Kirjahyllykeskiviikko: Viimeiset alehankinnat (vähään aikaan..)

Vielä on muutama joulunjälkeisten alennusmyyntien hankinta esittelemättä, mutta sitten saa vähäksi aikaa riittää - en ole nimittäin tuon jälkeen tainnut ostaa yhtään kirjaa. Ei, nyt valehtelen - olen sentään ostanut joitakin ulkomaisia kirjoja, mutta ne ovat vähän niin kuin työkirjallisuutta. Olen myös saanut kirjoja eri paikoista, joten ei tässä nyt ihan vierotusoireita ole joutunut kokemaan.


Tässä kuitenkin nuo toistaiseksi viimeiset alehankinnat:

Katja Kallio: Karilla
Kirjoitin ihan äskettäin ihastuneen arvion Kallion tuoreimmasta romaanista, Syntikirjasta. Välistä on vielä tämä Karilla lukematta, mutta ei varmasti kauan. Siskosteema kiinnostaa aina, lisäksi tämän on sanottu olevan astetta vakavampi Kallion teos, samalla tavalla kuin tuo Syntikirja. Kuulostaa siis hyvältä!

Anja Snellman: Parvekejumalat
Tämä kirja on enemmän sellaista "pitäisi lukea, kun on arvostettu kirjailija ja tärkeä aihe, vaikka ei ihan superpaljon kiinnosta, mutta ostetaan nyt, kun saa niin edullisesti" -osastoa. Olen kerännyt Kaurasen/Snellmanin teoksia aiemminkin hyllyyni, ja joskus on tekijään tarkoitus syventyä. Olen lukenut häneltä kokonaan vain Siteen, joka oli todella hyvä. Arabian Lauri jäi joskus kesken, ja kuuluisaa Sonja O. kävi täällä -esikoista olen joskus nuorena uteliaana selaillut.

Mary Ann Shaffer & Annie Barrows: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville
Tämän osasto on sitten "on kiinnostanut ihan hirveästi ihan hirveän kauan". Brittiläisyys, toisen maailmansodan aika ja kirjeromaani ovat määreitä, joilla minut saa kiinnostumaan kirjasta, ja tässä olisi kaikki tuo yhdessä paketissa. Tämä oli minulla jo hyvän aikaa ystävältä lainassakin, mutten silti saanut sitä jostain syystä aloitettua. Onneksi kirja on nyt ihan omana odottamassa!

Leo Timmers: Brumm!; Tööt!; Vruum!
Nämä piti ostaa, kun lapset ihastuivat niin kovasti kirjamessuilta ostamaani vähän isompaan Timmersin ajoneuvokirjaan. Dani jaksoi aika monta iltaa katsella näitäkin, vaikka ne olemattomien tekstiensä vuoksi ovat jo huono valinta pian 3-vuotiaan iltasatukirjoiksi. Eivät semiturhat hankinnat (joita voi tulla nettikaupasta kirjoja varsinaisesti näkemättä tehtyä) kuitenkaan haittaa, kun sukua kasvaa hieman nuorempinakin painoksina. Nimimerkillä "Pessi-serkun vanhemmat saattavat nyt arvata, mitä heidän lapsensa saa seuraavaksi lahjakseen meiltä".


No, onko tuttuja kirjoja? Onko hyviä kirjoja? Mitähän minä seuraavaksi kirjahyllykeskiviikoksi keksin?


PS. Huomenna täälläkin on sitten bileet. Tättärää!

Totally British -tiistai - Helen FitzGerald: The Donor

Helen FitzGerald: The Donor.
Kustantaja: Faber & Faber (UK).
Sivuja: 320.
Genre: Hieman vinksahtanut nykyproosa.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Why didn’t Will try and find her? Why didn’t he pull out all the stops, get off his backside and beg her to come back? He knew why now. He might even have known then but he dulled the truth with wine and soppy music. The reason was this: Will Marion was a useless lazy idiot fuckwit. He always had been. His father was right. When Will got his report cards each year, his father would say, ‘Is there anything you’re good at, boy?’ When Will’s girlfriends chucked him they both said something like, ‘You’re going nowhere, Will.’ When Will’s film projects evaporated, Si said, ‘What do you expect, mate? You didn’t even try.’

Why didn’t he? Why didn’t he study hard at school, work harder at relationships, work harder at work? The easy answer was that he couldn’t be arsed. The hard answer was that he couldn’t be arsed because he was certain he would fail."

Skotlantilainen Will Marion on luuseri, joka rakastuu villiin päihteiden väärinkäyttäjään, Cynthiaan. He saavat yhdessä kaksostytöt, joiden ollessa vielä pieniä, Cynthia yllättäen lähtee jättäen perheensä. Will ei tahdo päästä menetyksestä yli, vaan yrittää etsiä Cynthiaa vuosikaudet tätä kaiken aikaa kipeästi kaivaten. Sillä aikaa Cynthia kiertelee ympäri maailmaa tuhoten itseään huumeilla ja ikävöiden tosirakkauttaan, joka on istunut jo kauan vankilassa.

Will kasvattaa tyttäret yksin, ja kirjan pääjuoni rakentuu tytärten parantumattoman munuaisvian ympärille. He molemmat sairastuvat kuolemanvakavasti ja heidän ainoa toivonsa on löytää sopiva munuaisen luovuttaja. Heillä molemmilla on harvinainen kudostyyppi, ja siksi sopivan luovuttajan löytäminen on erityisen vaikeaa. Will on varma omasta sopivuudestaan, muttei uskalla testauttaa sitä, ennen kuin löytää toisen sopivan luovuttajan. Hän ei nimittäin voi kuvitella tekevänsä valintaa kahden tyttärensä välillä – kumman elämän hän pelastaisi ja kumman antaisi kuolla.

Kun sopivia luovuttajia ei tahdo löytyä, Will päättää etsiä kadonneen vaimonsa käsiinsä hinnalla millä hyvänsä. Vaimon etsintä, löytäminen ja sitä seuraavat tapahtumat muodostavat mustaa huumoria viljelevän tapahtumien ja käänteiden verkon. Lopun voi sanoa olevan onnellinen.

