Tiukkojen haasteiden torstai - Miten kävi haasteessa Ikkunat auki Eurooppaan?

Minulla on nyt tammikuun alussa ilahduttavia hengähdyspäiviä loppuvuoden työkiireiden ja juhlimisten jälkeen. Erityisen iloinen olen siitä, että ehdin paneutua blogiini ja blogihaasteisiin. 

Viime vuonna lanseerasin kolme isoa haastetta, joihin te muutkin kirjabloggaajat olette kivasti osallistuneet. Moni on jo lähetellyt suorituslistojaan, mutta teen vielä jokaisesta haasteesta tällaisen erillisen kyselypostauksen, johon saatte suorituksenne ilmoittaa. Kerron samalla, kuinka minun itseni kunkin haasteen kanssa kävikään.

Haastekyselyt aloittaa siis Ikkunat auki Eurooppaan, mutta ennen sitä sanon pienen sanasen siitä, kuinka suoriuduin muissa blogeissa lanseerattujen haasteiden kanssa vuonna 2012.

Oli haasteita, joista innostuin, muita joita en sitten muistanut tai ehtinyt suorittaa. Yritin kuitenkin esimerkiksi Morren itsenäisyyspäivän Kuusi kovaa kotimaista -haastetta, jota suoritin syksyyn asti tunnollisesti ja suunnittelemani aikataulun mukaisesti. Sitten loppuvuoden kiireet veivät kuitenkin mukanaan ja kaksi viimeistä teosta jäivät odottamaan tätä vuotta. Sain luettua seuraavat teokset:

• Tove Jansson: Kesäkirja
• Katja Kallio: Syntikirja
• Sofi Oksanen: Puhdistus
• Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Lukematta jäivät:

• Markus Nummi: Karkkipäivä
• Riikka Pulkkinen: Totta

Minulla oli lisäksi oma bonuslistani muista lukemistaan odottaneista kotimaisista kirjoista, ja niistä sain vielä luettua yhden bonuspistekirjan, eli Helmi Kekkosen Valinnan. No, joka tapauksessa haaste jäi harmittavasti kesken. Ajattelin kuitenkin jatkaa haastetta sovellettuna tänäkin vuonna ja valita tietyt teokset TBR100-listaltani, jotka haastan itseni lukemaan vuoden loppuun mennessä.

Samalla tavalla kävi muuten omalle, yksityiselle Joel Haahtela -haasteelleni. Luin vuoden 2011 lopulla kaksi ensimmäistä Haahtelaani ja ihastuin niihin niin, että päätin suorittaa miehen koko tuotannon vuoden 2012 aikana. Sopivan mittaisia pienoisromaaneja riitti juuri sopivasti joka toiselle kuukaudelle, mutta samoin kuin Morren haasteen kanssa, lipsuin loppuvuodesta ja kaksi viimeistä teosta jäi toistaiseksi lukematta. Palaan niihin varmaankin tänä vuonna! Silti luin neljä Haahtelaa, mikä on minulta hyvin paljon yhdeltä kirjailijalta vajaan vuoden aikana (ja sitä paitsi jos lasketaan 2011 mukaan, luin vuoden sisään kuusi Haahtelaa, vau).

Linnean Hyppää lavalle! -haasteen suoritin lukemalla kaksi näytelmää: Edward Albeen Kuka pelkää Virginia Woolfia? sekä Tennessee Williamsin Kissa kuumalla katolla. Oli hauskaa lukea näytelmiä ja ihana uppoutua näiden kahden suursuosikkini maailmaan tällä kertaa elokuvan sijaan tekstinä. Kumpaakaan en valitettavasti ole nähnyt vielä varsinaisella teatterilavalla.

Olen ilmoittautunut mukaan myös Marian Kirjallisuuden äidit -haasteeseen, joka jatkuu vielä tämän vuoden äitienpäivään saakka, joten siihen ehtii vielä mukaankin (klikatkaa linkkiä). En ole saanut vielä aikaiseksi listattua lukemiani kirjoja äideistä ja lapsistaan, mutta niitä on kertynyt jo paljon ja olen hyvin ihastunut tähän teemaan sekä haasteeseen!

Viime vuonna päätin myös aloittaa Kirjallisen maailmanvalloituksen, mutta sillä tavalla takautuvasti, että otan mukaan kaikki blogini aikana luetut kirjat (siis maaliskuusta 2011 saakka). Vielä en ole saanut aikaiseksi listattua maita ja kirjoja tai tehtyä karttaa, mutta toivottavasti ehdin puuhaan pian!

Osallistuin myös Sonjan Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin, eli käytännössä laskin ja listasin lukemiani kotimaisia teoksia. Suoritin haasteen lukemalla viime vuonna 45 kotimaista kirjaa.

