Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalifornia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kalifornia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Matkamaanantai - Vendela Vida: Rakastavat

Vendela Vida: Rakastavat (The Lovers).
Kustantaja: Schildts & Söderströms, 2012.
Suomentanut: Mirjam Ilvas.
Kansi: Tuija Kuusela.
Sivuja: 209.
Genre: Hienovireinen lukuromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Hän muisti tämän vasta nyt. Hyvä, hän ajatteli. Nyt se alkoi tapahtua. Peterin kuoltua hän oli umpioitunut sumeaan ja hauraaseen tilaan, joka oli irrottanut hänet lapsistaan, oppilaistaan, muusta maailmasta. Mutta oli hyvä muistaa näitä asioita. Taivas ja meri tuntuivat heti olevan lähempänä, niiden värit kirkkaampia. Hän tajusi pysähtyneensä. On mahdollista muistaa ja liikkua samanaikaisesti, hän sanoi itselleen."


Kaunisnimisen Vendela Vidan ensimmäinen suomennettu romaani Rakastavat kuulosti kustantajan esittelemänä mielenkiintoiselta. Viimeistään päätin lukea kirjan silloin, kun huomasin Vidan käsikirjoittaneen yhdessä kirjailijamiehensä Dave Eggersin kanssa mahdottoman viehättävän, Sam Mendesin ohjaaman indie-elokuvan Kohti uutta (Away We Go).


Luin Rakastavat loppuun vasta eilen ja voi olla, että yritän kirjoittaa tätä arviota liian pian. Minulla ei ole oikein selkeää mielipidettä kirjasta vielä. Se oli kyllä kaunis, vähäeleinen ja melankolinen tarina yksinäisestä naisesta - mutta toisaalta se tosiaan oli melankolinen tarina yksinäisyydestä. Ei kirja lohduton ollut, mutta joku päähenkilön, Yvonnen, kokemassa yksinäisyydessä ja ulkopuolisuudessa vieraassa maassa sai minut erityisen surumieliseksi. Rakastavat sai minut ajattelemaan paljon, mutten välttämättä nauttinut sen lukemisesta.


Tämä on amerikkalainen kirja, mutta tapahtumat sijoittuvat Turkkiin. Ympäristön kuvailussaan kirja on rehellinen. Rakastavat ei ole mikään matkailumainos, vaan paikat, joissa Yvonne viettää aikaansa ovat usein ankeita tai ränsistyneitä ja niiden ihmiset välillä epäystävällisiä. Silti kyseessä ei missään nimessä ole ennakkoluuloinen tai mustavalkoisesti Yhdysvallat ja Turkin vastakkainasetteleva teos, vaan maltillisen realistinen kuvaus naisesta, jonka on vaikea löytää surussaan lohtua ympäriltään niin kotona kuin ulkomailla.


Vida kirjoittaa viehättävästi, mutta kieli ei kuitenkaan mielestäni ollut erityislaatuisen kaunista. Yvonne on hyvä päähenkilö, hirveän todellinen. Hän on viisissäkymmenissä, ja tämä kirja voisi avautua minua paremmin hänen ikäisilleen naisille. Yvonne on jäänyt äskettäin leskeksi hänen miehensä kuoltua auto-onnettomuudessa, ja tarina keskittyy paljon juuri leskeyden ja sen kautta rakkauden käsittelyyn. Yvonnea mietittytävät myös hänen kaksi aikuista lastaan, hänen suhteensa heihin, joten äitiys on toinen vahva teema kirjassa.


Lisäksi yksinäinen Yvonne löytää iloa suhteesta pieneen, turkkilaiseen poikaan, jonka kanssa hänellä ei ole yhteistä kieltä. Yvonne ja poika tapaavat päivittäin rannalla, jossa poika sukeltaa Yvonnelle simpukankuoria. Tästä osiosta tuli mieleen toinen tänä keväänä suomeksi ilmestynyt romaani, Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa, jota en tosin ole ainakaan vielä itse lukenut.


