Päivä 17. Lempilainauksesi lempikirjastasi

Kuvan merileijonat eivät liity tapaukseen - tai edes aiheeseen. Kohtasimme heidät viime kesänä San Diegossa.

Ikävää kyllä, tapanani ei ole yleensä ollut kerätä lainauksia lempikirjoistani. Saatan bongailla ja etsiäkin hyviä lainauksia netistä muuten, mutta varsinkaan ennen blogin aloittamista lainauksia ei ole tullut merkittyä lukiessa ylös.


Nyt täytyy taas puhua nostamistani kolmesta kirjailijasta - Bank, Shields ja Shriver - ja heidän parhaimmiksi valitsemistani kirjoista (hurjalla kahden kirjan kokemuksella kultakin) - Nyt nappaa!, Pikkuseikkoja ja Poikani Kevin. No nyt on niin, että Poikani Kevin taitaa olla yhä lainassa ystävällä, tai sitten se on hyllystäni muuten hävinnyt. Joudun siis jättämään Kevinin lainaamisen, mutta selailin sekä Nyt nappaa! -teosta että Pikkuseikkoja ja yritin valita jotakin mukavaa ja ko. kirjoja kuvastavaa lainattavaksi tässä.


Täytyy todeta, että Bankilla on minuun maaginen vaikutus: huomasin taas puolihuolimattomasti lukevani melkein koko kirjan läpi, kun selaillessani vain juutuin lukemaan vielä vähän pidemmälle. Ja vielä vähän. Huomasin myös, että Bank muistuttaa itse asiassa kovasti Shieldsia (tai Munroa tai Tyleria)! Päähenkilöt ovat nuorempia ja naimattomia, mutta teksti on juuri samanlaista tarkkanäköistä arjen ja ihmissuhteiden kuvailevaa analyysiä koko ajan. Esimerkin voisin valita miltä tahansa sivulta, mutta olkoon se vaikka tämä:


"'Katso kävellessäsi yläviistoon', isotätini Rita opetti minulle sinä kesänä, jonka vietin hänen luonaan Manhattanilla. 'Nosta leukaasi', hän sanoi taputtaen kevyesti omaansa. Olin kuudentoista ja uskon häntä, koska hän oli kaunis. Hän oli naiseksi pitkä, mutta pieniluinen ja taipuisa, ja hänellä oli pitkät valkoiset hiukset, joita hän piti letillä tai nutturalla.


Oli viimeinen iltani hänen luonaan ja olimme lähdössä teatteriin. Olin jo pukeutunut asukokonaisuuteeni, joka käsitti Intia-kuvioisen hihattoman topin ja kietaisuhameen, ja vetelehdin kylpyhuoneen oviaukossa katselemassa kun tätini laittoi huulipunaa, joka oli täsmälleen samaa sävyä kuin hän oli kertonut Coco Chanelin keksimän huulipunan olleen. Samassa hän huomasi minut ja vilkaisi nopeasti miltä näytin, ja hänen katseensa pysähtyi Dr. Scholleihini, puupohjaisiin sandaaleihin, jotka olivat muotivillitys keskiluokkaisessa koulussani.


Rita-täti oli oikukas asina kun oli kostea tai sateinen sää, aivan kuten isoäitinikin, siis hänen sisarensa.


Seuratessani tätiäni makuuhuoneeseen kuulin sandaalieni kopinan kiillotettua puulattiaa vasten.


Rita-täti pudisti päätään.


Sanoin: 'Minulla ei ole muita.'


Hän ojensi minulle laivastonsiniset avokkaat. Minusta ne näyttivät tarjoilijankengiltä ja olivat lisäksi numeroa liian pienet, mutta ahtauduin niihin silti. Jalkoihini alkoi koskea jo ennen kuin olimme edes asunnon ulkopuolella.


'Noin on parempi', tätini sanoi."


Lisäksi Bankilla on loistava, kuivan ironinen huumorintaju. Siksi halusin valita vielä yhden esimerkin lukuisista hauskoista sanailuista, joita hänen teoksensa vilisevät:


"Taksissa matkalla asemalle hän kertoi, että kun hän lapsena oli huomannut äitinsä kasvoilla onnellisen ilmeen ja kysynyt, mitä tämä ajatteli, niin hänen äitinsä oli aina vastannut: Ajattelin vain isääsi. 'Haluan, että meillä on samanlaista', Archie sanoi. 


