Hei, olen palannut! Ja voi että, kun on riittänyt lomahuisketta ja -häiskettä niin, etten ole ehtinyt takaisin blogimaailmaan ennen kuin tänään. Nytkin kello käy jo pian huomista, ja vaikka olin päättänyt lukea ja kommentoida suosikkiblogini läpi ennen omaa kirjoitustani, olin vielä vakaammin päättänyt uudelleenaloittaa bloggaajan urani tänään. Siksi blogikierros jäi nyt vähän kesken, ja yritän saada tämän postauksen eetteriin ennen vuorokauden vaihtumista. Jatkan teidän muiden ihanaisten blogien parissa sen jälkeen.
Tästä postauksesta tulee nyt vähän hassu. Halusin liittää yhteen nämä kaksi kirjailijaa, Carita Forsgrenin ja Anne B Ragden, siksi että molemmat ovat tehneet aikamoisen tyylimuutoksen viimeisimmillä romaaneillaan. Ja kummankin kohdalla olen pitänyt paljon siitä ensimmäisestä tyylistä. Ymmärrän kyllä hyvin kirjailijan halun muuttua ja kehittyä, tai tehdä irtiottoja. Etenkin paljon taustatutkimusta vaativia historiallisia romaaneja aiemmin kirjoittanut Forsgren on varmasti mielellään ikään kuin hengähtänyt välillä helpomman (?), nykymaailmaan sijoittuvan jännityskertomuksen parissa. En yleensäkään ole ihminen, joka vastustaa muutosta, enkä halua näistä "takinkääntämisistä" kirjailijoita moittia. Silti minulle kävi niin, että kummankin kohdalla petyin uuteen tyyliin ja toivon tekijöiden palaavaan pian takaisin entiseen.
Forsgrenin kohdalla lienee aiheellista tunnustaa, etten lukenut hänen uusinta teostaan kokonaan. Jätin kirjan (ainakin toistaiseksi) kesken vielä hyvin aikaisin, noin 50 sivun jälkeen. Mutta syy ei todennäköisesti ollut kirjassa, vaan genressä, joka ei ole minun. Sen puolesta puhuisi sekin, että Forsgrenin aiemmistakin kirjoista pitäneet Amma ja anni m. pitivät myös tästä Jänistanssista (Otava 2011).
Ehkä minäkin tähän vielä joskus palaan, sillä olen huono luovuttamaan lopullisesti kerran aloittamieni kirjojen kanssa. Mutta vaikka heti alusta tunnistin Forsgrenin miellyttävän äänen ja kerrontatyylin, en pitänyt ollenkaan tarpeeksi henkilöistä tai asetelmista. Minua puritaania häiritsi se tampereen murrekin. Ehkä kun se on vieras ja jotenkin niin kummeli.
Jänistanssi ei nyt minulta sujunut, mutta muuten mainostan mielelläni Forsgrenia. Luin pari vuotta sitten tuoreeltaan hänen komean esikoisensa Kolmen kuun kuningatar (Otava 2009), ja pidin siitä paljon. Kirjoitin teoksesta tuolloin täällä. Forsgrenin seuraavan, Auringon kehrän, luin vasta nyt.
Carita Forsgren: Auringon kehrä.
Kustantaja: Otava, 2010.
Sivuja: 508.
Genre: Historiallinen romaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Vaikka pidin Forsgrenin esikoisesta kovasti - tai ehkä juuri siksi - vierastin tarttua hänen toiseen romaaniinsa Auringon kehrä. Ehkä sen aiheet tuntuivat vähän suureellisilta, en tiedä. Joka tapauksessa vierastus oli turhaa. Mielestäni Auringon kehrä ei yllä aivan Kolmen kuun kuningattaren tasolle, mutta se on ilman muuta hyvä. En voi kuin ihailla Forsgrenin historiallisia kudelmia, joiden yksityiskohtien paikkansapitävyyttä en ole tietokirjallisuuden tai internetsivustojen kanssa tarkastanut, mutta joiden oletan olevan melko huolella taustoitettuja ja tutkittuja. Toisaalta fiktiossa on lupakin oikoa ja muunnella tietyssä määrin.