Rakastavat on älykäs kirja, se on naisten kirja ja kirja merestä. Se osoittaa, kuinka rakkautta ja onnen häivähdyksiä voi löytää kaikkialta, mutta kuinka lopulta olemme yksin ja kuinka suhde itseemme on siksi kaikkein tärkein. Pidin kirjassa erityisesti sen maltillisuudesta ja realistisuudesta: leskeydestä ja ikävästä huolimatta Yvonne ei maalannut avioliitostaan kiiltokuvaa, ja vaikka hän kuvasi rehellisesti monella tavalla ongelmallista suhdetta lapsiinsa, äidinrakkauden kaikenkattavuuden aisti ilman sokeroituja ylisanoja.


Vaikken ihastunut Rakastaviin täysillä, olen ilman muuta kiinnostunut lukemaan Vidalta muutakin. Tämä romaani on itse asiassa kolmas osa trilogiassa naisista, jotka matkustavat ulkomaille etsimään itseään. Ja muistan lukeneeni jo aiemmin tuon trilogian toisesta osasta, romaanista Let the Northern Lights Erase Your Name, joka sijoittuu osittain Suomeen, johon Vida on kuulemma ihastunut.


Osallistun kirjalla ainakin haasteisiin Ikkunat auki Eurooppaan (Turkki) ja So American (Modern Women Writers; Kalifornia).


"Vesi oli kirkasta ja hän ui silmät auki. Noustessaan pintaan hän oli ohittanut poijut. Hän nauroi kuullessaan loiskahdukset ympärillään, omien käsiensä äänen. Hän potki lujempaa ja läiskytti vettä. Hän katseli vedenväreitä ympärillään. Kaukana näkyi heidän veneensä, Deniz II. Kylläpä se on kaunis, hän ajatteli. Ilon ja kiitollisuuden aalto otti hänet valtaansa. Viileä vesi vahvisti hänen olemassaolonsa, todisti hänen kykynsä saada itsensä liikkeelle, pysyä pinnalla, vaikka alapuolella oli tuntematon merenpohja."

keskiviikko 30. toukokuuta 2012

Keltaisen kirjaston keskiviikko - Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad).
Kustantaja: Tammi, 2012.
Suomentanut: HeikkI Karjalainen.
Kansi: Jussi Kaakinen.
Sivuja: 410.
Genre: Episodiromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Soturi hymyilee Charlielle. Hän on yhdeksäntoista, vain viisi vuotta Charlieta vanhempi, mutta lähtenyt kotikylästään jo kymmenen vanhana ja laulanut tarpeeksi monille amerikkalaisille turisteille ymmärtääkseen, että omassa maailmassaan Charlie on vasta lapsi. Kolmekymmentäviisi vuotta myöhemmin, vuonna 2008, soturi kuolee tulipalossa kikuju- ja luo-heimojen välienselvittelyssä. Kuollessaan hänellä on ollut neljä vaimoa ja yhteensä kuusikymmentäkolme lastenlasta, joista yksi, Joe-niminen poika, perii hänen lalemansa, metsästysveitsen, joka roikkuu nyt nahkatupessa hänen sivullaan. Opiskeltuaan Columbia-yliopistossa insinööriksi Joe erikoistuu robotiikkaan ja tutkii epäsäännöllisten liikkeiden tunnistusta (muisto lapsuudesta, jolloin hän yritti löytää katseellaan leijonia savannin ruohikosta). Hän jää asumaan New Yorkiin, menee naimisiin Lulu-nimisen amerikkalaisnaisen kanssa ja kehittää laitteen, joka otetaan yleisesti käyttöön suurten ihmisjoukkojen valvonnassa. Hän ja Lulu ostavat ullakkoasunnon Tribecasta, missä akryylivitriinin suojaama isoisän metsästysveitsi saa kunniapaikan kattoikkunan alla."