Satun hauskoista, joka toinen kuukausi lanseeratuista minihaasteista, joita suoritettiin lukemalla yksi kirja tietyllä teemalla, suoritin puolet, eli kolme. Minihaasteen 2/12: Toinen tapaaminen suoritin Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinalla, haasteen 3/12: Saarella taas Tove Janssonin Kesäkirjalla, ja haasteen 4/12: Väriä! Chris Cleaven romaanilla Gold.

Kiitos kaikille haaste-emännille! Tänäkin vuonna osallistun varmasti muiden kehittelemiin haasteisiin, mutta niistä lisätietoa myöhemmin. En vielä tiedä, emännöinkö itse tänä vuonna haasteita. Ehkä, jos joku hauska aihe tulee mieleen!

Mutta nyt itse asiaan, eli Ikkunat auki Eurooppaan -haasteeseen. Oma suoritukseni jäi melko tyngäksi. Luin kyllä aika paljon eurooppalaista kirjallisuutta, mutta lähinnä vanhoista, tutuista maista, eli etenkin Iso-Britanniasta ja lisäksi Ranskasta, Ruotsista ja Norjasta. En ollut tämän(kään) haasteen kanssa tavoitteellinen, eli en valinnut lukemisiani tämä mielessäni, mutta kyllä se aina ilahdutti, kun sattui saamaan jollakin teoksella eksoottisemman pisteen jostakin kategoriasta. :)

Tässä oma listani:

Pohjois-Eurooppa

• Islanti
• Latvia
• Liettua
• Norja
• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Heidi Linde: Jo nyt on!
• Linn Ullmann: Aarteemme kallis
• Ruotsi
• Karin Alvtegen: Todennäköinen tarina
• Ingmar Bergman: Sunnuntailapsi
• Pija Lindenbaum: Henna hiipi piiloon
• Astrid Lindgren: Lotta, Janne ja Minnamanna
• Håkan Nesser: Kim Novak ei uinut Genesaretin järvessä
• Tanska
• Viro

Itä-Eurooppa

• Armenia
• Azerbaidzan
• Georgia
• Kazakstan
• Moldova
• Ukraina
• Valko-Venäjä
• Venäjä

Etelä-Eurooppa

• Albania
• Andorra
• Bosnia ja Hertsegovina
• Bulgaria
• Espanja
• Javier Marías: Rakastumisia
• Italia
• Kreikka
• Simon van Booy: Everything Beautiful Began After
• Kroatia
• Kypros
• Makedonia
• Malta
• Monaco
• Montenegro
• Portugali
• Romania
• San Marino
• Serbia
• Slovenia
• Turkki
• Elif Shafak: Kirottu Istanbul
• Vendela Vida: Rakastavat
• Vatikaani

Länsi-Eurooppa

• Alankomaat
• Herman Koch: Illallinen
• Belgia
• Irlanti
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff
• Iso-Britannia
• Jessica Brockmole: Letters from Skye (Skotlanti)
• Karen Campbell: This Is Where I Am (Skotlanti)
• Chris Cleave: Gold
• Jonny Duddle: Merirosvoja naapurissa (Wales)
• Polly Dunbar: Hei Tilda; Iloinen Erkko
• Catherine Hall: Days of Grace
• Tarquin Hall: Vish Puri ja kadonneen palvelijattaren tapaus
• Sadie Jones: The Uninvited Guests
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Hilary Mantel: Susipalatsi
• Kate Morton: The Distant Hours
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville 
• S.J. Watson: Kun suljen silmäni
• Luxemburg
• Ranska
• Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé
• Hélène Grémillon: Uskottuni
• Veronique Olmi: Beside the Sea
• Lucinda Riley: The Light Behind the Window
• Tatiana de Rosnay: Mokka
• Saira Shah: The Mouse-Proof Kitchen

Keski-Eurooppa

• Itävalta
• Liechtenstein
• Puola
• Saksa
• Jan-Philipp Sendker: The Art of Hearing Heartbeats
• Slovakia
• Sveitsi
• Tsekki
• Unkari

Haaste suoritettu lukemalla 36 kirjaa:
Pohjois-Eurooppa: 8 teosta 2 maasta (Norja 3, Ruotsi 5)
Itä-Eurooppa: 0 teosta
Etelä-Eurooppa: 4 teosta 3 maasta (Espanja 1, Kreikka 1, Turkki 2)
Länsi-Eurooppa: 23 teosta 4 maasta (Alankomaat 1, Irlanti 1, Iso-Britannia 15, Ranska 6)
Keski-Eurooppa: 1 teos 1 maasta (Saksa)

Parhaimmin näistä jäivät syystä tai toisesta mieleen seuraavat kirjat:

• Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi
• Herman Koch: Illallinen
• Lucinda Riley: The Girl on the Cliff ja The Light Behind the Window
• Karen Campbell: This Is Where I Am
• Doris Lessing: The Fifth Child
• Rosamund Lupton: Mitä jäljelle jää
• Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
• Veronique Olmi: Beside the Sea

Huh, etenkin Itä- ja Keski-Eurooppa ovat tosi heikoissa kantimissa. Edelleen olisi ihana lukea järjestelmällisemmin ja tavoitteellisemmin eri maiden kirjoja, mutta jospa Kirjallinen maailmanvalloitus tänä vuonna motivoisi siihen. Ja varmasti listaan luetut kirjani edelleen näiden kategorioiden mukaan, vaikka varsinainen haaste on ohi, sillä on mielenkiintoista seurata, kuinka lukemiset maantieteellisesti jakautuvat.

Toisaalta muuten olen sitä mieltä, että on myös ihan ok tuntea ja tunnistaa omat lukumieltymyksensä sekä valita kirjoja niiden mukaan. Ei kannata pysytellä koko ajan samoilla alueilla, mutta esimerkiksi minä tiedän, että löydän varmimmin onnistuneita lukuelämyksiä, kun luen teoksia Pohjois-Amerikasta tai Pohjois-Euroopasta, ja jälkimmäiseen luen tässä Pohjoismaat sekä Brittein saaret. Melko tylsää, heh!

Kertokaa, miten teidän Euroopan valloituksenne meni! Voitte listata teokset komenttiboksiin tai jättää linkin, jonka takaa ne löytyvät. Tiedän, että moni on lukenut tosi laajasti eurooppalaisia teoksia ja tästä postauksesta kommentteineen saa varmasti oikein hyviä lukuvinkkejä niitä tarvitseville! 

Lopuksi vielä Euroopan karttani viime vuodelta:

Make yours @ BigHugeLabs.com

Miesten maanantai - Joel Haahtela: Elena

Joel Haahtela: Elena.
Kustantaja: Otava, 2003.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 126.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kirjan esittely täältä.

"Päivät kuluvat nopeasti ja niitä on vaikea erottaa toisistaan. Tänään on kesäkuun ensimmäinen päivä ja kaupungissa on ulkoilmakonsertti. Orkesteri soittaa katoksen alla ja tuuli vie kapellimestarilta nuotit. Ne nousevat korkeuksiin ja ihmiset jäävät ihmettelemään niiden lentoa. Kapellimestari johtaa loppuun ilman nuotteja ja ihmiset hurraavat. Lopussa trumpetisti nousee tuolille seisomaan ja soittaa yksin erään kauniin kappaleen. Monet liikuttuvat siitä ja sanovat, että se tuo mieleen asioita jotka tapahtuivat kauan sitten."

Elena on monen mielestä Joel Haahtelan paras kirja. Se oli myös Finlandia-ehdokkaana yhdeksän vuotta sitten. Ihan ansiosta, kumpaakin.

Silti minulle kävi taas niin kuin viimeksikin: olin aluksi lukiessani sitä mieltä, että on tämä ihanaa, mutta ehkä vähän nähty. Kenties Haahtela ei oikeasti ole makuuni tarpeeksi muuntautumiskykyinen kirjailija, vaikka on hassua sanoa näin, kun kuitenkin pidän hänen jokaista kirjaansa pienenä helmenä ja annan niille lähes täydet pisteet. Mutta odotan edelleen jokaiselta kirjalta sitä elämystä, jonka sain ensimmäisen Haahtelani kanssa, enkä taida sitä enää saada. Vielä toinen Haahtelani sai melko lailla totaali-ihastumaan erilaisuudellaan, mutta nämä seuraavat ovat olleet aika samanlaisia keskenään.

Hienoja kirjoja ne ovat kyllä kaikki täyteläisissä tunnelmissaan ja hetkissä viipyillessään. Tietenkin myös salaperäisyydessään. Olisi hienoa osata kirjoittaa tällaista proosaa, olla selittämättä kaikkea. Tai paljon mitään.

"Elena kävelee puiston halki. Laukku heiluu lantiota vasten. Hameen helma heiluu ja polvet ovat paljaat. Kaikki on niin kuin ennenkin. Kaikki on hyvin. Olen istuttanut puutarhaan kelloköynnöstä"

Sitä paitsi kirjat kyllä vievät lopulta mukanaan. Ja onnistuvat yleensä jollakin tavalla yllättämään lopussa. Niin tämäkin.

Mutta melkein parhaimmillaan nämä viimeisimmät Haahtelat ovat olleet minulle näin jälkeenpäin, kun selailen merkitsemiäni kohtia ja uppoan yksittäisiin kohtiin, kauniisiin lauseisiin. Osa niistä vaikuttaa joskus vähän liian yritetyiltä, mutta suurin osa soi. En lue juuri runoja, mutta ehkä tämä on minun tapani nauttia lyriikasta.