Kirjan alku sai minut innostumaan. FitzGerald kirjoittaa todella hyvin. Hän käyttää sanoja säästellen, mutta onnistuu sanomaan lyhyillä lauseilla paljon. Kirja on myös täynnä kuivaa, mustaa huumoria, joka ilmenee etenkin lakonisisissa huomioissa. Suurin osa henkilöhahmoista on kiinnostavan epämiellyttäviä ja/tai vinksahtaneita. Myös alkuasetelma – mitä isä tekee, jos voisi pelastaa yhden kahdesta lapsestaan – on kaikessa kauheudessaan mielenkiintoinen. Alun jälkeen kirja kuitenkin hieman lässähti. Luin sen ihan mielelläni loppuun, mutta omalaatuisen tyylin viehätys loppui jossakin vaiheessa, ja vaikka kirjoittaja oli taitava edelleen, en tuntenut polttavaa tarvetta palata kirjan pariin saadakseni selville, kuinka siinä käy.

The Donor on aika erikoinen. Sitä on kuvattu trilleriksi, mutten lukenut tätä itse sellaisena. Toki lukija jännittää, kuinka tytöille lopulta käy, mutta loppuratkaisu ei ollut mielestäni oleellinen, ja suorastaan aika ennalta-arvattava. Kirjaa on vaikea asettaa mihinkään genreen. Se on hieman vinksahtanutta, mustan huumorin sävyttämää nykyproosaa, josta erityisen raikkaan tämän kirjan kohdalla tekee naiskirjailija, joka ei kirjoita kovin naisellisesti. Pidän kirjan kannesta paljon, mutta mielestäni se ei anna hyvää kuvaa kirjan sisällöstä. Kannen perusteella voisi kuvitella alkavansa lukea jotakin paljon tavallisempaa, lempeämpää ja tyttömäisempää.

Kirjailija Helen FitzGerald syntyi Australiassa 13-lapsiseen perheeseen, opiskeli yliopistossa englantia ja historiaa, ja muutti nuorena aikuisena Intian ja Lontoon kautta Skotlantiin suorittamaan sosiaalityön maisterintutkintoa. Hän alkoi kirjoittaa työskennellessään rikosoikeudellisena sosiaalityöntekijänä mm. vakaviin seksuaalirikoksiin syyllistyneiden vankien parissa. Hän aloitti käsikirjoittajana tuottaen aluksi opettavaisia lastenohjelmia. Hän sai useita käsikirjoituksia myytyä, mutta turhautui lopulta siihen, ettei yksikään niistä päätynyt tuotantoon asti, ja alkoi kirjoittaa romaaneja.

FitzGerald kirjoitti aluksi rikosromaaneja, mutta nykyisin hänen kirjansa ovat monipuolisempia ja vaikeampi sijoittaa mihinkään genreen. The Donor on FitzGeraldin viides aikuisten romaani. Hänen kirjansa ovat olleet bestsellereitä Hollannissa ja Saksassa, ja lisäksi niitä on julkaistu Iso-Britanniassa, Australiassa/Uudessa-Seelannissa, Ranskassa ja Italiassa. Hänen tyyliään on verrattu mm. Fay Weldoniin.

Lisää arvioita The Donorista voi käydä lukemassa kirjan Goodreads -sivulta.

Susipalatsi-sunnuntai: Kolmas osa

Susipalatsi-sunnuntaisin keskustellaan kimppaluettavasta Hilary Mantelin romaanista Susipalatsi seuraavassa aikataulussa:


Sunnuntai 15.1. Ensimmäinen osa
Sunnuntai 5.2. Toinen osa
Sunnuntai 26.2. Kolmas osa
Sunnuntai 18.3. Neljäs osa
Sunnuntai 8.4. Viides osa
Sunnuntai 29.4. Kuudes osa/Koko kirja


Esittelin hankkeen täällä, ja suomalainen kustantaja itse kirjan täällä. Keskustelut on tarkoitettu lukupiirimäiseksi areenaksi kirjaa samassa tahdissa lukeville, joten muusta bloggauksesta poiketen nyt on lupa jutella myös juonesta mahdollisista paljastuksista ja spoilauksista välittämättä - ottaen kuitenkin huomioon kimppalukuaikataulu ja kulloinkin keskusteltava osa kirjasta.

***

"Kun hän näkee Henrikin jännittävän jousta, hän ajattelee: tuosta tiedän, että Henrik on kuninkaiden sukua. Kotona tai vierailla mailla, sodassa tai rauhanaikaan, onnellisena tai murhe mielessään kuningas harjoittelee useita kertoja viikossa, niin kuin englantilaisen kuuluu. Käyttäen hyväkseen pituuttaan ja upeasti treenattuja käsivarsi-, hartia- ja rintalihaksiaan hän sinkauttaa nuolensa taulun silmään yhdellä napsauksella. Sen jälkeen hän ojentaa kätensä, joku taiteilee hänen käsivarsitukensa auki ja sulkee sen taas ja joku toinen vaihtaa jousen ja tarjoaa hänelle uutta nuolta valittavaksi. Nöyristelevä palvelija ojentaa liinan, jolla hän voi pyyhkäistä kasvojaan, ja noukkii sen siitä, mihin kuningas sen pudottaa. Ja kun yksi ja kenties vielä toinen nuoli menee ohi maalin, harmistunut Englannin kuningas napsauttaa sormiaan, Jumalan sopii muuttaa tuulen suuntaa."

No niin, kirjaa on luettu taas noin 150 sivua lisää, ja jotakin on kohdallani tapahtunut: tarina on alkanut vetää paremmin. Cromwell tuntuu jo läheisemmältä, juonen eri osaset vaikuttavat pyrkivän kohti samaa päämäärää (mikä se sitten onkin) ja minua kiinnostaa eri tavalla kuin aiemmin, miten tässä lopulta käy.

Olen muuten ollut aika tietämätön näiden asioiden ja aikojen historiallisesta taustasta, ja olen vieläkin, mutta kävin ensimmäistä kertaa vähän lukemassa kirjan päähenkilöistä Wikipediasta. Nyt vasta tiedän, kuinka Cromwellin lopulta käy. Oletan, että suurin osa lukijoista on ollut alusta saakka minua informoidumpia.