Auringon kehrässä Forsgren käyttää minun miellyttävänä pitämääni tapaa rakentaa romaani kahden vuorottelevan kertojan ja kehyskertomuksen varaan. Toki alussa tuntuu uskomattomalta, että ilmeisesti Suomen Lapin tienoilta lähtevän Kehrän ja Kemetissä (Egyptissä) faraon poikana elävän Amunhotepin tiet voisivat jossakin vaiheessa yhtyä, mutta toisaalta on selvää, että niin tulee käymään. Kyllä Päivänkehrän tarina onkin ihmeellinen, mutta ei pahalla tai häiritsevällä tavalla. Voisin verrata monilla yhä luvussa olevaan Chris Cleaven Little Been tarinaan: juonta kuljettava kertomus on mahdollinen ja fiktiossa hyväksyttävä, vaikka se tosielämässä olisi aika uskomaton.
Pidän yleensäkin Forsgrenin äänestä, pidän hänen henkilöistään. Pidin kirjan historiallisista detaljeista ja tähänkin teokseen liittyvästä kunnianhimosta. Silti kaikki ei ollut täysin kohdallaan. Kirja oli ehkä enemmän juuri uskomaton ja komea ja hieno, kuin ainutkertainen elämys ja mieleenpainuva lukukokemus. Silti suosittelen tätä hyvin varauksetta kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.
Auringon kehrästä ovat kirjoittaneet myös anni m. ja Amma.
Ja sitten pääsenkin minulle niin rakkaseen Anne B. Ragdeen. Hänen Berliininpoppelit-trilogiansa (jonka luin ennen blogin perustamista) kuuluu parhaimpiin lukemiini nykykirjallisuuden teoksiin. Odotin siksi kovasti hänen tänä keväänä ilmestynyttä uutta romaaniaan.
Anne B. Ragde: Satunnaista seuraa (Nattønsket).
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Sivuja: 250.
Genre: Nykyromaani.
Arvio: 3/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Kuten antamastani pisteytyksestä näkee, en pitänyt tästä teoksesta kovin paljon. En tiedä, olisinko suhtautunut siihen suopeammin, ellei kirjoittaja olisi ollut juuri Anne B. Ragde, jonka kynästä on lähtenyt Berliininpoppeli-trilogian koko elämänmakuinen tarina, ympäristö ja henkilögalleria. Tajusin tietenkin kustantajan esittelystä Satunnaisen seuran olevan jotakin ihan muuta, mutta mielestäni myös takakansi johti pahasti harhaan. "Hulvaton ajankohtaiskatsaus 00-luvun nettideittailuun naisen näkökulmasta"? Hulvaton? Nettideittailu? What?
Minusta kirja oli pohjattoman surullinen. Lukemisesta on jo useampi kuukausi, enkä muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sen muistan, ettei kirja ollut mielestäni oikeastaan yhdelläkään sivulla hulvaton. Päähenkilö sopi kyllä joitakin treffejä netissä, mutta se ei mielestäni ollut niin merkittävää, että se tulisi mainita kirjan niin sanotun ytimen kokoavassa lauseessa. Takakannen perusteella luulin, että pääsisin lukemaan hauskaa chicklit-genren kirjaa, joka kerrankin olisi oikeasti taitavan kirjailijan tuotos. Mutta kun ei. Päähenkilö Ingunn oli sinkku ja uranainenkin, kyllä, mutta chicklitiin kuuluva huumori loisti poissaolollaan. Ja ihan tarkoituksella - näin uskon. Kirjassa oli paljon seksiä, mutta minusta Ingunn vain paneskeli ympäriinsä veren maku suussaan täyttääkseen sisällään olevaa tyhjiötä.
