Tämäkin on aika vaikea. Suurin osa kirjoista, joita tästä tulee mieleen, ovat kyllä arvostettuja, mutta liian vähälle huomiolle jääneitä. Se on eri asia. Lähden silti purkamaan kysymystä sitä kautta, mutta osassa mainintoja on mukana myös sitä, että kirjaa tai tekijää ei ehkä laadullisesti arvosteta mielestäni tarpeeksi.
Ensimmäisenä mieleen tulee kevyt kirjallisuus, jota niin usein mollataan, vaikka sillä on viihdyttäjänä tärkeä tehtävänsä. On myös hyvä, että kirjoja on niillekin, jotka eivät lue paljon tai jaksa keskittyä ns. vaikeampiin teoksiin. Minun suurimmat suosikkini taitavat yleensä sijoittua tälle välille. Pidän kyllä monista klassikoista, mutten ole mitenkään tavoitteellisesti kahlannut niitä läpi, ja helpommin tartun johonkin muuhun kuin tiiliskiviklassikkoon. Viihdyn mielelläni kevyenkin kirjan parissa, mutta täytyy myöntää, että harvoin löydän omaan makuuni sopivaa kirjallisuutta puhtaasta viihdegenrestä. Eniten pidän ns. lukuromaaneista, joissa on ajatusta, moniulotteisia henkilöhahmoja, ja joita lukiessa joutuu käyttämään omaakin päätään, mutta jotka ovat silti juonivetoisia ja kieleltään sujuvia lukea.
Yksi parin teoksen perusteella mielestäni erittäin hyvä, muttei kauhean arvostettu kirjailija on amerikkalainen Judy Blume. Blumen nuortenkirja Tiikerisilmä (WSOY 1985) oli yksi lapsuuteni hyvin voimakkaita lukukokemuksia. Blume on tullut erityisen tunnetuksi nuortenkirjailijana, mutta en tiedä, onko häneltä suomennettu Tiikerisilmän lisäksi muita nuortenkirjoja. Amerikassa hän on aika puhuttu kirjailija, joka käsittelee nuortenkin kirjoissaan tabuja (amerikkalaisessa mielessä), kuten uskontoa tai paremminkin uskonnottomuutta sekä nuorten seksuaalisuutta. Useita hänen teoksiaan on Yhdysvalloissa sensuroitu tai vaadittu sensuroitaviksi, ja tämäkin saa minut tietenkin barrikadeille Blumen puolesta. :)
Aikuisille Blume kirjoittaa viihdettä, ja häneltä on suomennettu ilmeisesti muutamakin teos, mutta minä olen lukenut vain yhden, eli Kesäsiskot (Otava 1999), josta pidin kovasti. Oli se varmasti viihdettä, ainakin minä viihdyin, muttei liian höttöistä tai typerää aiheuttaakseen ärsytystä. En löydä Blumen kirjoista suomeksi oikein mitään tietoa tai arvosteluja netistä, ja siksikin uskallan sanoa, että hän on jäänyt vähälle huomiolle ja on ehkä aliarvostettukin - ainakin Suomessa.
Toinen ehkäpä viihteeksi laskettava, mutta mielestäni syvällinen ja erinomainen kirja, josta en ole kuullut paljon puhuttavan, on Janet Fitchin Valkoinen oleanteri (WSOY 1999). Kirjasta on kyllä tehty elokuva, joka on saanut kirjaa enemmän medianäkyvyyttä, ja muistaakseni sekin on ihan hyvä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan kirjaan, joka on ehkä hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen romaani mm. äidin ja tyttären sotkuisesta suhteesta.
Ja kun minä aina toitotan, etten lue jännäreitä, niin mainittakoon nyt yksi jännityskirjailija, jonka teosten parissa minäkin viihdyn. Hän on kyllä tietääkseni hyvinkin arvostettu, muttei ole missään nimessä ollut esillä siinä mitassa, kuin ansaitsisi. Puhun Marko Hautalasta, jonka romaanit Itsevalaisevat (Tammi 2008) sekä Käärinliinat (Tammi 2009) ovat todella hyvää ja mukaansatempaavaa jännityskirjallisuutta. Ja toukokuussa Hautalalta on tulossa uusikin romaani, Torajyvät (Tammi). Suosittelen!