Minulla on Cromwellin kotioloista jotenkin mukava kuva, vaikkei niitä erityisen paljon tai välttämättä lämpimästi kuvailla. Alan muistaa jo paremmin, kuka kukin on. Porukkaa on tietysti vähemmänkin niiden viime osan kuolemantapausten johdosta. En ole ihan varma, onko Cromwellilla varsinainen suhde kälynsä Johanen kanssa, vai käykö ajatus vain usein hänen mielessään. "Pojat" Gregory, Richard ja Rafe tuntuvat muodostavan vakaan kasvualustan isänsä, enonsa ja oppi-isänsä perinnölle.

Wolsey on nyt siis kuollut. Hän oli Cromwellille tärkeä hahmo, jonka kuolema oli tälle kivikasvolle vaikea pala. Myös muutamat muut Westminsterin miehet - Cavendish, Writhesley ja Gardiner - ovat olleet esillä, ja alan pysyä paremmin perillä myös heistä. Itse kuningaskin on astunut näkyvämmin kuvaan, kun hänen suhteensa Cromwellin kanssa on lähtenyt todella kehittymään. Anne Boleynista maalataan aika kaameaa kuvaa. Spekuloin, että hänen siskollaan Marylla tulee olemaan vielä isohko rooli tarinassa, mutta saa nähdä. Jane Seymourkin on jo esitelty. Muita mieleen jääneitä hahmoja hovista ovat ainakin Norfolkin herttua sekä Henry Norris. Vai oliko se Percy. Henkilögalleria menee minulla sekaisin osittain siksi, että niin monilla ihmisillä on samoja etunimiä!

En vieläkään osaa kirjoittaa luetusta osiosta mitään erityisen kokoavaa tai koherenttia. Edelleen tuntuu, että tämä on hieman hankala kirja keskusteltavaksi. Nyt lukeminen sujui onneksi jo paremmin ja tosiaan alan kiinnostua tarinasta vihdoinkin, mutta sen verran hajanainen se edelleen on, että on vaikea muistella, mitä oikeastaan tapahtui, ja mikä kaikki liittyi mihinkin. Pitää ehkä seuraavan osion kohdalla alkaa tehdä muistiinpanoja lukemisen aikana.

Miltä kirja teistä nyt maistuu? Onko lukeminen sujunut teilläkin jo juohevammin? Jäikö tästä kolmannesta osiosta jotakin erityistä mieleen?

Tietotorstai: Martan kasviskeittiö

Arja Hopsu-Neuvonen & Kaisa Härmälä: Martan kasviskeittiö.
Kustantaja: Marttaliitto ry, 2011.
Kansi: Katja Kuittinen.
Sivuja: 209.
Genre: Keittokirja.
Arvio: 4,25/5.


"Marttuudessa" on paljon kiehtovaa. Varhaisnuorena, kun mummini marttailu oli minusta suunnilleen nolointa, mitä tiesin, en olisi varmastikaan uskonut, että kolmekymppisenä olen Martoista ihan innoissani. Tiedän, että seuraan tässä yleistä trendiä, jonka mukaan kaikenlainen kotoilu ja vanhanaikainen on tosi coolia. Mutta kun se nyt vain on.


Olen huono käsitöissä ja aika surkea leipojakin, mutta ruoka ja kokkailu ovat minun juttujani. Olen myös vegaanisilla pyrkimyksillä maustettu kasvissyöjä, ja siksi olinkin innoissani, kun huomasin Marttaliiton julkaisseen tämäm Martan kasviskeittiö -kirjan. Lisäksi kannessa on ruusukaaleja, joita rakastan melkein kuin perhettäni. Ne on kannessa myös gratinoitu houkuttelevan näköisesti juustolla, jonka käyttöä olen kyllä eettisistä ja ilmastonsuojelullisista syistä vähentänyt roimasti... Mutta käytän edelleen ruoanlaitossa jonkin verran luomujuustoja, jos vegaanisilla tuotteilla korvaaminen ei helposti onnistu.


Joka tapauksessa kansi on houkuttelevan kaunis Marimekon astioineen. Koko kirja on muutenkin ulkomuodoltaan laadukas ja tyylikäs, ja täynnä kauniita kuvia ihanan karhealla paperilla. Uutta marttamaisuutta parhaimmillaan!


Reseptit on jaettu nykyisen muodin ja kausiajattelun mukaisesti vuodenaikojen alle. Pidän tästä kyllä, vaikka sopivia ohjeita etsiessä tulee helpommin käännyttyä takaosasta löytyvän aakkosellisen hakemiston tai perinteisemmän jaottelun (Keittoja; Pääruokia; Salaatteja; Salaatinkastikkeita; Pikkuruokia ja lisäkkeitä; Leivonnaisia; Jälkiruokia) puoleen.


Lopussa on myös Martta-kirjalle sopivasti tietoiskuja. Pienessä ravinto-opissa kerrataan kasvisruoan energian, vitamiinien ja kivennäis- sekä hivenaineiden lähteet. Ihan asiallista, vaikka tuskin kukaan enää epäilee, että etenkään pelkän lihan ruokavaliosta poisjättämällä kärsisi helposti puutteista. Ohjeet eivät nimittäin ole vegaanisia, vaan niissä käytetään niin maitotuotteita kuin kananmunia.

Pienessä ruoka-aineopissa kerrotaan kasvisruokavalion kivijaloista, joista suurin osa on tuttuja myös sekasyöjille: kasvikset, marjat, hedelmät, viljat, viljavalmisteet, pavut, herneet, linssit, pähkinät, tofu ja muut soijavalmisteet, maito ja maidonkaltaiset valmisteet. Trendien aallonharjalla tämä kirja ei matkaa siinä, että se suosittelee esimerkiksi vähärasvaisia maitotuotteita ja kevytjuustoja. Melkein hätkähdin - niin harvoin enää missään kuulee kevyttuotteiden suosittelua.


Tietoiskut jatkuvat otsikoilla Valitse ruoka-aineet sesonkien mukaan, mikä on kiva ja hyödyllinen aukeama, ja Näin kokoat päivän ateriat, jonka alle kootut ohjeet ja suositukset lautasmalleineen ovat makuuni hieman liian opettavaisia. Niistä tulee kotitalouden oppikirja mieleen. Mukana on myös esimerkkiaterioita ja jopa ehdotus kahden viikon ruokalistaksi. 


