Tenavatiistai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola - Salla Savolainen: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen.
Kuvitus: Salla Savolainen.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Ulkoasu: Eevaliina Rusanen.
Sivuja: 40.
Genre: Isojen lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"Vilttitossu pusersi kätensä nyrkkiin.
- Heinähattu väittää, että minä olin vauvana kalju.
Helga yskähti ja vilkaisi Halisea.
- Et sinä varmaan... kalju ollut, kyllä sinulla muutama hius oli, Halise muisteli.
Vilttitossu katsoi Heinähattua vahingoniloisena.
- Siitäs sait!
- Minä voin todistaa, minulla on valokuva, Heinähattu tiuskaisi.
- En usko, sanoi Vilttitossu.
Helga otti molemmat tytöt kainaloonsa.
- Te olitte molemmat herttaisia vauvoja, hän kehaisi.
- Kylän suloisimmat vauvat, lisäsi Halise. - Heinähattu tuoksui hiukan vaniljalta ja Vilttitossu kanelilta.
- Nyt herkutellaan! Helga huudahti, ja pian Heinähattu ja Vilttitossu istuivat leikkimökin pöydän ääressä palaset mansikkakakkua lautasella."

Monipuolisesti lahjakkaiden Nopolan sisarusten hahmot Heinähattu ja Vilttitossu ovat suosikkejani. Se ei ole mikään ihme, sillä paitsi että Sinikka ja Tiina Nopola osaavat kirjoittaa hauskoja lastenkirjoja on Heinähatussa ja Vilttitossussa myös monia piirteitä rakastamistani lastenkirjaklassikoista ja niiden hahmoista.

Kaksi siskosta on ollut minulle aina mieluisa lastenkirja-asetelma jo siksi, että vietin oman varhaislapsuuteni tiiviisti pari vuotta vanhemman siskoni seurassa - kunnes meitä oli kolme. Ihan kuin suursuosikissani Astrid Lindgrenin Marikissa, esimerkiksi. Usein käytetty kunnollisen isosiskon ja kurittoman pikkusiskon roolitus on sekin tuttu omasta elämästä. Heinähatun ja Vilttitossun naapurissa asuvista Alibullenin neideistä tulee taas mieleen toisen ikisuosikkini, Marjatta Kurenniemen Onneli ja Anneli -kirjojen naapurit Tingelstiina ja Tangelstiina. Lisäksi tämän uuden HH&VT-kuvakirjan sisäkansien kuvitus muistuttaa elävästi Astrid Lingrenin hovikuvittajan Ilon Wiklandin luomia sympaattisia pikkukaupunkimaisemia vaikkapa kirjasta Osaa Lottakin ajaa tai Minäkin haluan siskon -teoksesta.

Olen lukenut aiempia Heinähattu ja Vilttitossu -teoksia töiden takia, mutta omien lasteni kanssa en ollut vielä kunnolla ehtinyt noihin kuvitetuiksi lastenromaaneiksi luokiteltuihin kirjoihin, ennen kuin tämä uutuus ilmestyi. Uutta Kalju-Koposessa on paitsi pienemmillekin lapsille sopiva kuvakirjaformaatti myös kuvittaja, eli lukuisista suosituista lastenkirjoista tuttu Salla Savolainen. Olen kirjoittanut Savolaisen omista Maikki-kirjoista sekä enemmänkin hänestä Tove Appelgrenin kirjoittamien Vesta-Linnea-kirjojen yhteydessä. Kerroin myös Finlandia Junior -ehdokkaana olevasta Hurraa Helsinki! -kirjasta ja Pihi nainen bloggasi äskettäin Savolaisen kuvittamista, Leena Virtasen kirjoittamista Xing-teoksista.

Mielestäni Savolainen on aivan parhaimmillaan Heinähattu, Vilttitossu ja Kalju-Koponen -teoksessa. En tiedä, miltä kuvittajavaihdos tuntuu niistä, jotka ovat lukeneet enemmän vanhempia HH&VT-kirjoja ja tottuneet Markus Majaluoman kynänjälkeen, mutta minä otin ilolla vastaan tämän muutoksen. Ilahduin myös hahmojen hyppäämisestä varsinaiseen kuvakirjaan, vaikka meillä esikoinen jaksaisi varmasti vähitellen kuunnella jo niitä alkuperäisiäkin tarinoita. 

