessa kerrotaan Molan (Kunsang) ja Sonamin sopeutumisesta Eurooppaan, sekä Yangzomin ja tämän veljen kasvusta kahden kulttuurin vaikutuksen alaisina.


Molan tarina on tosiaan uskomaton ja ansaitsee tulla kerrotuksi. Mola on maallistuneen eurooppalaisen silmin hyvin erikoinen vahvassa buddhalaisuskossaan ja tuolle uskolle lähes täysin omistautuessaan. Hän on myös kiehtova ja mielenkiintoinen hahmo. Tiibetiläisten sorto ja kadotetut oikeudet ovat asioita, joista voisi Kiinan nousevaa talousmahtia kumartelevassa maailmassa puhua enemmän. Siksikin tämä kirja on tärkeä. Harmi vain, ettei se ollut minusta kovin hyvä.


Tietokirjahan tämä on, mutta olisin silti kaivannut sen tarinankerrontaan vetävämpää otetta. Ymmärrän, että kirjoittaja on halunnut merkitä ylös pienetkin hänen isoäitinsä kertomat yksityiskohdat. Ne onkin varmasti ollut syytä kirjata jälkipolvia varten, mutta ihan kaikkia ei olisi ollut välttämätöntä sisällyttää tähän teokseen. Ymmärrän myös, että itse kirjoittajan tarina on haluttu kertoa, mutta kirjan epäkiinnostavin osuus oli minusta loppu, jossa selvitettiin Yangzom Brauenin näyttelijänuran etenemistä.


Hienointa Molan tarinan ja elämänfilosofian selvittelyn lisäksi oli lukea monipuolisesta, lahjakkaasta ja poliittisesti aktiivisesta perheestä, jossa kirjoittajan on ollut selvästi hyvä kasvaa. Olenhan kiinnostunut monikulttuurisuuden toteutumisesta ja toimimisesta arjessa, perheessä ja yhteiskunnassa. Eikä kirja huono ole, älkää käsittäkö väärin. Se vain olisi voinut olla vielä parempi.


Olen iloinen, että luin tämän kirjan, vaikka olisin toivonut sen olleen tiiviimpi ja vetävämmin kirjoitettu. Asiaproosa tai narratiivinen tietokirjallisuus on kiehtova, mutta vaikea laji. Tästäkin saisi hienon aiheen romaaniin, mutta on selvä, että myös pelkkiin faktoihin perustuvalla kirjallisuudella on paikkansa ja tilauksensa. 


Mitä kertovia tietokirjoja suosittelisitte lukijalle, joka haluaa viihtyä myös faktojen parissa?

Tietotorstai - Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (Omaa tietä etsimässä); Tahdonko?

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love. One Woman's Search for Everything Across Italy, India and Indonesia.
Kustantaja: Viking, 2006.
Sivuja: 352.
Genre: Omaelämäkerrallinen matkakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue suomalaisen kustantajan esittely täältä.


Elizabeth Gilbert: Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Committed: A Love Story).
Kustantaja: Otava, 2011.
Suomentanut: Eija Tervonen.
Sivuja: 335.
Genre: Omaelämäkerrallinen tietokirja.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Olin jollakin tapaa tietoinen Elizabeth Gilbertin teoksesta Eat, Pray, Love ennen viime syksyä, kun ihmiset alkoivat suositella sitä minulla. Suosittelu johtui varmasti paitsi siitä, että kirja oli heidän mielestään hyvä, myös siitä, että olin etsimässä omaa tietäni. Kirjan nimihän on suomeksi Omaa tietä etsimässä - Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Otava 2007). Minun oma tieni, toisin kuin kirjailija Gilbertin, ei ole vieläkään oikein selvillä, mutta ehkä se johtuu siitä, että minulla ei ole kustantajaa, joka mahdollistaisi kirjaennakoilla vuoden mittaisen oleskeluni ulkomailla. Eh.


Tämän katkeran naurahduksen jälkeen yllätän teidät sanomalla, että pidin kirjasta ihan todella paljon, ja fanitan Gilbertiä ihmisenä. Siis sellaisena ihmisenä, jollaisena häntä kahden kirjan perusteella pidän. Emme ole henk.koht. tuttavia. :) Ymmärrän kyllä hyvin, miten Gilbert tyyppinä ja hänen teoksensa voivat monin tavoin myös ärsyttää, mutta minä en ole jaksanut olla hänen kohdallaan kyyninen, vaan olen antautunut avoimin mielin sujuvan kirjoittajan ja vilpittömän hyväntahtoisen oloisen elämänihmettelijän matkaan.


Olen muuten sittemmin nähnyt Eat, Pray, Love -elokuvankin, joka Julia Robertseineen ärsyttää varmasti monia vielä lisää, mutta vaikkei se tietenkään kirjan veroinen ollut, en yllätyksekseni inhonnut leffaakaan.


Eat, Pray, Love (käytän tätä nimeä, sillä luin kirjan englanniksi) alkaa, kun Gilbert on epätoivoisen onneton avioliitossaan. Hän rakastaa työtään ja asuu kauniissa talossa miehensä kanssa, mutta hänestä on alkanut tuntua, ettei hän ehkä haluakaan olla naimisissa. Gilbert on tottunut matkustelemaan ja seikkailemaan, mutta nyt aviomies toivoisi heidän asettuvan selkeämmin aloilleen ja perustavan perheen. Gilbert ei vain löydä sisältään halua saada lapsia.