Vegaanisesta ruokavaliosta puhutaan sentään yhden sivun verran, mutta sekin on otsikoitu jostain syystä varoittavaan tyyliin: Suunnittele vegaaniateriat huolella. Varmasti ihan asiallinen ohje, mutta mielestäni tätä asiaa liioitellaan, sillä ihminen kyllä saa kasviskunnan tuotteista kaiken tarvitsemansa, ja helposti. Plussaa annan pienestä taulukosta, jossa neuvotaan, kuinka korvataan ruokaohjeiden kananmunat eri tavoilla.

Viimeisenä osiona on Lapsen kasvisruokavalio, joka on hyvä idea. Henkilökohtaisesti kyllä mietin, tarvitaanko tällaista opastusta erikseen, jos ajatuksena on tosiaan jättää perheen ruokavaliosta pois ihan vain liha, mutta koska asia tuntuu esimerkiksi vauvojen ruokinnassa yhä mietityttävän ihmisiä, on hienoa, että siinä opastetaan.


Olen testannut vasta yhtä reseptiä, kirjan takakansikuvaankin päässeitä Kuorrutettuja naurisviipaleita. Ne olivat ihan hyviä, mutta kun naurispussi ei kulunut tuohon kokonaan, jatkan "tuotekehittelyä" ja yritän saada niistä vielä herkullisempia. Hienoa on, että kirjassa on keksitty uudenlaisia tapoja käyttää esimerkiksi juuri kotimaisia juureksia. Muutenkin reseptit vaikuttavat mukavilta. Ne ovat sopivan yksinkertaisia, mutta niitä on monipuolinen valikoima. Kansainvälisiä vaikutteitakin on mukana, vaikka yleiskuva on sopivan kotimainen ja lähiruokaan nojaava. Aika peruskamaa reseptit kuitenkin ovat, joten ns. pidemmälle edenneet kasviskokkaajat eivät välttämättä saa tästä paljon irti, mutta etenkin kasvisruoka-aloittelijoille ja yksinkertaisia perusreseptejä mielellään käyttäville kirja on varmasti hyvä hankinta.

Katja Kallio keskiviikkona: Syntikirja

Katja Kallio: Syntikirja.
Kustantaja: Otava, 2009.
Kansi: Katja Kaskeala.
Sivuja: 303.
Genre: Keskiluokkainen lukuromaani.
Arvio: 4,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Nimiä antaessaan ihmiset eivät osanneet kuvitella mitä sävyjä ne aikanaan saisivat, Sofia ajatteli. Äidit ristivät lapsensa kauneimmilla nimillä, jotka ikinä keksivät, eivätkö osanneet arvata kuinka usein lausuisivat ne kuin kirosanat."


Mietin vähän aikaa, annanko Syntikirjalle tosiaan korkeimman arvosanani, mutta kyllä se sen ansaitsee. Tästä ei ehkä tullut "sielukirjaani" (Leena Lumilta lainattua termiä käyttäen), mutta en keksi romaanista oikeastaan yhtään moitetta, ja lisäksi se vastaa täydellisesti huutooni kotimaisen keskiluokan arkea kuvaavista lukuromaaneista.


"Sofia keitti teetä ja oli tyytyväinen, ettei ollut siivonnut Temaa varten. Tällaisia he Kertun kanssa olivat, ja tällainen oli heidän keittiönsä: punamullalla maalatuilla lankkulattioilla oli leivänmuruja ja villakoiria ja muutama rusina. Astiat eivät olleet vanhassa lasiovisessa kaapissa, jonne ne olisivat kuuluneet, vaan likaisina tiskialtaassa. Avatun, puoliksi syödyn banaanin kuoret olivat mustuneet ja käpristyneet niin, että näytti siltä kuin lepakko olisi kuollut hedelmävatiin."


Syntikirja oli muutenkin juuri sellainen, kuin olin toivonut ja odottanut. Olen kerrannut Katja Kallio -kokemuksiani jo monesti, mutta kerron niistä silti vielä kerran. :) Kalliohan kirjoitti aluksi paljon selvemmin viihtellisiä romaaneja, joista Kuutamolla-esikoisesta (Otava 2000) pidin todella paljon.  Lukemisesta tosin on yli kymmenen vuotta, joten en ole varma, kuinka siihen nyt suhtautuisin. Tuolloin häthätää 20-vuotiaana se ainakin teki vaikutuksen. Muistan lukeneeni kirjan kotimatkalla Vaasasta, jossa isosiskoni tuolloin opiskeli, ja vajonneeni kirjan kepeydestä huolimatta syviin mietteisiin esimerkiksi siitä, jääkö kaikkien mieltä kaihertamaan jokin menetetty rakkaus tai tilaisuus sitten, kun valinnat on tehty ja suhteisiin vakiinnuttu.


"Synti? Tiedätkö, mitä minä ajattelen todellisesta synnistä? Perisynti on itsensä peittelyä ja etäisyyttä. Sitä se oli, ja on, eikä mitään muuta. Synti on sitä, että aletaan suojautua ja hävetä ja väistellä ja valehdella ja syytellä toinen toistaan, erkaantua, juuri niin kuin paratiisissa kävi. Se oli kaiken pahan alku ja juuri. Rakastavaiset voivat paljastaa, heidän pitää paljastaa, itsensä toiselle kokonaisuudessaan, ehdoin tahdoin, ilman verhoja ja valheita. Se on paratiisi. Ja siihen puutarhaan minä yritän päästä, nytkin, ymmärrätkö, rakkaani. Haluaisin, että sinä näkisit minut kokonaan, sellaisena kuin minä pohjimmillani olen, koska jos et näe, minä olen pelkkää ilmaa verhojen ja valheiden välissä."


Muutamaa vuotta myöhemmin luin Kallion seuraavan romaanin, Sooloilua (Otava 2002), johon sitten vuorostaan petyin. Oli sekin omalla tavallaan, omassa lajissaan ansiokas. Ahmin sen kaikesta huolimatta nopeasti, mutta kirja ei jättänyt erityisen hyviä fiiliksiä tai saanut minua pohtimaan mitään. Tästäkin kirjasta lukupaikka on jäänyt mieleen (niin kuin minulle yleensäkin jää): luin sen Englannissa ollessani käymässä poikaystäväni, nykyisen mieheni, luona.


