Kustantaja: Siltala, 2012.
Suomentanut: Terttu Virta.
Sivuja: 133.
Genre: Eteläamerikkalainen realismi.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Isä istui bolivialainen peitto polvillaan ainoassa nojatuolissamme, ikään kuin takapermannolla. Lattialla tuolin vieressä kiilteli hänen punaviinipullonsa ja kotimme ainoa lasi. Katsomona toimi höyläämättömästä puusta tehty pitkä penkki, jolle veljeni olivat sovittaneet itsensä ikäjärjestykseen. Kun lisäksi jotkut heidän ystävistään alkoivat kerääntyä ikkunan taakse, siitä muodostui katsomon parvi."
Luin tänään esiteltävät kaksi eteläamerikkalaista pienoisromaania lukumaratonini aikana. Näistä Elokuvankertoja osui luku-urakan alkupuolelle. Luin sen 133 pientä ja väljästi taitettua sivua alle 40 minuutissa. Kohtaaminen oli siis nopea ja tavallaan voisi ajatella sen olleen myös hätäinen, mutta en kokenut sitä niin. Vaikkei Elokuvankertojasta tullut lempikirjaani, ihastelen kuinka kirjailija onnistui noilla vähäisillä sivuilla ja niiden lukemiseen kuluvassa lyhyessä ajassa luomaan mieleeni ja muistoihini niin elävän sekä värikkään kuvan eräästä perheestä, yhteisöstä, kaupungista ja ajasta.
Olen jostakin syystä ollut aina hyvin kiinnostunut Chilestä ja tein aikanaan gradunikin maahan liittyen. Senkin takia oli kiinnostavaa lukea suomennettua kirjallisuutta Chilestä, sillä aiemmin olen lukenut sieltä vain chileläislähtöistä Isabel Allendea, enkä häntäkään kovin paljon. Ihastelin tätä kirjaa myös esineenä: se on pieni ja hyvin kaunis, kuin koru.
Elokuvankertojasta ovat bloganneet ennen minua ainakin
- Maria, joka kiinnitti huomiota tragediaan näennäisen kepeyden taustalla
- Sara, joka piti kirjaa kerrassaan hurmaavana ja ihastuttavana
- Katja, jonka María Margaritan kertojanääni vei mukanaan lumoukseen
- Maija, joka olisi lukenut hienoa tarinaa mielellään pidempäänkin
"Iltahämärän suurella kankaalla näen isäni etääntyvän kolmipyöräisessään, näen veljieni kulkevan pois yksi toisensa jälkeen, samoin äitini silkkihuivit tuulessa liehuen. Näen heidän lähtevän kuin kaivosalueen asukkaat, näen heidän haihtuvan horisonttiin kuin kangastus, samalla kun musiikki vaimenee ja hahmojen eteen ilmestyy selkeänä ja kohtalokkaana sana, jota kukaan ei halua elämässään lukea:
LOPPU"
***
Gabriel García Márquez: Muistojeni ilottomat huorat (Memoria de mis putas tristes).
Kustantaja: WSOY, 2006.
Suomentanut: Matti Brotherus.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 100.
Genre: Eteläamerikkalainen realismi.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Asun San Nicolásin puiston aurinkoisella sivustalla siirtomaatyylisessä talossa, jossa olen viettänyt kaikki elämäni päivät ilman vaimoa ja omaisuutta, jossa vanhempani elivät ja kuolivat ja minä olen aikonut kuolla yksin samassa sängyssä jossa synnyin ja päivänä jonka toivon kaukaiseksi ja tuskattomaksi. Isäni osti talon julkisessa huutokaupassa 1800-luvun lopulla, vuokrasi alakerran ylellisiksi puodeiksi italialaisten yhtymälle ja varasi itselleen tämän toisen kerroksen elääkseen onnellisena yhden heidän tyttärensä Florina de Dios Cargamentosin kanssa, joka oli huomattava Mozartin tulkitsija, kielitaituri ja garibaldilainen, ja kaupungin kaikkien aikojen kaunein ja lahjakkain nainen: äitini."
Muistojeni ilottomat huorat oli taas lukumaratonini viimeinen teos. Ostin tämän ihan vähän aikaa sitten alesta muistaakseni eurolla tai parilla. Ajattelin, ettei nobelistin kovakantista teosta voi jättää tuohon hintaan ostamatta, vaikkei se niin hirveästi kiinnostaisi. En ole aiemmin lukenut García Márquezilta kuin Rakkaudesta ja muista riivaajista -romaanin, en siis edes klassikkoa Sadan vuoden yksinäisyys. Aiempi lukukokemus oli mielenkiintoinen, mutten hurmaantunut silloin, ja ajattelin, etten varmasti hurmaantuisi nytkään.
Tähän vaikutti myös mielikuvani siitä, että kirjan ilmestyessä siitä olisi kohuttu sovinistisena teoksena. Pitäisi ihan googlata, mihin tämä mielikuva perustuu, sillä kirja oli lopulta paljon lempeämpi kuin olin kuvitellut. En hurmaantunut vieläkään eikä romaanin lähtökohta - 90-vuotiaan miehen päätös ostaa itselleen syntymäpäivälahjaksi yö neitsyen kanssa - ole mikään mieltäylentävä, mutta viihdyin kirjan kanssa kuitenkin paremmin kuin olin kuvitellut.
Muistojeni ilottomissa huorissa on ripaus maagisuuttakin, mutta ennen kaikkea tämäkin on olkiakohauttelevan realistinen teos. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ovat, maailmaa ei pyritä parantamaan. Eteläamerikkalaisessa kaunokirjallisuudessa ei ehkä koskaan rakastuta perinteisesti. Rakkaus syttyy omituisissa olosuhteissa tai rakkauden kohde on jotakin muuta kuin lukija odottaisi. Oh well - tai miten sama sanottaisiin espanjaksi.
Eurooppalaisessa ympäristössä tämä olisi naiskuvaltaan epäilyttävämpi teos, mutta tässä kontekstissa pidin päähenkilöä lähinnä herttaisena ja säälittävänä. Kaunokirjallisuuden perusteella latinalaisamerikkalaiset naiset ovat tosiaan kovapintaisia selviytyjiä - jopa miesten kirjoittamissa teoksissa.
Jälleen mielenkiintoinen teos ja lukukokemus, mutta olen kyllä niin pohjoisen tyttöjä - ei minusta tahdo saada eteläisen tyylin suurta ystävää millään.
"Hän katsoi minua silmiin, arvioi suhtautumistani kertomaansa ja sanoi: Painu siis heti paikalla etsimään sitä lapsirukkaa, vaikka mustankipeytesi vastaisikin totuutta, oli kuinka hyvänsä, menneitä iloja ei sinulta kukaan vie. Mutta heitä sikseen isoisän romanttiset houreet. Herätä hänet, nai häntä korvia myöten tuolla aasin kullilla, jolla paholainen palkitsi pelkuruutesi ja pikkumaisuutesi. Ihan oikeasti, hän päätti täydestä sydämestä: ettet vaan ota ja kuole kokeilematta rakastuneena naimisen ihmettä."