"Kesä on tullut kaupunkiin ja kadunkulmassa myydään limonadia. Öisin avaan ikkunan ja tuuli liikuttaa verhoja. Ehkä jo kohta nukahdan."

Elena saattaa minustakin olla yksi Joel Haahtelan kauneimmista teoksista, mutta en osaa sanoa varmaksi, koska en erota niitä tarpeeksi toisistaan. Ei sillä ole niin väliäkään, sillä Haahtelan proosa on jatkumo, hänen tekstinsä mielentila. Tämän kirjan lukemisesta taitaa olla nyt reilu kuukausi, enkä muista enää monia yksityiskohtia ajatuksistani sen aikana. Siksi tämä arviokin jää torsoksi.

Suomalainen kansi on minusta värimaailmaltaan aika tunkkainen. Saksalaisista tuo naiskansi on oikeastaan viehättävä, vaikka vähän outo Haahtelan Suomi-kansiin tottuneelle. Simpukkakansi on taas minusta liian raikas tähän teokseen.

Minulla on vielä kaksi teosta jäljellä Haahtela-vuodestani. Saa nähdä, onnistuvatko ne yllättämään. Ihastuttamaan ainakin varmasti. Ja odotan kyllä kovasti joskus ilmestyvää uutuutta, josta kirjailija arveli tulevan hieman uudenlainen, pidempikin.

"Elena katsoo minua kerran, vahingossa. Hän katsoo minua toisen kerran ja hänestä tulee hajamielinen. Kun hän pudottaa sormikkaansa, kumarrun hänen viereensä ja noustessani kosketan hänen kättään. Mies hänen lähellään jatkaa puhumista. Hän ei tiedä menettäneensä juuri naisen."

Elenasta ovat aiemmin bloganeet esimerkiksi Sara, Elma Ilona ja Pihi nainen.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Perhosperjantai - Joel Haahtela: Perhoskerääjä

Joel Haahtela: Perhoskerääjä.
Kustantaja: Otava, 2006.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 189.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittelyn puuttuessa takakansiteksti vaikka täältä.

"Hän katsoi edelleen järvelle, ja minä tunsin kevyen tuulen. Kaikki tapahtui hitaasti, mieleni oli tyhjä, koko matka Anna Prinzin luota tähän hetkeen, kotioveltani tähän parvekkeelle, kuin meillä kaikilla olisi kaksi mahdollista elämää. Minä pelkäsin hänen kääntyvän ja säikähtävän, sanovan, että minun pitäisi mennä. Mutta hän ei kääntynyt, eikä säikähtänyt, en tiennyt hänestä mitään."

Minä kyllä edelleen rakastan ja arvosta hra Haahtelaa, mutta olen huomaavinani pientä puutumista tämän Haahtela-vuoteni aikana. Minähän luin ensimmäisen Haahtelani viime vuoden marraskuussa ja sitten tein päätöksen lukea miehen koko tuotannon tämän vuoden loppuun mennessä.

Tahti ei ole päätähuimaava, sillä olen lukenut yhden Haahtelan joka toinen kuukausi ja kirjat ovat tunnetusti lyhyitä sekä nopealukuisia. Mutta silti, vaikka jokainen kirja on ollut hieno helmi ja taideteos, minusta ihan pikkuisen tuntuu siltä, että olisin voinut säästellä näitä enemmänkin. Kirjat alkavat aloittaessa tuntua keskenään liian samankaltaisilta ja jälkeenpäin minulla on hankaluuksia erottaa ne muistissani toisistaan.

Havaitsin jälkimmäisen seikan nyt, kun aloin kirjoittaa Perhoskerääjästä luettuani sen melkein kaksi kuukautta aiemmin. Toisaalta hieman kirjaa selailtuani sen tapahtumat ja tunnelmat palasivat mieleen, joten ei tässä kauhean vakavan murheen äärellä olla. Ja vaikka Haahtela-romaania aloittaessa saatan vähän pyöräyttää silmiäni, että tässä sitä taas mennään, pian olen jo lumoutunut ja kietoutunut tarinan vyyhteen.

Ja onhan romaanien samankaltaisuudessa ja toistuvissa elementeissä jotakin turvallista ja lohduttavaakin. Ne saattavat olla suurikin osa sitä kirjailijan itsensä mainitsemaa lukijan sylissä keinuttamista. Ah!

Perhoskerääjässäkin on arvoituksellisuutta, kauniisti kuvattuja kohtauksia, viipyilyä, etäinen vaimo, vaeltelua Euroopassa ja hieno loppu. Tarvitseeko sitä muuta ollakaan?