"'Minä haluaisin olla kirjastonhoitaja tai kukkakauppias. Kuten kaikki elämässään jollakin tavoin epäonnistuneet älykkäät naiset.'


Tuulikin pää kääntyi kohti Selmaa, kuin hän olisi yhtäkkiä kuullut yleisen puheensorinan seasta jonkun lausuvan nimensä.


'Haluavatko kaikki epäonnistuneet älykkäät naiset olla kirjastonhoitajia tai kukkakauppiaita?'


Selma nyökkäsi.


'Minä en ole koskaan halunnut', sanoi Tuulikki huolestuneesti. 'En ehkä ole tarpeeksi älykäs.'


'Ehkä sinä et vain ole epäonnistunut.'


'Varmaan minä vielä epäonnistun', sanoi Tuulikki toiveikkaasti.


Heitä kumpaakin nauratti."


Sitten oli vuorossa Tyypit (Otava 2004), joka on proosakokoelma arkkityypeistä, joita kohtaamme väistämättä elämämme aikana. Se oli hersyvän hauska ja muistan ostaneeni sen ystävälleni lahjaksi divarista. Omana minulla ei sitä ole, mutta silti muistan istuneeni äitienpäivän aamuna vanhempieni sängyssä aamutakki päällä lukemassa ääneen Kallion kuvausta Äidistä. Sekin oli hauska pätkä, mutta myös sen verran liikuttava, että aloin lukiessani itkeä. Tyypeistä on kirjoitettu ainakin Ja kaikkea muuta -blogissa.


"'Viikossa on muutamia erittäin kriittisiä hetkiä', Tuulikilla oli tapana sanoa. 'Joka arkipäivä kello viisi, kun kaikki tulevat väsyneinä kotiin ja pitäisi alkaa kuullottaa sipulia, ja viikonloppuisin kello yksitoista, kun kahvit on juotu ja lehdet luettu ja lastenohjelmat katsottu, ja velttous iskee ja ollaan yhä yöpuvuissa ja tarvittaisiin raitista ilmaa.'"


Melkein rakkain Kallion kirjoista minulle tähän asti on ollut kuitenkin Elokuvamuisti (Otava 2007). Elokuvat ovat minulle kirjojen jälkeen läheisin taidemuoto, ja Kalliolla on paitsi aika samanlainen leffamaku kuin minulla myös taito kirjoittaa katsomiskokemuksistaan aivan pakahduttavalla (ja myös hauskalla) tavalla. Elokuvamuistin luettuani tein ensinnäkin pitkän listan vielä näkemättömistä, Kallion kehumista elokuvista, ja sitten päätin alkaa harrastaa leffoja entistä innokkaammin. Kerrassaan inspiroiva teos!


"'Cucchille pääkallot ovat yhtä arkisia maalauskohteita kuin Cézannelle omenat', Tuulikki luki esitteestä, ja he nauroivat Raijan kanssa ääneen. Vaikka saattoi olla, että se johtui enemmän kirkkaasta auringonvalosta, joka vyöryi massoina sisään korkeista ikkunoista, ja sai heidät yhtäkkiä tuntemaan, että elämä oli sentään aika ihmeellistä."


Kallion Karilla-romaania (Otava 2008) en ole vielä lukenut (mutta ostin sen äskettäin hyllyyni, kun siitä kirjoitti kivasti Ilselän Minna), ja tämä Syntikirjakin odotti aika kauan vuoroaan. Paljon lukevalle käy joskus näin mystisesti, vaikka jotain kirjalijaa intohimoisesti rakastaisikin (siitä Sooloilua-lipsahduksesta huolimatta). Ehkä olen pelännyt, etteivät Kallion romaanit enää olisi aikuisempaa minua varten, mutta tämän lukukokemuksen jälkeen voin sanoa, että pelkoni olisi ainakin ollut turha. Jos minä olen aikuistunut niin samoin on Kallion proosa.


"On aivan mahdollista, jopa todennäköistä, elää onneton elämä, Sofia ajatteli yhtäkkiä. Hän veti syvään henkeä. Miten rauhoittava ajatus. Ei ollut onnen, ei onnistumisen pakkoa. Oli aivan mahdollista elää onneton elämä."


Syntikirja on sujuva, muttei viihteellinen. Se käsittelee elämää, tunteita ja tilanteita, joita suurin osa suomalaisista keskiluokkaisista kaupunkilaisista tunnistaa. Henkilöhahmot, tapahtumat ja käänteet ovat mielenkiintoisia, mutta myös kieli on hyvää. Kuten tämän postauksen lukuisista lainauksista huomaatte, kirjani (tai siis, kröhöm, siskoni kirja) on kauttaaltaan taiteltu hiirenkorville, sillä niin kauniisti ja oivaltavasti Kallio osaa asioita sanoa sekä kuvata.


"Elokuun ilta oli lämmin ja hämärä, ja pitkät valkoiset kynttilät valuttivat steariiniaan tyhjien Chianti-pullojen kapeille kauloille ja pyöreille niinipäällysteille. Vieraat juttelivat ja tupakoivat avoimien ikkunoiden äärellä. Levysoittimessa lauloivat Mireille Mathieu ja Julio Iglesias, ja välillä naurunremahdukset peittivät musiikin kokonaan alleen. Näitä juhlia kohti ohikulkijat käänsivät päänsä kaihoten, tulevaa syksyä aavistellen."


Paristakin blogista tai muusta yhteydestä muistan lukeneeni kehuja Syntikirjan yhdestä lauseesta: 


"Saattoi miltei kuulla Jumalan kävelevän puutarhassa iltapäivän viilennyttyä." 


Se on kieltämättä kaunis lause, mutta se avautui minulle kunnolla vasta kontekstissa ja keskellä lukukokemusta - mikä ei tietenkään ole mikään ihme. Irrallisena se kuulosti jopa aika teennäiseltä.


Siitä, että on asunut Etelä-Helsingissä kolmanneksen elämästään on se(kin) etu, että niin moni kirja sijoittuu sinne ja muistuttaa menneestä kauniilla tavalla. Niin Syntikirjakin. Yksi sen perheistä jopa asuu Ruoholahden villoissa, jotka olivat kauan haaveemme ja joista kahta asuntoa kävimme ostomielessä katsomassakin. Haave ei toteutunut, ja nyt villat olisivat jo epäkäytännöllinen paikka meidän asua, mutta huokailin yhä niistä lukiessani. Muutenkin oli mukavaa bongata tuttuja paikkoja.