Minä hymyilin.


'Mitä?'


Sanoin: 'Ajattelin vain isääsi.'"


Shieldsin Pikkuseikkoja on samoin melkein alusta loppuun lainaamisenarvoista tekstiä (no, tietenkin ajattelen näin lempikirjoistani!). Kirjan alku teki minuun erityisen suuren vaikutuksen, sitten meni hetki ennen kuin pääsin takaisin romaanin imuun. Pikkuseikkojen kahta ensimmäistä virkettä on lainattu paljon - eikä syyttä - mutten halua valita niitä tähän toiston vuoksi. (Ne siis ovat "On sunnuntai-ilta. Ja mielessäni käy ajatus, että minun pitäisi olla onnellisempi kuin olen.")


Sen sijaan lainaan alusta pätkää, joka on paitsi ihana myös koskettava minulle anglofiilinä, joka on on asunut Englannin Birminghamissa:


"Meille sunnuntaitee on melko uusi seremonia, rituaali, ja se tuli mukanamme Englannista, jossa vietimme Martinin sapattivuoden. Meihin kaikkiin on tarttunut kummallinen nostalgia, jonka kohteena on kylmä, saastainen Birminghamin-asuntomme, me kaipaamme kunnon sumua ja tulemme heti rauhattomiksi, kun ajattelemmekin keinahdellen liikkuvia punaisia, kaksikerroksisia busseja.


Ja runsasta teepöytää, tuota aterian omituista sekamuotoa, joka tuntui ensin erikoiselta, mutta useimmiten meidät kutsuttiin nimenomaan teelle Englannin-vuotemme aikana. Vierailimme Martinin kollegojen kodeissa loputtomien tiiliesikaupunkien perukoilla, nautimme kuppikaupalla maidolla laimennettua teetä ja söimme kinkkua ja kylmää paahtopaistia, jota tarjottiin niin ohuen ohuina viipaleina, että ne olivat kuin henkäyksiä. Jonkinlaisen järjenvastaisen hyväntahdon vallassa nuo iloiset rouvat ja heidän rauhallisesti piippua imeskelevät miehensä istuttivat meidät kodikkaisiin olohuoneisiinsa, joiden seiniä koristivat akvarellit ja kaasutakkaa kehystävät hyllyt notkuivat Penguin-taskukirjoja, ja kun yö pyrki ikkunoiden takaa sisään, mekin muutuimme siellä herran kukkarossa rauhaa rakastaviksi ja avosydämiksi. Kun sitten vierailun päätyttyä ajoimme pienellä vihreällä Austinilla takaisin asunnolle, olimme epätavallisen suvaitsevaisia myös toisillemme, Martin hyräili ja Meredith huudahteli tuon tuosta takapenkiltä, miten ihania ihmisiä Blackstonet olivat ja rouva Blackstone se vasta kultainen olikin.


Me siis jatkamme teerituaalia. Emme ole kuitenkaan kertaakaan onnistuneet tavoittamaan sitä perimmäistä suojaisaa kodikkuutta, yhteistä tunnetta, että olemme turvassa maailman myrskyiltä. Leijumme jossain siinä välissä. Talomme on ehkä liian väljä, liian avara, emmekä sitä paitsi enää ole edes samoja ihmisiä kuin silloin, mutta me jatkamme sinnikkäästi."


