Tietotorstai - Noora Shingler: Marjoja & maskaraa

Noora Shingler: Marjoja & maskaraa. Kuinka hylkäsin turhat ruoka- ja kosmetiikkakemikaalit.
Kustantaja: Atena, 2011.
Sivuja: 289.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 10.


Olin joitakin vuosia sitten töissä erään kustantamon tiedotuksessa, ja muistan Noora Shinglerin lehdistötilaisuudesta, johon hän kuittasi itsensä sisään Kemikaalicocktail-bloginsa nimellä. Asia on jäänyt minulle mieleen, koska blogit olivat tuolloin vielä harvinaisempia ja enemmän marginaalissa, enkä ollut ennen nähnyt bloggaajia lehdistötilaisuuksissa. Toisekseen minua jäi mietityttämään Shinglerin blogin idea. Tuohon aikaan kemikaaleista, ympäristömyrkyistä ja lisäaineista ei puhuttu niin paljon kuin nykyisin.


Sittemmin Nooran blogi on tullut minullekin tutummaksi. Kemikaalicocktail liittyi myöhemmin osaksi YLEn rahoittamaa Uusi Musta -sivustoa ja Shingleristä tuli sivuston toimittaja sekä tuottaja. Mukana on myös muita innokkaita kirjoittajia, ja Uusi Musta jakaa nykyisin kiitettävästi tietoa "kestävästä elämästä ja terveydestä kiinnostuneille kuluttajille". Minäkin huomaan jakavani suunnilleen joka toisen sivuston artikkeleista Facebookissa. Ihan äskettäin ilmoitettiin, että Shingler on lähtemässä Uudesta Mustasta ja siirtymässä toistaiseksi tuntemattomiin uusiin haasteisiin. Onnea matkaan!


Tässä välissä hän kirjoitti myös tämän kirjan, Marjoja & maskaraa. Tiesin Shinglerin blogin pohjalta odottaa hyvää, informatiivista tekstiä rennolla asenteella, enkä joutunut pettymään. Kirja on myös hauskan näköinen, hyvin taitettu. Sisältö on jaettu kahteen osaan: ruokaan ja kosmetiikkaan. Ruokaosio keskittyy kertomaan ei-niin-imartelevia faktoja maidosta, leivästä, sokerista, hiivasta ja lihasta. Näiden ruokien tai ainesten terveellisyys kyseenalaistetaan, tai ainakin niiden jatkuvan tankkaamisen tarpeellisuus. Kirja kiinnittää lukijan huomion esimerkiksi suomalaisen elintarviketeollisuuden ja ruokavaliosuositusten väliseen yhteyteen. Lisäksi teksti infoaa lisä- ja torjunta-aineista, puffaa luomua sekä superruokia, ja antaa kasan kivoja, terveellisiä reseptejä. Kattava, hyvä paketti!


Minä kannatin ennestäänkin luomua. Alunperin etenkin eläinperäisissä tuotteissa vähentääkseni elollisten olentojen kärsimyksiä, mutta sittemmin iän lisääntyessä ja varsinkin saatettuani lapsia maailmaan, aloin kiinnostua myös luomuruoan lisä- ja torjunta-aineettomuudesta. Olen jonkin verran luomusta lukenut aiemminkin, mutta Shinglerin kirja onnistui silti yllättämään faktoilla siitä, kuinka paljon terveellisempää luomuruoka oikeasti onkaan. En esimerkiksi tiennyt, että luomutomaatit sisältävät 79-97 prosenttia enemmän flavonoideja kuin tavalliset. Tai että luomukurkussa on 30-100 kertaa vähemmän nitraattia kuin tavallisessa. Tai että luomumaidossa on omega-3-rasvahappoja jopa 60 prosenttia enemmän kuin tavallisessa. Nämä ovat sellaisia syitä, jotka saavat jopa mieheni ostamaan luomua.