Ja ollaan kirjassa sentään nykyisessä kotikaupungissani, Espoossakin. Käydään modernin taiteen museossa EMMAssa, ja syömässä suklaakakkua sen viihtyisässä kahvilassa. Siitäkin Kallio osaa tehdä yhtä aikaa sekä arkisen että elämää suuremman kokemuksen.


"Sitten hän huokasi pitkään ja katsoi ikkunasta ulos. Siinä huokauksessa kuuluivat kaikki kuluneet vuodet, koko sekava, univajeinen aikuiselämä lapsineen ja korvatulehduskierteineen ja pakattavine ja purettavine kasseineen, kiusaamistapauksineen ja irtisanomisineen ja varomattomuuksineen. Siinä kuuluivat kaikki aviovuodet, jokainen riita, pienimmistä, taloustöistä tai kodin järjestystä koskevista niihin sekopäisimpiin, joihin liittyi kirkumista ja kiroilua, keittiöveitsiä ja lukittuja kylpyhuoneen ovia. Kaikki se oli kestetty, jotta päästäisiin tähän kalkattavaan maaliin, tähän yhteen aurinkoiseen päivään, edelleen yhdessä, ja saataisiin syödä haarukallinen kuohkeaa, mehukasta suklaakakkua."


Kirjan kannesta muuten sekä pidän että en pidä. Se on aika tyylikäs ja oivaltava, ja kansipaperi on mukavan karheaa. Ehkä se on kuitenkin tuo syntikirja-sanan fontti ja asettelu, jotka eivät niin miellytä eivätkä mielestäni sovi kirjan hillittyn keskiluokkaiseen ja -ikäiseen sisältöön.


Syntikirjan ovat lukeneet myös ainakin Jenni, Minna (vanhassa blogissaan) ja Pihi nainen, ja vähän nyt pelottaa mennä lukemaan nuo postaukset, koska en halua kuulla tästä kirjasta pahaa sanaa. Onkohan tämä sittenkin sielukirjani? Ainakin Katja Kallio taitaa olla sielukirjailijani.


Kirja on luettu osana Kuusi kovaa kotimaista- sekä Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haasteita.

Totally British -tiistai - Catherine Hall: Days of Grace

Catherine Hall: Days of Grace.
Kustantaja: Viking Books/Penguin Books UK, 2010.
Sivuja: 294.
Genre: Kahden aikatason lukuromaani.
Arvio: 4,25/5.
Lue kustantajan esittely täältä.

"When we got there it was crowded but strangely quiet. Some of the little ones were crying, clinging to their mothers, and a few of the bigger boys ran about, pretending to shoot at each other like soldiers. But most of us were silent and still, waiting to see what was going to happen. I knew that nothing I said or did would change anything. I couldn’t stop the war. I couldn’t even make Ma change her mind about sending me away. I didn’t know where I was going, where I would sleep that night or where I would wake up in the morning. All I knew was that Ma wouldn’t be there with me. I swallowed hard, trying to force back the panic that was rising in my throat. When a whistle screeched and a teacher clapped her hands to make us listen, I thought I was going to be sick. A hush fell over the schoolyard.

‘Say goodbye to your mothers and line up in pairs,’ the teacher shouted. ‘Quickly, now. We’ve no time to lose.’"

Kuuntelin englantilaisen Catherine Hallin esikoisromaanin Days of Grace äänikirjana. Se valikoitui kuuntelulistalleni kehuvien blogiarvioiden ansiosta. Oikeastaan vielä kehutumpi on ollut Hallin toinen romaani, The Proof of Love, mutta tuntui jotenkin mukavammalta aloittaa esikoisesta, jonka asetelmakin kuulosti lähtökohtaisesti kiinnostavammalta.

Romaani kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa, mutta saman päähenkilön elämästä kertoen. Ensimmäisessä osiossa Nora on jo vanha ja sairas nainen, joka ystävystyy läheisesti naapurissa asuvan, raskaana olevan nuoren naisen kanssa. Uusi ystävyys nostaa pintaan tunteita ja muistoja ajasta, jota kerrataan vuorottelevassa osiossa.

Siinä Nora on vielä nuori tyttö, joka evakuoidaan Lontoosta, toisen maailmansodan jaloista äitinsä luota pappisperheeseen Kentin maaseudulle. Perheen samanikäisestä tyttärestä, Gracesta, tulee hänen paras ystävänsä. Elämä maaseudulla on sodankin aikana verrattain huoletonta, mutta nuorten kasvukivut ja perheen sisäiset jännitteet tuovat tarinaan mutkia. Noran ja Gracen tarinaa seurataan aikuistumisen kynnykselle saakka.

Olin varsinkin aluksi hyvin ihastunut tähän kirjaan ja tarinaan. Loppua kohden se ehkä muuttui silmissäni hitusen tavanomaiseksi, mutta pidin romaanista kuitenkin loppuun saakka, eikä keskeyttäminen käynyt mielessä. Pidän rinnakkaistarinoista ja vaihtuvista aikatasoista romaaneissa, samoin pidän kaikesta englantilaisesta ja toiseen maailmansotaan liittyvistä kertomuksista. Hall kuvailee Noran elämää ja tunteita värikkäästi ja tunteikkaasti. Olisin saattanut pitää kirjailijan äänestä vielä enemmän itse luettuna. Nyt sinällään ihan hyvän äänikirjan lukijan eläytyvä näytteleminen ajoittain ärsytti.

Kuten näistä viehättävistä kansikuvistakin voi päätellä, kyseessä on romaani tyttöjen välisestä ystävyydestä. Nuoret Nora ja Grace ovat kuin paita ja peppu, ja tuo suhde jättää Noraan lähtemättömät jäljet. Vanhalla iällä hänelle suodaan vielä mahdollisuus toiseen läheiseen ystävyyssuhteeseen, joka on minun kirjallisen makuni mukaista sukupolvet ylittävää, aika epätodennäköistä sielunkumppanuutta. Jennin blogissa keskusteltiin juuri vähän aikaa sitten "kirjallisesta ystävyydestä", ja sielläkin mietimme noita kirjoja eri-ikäisten naisten ystävyydestä. Mieleen tulivat ainakin Fannie Flaggin Fried Green Tomatoes at the Whistle Stop Café, Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja ja Siri Hustvedtin Kesä ilman miehiä. Ihanan Teräskukat (Steel Magnolias) olen nähnyt vain elokuvana, mutta se perustuu Robert Harlingin samannimiseen näytelmään, eli olisi luettavissa, sekin.