Minulla on ollut erityisen kiireiset kolme päivää, enkä ole siksi ehtinyt bloggaamaan (postaukset ovat olleet tätä lukuun ottamatta aiemmin kirjoitettuja ja ajastettuja), vastailemaan kommentteihin tai lukemaan muiden blogeja. Huomenna on pyrkimys palata ruotuun ja arkeen. Nyt vielä päivitellään hyvin, hyvin surullisina alustavia vaalituloksia, ja lopullisten tulosten selvittyä olisi tarkoitus vielä katsoa Idols jälkijunassa. Toivottavasti kaikilla on ollut hyvä viikonloppu ja tulee olemaan loistava alkava viikko. Toivomme myös, että elämä Suomessa ei käy aivan mahdottomaksi mahdollisista poliittisista muutoksista huolimatta, mutta ollaanhan me muutenkin vähän harkittu sitä ulkomaille siirtymistä... :)

Päivä 16. Naispuolinen lempihahmosi

Jos miesten kohdalla oli vaikeaa, niin naisissa taas löytyisi. Olen samastunut niin moniin naishahmoihin kirjallisuudessa, etten pysy laskuissa. Tällä kertaa aloitan ehkä suosiolla lastenkirjallisuudesta. Minua tavattiin sanoa Pikku Myyksi joskus, mutta en minä halua Myytä hänen ihanuudestaan huolimatta nimetä. Olin myös kipakka ja itsepäinen (huom. olin, ehehehe) kuin Vihervaaran Anna, mutten toisaalta koskaan yhtä romanttishaaveellinen.


(Hetkinen, kysyttiinkös tässä, kuka naishahmo on eniten kaltaisesi...? Öööö, ei?)


Palaan taas ihanaan Marikkiin by Astrid Lindgren. Minä en tosin ollut Marikki, vaan se kuriton pikkusisko, Liisa. Isosiskoni kanssa rakastimme Marikki-kirjoja molemmat, ja me muistutimme ulkonäöltämme Marikkia ja Liisaa. Meillä oli jopa aika samanlaiset mekot kuin alla. Minä olin hyvin paljon Liisan oloinen muutenkin, Ninni Marikkia hieman kiltimpi tapaus, mutta samat isosiskon elkeet löytyivät molemmista.

Jonna Liljendahl ja Liv Alsterlund (Marikki ja Liisa). Kuva: Cinema.de.

Aikuisten kirjallisuudesta taas totean, että niissä vastahakoisesti nimetyissä lempikirjailijoissa (Melissa Bank, Carol Shields, Lionel Shriver) ehkä paras puoli on juuri mielenkiintoisten (nais)hahmojen luominen, joten heihin luotan haasteen tässäkin kohdassa. 


Yhden muunkin haluan nimetä: Skeeter viime vuoden parhaimmasta kirjastani, Kathryn Stockettin The Help -romaanista (suom. Piiat). Mutta hei, toisaalta tässä on taas se samastuminen. Oikeastaan lempihahmojani tuosta ihanasta kirjasta olivat Abileen ja Minny (kuvat ovat tänä vuonna ilmestyvästä, kirjasta tehdystä elokuvasta).

Emma Stone (Skeeter). Kuva: All Movie Photo.

Octavia Spencer ja Viola Davis (Minny ja Abileen). Kuva: All Movie Photo.

The Help -romaanissa on ihanan verevät henkilöhahmot. Skeeter on 1960-luvun mississippiläisen pikkukaupungin snobipiireissä itsensä vähän ulkopuoliseksi tunteva älykäs nuori nainen, joka ympäristön ja aikakauden huomioon ottaen on ajatuksissaan edistyksellinen, muttei liikaa, mikä tekisi hänestä epäuskottavamman ja mustavalkoisemman. Abileen on aivan ihana, Skeeterin ystävän taloudenhoitaja, joka on hiljaisen tasainen ja vaatimaton, mutta josta löytyy voimavaroja ja lujuutta. Sekä rakkautta. Minny taas on omapäinen ja temperamenttinen piika, jonka on vaikea löytää emäntää tulisen luonteensa ja vähäisen alistuvuutensa vuoksi. Kaikissa näissä naisissa on sävyjä, ja he kaikki pääsevät tasapuolisesti ääneen tässä upeassa kirjassa.

Sitten on Melissa Bankin Jane Rosenal Nyt nappaa! -kirjasta sekä Sophie Applebaum Täydellisestä jutusta. Molemmat valloittavia, epävarmoja, huumorintajuisia ja loputtomasti pohdiskelevia sekä analyyttisiä nuoria juutalaisnaisia Yhdysvaltojen itärannikolta. Juutalaisuuden mainitseminen voi tuntua turhalta, mutta yleistäen sanon että (amerikan)juutalainen kirjallisuus, komedia ja ylipäätään kulttuuri vetoavat minuun, ja siksi Janen sekä Sophien etnisyydellä on minulle merkitystä.