Jennifer Eganin nimi tuli minulle alunperin tutuksi, kun suomalaiset kirjabloggaajat anni.M ja Satu kehuivat hänen romaaniaan The Keep. Innostuneena ostinkin kyseisen kirjan puolisentoista vuotta sitten, mutta en ole vieläkään lukenut sitä. Sen sijaan luin nyt Eganin uusimman kirjan, hiljattain suomennetun Aika suuri hämäys -romaanin. Suhtauduin siihen vähän epäillen. Minulle oli jäänyt mieleen, kuinka monessa paikassa oli korostettu kirjan erikoisuutta, enkä välttämättä arvosta kokeellisuutta, vaan pidän usein ihan perinteisistä romaaneista.


Mutta heti kun olin aloittanut Hämäyksen, ymmärsin että se olisi minun kirjani. Tyyli on juuri sitä pohjoisamerikkalaista, laadukasta nykykirjallisuutta, joka minua melkeinpä säännönmukaisesti eniten miellyttää. Lähes kirjan loppuun saakka odotin, milloin se erikoinen ja kokeellinen alkaa, mutta ei se onneksi koskaan alkanut minun silmissäni - ehkä lukuun ottamatta sitä yhtä lukua, joka koostui Powerpoint-dioista, ja jota sitäkin pystyi lukemaan ihan tavallisena kirjallisuutena. Tai no, erittäin hyvänä kirjallisuutena. Kirja oli nerokas ja viihdyttävä. Voisin luonnehtia sitä älykkääksi episodimaiseksi lukuromaaniksi.


Luvuilla on omat kertojansa ja ajallisesti kirja tempoilee edestakaisin. Alun pitkän lainauksen valitsin osoittamaan, millaisia hauskoja pieniä elämäkertoja, kurkistuksia tulevaan, tekstiin on sisällytetty. Toisaalta kaikki tapahtumat ja ihmiset taitavat lopulta liittyä toisiinsa, kuten episodimaisissa taideteoksissa on tapana. Joitakin tämä tyyli ehkä jo kyllästyttää, mutta minä pidän siitä edelleen niin kirjoissa kuin elokuvissa, joissa se on vielä käytetympi rakenne.


Tajusin muuten vasta nyt, kirjoittaessani tuota lainausta tähän, että ei hemmetti, kappaleessa mainittu Joehan esiintyy kirjassa myöhemminkin ja tässä ohimennen mainittu Lulu on merkittävässäkin roolissa. Olin siis jo unohtanut nimet niiden tullessa vastaan toisen kerran, ja olenkin varma, että tämä romaani vain paranisi ja syvenisi seuraavilla lukukerroilla (jos minulla olisi tapana lukea kirjoja uudelleen).


Aika suuri hämäys oli kerta kaikkiaan niin onnistunut paketti, etten keksi mitään siitä puuttuvaa tai siihen lisättävää. Myös suomennos oli haastavuudestaan huolimatta erittäin onnistunut. Olen ankara käännösten lukija, mutta ihan muutamaa yksityiskohtaa lukuun ottamatta olin Heikki Karjalaisen työhön hyvin tyytyväinen. Pidän myös superlahjakkaan Jussi Kaakisen suunnittelemasta kannesta. Paljon hienompi kuin mikään noista englanninkielisistä painoksista.


On sanomattakin selvää, että aion lukea myös The Keepin pian. Ja sitten varmaan Eganin lopunkin tuotannon, joka on käsittääkseni kauttaaltaan kehuttua ja palkittua.


"Sen ensimmäisen päivän iltana he olivat auringosta tokkuraisina käyneet suihkussa, pukeneet vaatteet päälleen ja siirtyneet kivetylle terassille, missä pianisti soitti harmittomia melodioita häikäisevän kiiltävällä pianolla. Aurinko oli laskemassa. Chris kieriskeli viereisellä nurmikolla kahden samassa esikouluryhmässä olevan tytön kanssa. Bennie ja Stephanie maistelivat gintonicejaan ja katselivat tulikärpäsiä. 'Tällaista tämä siis on', Bennie sanoi."