Ingunnin vanhemmista ei puhuttu suoraan, mutta muutamasta pienestä viitteestä - ja ylipäätään Ingunnin käytöksestä - voi päätellä, että suhteet siihen suuntaan eivät ole aivan kunnossa eivätkä ole koskaan olleetkaan. Kaiken sen sinkkuuden, uratietoisuuden ja irtoseksin jälkeen löytyi ehkä rakkauskin, mutta siihen tarinaan minä en usko. Tiedän tämän naistyypin, joka valitettavasti on liian rikki sisältä kyetäkseen rakastamaan ja olemaan rakastettu. Mutta toki me kaikki haluamme uskoa ihmeisiin.
Satunnaista seuraa oli kirja, jonka luki nopeasti, ja eri odotuksilla lukukokemus olisi ollut ehkä parempi. Toisin kuin Forsgrenin kohdalla en oikein nyt osaa arvata, miksi Ragde on kokenut tarvetta kirjoittaa jotakin näin erilaista. Ehkä tämä on hänen avainromaaninsa, tai ehkä Berliininpoppeleita seuranneet maine ja kovat odotukset saivat hänet hutaisemaan tämän. Ehkä hän yritti kirjoittaa todellisen viihderomaanin, muttei kuitenkaan pystynyt.
Kirjalla on ansionsa, mutta varmasti melkein kaikki Berliininpoppeleita rakastaneet ovat pettyneitä, samoin kuin hulvatonta nettideittailuromaania odottavat lukijat. Tästä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Naakku, Susa ja Erja.
---
Tämän postauksen julkaisu venyi lopulta perjantain puolelle, sillä välissä kuopus heräsi itkemään jalkaansa. En oikein tiedä, mikä sitä vaivasi, mutta kipeä se selvästi oli. Särkylääkkeen ja silittelyn jälkeen Dani suostui kuitenkin isänsä viereen ja minä pääsin kirjoittamaan tämän loppuun. En jaksa enää vaihtaa otsikkoa, vaan tämä saa nyt mennä "tekotorstaina". :) Oikeana perjantain postauksena julkistan Odelman voittajan sekä uuden poistoperjantaikirjan, ja kirjoitan vielä Siri Hustvedtin Amerikkalaisesta elegiasta. Jos vain ehdin. Kun lapset ovat kesälomalla, kirjoitusaikani on todella vähissä! On silti kivaa olla taas täällä kirjablogimaailmassa. :)
Tästä postauksesta tulee nyt vähän hassu. Halusin liittää yhteen nämä kaksi kirjailijaa, Carita Forsgrenin ja Anne B Ragden, siksi että molemmat ovat tehneet aikamoisen tyylimuutoksen viimeisimmillä romaaneillaan. Ja kummankin kohdalla olen pitänyt paljon siitä ensimmäisestä tyylistä. Ymmärrän kyllä hyvin kirjailijan halun muuttua ja kehittyä, tai tehdä irtiottoja. Etenkin paljon taustatutkimusta vaativia historiallisia romaaneja aiemmin kirjoittanut Forsgren on varmasti mielellään ikään kuin hengähtänyt välillä helpomman (?), nykymaailmaan sijoittuvan jännityskertomuksen parissa. En yleensäkään ole ihminen, joka vastustaa muutosta, enkä halua näistä "takinkääntämisistä" kirjailijoita moittia. Silti minulle kävi niin, että kummankin kohdalla petyin uuteen tyyliin ja toivon tekijöiden palaavaan pian takaisin entiseen.
Ehkä minäkin tähän vielä joskus palaan, sillä olen huono luovuttamaan lopullisesti kerran aloittamieni kirjojen kanssa. Mutta vaikka heti alusta tunnistin Forsgrenin miellyttävän äänen ja kerrontatyylin, en pitänyt ollenkaan tarpeeksi henkilöistä tai asetelmista. Minua puritaania häiritsi se tampereen murrekin. Ehkä kun se on vieras ja jotenkin niin kummeli.