Carol Shieldsiltä lukemieni romaanien päähenkilöistä samastun osin Pikkuseikkojen Judith Gilliin, mutten ole vielä niin vanha ja vässyköitynyt. Toivottavasti. Judith on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen tarkkailija ja funtsija, jonka pitäisi varmaan useammin seurata impulsseja. Hänestä oli kuitenkin loputtoman kiehtovaa lukea. Judith on niin todellinen kuin romaanihenkilö vain voi olla, ja siksikin upea. 

Emilia Fox (Fay McLeod). Kuva: Film Movement.

Rakkauden tasavallan Fay McLeod on vähän nuorempi ja reippaampi, ja pidin hänestä henkilöhahmona kovasti. On hänkin ensin ajautuneena tylsään suhteeseen, ja kyllä hänkin käyttäytyy romaanin mittaan typerästi, mutta naisella on kuitenkin pää paikallaan ja tarpeeksi syvyyttä miellyttämään minua. Fay on sellainen jotenkin arkisempi ja tavallisempi kuin monet muut, ylianalyyttiset lempinaishahmoni. Mutta sanon tämän hyvällä. Älä suutu, Fay! Haluan yhä olla paras ystäväsi!

Ja vielä on jäljellä Lionel Shriver, joka osaa tehdä henkilöistään vajavaisia ja silti vastustamattomia. Olin aivan yllättynyt siitä, kuinka harva pitää Kevinin äidistä, Eva Khatchadourianista, Poikani Kevin -romaanissa. Minusta hän on ihan paras! Kaikkine mahdollisine vikoineen ja varsinkin rehellisyydessään. Samoin Syntymäpäivän jälkeen -romaanin Irina McGovern on selvästi nainen, jonka kanssa tulisin hyvin toimeen. Evan ja Irinan kanssa olisi hienoa keskustella. Kumpikaan ei ole täydellinen, mutta heissä on mutkatonta, rehellistä syvyyttä.

Tilda Swinton (Eva Khatchadourian). Kuva: Indie Wire.

Päivä 14. Lempikirjasi lempikirjailijaltasi

Huomasin, että olen lukenut tasan kaksi kirjaa kaikilta lempikirjailijoideni eilen hieman epämääräisin perustein valitsemastani kärkikolmikosta. Aika painava syy valituksi tulemiseen jokaisen kohdalla oli, että nuo molemmat lukemani kirjat ovat olleet minulle lähes täydellisiä ja tasavertaisia keskenään. Siksi valintaa on vaikea tehdä.


Kirjan kokemiseen vaikuttaa moni muukin asia kuin sen absoluuttinen (?) hyvyys tai huonous. Lukuhetki: oma elämäntilanne ja fiilikset sillä hetkellä,  ja kuinka ne suhtautuvat kirjan sisältöön sekä sanomaan. Odotukset: mahdolliset aiemmat kokemukset kirjailijasta tai lajityypistä, sekä lehdestä luetut ja muilta lukijoilta kuullut arviot kirjasta.

Aika usein lempikirjalijan löydyttyä ensimmäinen häneltä luettu kirja säilyy mielessä parhaimpana ja rakkaimpana, koska se on joka tapauksessa ollut miellyttävä yllätys. Seuraavilla kerroilla tietää jo odottaa hyvää, mikä usein hieman latistaa lukukokemusta. Ehkä juuri näistä syistä johtuen taidan valita Lionel Shriveriltä Poikani Kevinin himpun verran paremmaksi kuin Syntymäpäivän jälkeen, ja Melissa Bankilta Nyt nappaa! vielä vähän kiehtovammaksi kuin Täydellisen jutun.