Mitään kovin uutta sanottavaa minulla ei tästä romaanista kuitenkaan ole, kun tapanani ei ole kuvailla kirjojen juoniakaan. Lisäksi olen näiden parin kuukauden aikana unohtanut yksityiskohtia kuitenkin sen verran, etten oikein uskalla avautua niistäkään. Hieno kirja tämä joka tapauksessa on, tämäkin, ja kelpo-Haahtela vaikka aloittaa tutustuminen yhteen parhaista suomalaisista mieskirjailijoista.

Aiemmat Haahtela-arvioni löytyvät esimerkiksi klikkaamalla tämän jutun alta Joel Haahtela -tunnistetta.

"Anna istui vieressäni, ja tuuli oli noussut. Tomaatinversot taipuivat tuulessa, hivuttautuivat kohti taivasta, ja minusta tuntui, että niiden muutamien päivien aikana, jotka olin viettänyt hänen luonaan, versot olivat kasvaneet silmissä. Maa keinui hiljaa allamme, koko puutarha keinui, koko maailma heilui, ja tuuli puhalsi läpi kivimuurien, kivet suhisivat ilmassa, tuuli nuoli puiden oksia, se kulki pitkin jokiuomia, laaksoja, tasankoja, puhalsi kellari-ikkunoista sisään, kiersi sängynjalat ja sormenvälit, sama tuuli kaikkialla, maailmantuuli, hengitys, joka sai ihmiset taipumaan vinoon, askel kävi vaikeaksi, kädet muuttuivat kohmeisiksi, kattilat kolisivat hyllyssä, lautaset kilisivät, siltojen jalat natisivat, sanat tarttuivat tuuleen, eivätkä löytäneet perille, eksyivät, kulkeutuivat vääriin paikkoihin ja aikaan."

Perhoskerääjästä on kirjoitettu (varmasti tyhjentävämmin) myös ainakin seuraavissa kirjablogeissa: Sinisen linnan kirjasto, Lumiomena, Jäljen ääni, Satun luetut, Sanojen jano, Lukuisat kissanpäivät ja Kulttuuri kukoistaa.

Osallistun kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Parhaiden perjantai - Joel Haahtela: Katoamispiste

Joel Haahtela: Katoamispiste.
Kustantaja: Otava, 2010.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 159.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Samalla tunsin kuinka kirjoittaessani elämä kutistui ympäriltäni, katosi työhuoneen hämärään, iltoihin ja öihin, joiden suojassa tarinat kasvoivat. Päivä päivältä tunsin olevani yhä syvemmällä kirjan maailmassa, joka ei päästänyt minua otteestaan edes silloin kuin olisin halunnut, se valtasi kaiken mitä ympärillä oli. Ja jos aluksi olin yrittänyt vastata sanoilla tuohon epämääräiseen suruun, jota olin aina jollain tapaa kokenut, huomasin, että yhtenä päivänä suru oli muuttunut todelliseksi menetykseksi. Se eristi minut muista, ja huoneen ovi pysyi kiinni silloinkin kun olin jo kuvitellut tulleeni pois."


En tiedä, onko minulla enää mitään uutta sanottavaa Joel Haahtelasta ja hänen kirjoistaan. Jotakin, mitä en olisi jo sanonut täällä, täällä tai täällä. Haahtela on taas ja edelleen upea. Hän kirjoittaa niin, että se osuu sydämeeni ja uppoan johonkin toiseen maailmaan, toiseen ulottuvuuteen.


Tällä kertaa pidin erityisen paljon oletetusta autofiktiivisyydestä ja muusta toden ja kuvitelman välillä leikittelystä. Ja lopusta - ah, loppu oli ihana! Yleisesti ottaen tämä oli kuitenkin aika vakava ja melankolinen teos. Mietin sitä, kuinka Haahtela on minulle "vuodenaikakirjailija" ja kuinka haluaisin lukea hänen kirjansa mieluiten juuri oikeina vuodenaikoina. Pyrin ajoittamaan loput haahtelat oikeille kuukausille, mutta koska olen päättänyt lukea Haahtelan tuotannon loppuun tämän vuoden aikana, se ei välttämättä täydellisesti onnistu. 


Lukemistani kirjoista Naiset katsovat vastavaloon ja Traumbach ovat selviä kesäkirjoja, Lumipäiväkirja oli hyvä lukea juuri talvella ja tämä Katoamispiste olisi ollut parhaimmillaan syksyllä. Haahtela osaa kuvata eri vuodenaikoja erityisen vetoavasti ja romanttisesti, mikä saa oikealla hetkellä huokailemaan ympäristön ihanuutta ja "väärään" vuodenaikaan luettuna kaihoamaan kuvatun ajan perään.