Tästä kirjasta olen kuullut napinaa, että se olisi kuvakirjaksi liian pitkä. Aika pitkä se 40:llä, välillä melko täydellä, sivullaan onkin, eikä sovi siksi ihan perheen pienimmille. Meillä tämä on ollut kuitenkin aivan sopiva juuri kuusi vuotta täyttäneelle Stellalle, joka on hyvin "visuaalisesti orientoitunut" ja vähän levoton, eikä vielä jaksa kovin laihasti kuvitettuja kertomuksia (Risto Räppääjät jo menevät pari, kolme lukua kerrallaan, Tinka ja Taika ei vielä oikein). Toisaalta vielä levottomampi ja vasta 3-vuotias Dani jaksoi kuunnella tämän kerran läpi hänkin, hyvällä hetkellä.

Se huono puoli näin pitkässä - ja hyvässä - kuvakirjassa on, että lapsi haluaa lukea sen uudelleen ja uudelleen, ja oletuksenahan kuvakirjassa on, että se luetaan kerralla kokonaan. Pari lukua lastenromaania saattaa olla tekstimäärältään vastaava iltasatu, mutta silloin päästään eteenpäin ja luetaan joka kerta tuoretta tekstiä. Lapsi rakastaa toistoa, mutta aikuista saattaa kyllästyttää lukea samaa, näinkin pitkää kirjaa illasta toiseen.

En silti missään nimessä valita, sillä tästä kirjasta, niin tekstistä kuin kuvituksesta, pitää meillä koko perhe. Samoin muuten mainiosta Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvasta, josta muistini mukaan kirjailijat eivät valitettavasti välittäneet. Suosittelen kirjaa noin 4-7-vuotiaille lapsille vanhempineen. Elokuvan kohderyhmä laajennee molempiin suuntiin.

Kuten alussa vihjasin, sydämessäni on jo samastumisen takia valmis paikka lastenkirjojen kurittomille pikkutytöille. Olen huomannut kuitenkin jossakin määrin epäonnistuneeni pienen anarkistin kasvattamisessa, kun viime aikoina Stella on kauhistellut moraalisen närkästyksen vallassa niin Peppi Pitkätossun kuin Vilttitossun tempauksia. Mutta hän onkin isosisko ja kasvaa ehkä tyypilliseksi Heinähatuksi, jonka huolenpidon suojissa Danin on helpompi versoa enemmän äitiään muistuttavaksi keppostelijaksi.

"Äiti kuiskasi jotakin isälle, kävi makuuhuoneessa ja palasi silkillä päällystetyn korulippaan kanssa.
- Onko se minulle? Vilttitossu kysyi.
- Se on Heinähatulle, äiti sanoi. - Kiinalaista käsityötä.
Heinähattu pyyhki silmiään.
- Sinä voit säilyttää lettejä tässä ikään kuin muistona, minä olen perinyt tämän isoäidiltäni, kertoi äiti.
- Mitäs minä saan? Vilttitossu kysyi.
- Toivon mukaan saat anteeksi Heinähatulta, isä sanoi.
Heinähattu katsoi Vilttitossua kulmiensa alta.
- No, saat anteeksi, Heinähattu kuiskasi.
Sitten hän avasi lippaan, asetti letit sen pohjalle ja napsautti rasian kiinni.
Vilttitossu silmäili lipasta suu mutrussa.
- Olisin minäkin voinut kiinalaisen rasian ottaa. Koska oikeastaanhan se oli Kalju-Koposen syytä kaikki."

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Muksumaanantai - Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli

Sinikka Nopola ja Tiina Nopola: Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli.
Kuvitus: Christel Rönns.
Kustantaja: Tammi, 2012.
Sivuja: 116.
Genre: Kuvitettu lastenromaani.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"- Tämähän on ihan yksinkertainen asia, Rauha sanoi. - Pörriäiset menivät televisioon tekemään pelkkiä punaisia ja vihreitä ruokia, vaikka minä haluaisin katsella televisiosta niitä Perhosten makkarakuppeja, jotka on täytetty herneillä, vaikka ovathan herneetkin vihreitä. Sitten Perhosten piti saada rahaa purjoon, ja Alpo piti vuokrata Elville, ja nyt Elvi esiintyy Alpon äitinä ja pakottaa Alpon siivoamaan pitsimyssy päässä.

Lennart räpytteli silmiään.