Shingler alkoi itse tarkistaa syömisiään vatsavaivojensa vuoksi. Tätä asiaa käydään paljon läpi, eikä syyttä, sillä ns. ärtyneestä paksusuolesta kärsii todella moni. Toki minullakin on ajoittaista turvotusta, mutta minulla ei ole koskaan ollut suuria ongelmia vatsani tai suolistoni kanssa. Tämä omakohtaisuuden puuttuminen teki osasta informaatiota minulle jos ei nyt turhaa, niin hieman vähemmän kiinnostavaa. Mutta tiedän heti monta ihmistä, joille suoliston tervehdyttämisneuvot tulevat tarpeeseen, joten tärkeää tietoa Shingler jakaa.


Kosmetiikan suhteen olen vasta heräämässä luonnollisten vaihtoehtojen maailmaan, joten kirjan kosmetiikkaosio ei vielä puhutellut minua suoraan. Tiedän siitä kuitenkin olevan minulle suuri apu, kun saan aikaiseksi aloittaa toden teolla meikkipussini uudistamisen. Mielenkiintoista tietoa myös tässä teoksen jälkimmäisessä osassa joka tapauksessa on, esimerkiksi aurinkorasvoista, joita olen aina vähän vierastanut, enkä välttämättä syyttä (en tosin viihdy kovin paljon auringossa ylipäätään). Tai siitä, että on terveellisempää vaalentaa kuin tummentaa hiuksiaan (ellei tummenna luonnon henna-aineella), vuhuu! :D


Marjoja & maskaraa on hyvin informatiivinen paketti. Ehkä liiankin. Olen lukenut viime aikoina paljon näitä "vihreitä kirjoja", joten lievä informaatioähky voi johtua siitäkin, mutta melkein olen sitä mieltä, että ruoka- ja kosmetiikkaosiot olisi voinut jakaa erillisiinkin teoksiin. On onni, että Shingler osaa kirjoittaa hyvin ja hauskasti, eikä muutenkaan suhtaudu elämään tai oppeihinsa liian ryppyotsaisesti. Muuten paketti olisi raskas sulatettava kerralla. Mutta ilman muuta suosittelen teosta (sekä Kemikaalicocktail- ja Uusi Musta -sivustoja) kaikille, joita terveys ja ympäristö vähänkään kiinnostavat. Näistä lähteistä arjessa kiinni oleva tieto löytyy rennossa ja helpostilähestyttävässä paketissa.

Tietotorstai - Michael Pollan: Oikean ruoan ohjeet

Michael Pollan: Oikean ruoan ohjeet. Syöjän käsikirja.
Kustantaja: Atena, 2011.
Suomentanut: Tiina Ohinmaa.
Sivuja: 166.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 7


Tämä ei ehkä ole varsinaisesti "vihreä kirja", sillä kirjan syömiseen ja ruokavalintoihin liittyvät ohjeet käsittelevät lähinnä sitä, mikä on ihmiselle hyväksi ja terveellistä. Usein se kuitenkin kulkee käsi kädessä ympäristöystävällisyyden kanssa, ja Michael Pollan ottaa ekologisuuden muutenkin huomioon - onhan hän ympäristöjournalismin professori.


Ja on kirjassa sentään vihreäsävyinen kansi. :)


Pollanin aiempi menestysteos, tämän kirjan isosisko, Oikean ruoan puolesta, on ollut kansainvälinen menestys. En ole tuota laajempaa teosta lukenut, mutta tämä Syöjän käsikirja on ilahduttavan tiivis ja helposti omaksuttava paketti. Pollanin idea on tehdä syömisestä taas yksinkertaista, ja hän antaa 64 helppoa neuvoa ohjaamaan päivittäisiä ruokavalintoja. Niiden avulla on määrä "vaihtaa teolliset ruokamössöt kunnon ruokaan ja ravintoainekikkailu yksinkertaisuuteen". Pollan on tiivistänyt muutenkin pelkistetyt ohjeensa kirjan alussa vielä lyhyempään muotoon:


"Syö ruokaa. Lähinnä kasviksia. Sopivasti."


