Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Ville Keynäs.
Kansi: Tuula Mäkiä
Sivuja: 284.
Genre: Maagisrealistinen sukupolviromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Tämä päivä on teematiistai, sillä Ovaldén kirja kuuluu omaan miniteemaani, jonka tarkoituksena on lukea keskieurooppalaista nykykirjallisuutta. Tunnen harmittavan vähän esimerkiksi suurten kirjallisuusmaiden, Ranskan ja Saksan, uudempia tekijöitä tai teoksia, ja jo ennakkoasenteeni on melko innoton. Tartun ennemmin, kotimaiseen, pohjoismaiseen, angloamerikkalaiseen, latinalaisamerikkalaiseen, aasialaiseen tai afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Haluaisin kuitenkin tuntea paremmin maanosani kirjallisuutta. Keski-Eurooppa sentään on vielä eräänlainen sivistyksen kehto.
Mitä tiedän Vera Candidasta on upea romaani. Se on upea ranskalainen romaani, mutta tämän lukeminen teemaani ajatellen oli melkein huijausta. Niin leimallisesti latinalaisamerikkalainen tämä kirja on. Tapahtumat sijoittuvat Karibialle, mutteivät mihinkään todelliseen valtioon. Paikannimet ovat keksittyjä. Tapahtumapaikkojen ja henkilöiden elämänasenteen lisäksi myös teoksen kirjallinen tyyli on hyvinkin "lattari": aistillinen, kuuma, kostea ja maaginen. Tästä ei nyt tule käsittää, että kyseessä olisi pehmopornokirja. On siellä mukana seksiäkin - joskin se useimmiten on tässä kirjassa väärin, rumaa ja surullista - mutta Mitä tiedän Vera Candidasta on ihan kirjaimellisesti aistillinen romaani. Karibian tuoksut, hajut, maut - ja sen kostean kuumuuden - voi kirjan myötä itsekin elää ja aistia. Äänetkin kuuluvat, uskokaa pois!
Vera Candida laskee reppunsa maahan ja hengittää sisäänsä mangrovepuiden tuoksua, maantien pölyä, bensanhajua ja karibialaisen aamun huuruja - muhennosten ja paistosten tuoksuja - hän kuulee televisioiden ja radioiden papatuksen avoimista ikkunoista - ja arvioi kellon olevan seitsemän tai puoli kahdeksan -, meri aaltoilee taustalla hiljaa kohisten - hän ottaa reppunsa ja kävelee kohti majaa josta kaksikymmentäneljä vuotta sitten lähti.
Tämä on minulle niitä kirjoja, joista päällimmäiseksi jää mieleen tunnelma. Mutta se on myös hyvin - ja hyvin jännästi - kirjoitettu. Pieni kokeellisuus ja omintakeinen tyyli nostavat teoksen lukuromaanikategoriasta nykyproosaksi (huom. taas aivan omat määrittelyni kyseessä), mutta teksti ei ole lainkaan vaikeaselkoista tai hidaslukuista. Luvuilla on vanhanaikaiseen tyyliin nimet. Ne ovat yleensä lyhyitä. Jopa näin lyhyitä (tämä on luku nimeltä Aritmetiikkaa):
"Vuodesta toiseen, kun Monica Rose istuutui sohvalle Vera Candidan ja Itxagan väliin, hän puristautui näitä vasten, liikutti pikkuista pyllyään kuin tehdäkseen pesän, otti molempia käsistä ja sanoi, Kyllä meillä on hyvä tässä kahdestaan.
Ensimmäisellä kerralla Vera Candida korjasi, Emme me ole kahdestaan vaan kolmestaan.
Ja Monica Rose vastasi, On meillä silti hyvä."
Myös tarina vetää. Se kertoo oikeastaan neljän sukupolven naisista, vaikka erityisesti keskitytään heistä kahteen: nimihenkilö Vera Candidaan, sekä tämän isoäitiin, Rose Bustamenteen. Rose ja Vera ovat vahvoja ja omalaatuisia, mutta hekin ovat ihmisiä, naisia, heikkouksineen ja päähänpistoineen. Kaikkea ei selitetä puhki, ja päähenkilöiden sisin jää heidän salaisuudekseen.
Pidin kirjasta kovasti, ja vaikka jouduin lukemaan sitä aika tavalla pätkissä, vahvan tunnelman ansiosta kirjaan oli helppo uppotua tauonkin jälkeen. Tarina on osin hyvinkin rankka ja surullinen, mutta nämä naiset ovat realisteja, ehkä tavalla, jota meidän parempiosaisten on vaikea edes käsittää. He selviävät, come hell or high water. Siltä ainakin tuntuu. Mutta toisaalta Rosen ja Veran välissä oli Violette, joka auttaa muistamaan, että olosuhteista, geeniperimästä ja maailmankolkasta riippumatta me olemme yksilöllisiä. Joku on herkkä siinä missä toinen sitkeä. Joku meistä menee aina rikki. Ja siitä tämä romaani oikeastaan kertoo.
Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Leena Lumi ja Mari A.
PS. Keski-Eurooppa-teemaani varten olen ajatellut lukevani Ranskasta Anna Gavaldaa sekä Katherine Pancolin Krokotiilin keltaiset silmät. Saksasta minua odottaisivat Daniel Kehlmann ja Jenny Erpenbeck (Kathrin Schmidt ei siis oikein iskenyt). Jos teillä on muita hyviä suosituksia noiden maiden nykykirjallisuuskategorioista, otan mielelläni vinkkejä vastaan!