- Minä en ymmärrä vieläkään mitään.

- Ja Risto on jäänyt täysin yksin, Rauha valitti. - Perhoset lennähtivät maaseudulle. He asuvat pienessä mökissä, koska heillä ei ole enää työpaikkaa, kampauspöytää eikä pirtelökonetta. Eikä meidän talossamme asu enää julkisuuden henkilöitä!"

Tämä taitaa olla ensimmäinen kerta, kun käsittelen Risto Räppääjä -kirjoja blogissani, vaikka niitä on luettu meillä innokkaasti ainakin puolen vuoden ajan. Risto Räppääjä ja kauhea makkara saattoi itse asiassa olla ensimmäinen lastenromaani, jota esikoisellemme edes yritettiin lukea. Suhtauduin skeptisesti siihen, miten Stella jaksaisi kuunnella suhteellisen harvaan kuvitettua pitkää kirjaa, mutta hän innostui romaanista kovasti ja luimme heti perään pari seuraavaakin osaa.

Sitten Stella kaipasi jo vaihtelua lukemisiin, mutta tässä välissäkin on katseltu hauskoja Risto Räppääjä -elokuvia, joista etenkin Polkupyörävaras on molempien lasten suosikki. Elokuvateatterissa kävimme katsomassa Viileän Venlan, jonka soundtrack-cd soi meillä edelleen.

Tämän uutuuden, Nukkavierun Nellin, ilmestyttyä Stella innostui taas lukemaan Riston ja lähipiirin kommelluksista. Kommellusten ja väärinkäsitysten varaanhan RR-kirjojen juonenkäänteet ja hauskuus pitkälti perustuvat. Kohellus naurattaa myös aikuisia - varmasti ainakin useimpia. Nopolan sisaruksilla on huumorin- ja tarinantajua, joista riittää ammennettavaa monenlaisiin kirjoihin ja eri sarjoihin. Hurjan tuotteliaita he ovatkin.

Sinikka Nopola tuli minulle tutuksi alunperin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen hersyvän hauskana pakinoitsijana. En ole hämäläinen, mutta "ei tehrä tästä ny numeroo" -ideologia lienee jossakin määrin tunnistettavaa kaikille suomalaisille. Siskosten yhteisistä lastenkirjoista minulle mieluisimpia taitavat olla Heinähattu ja Vilttitossu -teokset, vaikka Räppääjätkin ovat huippuja. Olemme lukeneet myös Rauhallisesta Erkistä sekä Simosta ja Sonjasta. Tiina Nopolan Siiri-kirjat ovat myös olleet Stellan suosikkeja.

Mutta takaisin Risto Räppääjään. Kirjasarja on hyvin pitkä, ja mietin tämän uutuuden kohdalla, olisiko se jo kovin erilainen kuin aiemmin lukemamme sarjan ensimmäiset osat. Voi kuitenkin sanoa, että mikään ei ole sisällössä muuttunut - eikä se ole lasten kirjasarjassa huono asia. 

Sen sijaan päälle päin tuorein Räppääjä näyttää erilaiselta kuin sarjan muut osat, sillä kirjan kuvittaja on vaihtunut. Uuden tekijän, Christel Rönnsin, kynänjälki on minun mieleeni. Hänen aiemmista kirjoistaan mieleeni on jäänyt erityisesti suloinen Tarina liehupartaisesta pikku sedästä (Tammi 2003). Stellakaan ei ihme kyllä protestoinut muuttunutta kuvitusta lainkaan, vaikka pani sen heti merkille. Sanon "ihme kyllä" siksi, että lapset ovat usein melko konservatiivisia, eivätkä aina suosi muutosta.

Risto Räppääjä ja nukkavieru Nelli -kirjassa tavataan tuttu henkilökavalkadi, eli Riston lisäksi hänen Rauha-tätinsä, Elvi, naapurin Lennart sekä Perhosten perhe. Selkkauksia tässä tarinassa aiheuttaa Perhosten yhtäkkinen köyhyys, joka paljastuu lukijalle pian tosi-tv-kokeiluksi. Sen sijaan monenlaista ehtii tapahtua, ennen kuin totuus selviää huolestuneille naapureille, jotka yrittävät keksiä keinoja auttaa ahdinkoon kuvittelemiaan Perhosia, jotka ovat jopa muuttaneet Räppääjien naapurista pois. Lopuksi kaikki kääntyy luonnollisesti hyväksi ja asiat selviävät. Kirja on taatun hauskaa laatua, jota voi suositella noin 5-10-vuotiaille lapsille ja heidän vanhemmilleen - tietysti etenkin niille, jotka fanittavat Ristoa jo ennestään.

