Kustantaja: Avain, 2011.
Kansi: Satu Ketola.
Sivuja: 160.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.
"Katsoin isän kasvoja ja silmien ympärille ilmestyneitä uusia uurteita, ajattelin miten isän sanomana äidin nimi kuulosti ihan toiselta kuin kenenkään muun. Isä painoi kätensä olalleni, kääntyi ja jatkoi matkaansa pihan poikki, meni pienemmän rakennuksen ovesta sisälle. Tuuli nousi kauempana, yltyi ja sulki oven isän perässä kiinni."
Luin Helmi Kekkosen esikoisromaanin ja toisen julkaistun teoksen osana toukokuista lukumaratoniani. Olin suunnitellut lukemista jo jonkin aikaa, joskin ihan alunperin ajattelin, että Kekkosen kirjat olisivat ehkä liian runotyttömäisiä ja lyyrisiä makuuni. Sitten lukumakuni alkoi kehittyä laajemmaksi ja päätin, että haluan sittenkin lukea tätä monen kehumaa nuorta kirjailijaa.
Tämän päätöksen ja varsinaisen lukemisen välissä kävi kuitenkin niin, että ikään kuin blogiystävystyin kirjailijan kanssa (Helmin ihana Sivulauseita-blogi löytyy täältä). Kirja alkoi sen myötä kiinnostaa tietenkin entistä enemmän, mutta samalla hermoilin vähän. Pelkäsin, etten pidä kirjasta ja joudun sanomaan sen ääneen blogissani (olen nössö ja kiltti ihminen). Onneksi kuitenkin pelkäsin turhaan, sillä pidin Valinnasta aika tavalla.
Muisto sen lukemisesta on kaunis, sillä nautin ylipäätään lukumaratonistani niin paljon ja Valinnan luin vuorokauden viimeisinä tunteina hämärässä, ikkunan ääressä sohvalla. En ole maratonin tiimellyksessä muistanut merkata hienoimpia otteita kirjasta ylös, niin kuin yleensä teen bloggaamista silmällä pitäen, mutta ei se mitään. Kekkosen teksti muistuttaa esimerkiksi Joel Haahtelaa siinä, että melkeinpä jokainen kappale on tarpeeksi kaunis tullakseen valituksi lainaukseksi. Ja muutenkin. Päädyin nimittämään kirjan genreä samalla unenomainen proosa -määreellä kuin Haahtelan romaaneja. Myös kustantajan esittelyssä Valinta on määritelty hyvin osuvasti haikeankauniiksi.
Läpi romaanin vallitsee melankolinen tunnelma, on ollut isoja menetyksiä. Ilmassa on paljon murheita ja salaisuuksia, mutta surumielisyydestään huolimatta Valinta ei ole millään tavalla ahdistava tai raskas lukukokemus. Sellaiseen se on aivan liian kaunis. Se sai myös ainakin minut pohtimaan elämää, perhettäni, muistoja ja muistamista. Vakavasti ja haikeana, mutta onnellisena.
Tarina ei tässä romaanissa ole erityisen omaperäinen tai vahva, mutta se ei yritäkään olla kirjan idea. Tarina on silti tarpeeksi hyvä kulkeakseen kuulaiden lauseiden, tunnelmien ja tuokiokuvien lomassa ja kiinnostaakseen lukijaa. Minusta olisi aika ihanaa osata kirjoittaa näin, mutta se ei ole minun juttuni. Onneksi meitä juonimaakareitakin tarvitaan, samalla lailla kuin lauseen mestareita ja molemmista lajeista voi nauttia - parhaimmillaan juuri oikealla hetkellä.
Helmi Kekkonen on siis selvä lyyrikko, mutta siinäkin hän varmasti vielä kehittyy. Nuoreksi kirjailijaksi hänen kielensä on rikasta, eivätkä kielikuvat tai sanavalinnat tuntuneet kompastelevilta montaa kertaa edes minusta, joka olen arka kielelliselle kikkailulle. Vaikea laji tuo lyyrinen proosa onkin: taiteilua omaperäisyyden, teennäisyyden, kuluneisuuden ja uudistamisen välillä. Juovat ovat kapeita ja niiden ylittämisessä onnistuminen on jokaisen lukijan silmässä - tai korvassa - erikseen.
Kirjan kansi on kaunis ja sopii sisältöön hyvin. Takakansikin on hieno: siinä lukee vain "Mitä jos me muistammekin juuri sen minkä haluamme unohtaa." Virke on esteettinen, mutta myös sen sisältöä jää miettimään. Kansipaperin lieve kertoo sitten enemmän kirjasta ja kirjailijasta. Tällaisia tyylikkäitä ratkaisuja näkisin mielelläni enemmänkin, vaikka ehkä siinä on riskinsä. Jos vaikka kirjoja kaupassa selaileva ei jaksa etsiä tietoa liepeestä ja ärsyyntyy liian salaperäisestä takakannesta. En tiedä.
Testasin äsken muutamalla pistokokeella, löytäisinkö oikeasti tarpeeksi kauniin katkelman päättämään tämän arvion aukeamalta kuin aukeamalta. Taitaisin löytää. Tässä niistä yksi:
"Olen halunnut suojella itseäni siltä kaikelta mikä kuitenkin on aina ollut, ja on yhä. Jokaisessa päivässä, huoneessa ja hetkessä. Niissä jotka ovat lähteneet ja niissä jotka jääneet. En vain ole ollut tarpeeksi vahva kantaakseni sen kaiken. Kuin olisin ollut jossain muualla, en aikoihin juuri tässä. Nyt.
Nousen ylös, Aava liikahtaa ja minä kohtaan tyttäreni katseen, hellän ja syyttävän. Siinä on se mitä minun on kuunneltava, mikä minun on kannettava."
Valintaa on luettu blogeissa paljon (samoin kuin Kekkosen novellikokoelmaa Kotiin, joka minun selvästikin täytyy lukea pian), ainakin näissä: Koko lailla kirjallisesti, Täällä toisen tähden alla, Lukutuulia, Sinisen linnan kirjasto, Luettua, Juuri tällaista, Oota mä luen tän eka loppuun, Järjellä ja tunteella, Hiirenkorvia ja muita merkintöjä, Inahdus ja Lumiomena.
Osallistun teoksella Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahtiin.