Lopulta nostan kuitenkin päivän valinnakseni kirjallisissa piireissä kyllä erittäin arvostetun, mutta mediassa ja kirjablogeissa poissaolollaan loistavan Eeva Tikan. Hän on voittanut monia palkintoja ja ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaanakin, mutta ei ehkä Itä-Suomessa asuvana ikääntyvänä ja vaatimattomana naisena ole päässyt koskaan valokeilaan toisin kuin moni muu, vähemmän lahjakas kirjoittaja.
Minun suhteeni Eeva Tikkaan alkoi sattuman kautta lukioikäisenä. Tai ei sittenkään, ehkä täytyy ensin kertoa, että pienenä lapsena asuin Eeva Tikan sisaren Saara Tikan naapurina. Taiteilja Saara Tikka liittyy Eeva Tikan kirjoihin siten, että hänen värikkäät teoksensa koristavat useimpia Eevan kirjojen kansia. Olin niin pieni silloin, etten muista tuosta ajasta mitään, mutta pitipä nyt tämäkin kertoa. :D Molemmat Tikan sisarukset asuvat siis Joensuussa, josta olen kotoisin, ja joka liittyy osaltaan, tuttujen maisemien ja murteen vuoksi, Eeva Tikka -faniuteeni.
Mutta lukioiässä eräs ystäväni suositteli minulle Eeva Kilven kirjoja. Sotkin mielessäni Eeva Kilven ja Eeva Tikan, ja kävin lainaamassa kirjastosta Tikkaa. Näin tulin tutustuneeksi Eeva Tikkaan ikään kuin vahingossa, mutta mikä onnekas vahinko se olikaan! Luin hänen kirjojaan maanisesti alle kaksikymppisenä - kaiken, minkä käsiini sain. Sitten en tiedä, aloinko turtua, vai muuttuiko Tikan tyyli myöhemmin vähemmän makuni mukaiseksi, mutten innostunut hänen parista tuoreesta teoksestaan niin paljon. Nyt minulla on jokunen lukemattakin, mutta lupaan, ettei ole kauan. Äskettäin Tikka ilmoitti, ettei todennäköisesti kirjoita enää mitään julkaistavaa, ehkä omaksi ilokseen runoja. Onhan se vähän surullista, mutta onneksi hän on jättänyt jälkeensä mittavan ja upean tuotannon.
Tikka on mielestäni tasavahva romaanikirjailijana sekä novellistina. Hänen kirjoissaan on usein melankolinen vire ja ainakin minuun ne ovat vaikuttaneet hyvin väkevästi. Usein Tikka kirjoittaa dialogin pohjoiskarjalan murteella. En osaa sanoa, voiko tämä olla jollekin vieraannuttava elementti. Minä en yleensä pidä murteella kirjoittamisesta, mutta en tiedä, tekeekö Tikka sen poikkeuksellisen hyvin, vai johtuuko se tutusta murteesta, mutta näissä kirjoissa murteellinen dialogi ei ole minua ikinä häirinnyt.
Tikan kirjoissa luonto esiintyy yleensä hyvin vahvana tekijänä niin taustalla kuin symbolisena elementtinä. Muuten kirjoissa käsitellään usein vaikeita asioita, kuten läheisen kuolemaa, lapsen vammaisuutta, perheenjäsenen vankilatuomiota ja niin edelleen. Ihmissuhteet ovat keskiössä, mutta ihmiset puhuvat keskenään vähän ja kaikesta muusta tunteiden tukahtuessa pinnan alle ja pulpahtaen pintan esimerkiksi unissa ja luontokuvauksessa.