Tämä on samalla vastaus kysymykseen mitä, millaista ruokaa ja miten pitäisi syödä. Ensimmäisellä lauseella Pollan haluaa erotella oikean ruoan "syötävistä ruoan kaltaisista tuotteista", joita nykymarkettien hyllyistä lähinnä löytyy.  Kaksi seuraavaa lausetta lienevät itsestään selviä.


Kirja on jaettu näiden lauseiden mukaan kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa (Mitä minun pitäisi syödä? Syö ruokaa.) on ohjeita, kuten "Älä syö mitään, mitä isoisoäitisi ei tunnistaisi ruoaksi." Tai "Vältä tuotteita, jossa on yli viisi ainesosaa." Myös pakkauksien terveysväittämät ja merkinnät vähärasvaisuudesta, rasvattomuudesta ja keveydestä joutuvan pannaan. Pollan pyytää välttämään tuotteita, joita mainostetaan televisiossa - ja jopa marketin keskikäytäviä, joilla jalostetut tuotteet lähes aina sijaitsevat. No, marketteja ylipäätään kehotetaan välttämään. Suurimmassa osassa ohjeita on mukana lyhyt selitys, mutta kaikki eivät selityksiä kaipaa. Kuten vaikka "Annos, joka tarjoillaan suoraan autoosi, ei ole ruokaa."


Toinen osa (Millaista ruokaa minun pitäisi syödä? Lähinnä kasviksia.) keskittyy puhumaan siitä, kuinka paljon terveellisempää ihmisen on syödä kasviksia kuin lihaa. Pollan ei kuitenkaan tyrmää lihansyöntiä kokonaan, sillä kirja on terveyden, ei niinkään paljon ympäristön tai etenkään eläinten hyvinvoinnin tai eläinten syömiseen liittyvän filosofisen pohdiskelun asialla. Pollan sanoo, että suht harvoin, pari kertaa viikossa, lihaa syövät ovat kyllä yhtä terveitä kuin kasvissyöjät. Mutta keskiverto suomalainen syö kuitenkin lihaa noin 200 grammaa joka ikinen päivä, ja se ei ole kenellekään hyväksi. Niinpä Pollan suosittelee lihasta pitäville käyttämään sitä vain lisukkeena tai juhlaruokana.


Erilaisien kasvissyöntiin kannustavien ohjeiden seassa on esimerkiksi mielenkiintoinen "Syö ruokaa, jonka bakteerit tai sienet ovat jo esisulattaneet." Pollan kertoo, että monet perinteiset kulttuurit (joiden monia toisistaan eroavia ruokavalioita hän muutenkin ylistää) vannovat hapatetun ruoan terveysvaikutusten nimeen. Tällaisia ruokia ovat esimerkiksi jogurtti, hapankaali, soijakastike, kimchi ja hapanleipä. Vegaanista ruokavaliota noudattavien on hyvä tietää, että monessa näistä on elintärkeää B12-vitamiinia, jota ei muuten saa kasveista.


Pollankaan ei ole täysi puristi, vaan sanoo, ettei satunnaisessa makeisten, uppopaistettujen ruokien, leivonnaisten tai virvoitusjuomien nauttimisessa ole sinänsä mitään pahaa, mutta elintarviketeollisuus on tehnyt näistä aiemmin kalliista ja vaikeasti valmistettavista herkuista niin halpoja ja vaivattomasti saatavia, että syömme niitä nykyisin aivan liikaa.  Niinpä Pollan ehdottaa, että lopetamme tällaisten herkkujen ostaminen, mutta voimme syödä vaikkapa ranskalaisia perunoita, kakkuja ja jäätelöä aina kun jaksamme itse niitä valmistaa, mikä ei todennäköisesti ole päivittäin.