Kaiken kaikkiaan Days of Grace oli koskettava romaani ystävyydestä, rakkaudesta, perheestä ja sodasta. Ei se mikään elämää muuttava, ravisuttava lukukokemus minulle ollut, mutta suosittelen kirjaa ilman muuta ja lämpimästi traagisen koskettavia tarinoita ja kaunista kieltä rakastaville. Lisää arvioita kirjasta voi lukea esimerkiksi sen Goodreads-sivulta. Minä aion ehdottomasti lukea tai kuunnella myös sen Hallin seuraavan romaanin, The Proof of Love.

Miesten maanantai - Will Wiles: Care of Wooden Floors

Will Wiles: Care of Wooden Floors.
Kustantaja: HarperPress/HarperCollins, 2012.
Sivuja: 304.
Genre: Miehisen humoristinen älykköromaani.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Of course, Oskar had left a careful list of instructions on the dining table. Oskar did not do chaos. He did not do disorganisation. He did not do disorder. At university, we had a bad joke about him:

Q: Where does Oskar go on holiday?

A: The Coaster del Sol.

Ha, ha. This was a direct reference to Oskar’s habit – treated with bafflement, ridicule and mild annoyance by the other undergraduates – of swooping down with a coaster whenever it looked as though a drink served by him in his rooms might come in contact with a surface. The crowning insanity of this was that the surfaces came with the room, were supplied by the college, and were already heavily pitted and scarred by decades of use by less conscientious members of the intellectual cream of the nation’s youth. He even did it with beer mats in pubs."

Tästä kirjasta, rakkaat lukijani, olettaisin monen teistä pitävän enemmän kuin minä. Se on monesta kohden hykerryttävän hauska, eikä vähiten alkuasetelmaltaan. Päähenkilö on kutsuttu Lontoosta nimeämättömään itäeurooppalaiseen kaupunkiin talovahdiksi. Kutsujana on toiminut vanha opiskelutoveri, klassisen musiikin säveltäjä, joka joutuu lentämään Yhdysvaltoihin selvittelemään avioeroaan. Hän pyytää päähenkilöä siksi aikaa korkeatasoiseen asuntoonsa pitämään huolta siitä sekä säveltäjän kahdesta kissasta. Päähenkilö tekee mielellään pienen seikkailun tuntemattomaan maahan. Hän toivoo saavansa aikaiseksi kirjoittaa, mihin hän ei ole tuntunut pystyvän Lontoon asunnossaan.

Vanha opiskelutoveri on hyvin pikkutarkka ihminen, ja hän on jättänyt hienoon designasuntoonsa tarkat ohjeet sen huollosta ja sopivasta käytöksestä siellä. Eniten hän kantaa huolta uusista, virheettömistä, vaaleista lautalattioista. Päähenkilö toteaa pian, että hänen on mahdotonta elää asunnon omistajan standardien mukaan, ja kaikki alkaa mennä pieleen. Koko kaupunki tuntuu vihamieliseltä, mistään ei saa apua ja ongelmat kasaantuvat sekä kasvavat kohti farssimaista loppunäytöstä.

Tällainen katastrofikertomus on yhtä aikaa hauska ja piinaava. Lisäksi kertoja pohdiskelee muustakin mieskirjallisuudesta tuttuun, yksityiskohtaisen lakoniseen tyyliin arjen ja oman elämänsä omituisuuksia, minkä lisäksi hän kertoilee erikoisesta Oskarista ja yrittää selvitä perifeerisessä itäeurooppalaiskaupungissa. Minulle tuli tyylistä, yksinäisen miehen komediallisesta tajunnanvirrasta, vähän mieleen Erlend Loen Supernaiivi, Nick Horbyn Uskollinen äänentoisto tai Antti Leikaksen Melominen.

Ihan hauska tämä siis oli, ja mielestäni esikoiskirjailija on keksinyt nerokkaan kehyksen romaanilleen. En vain ole tällaisen kirjallisuuden ylin ystävä ja luen ylipäätään (tosikkona?) hyvin vähän huumorikirjoja, mutta ymmärrän vallan hyvin, että tämä varmasti naurattaa ja miellyttää monia paljon minua enemmän. Suuri brittiläinen kirjakauppaketju Waterstones valitsi tämän puffattavien esikoisten listalleen.

Ehkä ongelmana oli, etten ihastunut rassukkaan päähenkilöön niin kuin vaikkapa Supernaiivia lukiessa kävi. Minua vähän risoi hänen ennakkoluuloinen suhtautumisensa maahan, jossa oli vieraana, sekä kylmä asenne kissoihin, joita oli hoitamassa. Herkimmille kissojen ystäville tässä on jopa ikäviä kohtauksia, ja monesti huomasin, ettei kirjailija takuulla tunne kissoja lainkaan. Mukana oli siis asiavirheitäkin nipottajan harmiksi.

Edelleen kuitenkin muistutan, että kirjalla on ehdottomasti myös monia ansioita. Loppua kohden kirjaa luki aika koukussa, mutta samalla sormien välistä vilkuillen ja peläten, kuinka pahasti asiat voivatkaan mennä pieleen.

Care of Wooden Floors on selvästi miesten kirja, jota naisetkin voivat hyvin lukea. Naisia kirjassa ei esiinny juuri lainkaan, ja romantiikkaa vielä vähemmän. Päähenkilö on yhtä aikaa samastuttavan avuton sääliö ja ihailtavan nokkela. Kirjailija on lontoolaisen arkkitehtuuri- ja designlehti Iconin apulaispäätoimittaja, joten aiheeseen liittyvät detaljit lienevät kirjassa kohdallaan (toisten kuin kissojen ollessa kyseessä). Kirjan kansi on oivaltava ja graafisen tyylikäs. Positiivisemman arvion romaanista on kirjoittanut ainakin Jackie, ja kirjailijan oma blogi löytyy täältä. Häntä voi seurata myös Twitterissä.