Kirja on luettu myös Lumiomenan Katjan kotona ja näköjään siitä tehdään ensi kesäksi näyttämöversio Turun kesäteatteriin.

Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin. 

Tenavatiistai: Siiri tekee maalin Satupäivänä

Tiina Nopola ja Mervi Lindman: Siiri tekee maalin.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Sivuja: 40.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Kuten olen kertonut esimerkiksi täällä, pidän todella paljon Mervi Lindmanista kuvittajana (ja kirjailijana). Niinpä olen lukenut Stellalle Siiri-kirjojakin - tai oikeastaan alunperin yrittänyt lukea. Jostain syystä nimittäin aluksi näytti siltä, ettei Stella innostu niistä. Ensimmäisenä kokeiltiin Siiri ja hurja Hunskeli -kirjaa (Tammi 2008), mutta se ei uponnut - ehkä siksi, ettei Stella ole hirveän kiinnostunut lemmikkieläimistä. Sitten lainattiin kirjastosta sarjan ensimmäinen osa, Siiri ja kolme Ottoa (Tammi 2003). Mutta sitäkään Stella ei koskaan halunnut lukea uudestaan.


Minua vähän harmitti, mutta ajattelin, että onhan maailma täynnä kivoja lastenkirjoja muutenkin. Sitten kuitenkin kirjastosta löytyi toiseksi tuorein Siiri-kirja, Siiri ja kauhea kummitus (Tammi 2010). Arvelin, että se olisi varma veto aiheensa vuoksi, enkä ollut väärässä: kummituskirjaa luettiin monta kertaa ennen sen palauttamista. Ja nyt uusin osa, Siiri tekee maalin, tuntuu sekin miellyttävän pian 5-vuotiasta lukijaa.


Kirjassa Siirin Otto-kaverit ovat innostuneet pelaamaan jalkapalloa, mutta Siiriltä se ei tahdo sujua. Siiri meinaa lannistua "pallosilmän puuttumisesta", mutta isä vie tytön jalkapallokouluun. Sielläkään peli ei lähde heti sujumaan ja ilkeä Karoliina (hmm) arvostelee Siiriä aiheuttaen pahaa mieltä. Sitten pikku-Otto kuitenkin opettaa Siirille kantapääkikan, jolla tämä ansaitsee mainetta ja kunniaa.

Yksinkertainen, mutta tärkeitä aiheita käsittelevä tarina, siis. Ensinnäkin on hauskaa, että jalkapalloa pelaamassa esitellään tyttöjoukkue. Stellakin heti innostui, että olisi kiva päästä harjoittelemaan jengiin, vaikka hän omasta mielestään onkin jo nyt todella hyvä pelaaja. :) Toisekseen tarina opettaa olemaan luovuttamatta, vaikka heti ei sujuisi ja toiset arvostelisivatkin. Stellan mieltä jäi kaivamaan myös se, että Otot eivät meinanneet ensin ottaa Siiriä mukaan peliin, vaan pelasivat keskenään salaa. "Niin ei kyllä saisi tehdä", oli tytön tuomio.


Lindmanin kuvitus nostaa tämänkin Siirin vielä astetta korkeammalle.

Yllä mainittujen kirjojen lisäksi sarjassa ovat ilmestyneet Tammen kustantamina myös kirjat Siiri ja yläkerran Onni (2003), Siiri ja sotkuinen Kerttu (2004), Siiri ja kamala possu (2005), Siiri ja Kertun kirppu (2006) sekä Siirin jouluyllätys (2009).

Olemme muuten lukeneet nyt myös Lindmanin kuvittamaa, Katerina Janouchin kirjoittamaa kirjaa Mistä on pienet vauvat tehty? (Tammi 2004), jota suosittelen lämpimästi sitäkin hauskana keskustelun herättäjänä. 


Tänään vietetään muuten valtakunnallista, vuosittaista Satupäivää, johon liittyen Lumiomena-blogissa polkaistiin käyntiin pienimuotoinen ja söpö satuhaaste - käykääpä tutustumassa ja osallistukaa. Satua ei ole koskaan elämässä liikaa!