Pollan kehottaa välttämään lisäravinteita, ellei kärsi vakavasta puutostilasta tai ole ikääntynyt. Sen sijaan hän suosittelee juomaan ruoan kanssa lasin viiniä. Kansanterveysviranomaiset varovat suosittelemasta alkoholia, sillä alkoholismilla on suuret kansanterveydelliset ja yhteiskunnalliset haittavaikutukset, mutta toisaalta tiedetään varmasti, että alkoholin säännölliset kohtuukäyttäjät elävät pidempään ja sairastavat selvästi vähemmän sydäntauteja kuin täysin raittiit.


Kolmas osa (Miten minun pitäisi syödä? Sopivasti.) opastaa luomaan terveemmän suhteen ruokaan. Ymmärrettävästi se kehottaa syömään vähemmän tässä ylipainon kiusaamassa läntisessä maailmassa. Pollan suosittelee myös maksamaan siitä vähemmästä ruoasta enemmän, sillä laatu maksaa ruoassakin. Muuten ohjeet opastavat syömään esimerkiksi hitaasti ja nautiskellen, ja kunnollisia aterioita välipalojen sijaan. Pollanin mukaan meidän pitäisi syödä aina ruokapöydän ääressä ja mielellään seurassa. Hän suosittelee myös kasvimaan perustamista ja erityisesti ruoan valmistamista itse.


Yli sadan sivun ohjeistuksen jälkeen viimeinen sääntö kuuluu "Riko sääntöjä silloin tällöin." Tämän viisaan ohjeen alla selitetään, ettei ruokaan liittyvien sääntöjen liian tiukka noudattaminen ole hyväksi ihmiselle tai hänen terveydelleen. Kohtuus kaikessa - myös kohtuudessa.


Oikean ruoan ohjeet on minusta oikein viisas ja kätevä pieni kirja niillekin, jotka haluavat järkeistää syömistään, mutteivät jaksa perehtyä paksumpiin oppaisiin ja tutkimuksiin aiheesta. Vaikka olen eettisistä syistä esimerkiksi tiukemman kasvissyönnin kannalla kuin Pollan, nyökyttelin päätäni lähes läpi koko kirjan. Vaikka minullakin on periaatteeni, olen ajoittain turhautunut ruoan ja kulloisenkin muotiruokavalion ympärillä kohkaamisesta. Varmasti tämä yksinkertaisuuteen palaaminen on muoti-ilmiö sekin, mutta mielestäni se on kuitenkin harvinaisen kestävällä pohjalla. Tämän kirjan kanssa on vaikea olla eri mieltä. Palaamalla juurillemme, niin sanotusti, ja hylkäämällä prosessoidut "ruoan kaltaiset syötävät tuotteet" emme uskoakseni voi mennä vikaan. Todellä tärkeää on myös rennosti ottaminen ja ruoasta nauttiminen, mitä ei onneksi tässä oppaassa olla unohdettu.


Suosittelen teosta lämpimästi kaikille.

Tietotiistai - Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä

Jonathan Safran Foer: Eläinten syömisestä.
Kustantaja: Atena, 2011.
Suomentanut: Antti Immonen.
Sivuja: 389.
Genre: Tietokirja.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Vihreät kirjat osa 6


Luin tämän kirjan jo yli kuukausi sitten, mutta uskon, että arvion kirjoittaminen vasta nyt on vain hyvä asia. Kirjan luettuani näin aika vahvasti punaista, olin vihainen itselleni ja muille ihmisille, ja hirveän surullinen. Nyt voimakkaimmat tunteet ovat tasaantuneet, niin kuin on tapana, kun ihminen kokee jotakin järisyttävää. Se helpottaa arkielämää, mutta on muutosvoiman kannalta huono asia. Silti jotakin minussa heräsi ja muuttui uskoakseni lopullisesti tämän kirjan myötä. Ihailemani näyttelijä Natalie Portman sanoi, että 


"Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä -kirjan jälkeen loppui 20 vuoden kasvissyöntini ja alkoi aktiivivegaanin aikani."