Aika suuren hämäyksen ovat lukeneet myös ainakin Sanna (jolle jäi kirjasta sekava kuva), Maija (joka tykkäsi kirjasta niin paljon, että teki mieli hihkua), Noora (joka jäi kirjan luettuaan kahden vaiheille), Minna (joka oli lopussa kiitollinen ja hengästynyt), Arja (joka piti kirjasta, koska se sekoitti lukijan vakiokonseptit) ja englanniksi anni.M (joka oli aika hämillään, mutta antoi kirjalle kuitenkin neljä tähteä) sekä Sonja (joka olisi kaivannut yhtenäisempää tarinaa).


Osallistun kirjalla So American -haasteeseen, ainakin kategorioihin Modern Women Writers ja New York tai Kalifornia.

tiistai 31. tammikuuta 2012

Dekkaritiistai: Box, Hoag ja Reichs


Kerron heti tähän alkuun, etten yleensä lue dekkareita enkä ole yleisesti ottaen niiden ylin ystävä. Lapsena luin pakolliset Agatha Christien kirjat sun muut, ja teininä muuten jännittävää kirjallisuutta, mutta aikuisella iällä en ole enää lukemistani lajityypin edustajista innostunut. Mma Ramotswe oli yhden kirjan perusteella sympaattinen tyyppi, mutta en lopulta jatkanut sitäkään sarjaa pidemmälle.

Esittelen tässä lyhyesti kolme dekkaria, jotka luin työtoimeksiantoina. Pyydän ottamaan huomioon, että tämän lajityypin ystävä voisi antaa kirjoille minua paljon paremmat arvosanat, eivätkä teokset ole välttämättä niin huonoja, kuin arvosanani väittävät. Sanallisissa arvioissa pyrin sanomaan jotakin objektiivistakin.



C.J. Box: Back of Beyond.
Kustantaja: Minotaur Books/Macmillan, 2011.
Sivuja: 384.
Genre: Kovisdekkari.
Arvio: 2,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"The night before Cody Hoyt shot the county coroner, he was driving without a purpose in his county Ford Expedition as he often did these days. He was agitated and restless, chain- smoking cigarettes until his throat was raw and sore. He drove right by the rural bars he used to frequent, not going in. Then the call came from dispatch on his cell phone: hikers claimed they found a burned-out cabin in the Big Belt Mountains to the northeast with maybe a dead body inside."

C.J. Boxin kirjaa lukiessani tunsin olevani kaikkein kauimpana mukavuusalueeltani - varsinkin aluksi. Voisin kyllä suositella tätä dekkaria miehille, tai naisillekin, jotka kaipaavat erityisen kovapintaista päähenkilöä sekä väkivaltaista menoa. Päähenkilö on vastenmielinen ja kirjan alku haukotutti minua jäykällä machoilullaan.

Tarinan kulkiessa eteenpäin kirjailija kuitenkin vähän rentoutui ja asetelmat muuttuivat mielenkiintoisemmiksi. Kirjassa seurataan kahta juonta, ja toisessa joukko ennestään toisilleen tuntemattomia ihmisiä lähtee ratsastusvaellukselle Yellowstonen luonnonpuistoon. Sitten heitä alkaa yksi kerrallaan kuolla. Joukko on kokemattomuuttaan avuton erämaassa kaukana sivistyksestä, eikä kukaan tiedä, miksi tai kenen toimesta vaeltajia lahdataan.

Kirjan tämä osio, joka muistuttaa monilta osin jo mainitsemani Agatha Christien klassikkojännäriä Eikä yksikään pelastunut, on mielestäni sen parasta antia. Murhaajan ja tämän motiivien arvailun lisäksi erilaisista ihmisistä koostuvan, poikkeuksellisissa olosuhteissa selviämään pyrkivän ryhmän dynamiikan rakentuminen ja kehittyminen on mielenkiintoista. Silti Back of Beyond ei kokonaisuutena kohoa mielestäni perusdekkaria kummoisemmaksi, vaikkei minua yhtään hämmästyttäisi, jos joku erityisen kovaksikeitetyistä dekkareista pitävä arvostaisi tätä paljonkin.