En ole lukenut Tikkaa vuosiin, mutta haluan palata häneen pian. Tikalla on runsaasti upeita teoksia - melkein kaikki - ja ajan kuluessa osa teoksista on varmasti sekoittunut mielessäni keskenään, mutta uskallan suositella ainakin seuraavia romaaneja: Punainen härkä, Hiljainen kesä, Jyrkänparras, Aurinkoratsastus ja Pojan paluu, sekä seuraavia novellikokoelmia: Alumiinikihlat, Kuningaskalastaja, Pythonin yö, Tulen jano ja Kahdesti kastettu. Kaikissa kustantajana on ollut Gummerus.
Ensimmäisenä mieleen tulee kevyt kirjallisuus, jota niin usein mollataan, vaikka sillä on viihdyttäjänä tärkeä tehtävänsä. On myös hyvä, että kirjoja on niillekin, jotka eivät lue paljon tai jaksa keskittyä ns. vaikeampiin teoksiin. Minun suurimmat suosikkini taitavat yleensä sijoittua tälle välille. Pidän kyllä monista klassikoista, mutten ole mitenkään tavoitteellisesti kahlannut niitä läpi, ja helpommin tartun johonkin muuhun kuin tiiliskiviklassikkoon. Viihdyn mielelläni kevyenkin kirjan parissa, mutta täytyy myöntää, että harvoin löydän omaan makuuni sopivaa kirjallisuutta puhtaasta viihdegenrestä. Eniten pidän ns. lukuromaaneista, joissa on ajatusta, moniulotteisia henkilöhahmoja, ja joita lukiessa joutuu käyttämään omaakin päätään, mutta jotka ovat silti juonivetoisia ja kieleltään sujuvia lukea.
Yksi parin teoksen perusteella mielestäni erittäin hyvä, muttei kauhean arvostettu kirjailija on amerikkalainen Judy Blume. Blumen nuortenkirja Tiikerisilmä (WSOY 1985) oli yksi lapsuuteni hyvin voimakkaita lukukokemuksia. Blume on tullut erityisen tunnetuksi nuortenkirjailijana, mutta en tiedä, onko häneltä suomennettu Tiikerisilmän lisäksi muita nuortenkirjoja. Amerikassa hän on aika puhuttu kirjailija, joka käsittelee nuortenkin kirjoissaan tabuja (amerikkalaisessa mielessä), kuten uskontoa tai paremminkin uskonnottomuutta sekä nuorten seksuaalisuutta. Useita hänen teoksiaan on Yhdysvalloissa sensuroitu tai vaadittu sensuroitaviksi, ja tämäkin saa minut tietenkin barrikadeille Blumen puolesta. :)
Aikuisille Blume kirjoittaa viihdettä, ja häneltä on suomennettu ilmeisesti muutamakin teos, mutta minä olen lukenut vain yhden, eli Kesäsiskot (Otava 1999), josta pidin kovasti. Oli se varmasti viihdettä, ainakin minä viihdyin, muttei liian höttöistä tai typerää aiheuttaakseen ärsytystä. En löydä Blumen kirjoista suomeksi oikein mitään tietoa tai arvosteluja netistä, ja siksikin uskallan sanoa, että hän on jäänyt vähälle huomiolle ja on ehkä aliarvostettukin - ainakin Suomessa.
Toinen ehkäpä viihteeksi laskettava, mutta mielestäni syvällinen ja erinomainen kirja, josta en ole kuullut paljon puhuttavan, on Janet Fitchin Valkoinen oleanteri (WSOY 1999). Kirjasta on kyllä tehty elokuva, joka on saanut kirjaa enemmän medianäkyvyyttä, ja muistaakseni sekin on ihan hyvä. Suosittelen kuitenkin tutustumaan kirjaan, joka on ehkä hieman melodramaattinen, mutta kuitenkin ehdottoman mielenkiintoinen romaani mm. äidin ja tyttären sotkuisesta suhteesta.