Jänistanssi ei nyt minulta sujunut, mutta muuten mainostan mielelläni Forsgrenia. Luin pari vuotta sitten tuoreeltaan hänen komean esikoisensa Kolmen kuun kuningatar (Otava 2009), ja pidin siitä paljon. Kirjoitin teoksesta tuolloin täällä. Forsgrenin seuraavan, Auringon kehrän, luin vasta nyt.
Kustantaja: Otava, 2010.
Sivuja: 508.
Genre: Historiallinen romaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Vaikka pidin Forsgrenin esikoisesta kovasti - tai ehkä juuri siksi - vierastin tarttua hänen toiseen romaaniinsa Auringon kehrä. Ehkä sen aiheet tuntuivat vähän suureellisilta, en tiedä. Joka tapauksessa vierastus oli turhaa. Mielestäni Auringon kehrä ei yllä aivan Kolmen kuun kuningattaren tasolle, mutta se on ilman muuta hyvä. En voi kuin ihailla Forsgrenin historiallisia kudelmia, joiden yksityiskohtien paikkansapitävyyttä en ole tietokirjallisuuden tai internetsivustojen kanssa tarkastanut, mutta joiden oletan olevan melko huolella taustoitettuja ja tutkittuja. Toisaalta fiktiossa on lupakin oikoa ja muunnella tietyssä määrin.
Auringon kehrässä Forsgren käyttää minun miellyttävänä pitämääni tapaa rakentaa romaani kahden vuorottelevan kertojan ja kehyskertomuksen varaan. Toki alussa tuntuu uskomattomalta, että ilmeisesti Suomen Lapin tienoilta lähtevän Kehrän ja Kemetissä (Egyptissä) faraon poikana elävän Amunhotepin tiet voisivat jossakin vaiheessa yhtyä, mutta toisaalta on selvää, että niin tulee käymään. Kyllä Päivänkehrän tarina onkin ihmeellinen, mutta ei pahalla tai häiritsevällä tavalla. Voisin verrata monilla yhä luvussa olevaan Chris Cleaven Little Been tarinaan: juonta kuljettava kertomus on mahdollinen ja fiktiossa hyväksyttävä, vaikka se tosielämässä olisi aika uskomaton.
Pidän yleensäkin Forsgrenin äänestä, pidän hänen henkilöistään. Pidin kirjan historiallisista detaljeista ja tähänkin teokseen liittyvästä kunnianhimosta. Silti kaikki ei ollut täysin kohdallaan. Kirja oli ehkä enemmän juuri uskomaton ja komea ja hieno, kuin ainutkertainen elämys ja mieleenpainuva lukukokemus. Silti suosittelen tätä hyvin varauksetta kaikille historiasta kiinnostuneille lukijoille.
Auringon kehrästä ovat kirjoittaneet myös anni m. ja Amma.
Ja sitten pääsenkin minulle niin rakkaseen Anne B. Ragdeen. Hänen Berliininpoppelit-trilogiansa (jonka luin ennen blogin perustamista) kuuluu parhaimpiin lukemiini nykykirjallisuuden teoksiin. Odotin siksi kovasti hänen tänä keväänä ilmestynyttä uutta romaaniaan.
Kustantaja: Tammi, 2011.
Suomentanut: Katriina Huttunen.
Sivuja: 250.
Genre: Nykyromaani.
Arvio: 3/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
Kuten antamastani pisteytyksestä näkee, en pitänyt tästä teoksesta kovin paljon. En tiedä, olisinko suhtautunut siihen suopeammin, ellei kirjoittaja olisi ollut juuri Anne B. Ragde, jonka kynästä on lähtenyt Berliininpoppeli-trilogian koko elämänmakuinen tarina, ympäristö ja henkilögalleria. Tajusin tietenkin kustantajan esittelystä Satunnaisen seuran olevan jotakin ihan muuta, mutta mielestäni myös takakansi johti pahasti harhaan. "Hulvaton ajankohtaiskatsaus 00-luvun nettideittailuun naisen näkökulmasta"? Hulvaton? Nettideittailu? What?