***

Kustantaja: Dutton/Penguin Group, 2011.
Sivuja: 464.
Genre: Psykologinen trilleri.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"The scene was a plein air painting, soft and impressionistic: the golden grass, the dark trees, bruise-purple mountains in the background, and the whisper-blue sky strewn with long, thin, pink-tinted clouds; the small white house with its old tile roof. On the other side of the mountains the sun had begun its descent toward the ocean. Here, the day seemed to have paused to admire its own perfection. Stillness held the landscape enraptured.

Nothing gave away a hint of what lay within the house."


Tami Hoagin kirja yllätti minut sen sijaan aika positiivisesti. Secrets to the Grave ei ole maailman parasta kirjallisuutta tai muutenkaan napakymppivalinta - minulle. Se onnistui kuitenkin siinä, missä dekkari kohdallani todella harvoin, eli oikeasti viihdyttämään. Luin kirjaa mielelläni ja sujuvasti, ja harkitsen jopa tätä edeltäneen Deeper Than the Dead (suom. Hautaa syvemmällä) -romaanin lukemista. Secrets to the Grave on kuitenkin itsenäinen jatko-osa, joten sitä ei ollut hankala lukea ensimmäisenä sarjasta.

Tässäkin kirjassa poliisit tutkivat murhajuttua, mutta laitoin genreksi psykologinen trilleri, sillä päähenkilö on lapsipsykologiaa opiskeleva nainen, ja teoksessa on enemmän tasoja kuin puhdasverisemmissä dekkareissa. Kirjasta löytyy toki lajityypilleen ominaisia piirteitä ja kliseitä, mutta henkilöt olivat minusta enimmiltä osin uskottavia ja samastuttavia, päähenkilö Anne Leone oikein miellyttäväkin. Sarja sijoittuu 1980-luvulle, mitä en huomioinut tai tullut ajatelleeksi kuin muutamia kertoja lukiessani, mutta rikoskirjallisuutta enemmän lukeville vielä alkeelliset tutkintamenetelmät tuovat ehkä juttujen selvittelyyn eksotiikkaa - tai kömpelyyttä - ja aiheuttavat hankaluuksia.

En innostunut niin paljon, että pyytäisin Hoagia vastaavia suosituksia, mutta uskallan suositella tätä muillekin perusdekkareita kaihtaville silloin, kun kaipaa sujuvaa perusviihdettä ja sopivasti jännitystä.

***

Kathy Reichs: Flash and Bones
Kustantaja: Scribner/Simon & Schuster, 2011.
Sivuja: 288.
Genre: Oikeusantropologinen dekkari.
Arvio: 2,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"LOOKING BACK, I THINK OF IT AS RACE WEEK IN THE RAIN. Thunderboomers almost every day. Sure, it was spring. But these storms were over the top.

In the end, Summer saved my life.

I know. Sounds bizarre.

This is what happened.

Bloated, dark clouds hung low to the ground, but so far no rain.

Lucky break. I'd spent the morning digging up a corpse.

Sound macabre? Just part of the job. I'm a forensic anthropologist. I recover and analyze the dead that present in less than pristine condition—the burned, mummified, mutilated, dismembered, decomposed, and skeletal.

OK. Today's target wasn't actually a corpse. I'd been searching for overlooked body parts."

Kathy Reichsin romaani oli minusta suorastaan huono. Siinä ei ollut ehkä yhtä ärsyttäviä piirteitä kuin Back of Beyondin sietämätön päähenkilö ja ällöttävä machoilu, mutta Flash and Bonesia eivät myöskään edes osittain pelastaneet psykologisesti mielenkiintoisemmat osiot, kuten C.J. Boxin kirjan kohdalla kävi.

Ehkä odotukseni eivät olleet kohdallaan. Tiesin, että Reichsin kirjat ovat suosittuja, samoin kuin niihin perustuva tv-sarja Bones (jota en ole tosin katsonut). Ajattelin, että naispäähenkilöllä ja tarinan sijoittumisella North Carolinaan päästään kohdallani jo pitkälle. Mutta ei, ei lainkaan.