En pysty ehkä ihan samaan, mutta kirjan lukeminen näkyy hyvin selvästi arkeni valinnoissa, joita pyrin myös jatkossa yhä voimakkaammin kyseenalaistamaan.


Nimensä mukaisesti tämä kirja kertoo eläinten syömisestä ja pohtii sitä, etenkin sen oikeutusta. Asiaa tarkastellaan filosofisesti, mutta ennen kaikkea ruoditaan nykyistä tehotuotantoa ja eläinten asemaa sen osasina. Jokainen meistä tietää, että nykyinen tuotanto on eläimille järkyttävää tuskaa ja kärsimystä tuottavaa, mutta harva haluaa ajatella asiaa. Tilanne on aika epätoivoinen, sillä monikaan taho ei halua muutosta asiaan. Poliitikot haluavat pitää tuottajat sekä kuluttajat tyytyväisinä. Tuottajat haluavat tienata mahdollisimman paljon rahaa, mikä tarkoittaa mahdollisimman suurta tinkimistä eläinten hyvinvoinnista. Kuluttajat haluavat mahdollisimman halpaa lihaa. Joka päivä. Monta kertaa päivässä. Ja kun sekä poliitikot että tuottajat haluavat pitää kauhean totuuden piilossa, ja markkinoida eläinperäisiä tuotteita vanhanaikaisilla kuvilla hymyilevistä, laiduntavista lehmistä, kuluttajien on helppo ostaa tämä valheellinen kuva, pestä sillä omatuntonsa ja unohtaa ne varoitustarrojen kanssa mediaan karanneet, eläinaktivistien kuvaamat videot, joilla eläinten todellinen, hirveä arki näyttäytyy.


Olen etenkin kirjan luettuani epätoivoinen ja surullinen, mutta en suostu olemaan kyyninen. Vaikkei se auta niitä miljardeja tänä tai ensi vuonna kaameissa oloissa kärsiviä eläimiä, uskon monen muun tavoin, että tulevaisuudessa aikaamme ja meidän sukupolviamme kauhistellaan tästä harjoittamastamme kidutuksesta. Osaan hyvin kuvitella, kuinka se tulevaisuudessa näyttäytyy täysin käsittämättömänä ilmiönä räikeimmän orjuuden tai keskitysleirien tapaan. Uskon myös, että lopulta ihmiset lopettavat eläinten syömisen kokonaan. Suunnaton parannus nykyiseen olisi jo se, että lihasta tehtäisiin taas kallis ja harvinainen herkku, johon olisi varaa lähinnä juhlapyhinä. Silloin myös tuotanto-olot voitaisiin järjestää eläinten hyvinvointia kunnioittavalla tavalla.


Jokaisen ihmisen pitäisi lukea Eläinten syömisestä. Tietenkin etenkin niiden, jotka mitään mistään välittämättä ostavat vain hinnalla ja omalla nautinnonhalullaan perustellen ruokapöytäänsä mitä sattuu. Mutta myös meidän muiden. Minäkin heräsin huomaamaan - muun muassa - että suuri osa syömistäni kaloista on teurastettu aivan yhtä julmasti kuin maaeläimet, joita en syö. Ja että myös kalat tuntevat tuskaa ja kauhua. Ja että niiden kalastus ja viljely on myös suuri ekologinen ongelma. Näin loppui pitkälti myös merenelävien osteluni, mutta silloin tällöin nautittavana herkkuna olen valmis edelleen syömään kalaa. Haluan tosin lisää tietoa Suomessa myytävien kalalajien kalastus- ja teurastustavoista.