Katoamispiste oli kaksi vuotta sitten Finlandia-ehdokkaana - ansaitusti. Go, Joel! Myös Haahtelan Elena on ollut ehdolla, mutta sitä en ole vielä lukenut. Tänään katsoin Yle Areenasta ohjelman Riikka Pulkkisesta, ja siinä esiintyikin itse J. Haahtela. Se oli minulle, Pulkkista vielä lukemattomalle, ohjelman mielenkiintoisin osuus. Haahtelan kirjat ovat niin häivähdysmäisiä, että kirjailija, ihminen, lihaa ja verta, on melkein outoa nähdä elävänä. Mutta hän vaikuttaa hyvin miellyttävältä ja sydämeltäänkin sivistyneeltä ihmiseltä - olen kuunnellut häntä livenäkin kahdesti. Ei tarvitse pelätä pettyvänsä, niin kuin joskus saattaa pettyä kirjailijan "vääränlaiseen" hahmoon hienojen kirjojen takana.


No, jonkin verran sanottavaa, uutta tai vanhaa, taidan lopulta aina keksiä, mutta en nyt kuitenkaan avaa Katoamispistettä tämän enempää. Moni on sen jo lukenut (lukekaa hienot, perusteellisemmat arviot, joihin löytyy linkit alla), mutta niille, joilla kokemus on vielä edessä, toivotan sateista, unenomaista seikkailua syksyiseen ulottuvuuteen maestro Haahtelan johdolla.


"Jos kaikki paikat, joissa olimme olleet, pitivät sisällään kaikkea aikaa mikä niihin oli kertynyt; jos jokainen hetki jäi toistumaan ikuisesti. Ja joskus, kun olosuhteet olivat oikeat ja rattaiden kehät osuivat päälletysten täsmälleen oikealla hetkellä, kaiken saattoi nähdä. Ihmiset, jotka liikkuivat ilman ääntä. Musiikin, joka kuului tyhjässä huoneessa. Kun soittajat olivat lähteneet, kun tuolit oli korjattu seinää vasten, kun luuli olevansa aivan tyhjä."


Katoamispisteestä ovat kirjoittaneet myös ainakin Linnea, Sara, Sanna, Katja, Pihi nainen, Naakku, Penjami ja Hanna. Huh, hra Haahtela on kerrassaan rakastettu kirjablogistaniassa - ja se on itse asiassa alkanut jo kääntyä häntä vastaan. Menestyksellä on hintansa.


Osallistun tälläkin kirjalla Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.

Kotimainen keskiviikko - Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja.
Kustantaja: Otava, 2008.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 190.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Katsoin ulos ikkunasta ja ajattelin, että tämä oli sellainen päivä, jolloin ihmisten pitäisi jäädä kotiin, peruuttaa menonsa, soittaa ystävilleen, etteivät tulisikaan, jäädä sänkyyn makaamaan, nukkumaan, katselemaan lastenhuoneisiin kuinka nostokurjet kohosivat ylöspäin ja hälytysajoneuvot kiisivät matolla; kuroa kiinni se hetki, kun katsoi muualle ja lapset kasvoivat, muuttuivat toisiksi, liukuivat tavoittamattomiin. Tämä oli sellainen päivä, kun äänet vaimenivat, kiitoradat jäätyivät ja lumiaurojen kuljettajat saivat armahduksen. Lopulta hekin vetäytyisivät huuruisiin koppeihinsa, nostaisivat kaulukset pystyyn, alistuisivat ja vaipuisivat uneen."


Kolmen Haahtelan - ja kolmen ihastumisen - perusteella uskallan sanoa kirjailijan rakastavan muistoja. Hän taitaa rakastaa myös Saksaa, ja arvaan hänen rakastavan vielä naisiakin.


Lumipäiväkirja oli hyvä lukea keskellä lumisinta talvea. Se auttoi taas näkemään kauneutta siinä, josta tuntui jo saaneen tarpeekseen, mutta jota saattaisi taas kesällä ikävöidä. Haahtelalle ominaiseen tyyliin romaani ja sen tarina ovat kuulaita, mystisiä ja unenomaisia, mitä kaiken vaimennetuksi käärivä lumivaippa vain korostaa.


"Ulkona lumipyry oli yltynyt. Kenkäni olivat liian kevyet, mutta en jaksanut palata takaisin vaihtamaan niitä. Maistoin suussa kahvin kitkerän maun, tunsin sisällä onton tunteen. Raitiovaunu kolisi edestäni, enkä ehtinyt siihen, vaikka juoksin ja liukastelin pysäkille. Mitään ei ollut tapahtunut, kaikki oli niin kuin eilen. Olin vasta painanut pääni tyynyyn ja nukahtanut. Katsoin kuinka raitiovaunu hävisi kulman taakse ja lähdin kävelemään kohti työpaikkaani. Kiersin Temppeliaukion kirkon ja kuljin Eläintieteellisen museon ohi. Pihalla seisova hirvi oli saanut lumikruunun. Välillä pysähdyin. Lumessa oli jotain lohdullista. Se tuntui satavan toisesta maailmasta, kaukaa unesta, vuosien takaa."