Gilbert on epätoivoinen ja yrittää ensimmäistä kertaa elämässään avata keskustelun jumalan kanssa saadakseen neuvoja tilanteeseensa. Vähitellen Gilbert uskaltaa myöntää itselleen ja miehelleen haluavansa avioeron. Samalla hän alkaa miettiä, mitä hän lopulta todella elämältään haluaa. Mistä hän nauttii, mitä hän kaikkein eniten haluaisi tehdä. Pohdinnan tuloksena hän päättää viettää vuoden ulkomailla jakaen ajan kolmen maan kesken. Oleskelun Italiassa, Intiassa ja Indonesiassa (Balilla) mahdollistaa hänen kustantajansa (Gilbert on ennestään kirjailija ja toimittaja) ennakkomaksu kirjasta, jonka hän lupaa kirjoittaa kokemuksistaan vuoden aikana.


Gilbert siis todella laittaa itsensä likoon, elämänsä ranttaliksi ja heittäytyy. Ihailen tätä, vaikka tietenkin se on vähän naiivia ja vastuutonta. Gilbert myös kirjoittaa hauskasti, nasevasti ja itseironisesti. Italiassa hän opettelee kieltä ja aistinautintoja. Todella, hän keskittyy siellä aika pitkälti syömiseen (ja lihomiseen). Vastapainona Intiassa hän majoittuu hengellisen gurunsa ashramiin ja elää askeettisesti meditoiden ja etsien sisälleen rauhaa. Balille hänet vie siellä aiemmin saatu poppamiehen ennustus, jonka mukaan hän palaisi saarelle - niin ihanan naiivia tämäkin. Siellä Gilbert löytää myös uuden rakkauden, mikä on tietenkin sopivan kaunis (imelä?) päätös tällaiselle kirjalle.


Luru teki mielestäni aika hyvän huomion blogissaan, että tämä kirja on melkeinpä puhdasta chicklitiä, vaikkei se olekaan fiktiota. Minut kirja sai joka tapauksessa pauloihinsa aseistariisuvalla optimismillaan ja viattomalla kiitollisuudellaan. Vähän sen myöntäminen aina hävettää, sillä eihän tämä ole mikään viisaiden ja vakavastiotettavien ihmisten lukuvalinta. En tosin tiedä, miksi minun pitäisi yrittääkään sellaista esittää. ;)

Odotin todella innoissani kirjan "jatko-osaa", joka ilmestyi tänä vuonna suomeksi. Tahdonko? Kuinka päädyin naimisiin (Otava) kertoo edelleen Gilbertistä ja tämän Balilla löytämästä rakkaudesta. Heillä ei ollut tarkoitus mennä naimisiin, mutta lopulta heidän oli pakko, että (brasilialainen) mies voisi jatkossa asua tai edes oleskella usein Yhdysvalloissa. Gilbertille uudelleen avioituminen tuntui mahdottomalta kynnykseltä ylittää avioeron traumatisoitua hänet tehokkaasti. Pariskunnan odotellessa avioliittolupaa "maanpaossa" Gilbert alkoi vanhana toimittajana ja tietokirjailijana tutkia avioliiton historiaa ja perinteitä eri kulttuureissa löytääkseen avioitumiselle syyn, jonka voisi sisäistää ja todella hyväksyä. Tästä prosessista syntyi tämä uusi kirja, joka lopulta oli ainakin minulle hienoinen pettymys.


Voin kuvitella paineet, joita kirjoittaminen on aiheuttanut kymmeniä miljoonia kappaleita ympäri maailman myyneen Eat, Pray, Loven jälkeen. On varmasti ollut vaikea päätää, mitä ja millaista kirjoittaa, vai kirjoittaako ollenkaan. Ehkä myönnytyksenä lukijoiden odotuksille tämäkin on henkilökohtainen kirja Gilbertin elämästä, mutta toisin kuin häpeilemättömän subjektiivinen, täysin hänen tekemisiinsä ja ajatuksiinsa keskittyvä Eat, Pray, Love, uusi kirja on lähinnä yleistietoteos avioliiton merkityksestä kautta aikojen ja kulttuurien. Ihan mielenkiintoista tietoa siinä on, ja Gilbert osaa edelleen kirjoittaa valloittavasti, mutta ainakaan minulle - joka olen ensisijaisesti kiinnostunut ihmisistä yksilöinä, sekä heidän toiveistaan ja peloistaan - tämä teos ei ollut lainkaan yhtä kiehtova kuin edellinen. On se silti "ihan hyvä".


En yritäkään suositella Elizabeth Gilbertin teoksia (tai näitä kahta, onhan hän kirjoittanut paljon muutakin aiemmin) kaikille, mutta jos ajatus irtiotosta, oman tien etsiminen, unelmien selvittäminen ja toteuttaminen kiehtovat mieltä, ja niistä haluaa lukea hauskasti sekä omakohtaisesti kerrottuna, kannattaa Eat, Pray, Love ilman muuta etsiä käsiinsä. Tahdonko? todennäköisesti kiinnostaa sen jälkeen joka tapauksessa, mutta sitten on hyvä tietää, että se kertoo kuitenkin enemmän avioliitosta yleensä kuin Gilbertin omasta elämästä.