Ja kun minä aina toitotan, etten lue jännäreitä, niin mainittakoon nyt yksi jännityskirjailija, jonka teosten parissa minäkin viihdyn. Hän on kyllä tietääkseni hyvinkin arvostettu, muttei ole missään nimessä ollut esillä siinä mitassa, kuin ansaitsisi. Puhun Marko Hautalasta, jonka romaanit Itsevalaisevat (Tammi 2008) sekä Käärinliinat (Tammi 2009) ovat todella hyvää ja mukaansatempaavaa jännityskirjallisuutta. Ja toukokuussa Hautalalta on tulossa uusikin romaani, Torajyvät (Tammi). Suosittelen!
Lopulta nostan kuitenkin päivän valinnakseni kirjallisissa piireissä kyllä erittäin arvostetun, mutta mediassa ja kirjablogeissa poissaolollaan loistavan Eeva Tikan. Hän on voittanut monia palkintoja ja ollut kahdesti Finlandia-ehdokkaanakin, mutta ei ehkä Itä-Suomessa asuvana ikääntyvänä ja vaatimattomana naisena ole päässyt koskaan valokeilaan toisin kuin moni muu, vähemmän lahjakas kirjoittaja.
 |
| Kuva: Karjalainen.fi |
Mutta lukioiässä eräs ystäväni suositteli minulle Eeva Kilven kirjoja. Sotkin mielessäni Eeva Kilven ja Eeva Tikan, ja kävin lainaamassa kirjastosta Tikkaa. Näin tulin tutustuneeksi Eeva Tikkaan ikään kuin vahingossa, mutta mikä onnekas vahinko se olikaan! Luin hänen kirjojaan maanisesti alle kaksikymppisenä - kaiken, minkä käsiini sain. Sitten en tiedä, aloinko turtua, vai muuttuiko Tikan tyyli myöhemmin vähemmän makuni mukaiseksi, mutten innostunut hänen parista tuoreesta teoksestaan niin paljon. Nyt minulla on jokunen lukemattakin, mutta lupaan, ettei ole kauan. Äskettäin Tikka ilmoitti, ettei todennäköisesti kirjoita enää mitään julkaistavaa, ehkä omaksi ilokseen runoja. Onhan se vähän surullista, mutta onneksi hän on jättänyt jälkeensä mittavan ja upean tuotannon.
Tikka on mielestäni tasavahva romaanikirjailijana sekä novellistina. Hänen kirjoissaan on usein melankolinen vire ja ainakin minuun ne ovat vaikuttaneet hyvin väkevästi. Usein Tikka kirjoittaa dialogin pohjoiskarjalan murteella. En osaa sanoa, voiko tämä olla jollekin vieraannuttava elementti. Minä en yleensä pidä murteella kirjoittamisesta, mutta en tiedä, tekeekö Tikka sen poikkeuksellisen hyvin, vai johtuuko se tutusta murteesta, mutta näissä kirjoissa murteellinen dialogi ei ole minua ikinä häirinnyt.
Tikan kirjoissa luonto esiintyy yleensä hyvin vahvana tekijänä niin taustalla kuin symbolisena elementtinä. Muuten kirjoissa käsitellään usein vaikeita asioita, kuten läheisen kuolemaa, lapsen vammaisuutta, perheenjäsenen vankilatuomiota ja niin edelleen. Ihmissuhteet ovat keskiössä, mutta ihmiset puhuvat keskenään vähän ja kaikesta muusta tunteiden tukahtuessa pinnan alle ja pulpahtaen pintan esimerkiksi unissa ja luontokuvauksessa.
En ole lukenut Tikkaa vuosiin, mutta haluan palata häneen pian. Tikalla on runsaasti upeita teoksia - melkein kaikki - ja ajan kuluessa osa teoksista on varmasti sekoittunut mielessäni keskenään, mutta uskallan suositella ainakin seuraavia romaaneja: Punainen härkä, Hiljainen kesä, Jyrkänparras, Aurinkoratsastus ja Pojan paluu, sekä seuraavia novellikokoelmia: Alumiinikihlat, Kuningaskalastaja, Pythonin yö, Tulen jano ja Kahdesti kastettu. Kaikissa kustantajana on ollut Gummerus.