Ensinnäkin kirja oli minusta tylsä. Välttelin sen lukemista ja katsoin kelloa huokaillen sitten, kun olin saanut pakotettua itseni kirjan ääreen. Toisekseen se toisti mielestäni kaikkia hölmöimpiä dekkarikliseitä ylikarrikoiduista henkilöhahmoista murhaajan käsittämättömän heppoiseen motiiviin. Kolmannekseen en jaksanut innostua rikosantropolgisesta terminologiasta ja hifistelystä tai tämän romaanin taustalla vaikuttaneesta NASCAR-rallista.

Tiedän, että monia innostaa nimenomaan tuo antropologinen luiden kaivelu, ja ainakin monien suomalaisten luulisi innostuvan ralliajoista. Sellaiset lukijat antanevatkin anteeksi esimerkiksi teoksen ärsyttävän naiskuvan, jossa päähenkilö on rempseä "hyväjätkä", mutta kaikki muut naispuoliset henkilöt todella typeriä - etenkin kauniit. Dekkarin pitäisi aina olla ns. pageturner, mutta tämä ei ollut minulle sellainen lainkaan, ja jokaisen luvun loppuun tungetut cliffhangerit lähinnä huvittivat.

***

On varmasti hyvä joskus astua pois mukavuusalueeltaan. Ja niin kuin tässä huomasin, noin yhdellä kerralla kolmesta se saattaa tuottaa miellyttäviäkin elämyksiä. Silti, jos olisin lukenut nämä kirjat vapaa-ajalla, olisin voinut käyttää senkin paremmin kuin Hoagin kirjaa lukien, niin hyvä genrensä edustaja kuin se minusta olikin. En todellakaan sano, että suutarin tulisi aina pysyä lestissään, mutta tässä iässä ja paljon lukeneena tuntee kirjamakunsa jo melko luotettavasti ja voi vapaat kädet saadessaan tehdä yleensä onnistuneita valintoja, vaikka ne olisivatkin turvallisuudessaan tylsiä (siis valinnat, eivät itse kirjat tietenkään..).

Ovatko tässä esitellyt kirjat tai kirjailijat teille tuttuja? Olisi kiva lukea myös dekkareista yleisesti ottaen pitävien mielipiteitä!

maanantai 23. tammikuuta 2012

Maahanmuuttomaanantai - Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers

Pamela Schoenewaldt: When We Were Strangers.
Kustantaja: William Morrow/HarperCollins, 2011.
Sivuja: 336.
Genre: Maahanmuutto-/kasvutarina/lukuromaani
Arvio: 3,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Barely sixteen, I felt as old and shabby as my mother’s brown shawl, melting into Opi and the place carved out for me. As I knew my own plain face in our tin mirror, I knew each stone in the four walls and floor of our house. I knew the narrow streets draped across the mountain crest like threads for lacework never finished, unraveling into shepherds’ trails. These threads caught and held me like a web. I knew which families had carved wooden doors and which had rough nailed planks. I knew the voices and shapes of our people. By the sound of their footsteps I knew which of them walked behind me. I knew the old women’s coughs, the old men’s stories, the good husbands and those who came home stinking drunk from wine on market day. I knew why the mayor’s wife covered her bruises with a fine silk shawl. In a tapestry of Opi you’d see me in the shade of the olive trees with my dull brown hair and face turned away."

Tämä kirja oli minulle hienoinen pettymys. Se on kyllä hyvä lukuromaani, mutta kun olin lukenut siitä vain ja ainoastaan hehkuttavia arvioita lukuisilta sivustoilta, odotin jotakin tajunnanräjäyttävää, mitä tämä ei todellakaan ollut. Se on koskettava tarina, jonka parissa aika kuluu mukavasti, mutta perusluonteeltaan kirja on hyvin amerikkalainen, ja suomalaiseen makuun jopa naiivi uskossaan uusiin alkuihin ja Amerikan ihmemaahan.