Romaanin minä-kertoja on mies, jonka elämässä on eteerisen tavoittamaton vaimo sekä etäiseksi liukunut tytär. Kaukaa menneisyydestä kuvaan astuu vielä vanha tyttöystävä, joka jää vaivaamaan kertojan mieltä häiriöksi asti. Mikä rooli, kuinka suuri, kertojalla on kunkin naisen elämässä? Kenet hän voi tai olisi voinut pelastaa? Onko jo myöhäistä, voiko vielä saada anteeksi?


Haahtela tuntuu käsittelevän kirjoissaan paljon myös nuoruutta, nimenomaan kaihon ja, no, niiden muistojen kautta. Nuoret ihmiset ovat yhtä aikaa keski-ikäisten kertojien ihailun ja ihmettelyn kohteena. Heitä pidetään herttaisen hellyyttävinä ja naiiveina. Nuorissa on tulevaisuus, mutta millainen? Lumipäiväkirja on aika yhteiskunnallinen Haahtelan romaaniksi, ja vaikkei siitä voi lukea suoraan kirjailijan tai edes kertojan kantoja asioihin, hieman kavahdin ainakin kerran jotakin, mitä kuvittelin kirjoittajan ajaneen takaa.


Mutta kyllä minä sen hänelle anteeksi annan. Lumipäiväkirja oli taas kerran aivan ihana, suuri pieni romaani. Se ei noussut kohdallani aivan Naiset katsovat vastavaloon tasolle, mutta siihen ei ehkä mikään enää pysty, sillä Haahtela ei voi enää koskaan yllättää minua upeudellaan, niin kuin ensimmäisellä kerralla. Nyt tiedän jo odottaa sitä. En osaa sanoa, pidinkö tästä enemmän kuin Traumbachista, sillä kirjat olivat keskenään aika erilaisia, mutta molemmat ovat helmiä.


Poplaarin Pekka on sanonut, että Haahtelaa lukiessa ja hänen kirjojensa ympärillä käy usein mystisiä "yhteensattumia". Minullekin kävi nyt niin, että sen toisen ja viimeisen päivän aikana, kun Lumipäiväkirjaa luin, huomasin telkkarista tulevan dokumentin naisterroristeista, mm. Ulrike Meinhofista - aihe ja henkilö, joita tämä romaani keskeisesti käsittelee. 


Haluan uskoa, että Haahtelassa ja hänen romaaneissaan on taikaa. Että Haahtelaa lukiessa ihmeet ovat mahdollisia ja lukija pääsee toiseen todellisuuteen, jossa sataa lunta tai keskikesän aurinko paistaa, mutta jossa ulkopuoliseksi itsensä tunteva tarkkailija voi kerran toisensa jälkeen vaipua nostalgiaan ja utuisten muistojen syliin.


"Valkokankaalle ilmestyi rätisevä kuva, joka aluksi huojui ja sitten tarkentui. Kääriydyin talvitakkiini yhä syvemmälle, katselin ohi lipuvia alkutekstejä, tunsin salin lämmön, keinuttavan tunteen. Olin pienessä kellarihuoneistossa Meritullinkadulla, jossa isoisä oli pitänyt kellosepän verstasta kolmekymmentäluvulta lähtien. Muistin kuinka olin astunut sisään varsinaiseen liiketilaan, jossa vallitsi jo ovella oudon pysähtynyt ja rauhaisa tunnelma. Kun raotin paksua kangasverhoa, näin isoisän tutun hahmon kumartuneena takahuoneen pöydän ääressä, jossa hän istui luuppi silmässä ja jalat vasten lämpöpatteria. Hänen jalkansa olivat paleltuneet kansalaissodassa ja niissä oli ikuinen särky. Huoneen perällä oli pikkuruinen ikkuna, jonka läpi keskikesän varjot läikehtivät huoneeseen. Alkukesäisin sisään leijui pihasyreenin tuoksu ja kun tuuli vavisutti lehvästöä, koko huone alkoi välkehtiä."


Lumipäiväkirjan ovat lukeneet myös ainakin Kuutar, Sanna, Maria ja Naakku.


Kirja on osa Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiani.