Mutta Carol Shieldsin kohdalla taidan valita toisin. Ensiksi lukemani Rakkauden tasavalta on aivan täydellisen ihana. Silti toisena vuoroon päässyt (Shieldsin esikoinen) Pikkuseikkoja on jäänyt mieleeni vielä hienompana kokonaisuutena. Aika moni Shieldsia paljon enemmän lukenut bloggaaja on ollut sitä mieltä, ettei Pikkuseikkoja ole ladyn parhaita kirjoja, mutta minulle kolisi ja lujaa.


Ehkä siksikin, että se sisälsi tavallaan ensikertalaisen yllätyksen: vaikka olin lukenut jo yhden Shieldsin romaanin ja rakastanut sitä, suhtauduin aluksi vähän epäillen Pikkuseikkoihin, joka tuntui hieman tylsältä ja tahmealta. Mutta sitten se lähti kasvamaan (ei tapahtumina tai tunnevyöryinä - kirja säilyttää nimensä mukaisen viehätyksen loppuun saakka), kiinnittyi minuun, eikä ole oikein vieläkään päästänyt irti. Hämmästelen yhä Shieldsin ja hänen esikoisromaaninsa vaikutusta minuun: miten näennäisesti ja oikeastaan faktisestikin niin arkisella kirjalla voi kietoa jonkun näin pauloihinsa?


Rakkauden tasavallassa tapahtuu enemmän ja (nais)päähenkilö on helpommin rakastettava. Kirja on ihana, mutta siinä ei ole sinällään mitään ihmeellistä. Pikkuseikkojen kohdalla en oikein vieläkään tiedä, missä sen taika on - mutta se vain on.


(Vaikka tässä nyt tuli perusteltua ja hehkutettua Pikkuseikkoja, ovat Poikani Kevin sekä Nyt nappaa! aivan yhtä hyviä ja minuun syvästi vaikuttaneita kirjoja lempikirjailijoiltani.)


(Onpa muuten hassua, miten kaikissa näissä kolmessa kirjassa on valkoinen kansi, jossa on vähän tummaa väriä ja tehosteena punaista tai oranssia - ehkä valintani perustuvatkin kansiin! :D)

Päivä 13. Lempikirjailijasi

Voikohan joku sanoa tähän yhden ehdottomasti parhaimman? En minä ainakaan - ei varmaan tullut yllätyksenä. ;) Varoitus: tämä oli niin vaikeaa, että valinnan alustus paisui kuin pullataikina ja venyi pitkäksi kuin nälkävuosi.


Chimamanda Ngozi Adichie: Olen lukenut häneltä vain yhden teoksen (Puolikas keltaista aurinkoa), ja silti uskallan ottaa hänet mukaan kalkkiviivoille. Jotkut kirjat ovat sellaisia, että niiden perusteella vain tietää, että tulee rakastamaan kirjailijaa ja kaikkea hänen kirjoittamaansa ikuisesti, vaikka olisi lukenut vain sen yhden. Tässä sellainen esimerkki.


Melissa Bank: Käsittelin Bankia ja hänen kahta teostaan (enempää ei ole) täällä. Ihana!


Marianne Fredriksson: Olen lukenut Fredrikssoniltakin vain yhden romaanin (Anna, Hanna ja Johanna), mutta se on yhtä mielettömän hyvä kuin Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja samoin kuin Adichien kohdalla, monet ovat kehuneet myös Fredrikssonin muut teokset maasta taivaisiin.


Siri Hustvedt: Jälleen yhden teoksen perusteella loppukilpailuun pääsevä. Kaikki mitä rakastin oli niin hieno, etten voi muuta, vaikka olen kuullut, etteivät kaikki teokset yltäisi ihan samalle tasolle. Tämä on myös kompensaatiota siitä, etten pitänyt aviomiehen New York -trilogiasta, vaikka haluaisin tämän pariskunnan adoptoivan minut luokseen Brooklyniin keskustelemaan kirjallisuudesta sivistyneesti New Yorkin älymystön kanssa.


Ian McEwan: McEwanilta olen lukenut "jopa" kaksi romaania (Rannalla ja Sementtipuutarha), mutta ensimmäiseni (Rannalla) jälkeen jo tiesin. Se toinen (Sementtipuutarha) olikin sitten todella erilainen ja minulle hyvin ahdistava, mutta silti olen edelleen varma, että McEwan on kaikkien aikojen suosikkejani ikuisesti.