Todellinen herätys oli sekin, että maitotuotteita ostamalla tuen myös lihantuotantoa. Suomessa noin 90 prosenttia tuotetusta naudanlihasta tulee maidontuotannon piiristä, lypsykarjaroduista. Suomessa eettisempää kai olisi oikeastaan ostaa lihaa, joka tulee varsinaisesta lihakarjan kasvatuksesta, kuin maitotuotteita, sillä jos oikein ymmärsin, liharotujen kasvatus on usein eläinsuojelullisesti paremmalla tasolla kuin maidontuotanto. En silti aio ryhtyä syömään lihaa, mutta olen vähentänyt maitotuotteiden käyttöä siirtymällä vastaaviin kasvistuotteisiin, ja vielä käyttämäni maitotuotteet (ja kananmunat) ostan luomuna aina, kun mahdollista. Poden siis edelleen huonoa omaatuntoa, mutta niin pitääkin potea. Se on pieni hinta muille eläville olennoille aiheuttamistani kärsimyksistä.


Eläinten syömisestä on hyvin monitahoinen informaatiopaketti. Se on myös asiallinen ja mielestäni yllättävänkin kiihkoilematon sen esittelemien asioiden järkyttävyys ja mittakaava huomioon ottaen, mikä on tietysti hyvä asia. Kiihkoilua ei tarvita, sillä faktat puhuvat puolestaan. En pysty mitenkään kattamaan tässä murto-osaakaan kirjan nostamista tärkeistä asioista, mutta tässä muutama kohta, jotka olivat minulle joko uusia tai erityisen järkyttäviä:


Valtava lääkkeiden ja antibioottien määrä, joka tuotantoeläimille syötetään. Koska tuotantoeläimet ovat niin sairaita. Koska niiden luonnollinen vastustuskyky on täysin raunioina. Olemassaolevien sairauksien hoidon lisäksi potentiaalisia sairastumisia halutaan ehkäistä, ja niinpä Yhdysvalloissa eläimille syötetään antibiootteja jokaisella aterialla. Suomessakin antibioottien syöttäminen tuotantoeläimille on jatkuvassa kasvussa. Tietenkin vastustuskyky antibiooteille kasvaa samaan tahtiin. Ja ihmiset syövät tätä antibiooteilla kyllästettyä lihaa joka päivä.


Kaikki tietävät, että ruokaa maailman kasvavalle ihmisväestölle riittäisi yllin kyllin, jos kaikki söisivät kasvisruokaa, eli pelloilla kasvavat ruokakasvit syötettäisiin ihmisille eikä tuotantoeläimille. Mutta minulle oli silti yllätys, että maapallon maapinta-alasta lähes kolmannes (!) on karjatalouden käytössä. Aivan järkyttävä osuus!


Paskan määrä. En ollut tullut ajatelleeksi, miten uskomattoman määrän paskaa miljardit tuotantoeläimet ulostavat, ja mihin kaikki se laitetaan. Se on todella suuri ongelma. Yhdysvalloissa yksittäiset tilat saattavat tuottaa enemmän "raakajätettä" kuin suurkaupunkien väestöt. Edelleen Yhdysvalloissa tuotantoeläimet tuottavat yhteensä paskaa 40 000 kiloa sekunnissa. Eikä tuon jätteen käsittelylle ole olemassa juuri minkäänlaista infrastruktuuria, vaan se dumpataan maahan tai siitä muodostetaan suunnattomia myrkkylaguuneja, joissa on säännöllisesti vaarallisia vuotoja.


Ehkä kaikkein inhottavinta luettavaa oli se läpi kirjan toistunut totuus, että ihminen turtuu kidutukselle ja muuttuu sitä jatkuvasti todistaessaan sadistiseksi. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että esimerkiksi teurastamoissa työskentelevät ihmiset kiduttavat eläimiä jatkuvasti ja säännönmukaisesti kaiken "normaalin" päälle vielä täysin aiheettomasti. Eläimet syntyvät, kasvavat ja kuolevat sietämättömissä oloissa, mutta vielä ennen niiden tappamista, kun ne pakokauhuisina odottavat teurastamolla kuolemaansa, ihmiset niiden ympärillä silpovat niitä, raiskaavat sähköpampuilla, ja tekevät kaikenlaisia ajateltavissa olevia kauheuksia, koska todellisuus on heillekin liikaa. Samalla tavalla kuin keskitysleirien vartijat, myös tehotuotannon raaimmissa tehtävissä työskentelevät joutuvat mielenterveytensä säilyttääkseen muuttamaan eläimet mielissään merkityksettömiksi, kivun ja tuskan niille merkityksettömiksi.