Kirjan perussanoma on kyllä kaunis: hylkää ennakkoluulosi ja opi luottamaan muukalaisiin, niin voit paitsi saada apua myös oppia jotakin tärkeää. Romaani kertoo italialaislähtöisen Irman tarinan. Hän kasvaa 1800-luvun loppupuolella pienessä pohjoisitalialaisessa Opin kylässä, jossa kaikki syntyvät ja kuolevat samassa talossa, tuntevat toisensa ja suhtautuvat ulkomaailmaan pelonsekaisin ennakkoluuloin. Ikävät tapahtumat Irman elämässä kuitenkin pakottavat hänet lähtemään kotoa, Amerikkaan asti, ja vaikka äiti oli opettanut Irmalle, ettei muukalaisiin voisi koskaan luottaa, hän saa rankan matkansa varrella apua lukemattomilta erilaisilta ihmisiltä, joiden juuret ovat eri puolilla maailmaa.

Irman tarina on melko tyypillinen vaikeuksien kautta voittoon -kertomus, jotka ovat suosittuja Yhdysvalloissa ja jotka luovat sekä kertovat ko. kansan identiteetille tärkeää tarinaa uudelleen ja uudelleen. Ällön imelä tämä kertomus ei ole, sillä Irman elämä on täynnä vastoinkäymisiä ja synkkyyttä - kyllästymispisteeseen saakka. Kaipasinkin välillä enemmän valoa ja lämpöä tarinaan.

Tämän lisäksi teksti oli jokseenkin yksinkertaista ja valmiiksipureskeltua. Tuntui, että kaikki selitettiin aika tavalla auki, vieläpä opettavaiseen sävyyn, eikä lukijalle jätetty paljon itsenäisesti pohdittavaksi. Silti luulen, että jos olisin lukenut tämän ns. puhtaalta pöydältä, olisin ihastunut kirjaan enemmän. Nyt odotukseni olivat liian korkealla. Eihän tämä oikeasti voi kauhean huono olla, jos koko Amerikka tätä rakastaa. Uskallan siksi suositella kirjaa niille, jotka etsivät hyvää lukuromaania, ja joita kiinnostaa 1800- ja 1900-lukujen taite, Yhdysvaltojen maahanmuuttohistoria erilaisine etnisine ryhmineen sekä selviytymis- ja kasvutarinat. Kansikin on aika söötti!

Innostuneempia arvioita voi lukea vaikkapa Goodreadsista.

maanantai 29. elokuuta 2011

Michael Cunningham -maanantai: Tunnit


Michael Cunningham: Tunnit (The Hours).
Kustantaja: Gummerus, 2000.
Suomentanut: Marja Alopaeus.
Sivuja: 243.
Genre: Nykyproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"On vain tämä lohtu: on tunti silloin toinen tällöin, jona elämämme vastoin kaikkia todennäköisyyksiä ja odotuksia ryöpsähtää auki ja suo meille kaiken mitä olemme ikinä kuvitelleet, joskin kaikki paitsi lapset (ja ehkä jopa he) tietävät että näitä tunteja seuraa väistämättä uusia, paljon synkempiä ja vaikeampia tunteja. Silti me rakastamme kaupunkia, aamua, toivomme lisää kiihkeämmin kuin mitään.


Vain taivas tietää miksi me rakastamme sitä niin."


Pian Gummerus julkaisee suomeksi Michael Cunninghamin uusimman romaanin Illan tullen (By Nightfall). Se innosti minut lukemaan vihdoinkin miehen läpimurtoromaanin Tunnit, joka on ollut TBR-listani kärkipäässä jo vuosia. On hyvin mystistä, kuinka jotkut kirjat jäävät kaikesta odotuksesta huolimatta lukematta ja odottamaan. Olen lukenut Cunninghamilta Säkenöivät päivät, josta en kauheasti vakuuttunut, mutta elokuvan perusteella uskalsin arvata rakastavani Tunteja, enkä ollut väärässä.


En tiedä, mitä mieltä olisin Tunnit-elokuvasta, jos olisin nähnyt sen vasta kirjan lukemisen jälkeen, mutta nyt pidän sitä edelleen yhtenä maailmankaikkeuden hienoimmista leffoista. Kirja vetää silti sille vertoja, ilman muuta, ja syventää sekä selventää monia asioita, jotka jäävät pelkän elokuvakokemuksen nojalla vahvemmin oman tulkinnan varaan.