Tarjolla torstaina - Joel Haahtela: Traumbach

Joel Haahtela: Traumbach.
Kustantaja: Otava, 2011.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 112.
Genre: Nokkela nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Miten suloinen kesäpäivä! Talot huojuvat tuulessa, lehdet suhisevat ja puut oikovat oksiaan, antavat linnulle levähdyspaikan. Pyykki kuivahtaa sormien välissä, helisee ja inisee, betoni halkeilee päivän lämmössä. Omena punastuu, vesi solisee ja pilvien lomassa on rakoja, tuulen tulla ja mennä. Ja kivimuurin kainalossa, sen kehtomaisessa hiljaisuudessa nukkuu kissoja, jotka levittävät ympärilleen kotoisaa, vähän hidastunutta, maalaistalomaista tunnelmaa."


Nyt on myönnettävä, että minuun iski hulluus. En ole koskaan kilpaillut kirjablogimaailmassa siitä, että ehtisin kirjoittaa jostakin kirjasta ensimmäisen arvion. Mutta luin vasta vähän aikaa sitten ensimmäisen Haahtelani, johon ihastuin hyvin totaalisesti, ja kun posti tänään toi miehen uutuuden, Traumbachin, joka on haahtelamaiseen tyyliin nopealukuinen pienoisromaani, en voinut vastustaa kiusausta, vaan lukaisin kirjan saman tien. Vaikka minulla on kesken aivan erinomainen Emma Donoghuen Room.


Teemu toi postin sisälle kuuden maissa illalla, kävin välillä istumassa muutaman tunnin ravintolassa ystävän kanssa, ja silti olen täällä naputtelemassa juttua puoliltayön. Selvää Haahtela-hulluutta.


Sen riivaamana halusin kirjoittaa arvioni kirjasta nyt saman tien, vaikka se ilman muuta on sulateltava teos. Jouduin vetämään arvosanankin sen vuoksi nyt aika hatusta. Lähellä totuutta se varmasti on, mutta saattaa siitä vielä noustakin. Sitä paitsi, kirjan henkeen sopien voisi kysyä, mikä tai mitä totuus oikeastaan on?


Traumbach ei ollut minulle ehkä yhtä kiehtova tai ihana kuin Naiset katsovat vastavaloon, mutta oli se silti aikamoinen. Tämäkin kirja henkii menneiden, mutta vielä melko läheisten, aikojen nostalgiaa. Kauniin kesäpäivän pysähtynyt tunnelma pikkukaupungissa on yhtä aikaa tuttu, turvallinen, unenomainen ja aavemainen. Loppua kohden minulle tuli mieleen jotkut David Lynchin elokuvat (joista muuten Mulholland Drive on suurin suosikkini ja ikuinen rakkauteni). Loppu on ovela, mutten kirjoita siitä nyt enempää.


Pidän kertojaratkaisulla leikittelystä, ja tässä sitä todellakin harrastetaan. Kertoja on tavallaan kaikkitietävä, muttei kuitenkaan ("Olkoon Jochen nyt rauhassa, nauttikoon hetken yksityisyydestä ja reittivalinnasta, jolla hän on onnistunut eksyttämään meidät ja muut kaikkitietävät."). Hän puhuu päähenkilöstä suoraan lukijalle ja suhtautuu tähän lempeästi. Muistini mukaan hyvin samanhenkinen kertoja oli Markku Pääskysen Enkelten kirjassa (toinen loistava kotimainen romaani, muuten). Ennen kaikkea Traumbachin kertoja - ja samalla koko kirja - on leikittelevä. Traumbach on pohjavireeltään humoristisempi kuin Vastavalo. 


Haahtela, joka on ammatiltaan lääkäri, puhuu tässä kirjassa paljon myös lääketieteestä. Nuoruudesta, iästä, vanhenemisesta. Ja filosofiasta. Kaiken leikkisyyden ohessa tarjoillaan monia tärkeitä, syvällisiä ajatuksia.


"Mutta ennen kaikkea Jochenia mietityttää surun tunne. Hän ei nimittäin voinut olla panematta merkille rouva Zuckmayerin olemukseen liittyvää surumielisyyttä ja ehkäpä juuri surumielisyys oli tekijä, joka lumosi nuoren mielen lopullisesti. Ja näin pääsemme takaisin valoon ja varjoon., koska jos valo on luonteeltaan paljastavaa ja varjo kätkevää, ja jos vielä oletamme surumielisyyden olevan lähempänä varjoa kuin valoa, tuohon surumielisyyteen näyttää sisältyvän arvoitus."


En enää tiedä, mitä muuta sanoa tai mitä jättää sanomatta. Tämä oli upea kirja, tämäkin. Tunnelma oli käsinkosketeltava ja lauseet sekä ajatukset niin hienoja, että mieleni teki koirankorvittaa joka toinen sivu. Miten kukaan osaa kirjoittaa näin, tai ajatella näin? Olen niin onnellinen, kun minulla on vielä kuusi Haahtelaa lukematta, ja kaiken toivon mukaan hän kirjoittaa vielä lisääkin.


PS. Kirjan kansi on hienompi livenä kuin kuvassa.