Aila Meriluoto: Olen lukenut Meriluodolta fiktiivistä tekstiä muutamien runojen lisäksi vain romaanin Peter-Peter (joka sekin on vahva avainromaani), mutta niiden lisäksi ladyn päiväkirjat ja Lauri Viita -elämäkerta ovat osoittaneet, että hän kirjoittaa tyylillisesti ja sisällöllisesti suoraan sydämeeni. Seuraavaksi täytyy hankkia hänen lapsuusmuistelmansa Mekko meni taululle.


Alice Munro: Jälleen kerran - vain yksi teos (Kerjäläistyttö), mutta se riittää. Munro on mestari.


Markku Pääskynen: Kaksi luettua teosta (Vihan päivä ja Enkelten kirja), joiden ansiosta olen löytänyt, harvinaista kyllä, vaikeatajuista proosaa kirjoittavan suomalaisen miehen, johon olen aivan hulluna.


Katriina Ranne: Esikoisen Minä, sisareni pohjalta uskallan veikata, että jos Ranne jatkaa kirjoittamista, hänestä muodostuu yksi kotimaisia suursuosikkejani.


Carol Shields: Kirjoitin hänestä täällä. Jo kahden teoksen perusteella ikisuosikkini.


Lionel Shriver: Kaksi luettua teosta, joista molemmat (Poikani Kevin ja Syntymäpäivän jälkeen) kiilaavat aivan kirkkaimpaan kärkeen parhaiden kirjojen listalla. Pidän Shriverin konstailemattomasta kirjoitustyylistä ihan kauheasti.


John Steinbeck: Olen lukenut lähes koko tuotannon ja arvostan todella paljon. Kiihkein Steinbeck-kauteni tosin ajoittuu menneisyyteen.


Anne Tyler: Niputetaan usein yhteen Alice Munron ja Carol Shieldsin kanssa. Kahden Tylerin (Avioliiton lyhyt oppimäärä ja Elämän tikapuilla) jälkeen sanoisin, että vaikka rakastan, Munro ja Shields ovat ehkä himpun verran parempia. Mutten uskalla antaa lopullista ääntäni näin vähillä lukemisilla (kaikilta). Kaikki kolme ovat mahtavia!


Haluaisin mainita vielä joitakin, vähän eri kategorioihin kuuluvia tekijöitä:


Amy Tan ja Eeva Tikka ovat kirjailijoita, joihin olen suhtautunut aivan fanaattisesti, joita olen lukenut nuorempana todella paljon, ja jotka ehdottomasti kuuluu mainita tässä. Molempien kanssa vain kävi lopulta niin, että joko kirjailijoiden taso hieman laski tai minä turruin heidän tyyliinsä kaiken sen lukemisen jälkeen. Joka tapauksessa luin viimeisimmät teokset vähän pakkopullana, ja joku jäi jopa kesken. Tan vähän toistaakin itseään, mutta Tikka ei tee edes sitä. Luulenkin, että myös heidän myöhemmät teoksensa ihastuttavat minua, kun joskus tauon jälkeen niihin palaan. Jos mietitään, kenen tuotantoa olen ihastuneena lukenut laajimmin, TOP3:ni muodostuisi näistä kahdesta naisesta sekä John Steinbeckista.


Olen jättänyt kotimaiset klassikot listasta pois jonkin epämääräisen logiikan vuoksi. Siellä voisi ihan hyvin olla Juhani Aho, Minna Canth ja Väinö Linna, mutta ei nyt ole. Tietäkää silti, että he voisivat olla.


Olen jättänyt pois myös lastenkirjailijat (monessa muussakin tämän haasteen kohdassa) oikeastaan siksi, että he valtaisivat muuten melkein kaikki kärkipaikat, ja myös siksi, että heillä on hieman epäreilu etulyöntiasema kaiken sen nostalgian vuoksi. Nämä on mainittu jo monesti, mutta suurimmat lastenkirjailijasuosikkini ovat Astrid Lindgren ja Tove Jansson. Muiden muassa.