Minusta kirja oli pohjattoman surullinen. Lukemisesta on jo useampi kuukausi, enkä muista kaikkia yksityiskohtia, mutta sen muistan, ettei kirja ollut mielestäni oikeastaan yhdelläkään sivulla hulvaton. Päähenkilö sopi kyllä joitakin treffejä netissä, mutta se ei mielestäni ollut niin merkittävää, että se tulisi mainita kirjan niin sanotun ytimen kokoavassa lauseessa. Takakannen perusteella luulin, että pääsisin lukemaan hauskaa chicklit-genren kirjaa, joka kerrankin olisi oikeasti taitavan kirjailijan tuotos. Mutta kun ei. Päähenkilö Ingunn oli sinkku ja uranainenkin, kyllä, mutta chicklitiin kuuluva huumori loisti poissaolollaan. Ja ihan tarkoituksella - näin uskon. Kirjassa oli paljon seksiä, mutta minusta Ingunn vain paneskeli ympäriinsä veren maku suussaan täyttääkseen sisällään olevaa tyhjiötä.
Ingunnin vanhemmista ei puhuttu suoraan, mutta muutamasta pienestä viitteestä - ja ylipäätään Ingunnin käytöksestä - voi päätellä, että suhteet siihen suuntaan eivät ole aivan kunnossa eivätkä ole koskaan olleetkaan. Kaiken sen sinkkuuden, uratietoisuuden ja irtoseksin jälkeen löytyi ehkä rakkauskin, mutta siihen tarinaan minä en usko. Tiedän tämän naistyypin, joka valitettavasti on liian rikki sisältä kyetäkseen rakastamaan ja olemaan rakastettu. Mutta toki me kaikki haluamme uskoa ihmeisiin.
Satunnaista seuraa oli kirja, jonka luki nopeasti, ja eri odotuksilla lukukokemus olisi ollut ehkä parempi. Toisin kuin Forsgrenin kohdalla en oikein nyt osaa arvata, miksi Ragde on kokenut tarvetta kirjoittaa jotakin näin erilaista. Ehkä tämä on hänen avainromaaninsa, tai ehkä Berliininpoppeleita seuranneet maine ja kovat odotukset saivat hänet hutaisemaan tämän. Ehkä hän yritti kirjoittaa todellisen viihderomaanin, muttei kuitenkaan pystynyt.
Kirjalla on ansionsa, mutta varmasti melkein kaikki Berliininpoppeleita rakastaneet ovat pettyneitä, samoin kuin hulvatonta nettideittailuromaania odottavat lukijat. Tästä ovat kirjoittaneet aiemmin ainakin Hanna, Naakku, Susa ja Erja.
---
Tämän postauksen julkaisu venyi lopulta perjantain puolelle, sillä välissä kuopus heräsi itkemään jalkaansa. En oikein tiedä, mikä sitä vaivasi, mutta kipeä se selvästi oli. Särkylääkkeen ja silittelyn jälkeen Dani suostui kuitenkin isänsä viereen ja minä pääsin kirjoittamaan tämän loppuun. En jaksa enää vaihtaa otsikkoa, vaan tämä saa nyt mennä "tekotorstaina". :) Oikeana perjantain postauksena julkistan Odelman voittajan sekä uuden poistoperjantaikirjan, ja kirjoitan vielä Siri Hustvedtin Amerikkalaisesta elegiasta. Jos vain ehdin. Kun lapset ovat kesälomalla, kirjoitusaikani on todella vähissä! On silti kivaa olla taas täällä kirjablogimaailmassa. :)