Siksi teurastamoiden arki ja todellisuus on tätä, erään työntekijän kuvailemana:


"Tästä on vaikea puhua. Sitä on hirveässä stressissä ja paineessa. Kuulostaa tosi pahalta, mutta olen itsekin täräytellyt lehmiä [sähkö]piiskalla silmiin.


Verenlaskijat sanovat, että veren haju tekee aggressiiviseksi. Olen samaa mieltä. Sitä alkaa ajatella, että jos tuo sika potkaisee, annan samalla mitalla takaisin. Tapan sian joka tapauksessa, mutta se ei vielä riitä. Sen pitää kärsiä... Käytän kovia otteita, tönin sitä, lyön henkitorveen, hukutan sen omaan vereensä. Halkaisen ehkä kärsän. Yhä elävä sika juoksee pitkin verenlaskuhallia. Se toljottaa minua ja minä sitä. Otan veitseni ja leikkaan sialta silmän sen vain kököttäessä paikoillaan. Ja sika sen kun kiljuu. Yhden kerran sivalsin veitselläni, joka on muuten melkoisen terävä, sian kärsästä pään pois kuin makkarasiivun. Sika vauhkoontui vähäksi aikaa. Sitten se vain istui alas ja näytti typerältä. Otin kourallisen suolaa ja hieroin sitä sen kärsään. Sika meni järjiltään ja kihnutti kärsäänsä joka paikkaan. Minulla oli yhä suolaa kourassani - käsissäni oli kumihanskat - joten työnsin loput suolat sian perseeseen. Sikapolo ei tiennyt, olisiko se paskantanut vai sokeutunut... En ollut ainoa, joka teki tällaista. Eräs kaveri, jonka kanssa teen hommia, ajaa sikoja kalttaussammioon. Ja kaikki - rahtarit, ripustajat, teurastamotyöntekijät - mätkivät sikoja putkenpätkillä. Kaikki tietävät siitä, ihan kaikki."


Suurin osa kirjan tekstistä ei ole näin graafista, mutta sadististen tunnustusten lisäksi tekstissä kuvataan normaalien tuotantoeläimien arkipäivää sekä kuolemaa. Eikä se ole välttämättä sen lempeämpää luettavaa järjestelmällisyydestään huolimatta. Tai siitä johtuen.


Lopuksi jäljelle jää vain kysymys: miksi meidän pitäisi syödä eläimiä? Miksi ihmeessä? Me saamme kaiken tarvitsemamme kasvisravinnosta, ja siitä saa myös yhtä herkullista ruokaa. Vaikkei välittäisi eläinten hyvinvoinnista, tehotuotetun lihan syönti on myös terveydellisesti epäilyttävää sekä aikamoinen ympäristörikos.


Ensimmäinen askel inhimillisyyteen on tuotantoeläinten olojen radikaali parantaminen, mutta lopulta en silti keksi, miksi eläimiä pitäisi syödä lainkaan. Asiaa sietää pohtia, ja muistaa, että vaikkei olisi valmis saman tien luopumaan kaikista eläinperäisistä tuotteista, jokainen eettisempi valinta - yhdenkin liha-aterian korvaaminen muulla tai edes luomutuotteiden ostaminen - on askel kohti monella tavalla parempaa maailmaa ja omaatuntoa. Tämä tuntuu yksinkertaiselta, mutta jos muistelen esimerkiksi Helsingin kaupunginvaltuuston taannoista, hysteerisen fanaattista keskustelua ehdotuksesta tarjota koululaisille yhden vaivaisen kerran viikossa kasvisruokaa, on epätoivoon helppo vaipua. *huokaus*