Listalta puuttuu myös ja taas epäloogisesti kirjailijoita, joiden ainoita (lukemiani) teoksia olen rakastanut ihan yhtä paljon kuin Adichien, Fredrikssonin, Hustvedtin, Munron tai Ranteen kirjoja. Enemmänkin. Esimerkiksi Susanna Alakoski (Sikalat), Peter Franzén (Tumman veden päällä), Merete Mazzarella (Illalla pelataan Afrikan tähteä), Kathryn Stockett (The Help), Märta Tikkanen (Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta), Rebecca Wells (Jumalaiset jajasiskot) ja Richard Yates (Revolutionary Road). On vain on sellainen olo, että muut tai mahdollisesti tulevat teokset eivät yllä samalle tasolle kuin lukemani loistava kirja. Saatan olla väärässä, mutta nojaan nyt fiilikseen.


Sitten on vielä Art Spiegelman, jolta olen lukenut yhden parhaista teoksista ikinä, (sarjakuvaromaani Maus) sekä toisen "ihan hyvän" (täysin erilaisen) sarjakuvateoksen (In the Shadow of No Towers). Ja Anne B. Ragde, jolta olen lukenut kolme aivan loistavaa teosta (Berliininpoppelit-trilogia) ja yhden aika huonon (Satunnaista seuraa). Saattaa olla, että intuitioni on väärässä, ja joku listalle nostamistani putoaa myöhemmän lukemisen ansiosta tähän kappaleeseen, mutta nyt mennään näillä.

Melissa Bank.
Otava/Marion Ettlinger.

Ajattelin, että voisin kaiken tämän pohdinnan jälkeen tulla jonkinlaiseen lopputulokseen lempikirjailijani kruunun voittajasta. Edes kolmen kärkeen. Mutta se tuntuu edelleen mahdottomalta. No, jos leikitään, että täytyy jättää pois ne, joilta on lukenut vain yhden teoksen, niin jäljelle jäisivät Melissa Bank, Ian McEwan, Aila Meriluoto, Markku Pääskynen, Carol Shields, Lionel Shriver, John Steinbeck ja Anne Tyler. Sekä Amy Tan ja Eeva Tikka. 

Carol Shields.
Otava/Neil Graham.

Meriluodon voisi ehkä pudottaa (vaikka sydämeni vuotaa verta), koska en ole lukenut häneltä juuri kaunokirjallisuutta. Eniten luettuja, mutta jo kohdallani vähän unholaan jääneitä ovat Steinbeck, Tan ja Tikka. Taidollisesti arvostan ehkä eniten kolmikkoa McEwan, Pääskynen ja Steinbeck (kappas, kaikki joukon miehet - onko tässä sisäänrakennettuna naisille ominaisen tyylin ja taidon väheksymistä?). Tylerista jo arvelin, että Shields taitaa ohittaa hänet. (Ehkä.) Ja jos mietin, kenen lukemattomaan teokseen tarttuisin näistä innokkaimmin, ne kirjailijat olisivat varmaankin Bank, Shields ja Shriver.

Lionel Shriver.

Avain/Miriam Berkley

Yhteen lempikirjailijaan en pääse millään, mutta täten juhlallisesti ilmoitan pitkällisen pohdinnan jälkeen, että kolme lempikirjailijaani ovat Melissa Bank, Carol Shields ja Lionel Shriver. Piste. (Kaikki muuten pohjoisamerikkalaisia naisia, hmm.) Ja nyt äkkiä lähettämään tämä, ennen kuin alan perua ja katua valintojani!

Päivä 2. Kirja, jonka olet lukenut yli kolme kertaa

Enpä ole. Ainakaan aikuisena. Tai aikuisten kirjoja.


Tämä postaus liittyy siis huhtikuiseen haasteeseen 30 Days of Books ja aiheuttaa minulle tänään päänvaivaa. Joskin muiden bloggaajien postauksia lukemalla olen voinut helpotuksekseni todeta, etten suinkaan ole ainoa lukija, jolla ei ole tapana lukea samoja kirjoja uudelleen. Minulla ei ole mitään ajatusta vastaan, mutta haluan niin malttamattomasti tutustua uusiin kirjoihin - joita todella riittää moneksi elämäksi eteenpäin - etten halua "tuhlata aikaa" lukemalla ennestään tuttua.