Cunningham kirjoittaa todella fiksuja, ja välillä hyvin kiemuraisella tavalla. Ei hän ainakaan minun makuuni ole missään nimessä liian kokeellinen, mutta helppolukuinen tämä pieni romaani ei kuitenkaan ole. Lapsiperheen äitinä suuri osa lukemisistani tapahtuu esimerkiksi hiekkalaatikon reunalla, sohvalla Pikku Kakkosen tahdissa tai keittiössä kauhan varressa. Taustalla on lähes jatkuva hälinä. Tällä tavalla en pystynyt lukemaan Tunteja, vaan minun täytyi ottaa selkokielisempi romaani lukuun sen rinnalle. Tunteja luin vasta illalla lasten mentyä nukkumaan, ja kun en ollut vielä liian väsynyt itse pohtimaan lukemaani ja makustelemaan lauseita. Eihän esimerkiksi tällaista voi vain lukaista pysähtymättä miettimään kaikin aistein:


"Oliver huokaa jälleen, ja tämä huokaus on sävyltään huomattavan erilainen kuin edellinen. Tämä on alistunut ja lopullinen huokaus joka siirtyy kohti nasaalia rekisteriä ja on dramaattisuuden puutteessaan paljonpuhuva. Se muistuttaa ensimmäistä kiinnostumatonta huokausta jonka rakastaja lähettää puhelinlankoja pitkin, huokausta joka enteilee lopun alkua. Onko Oliver käyttänyt tuota huokausta jossain elokuvassa? Vai onko joku muu, joku todellinen, huoannut kauan sitten tuolla tavoin Sallyn korvaan?"


Kirjassa pääosissa on kolme eri naista, kolmena eri aikakautena. Vaikeinta, mutta samalla palkitsevaa, minulle oli seurata Clarissan ajatuksenjuoksua. Hän oli jotenkin niin hengästyttävän täynnä paitsi kristallinkirkkaita ajatushelmiä myös muuta aiheesta toiseen poukkoilvaa ajatuksenjuoksua. Vaikuttavin henkilöhahmo minulle oli sekä elokuvassa että kirjassa Laura, jonka sielunelämä avautui nautittavasti lisää kirjan luettuani.


Kaikille kolmelle naiselle on yhteistä heidän epävarmuutensa roolistaan, siitä mitä he ovat, mitä heidän tulisi olla ja mitä he haluaisivat olla. Virginia hukuttautuu, sillä kokee epäonnistuneensa. Laura seisahtuu aamulla portaisiin kuuntelemaan, odottamaan. "Jälleen hänet valtaa se unenomainen tunne (se tuntuu pahenevan) että hän seisoo kulisseissa, on menemäisillään näyttämölle ja esiintymään näytelmässä johon hän ei ole asianmukaisesti pukeutunut ja jota hän ei ole riittävästi harjoitellut." Clarissa pohtii keski-ikäistynyttä, vakiintuneessa parisuhteessa ja taloudellisessa turvassa elävää identiteettiään vertailukohtinaan nuoruutensa, boheemit taiteilijaystävät tai radikaalimmat lesbot.


Ratkaisuja tehdään tai ei tehdä. Elämä on.


Jälleen kerran hämmästelen miehen taitoa kirjoittaa naisten sielunelämästä niin herkästi ja taidolla. Vaikken pitänyt Säkenöivistä päivistä kovin paljon, on Cunningham yksin Tuntien perusteella nero ja lähes jumalallinen. Romaani ei ole yksiselitteinen, ja se toimii niin monella tasolla, että jättää ajateltavaa pitkäksi aikaa. Olen myös varma, että se kestäisi erittäin hyvin useita lukukertoja. Ah, kuinka odotankaan tulevaa Illan tullen -romaania!
Suosikkinäyttelijäni Julianne Moore Laura Brownina suosikkielokuvassani Tunnit.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...