Silti olen kauhean kateellinen niille, jotka lukevat vaikkapa Vaarallisen juhannuksen tai Saiturin joulun joka vuosi.


Lapsena, ja etenkin siinä kuuluisassa ahmimisiässä, kyllä luin samoja kirjoja useamman kerran. Aikuisenakin olen lukenut Astrid Lindgreniä niin paljon, että lienen tavannut melkein koko hänen tuotantonsa läpi vähintään tuon kolme kertaa. Samoin Onnelit ja Annelit luin erittäin monesti lapsena. Ja monet hevoskirjat ja muut tyttökirjasarjat. Todennäköisesti myös L.M. Montgomeryn Anna-kirjojen ensimmäiset osat on huokailtu läpi yli kolme kertaa. Niin, ja teininä taisin lukea myös Tarun sormusten herrasta kaikkiaan nelisen kertaa. Luulen, että palasin silloin tällöin toistamiseen myös Jane Austenin parhaimpiin ennen aikuisikää.


Mutta aikuisena.. Ei, en tahdo keksiä yhtään kirjaa, jonka olisin lukenut yli kolme kertaa. Tai edes kolmesti. Kirjallisuuden opintojen takia olen lukenut toistamiseen joitakin klassikkoja, kuten Rautatien, Tuntemattoman sotilaan ja Sinuhen. Tietokirjapuolelta olen tainnut lukaista joitakin opuksia pari kertaa, ainakin Chelsea Quinn Yarbron Viestejä Michaelilta/Messages from Michael. Vähän aikaa sitten aloitin uudelleen Aila Meriluodon päiväkirjateosta Vaarallista kokea, joka teki minuun erittäin suuren vaikutuksen parikymppisenä, mutta en enää muista jäikö se kesken osittain muiden lukukiireiden takia, vai pelkästään siksi, että pelkäsin pilaavani upean muiston, jos kirja ei olisikaan tuntunut enää samalta kuin silloin kerran.

Pitkän jaarittelun jälkeen haluan kuitenkin mainita tässä yhden teoksen: Melissa Bankin kirjan Nyt nappaa!. En enää muista, mistä olen saanut tai hankkinut tämän kirjan, tai edes milloin tarkalleen luin tämän ensimmäisen kerran, mutta sen muistan, että pidin tästä ihan tajuttoman paljon. Ja tämä on melkeinpä ainoa kirja, jonka olen aikuisena ja ns. vapaaehtoisesti lukenut uudelleen ja loppuun asti, ja josta olen pitänyt toisellakin lukukerralla yhtä paljon.

Kirjan nimi ja kansi viittaavat chicklitiin, jossa ei sinällään ole mitään vikaa, mutta tämä ei ole ihan sitä genreä kuitenkaan. Helppolukuinen, kyllä. Hauska, kyllä. Kertoo nuoresta sinkkunaisesta, kyllä. Mutta tässä on enemmän älykkyyttä, lämpöä ja kaikkea niin ihanaa, että kirja on todellakin noussut kaikkien aikojen parhaimpien kirjojeni sarjaan. Hesarin arvio vuodelta 2000 on hyvä. Kyseessä on novellikokoelma, mutta yhtä lukuun ottamatta kaikissa on päähenkilönä sama Jane. Ajallisesti hypätään välillä paljonkin eteenpäin - se ehkä erottaa tämän romaanista. Minä pidän tällaisesta muodosta. Viime aikoina lukemistani kirjoista tulee mieleen Alice Munron upea Kerjäläistyttö.

Kirjasieppo-Marin ansiosta löysin myös Bankin romaanin Täydellinen juttu. Mari taas löysi sen Kirjapedon suosituksesta. Tämäkin on ihan loistava, ja varmasti luen myös Täydellisen jutun uudelleen. Itse asiassa olen varma, että siitä ja  Nyt nappaa! -kirjasta tulee vielä ne kirjat, jotka olen joskus tulevaisuudessa lukenut yli kolme kertaa.