Turkkilainen torstai - Elif Shafak: Kirottu Istanbul

Elif Shafak: Kirottu Istanbul (The Bastard of Istanbul).
Kustantaja: Gummerus, 2012.
Suomentanut: Maria Erämaja.
Kansi: Jenni Noponen.
Sivuja: 495.
Genre: Monikulttuurinen lukuromaani.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


"Sade on yhtä piinaa täällä. Muualla maailmassa rankkasade on mitä todennäköisimmin siunaus lähes kaikille ja kaikelle - se on hyväksi sadolle, hyväksi eläin- ja kasvikunnalle ja romanttisena lisätilkkana hyväksi myös rakastavaisille. Mutta asia ei ole näin Istanbulissa. Meille sateessa ei välttämättä ole kyse kastumisesta. Siinä ei edes ole kyse likaantumisesta. Pikemminkin siinä on kyse suuttumisesta. Sade tietää mutaa, kaaosta ja raivoa, ikään kuin meillä ei olisi kaikkia niitä riittämiin ennestäänkin. Ja se tietää kamppailua. Siinä on aina kyse kamppailusta."


Mielipiteeni Kirotusta Istanbulista on kuin kirja - tai Istanbul - itse: värikäs ja ristiriitainen. Kiinnostuin kiehtovalta naiselta kuulostavasta Elif Shafakista jo vuosi sitten, kun ensimmäinen häneltä suomennettu teos, Rakkauden aikakirja, ilmestyi. Harmillisesti kirja jäi minulta silloin lukematta, ja se odottaa yhä aikaansa lukupinossani. Päätin nyt lukea tämän Kirotun Istabulin ensin, ja itse asiassa tämä onkin alunperin kirjoitettu ennen Rakkauden aikakirjaa. Lisää kiinnostusta kirjaan herätti viimesyksyinen matka upeaan Istanbuliin.

Kirottu Istanbul taisi olla vähän erilainen kuin odotin. Jokunen bloggaaja tuskastui Rakkauden aikakirjan new age- ja self help -henkeen, ja muistin Shafakin olevan hyvin koulutettu ja kiinnostunut erilaisista filosofioista. Tällä perusteella odotin ehkä viihteellistä, mutta kuitenkin jotenkin tyynen seesteistä ja pohdiskelevaa tekstiä. Sen sijaan kirja alkaa Istanbulin sadetta railakkaasti kiroavalla, vihaisesti katuja tamppaavalla ja korkokenkänsä rikkovalla minihamepimulla, ja jatkaa aika samalla mallilla loppuun saakka. Hauskaa ja piristävää, mutta erilaista, kuin odotin.


Railakkuus oli lopulta plussaa, mutta mitä muuta hyvää kirjassa oli? No, niin kuin ns. maailmankirjallisuuden tai monikulttuuristen kirjojen kanssa usein on, mielenkiintoista oli seurata toisaalta tulevien ihmisten elämää. Heidän arkeaan ja tapojaan. Ruoka oli tässä herkullisen suuressa osassa! Luvut oli hauskan kulinaarisesti nimetty (Kaneli; Kikherneet; Granaattiomenan siemenet ja niin edelleen). Oli myös mukavaa, lukea samalla vieraasta kulttuurista ja tuoreeltaan tutusta kaupungista.


Kirja tuo hienosti esille Armenian kansanmurhaa olematta minusta liian paasaava. Valitun aiheen ansiosta Shafak sai syytteen "turkkilaisuuden loukkaamisesta" kotimaassaan. Luulen, että kyseinen kansanmurha on Suomessa aika tuntematon pala historiaa, ainakaan en ole kuullut täällä siitä juuri puhuttavan. Ehkä siksi, että Suomessa lienee vain vähän armenialaisia. Tässä meillä lukijoilla on hyvä paikka sivistää itseämme.

Mutta toisaalta sitten. Tämä värikäs romaani oli aika tempoileva. Se juoksi ajasta sekä maasta toiseen, ja vyörytti lukijan eteen valtavan henkilögallerian. Koska henkilöhahmoja oli paljon, kukaan heistä ei tullut kovin läheiseksi ainakaan minulle. Tai en ole varma, johtuiko se kavalkadin runsaudesta vai kirjailijan heikkoudesta tässä kohtaa, mutta vaikka ihailin monien henkilöiden joitakin piirteitä, oikeastaan kaikki jäivät lopulta melko yhdentekeviksi tai ärsyttäviksi. Monet olivat mielestäni tarinan kannalta aivan turhiakin. Heidät poisjättämällä olisi kirjaan saatu fokusta ja jäljellejääneisiin henkilöihin puhallettua lisää elämää.


Suomalaisen version kunniaksi täytyy lukea aivan upea kansi, mutta käännös- ja/tai toimitustyö oli hieman huolimatonta. Minulle jäi olo, että Shafakilla kyllä on oma, (länsimaisille korville) hieman erikoinen äänensä, mutta käännös ei ollut sitä oikein tavoittanut, vaan kuulosti usein vaivaannuttavan kömpelöltä.


Yhteenvetona voisi sanoa, että  Kirottu Istanbul oli kuin turkkilainen basaari: kiehtovia ärsykkeitä kaikille aisteille tulvi lukiessa oikealta ja vasemmalta, mutta lopulta ulos käveli hämmentyneenä sekä hieman ärsyyntyneenä. Viimeinen visiitti tämä ei kuitenkaan minulle ollut, vaikka ensi kerralla kokeilen eri sisäänkäyntiä ja sukellan Rakkauden aikakirjaan.

"Mutta sitten kun viimeiset tipat saavuttavat maankamaran ja tomusta puhdistautuneilla lehdillä kyyhöttää vielä huterasti lukuisia pisaroita, tuolla suojattomalla hetkellä, kun ei ole ihan varmaa, onko sade lopulta lakannut, eikä sade tiedä sitä vielä itsekään, juuri siinä välissä kaikki rauhoittuu. Pitkän tuokion ajan taivas näyttää pyytävän anteeksi sotkua, johon se on meidät jättänyt. Ja me, pisaroita yhä hiuksissa, liejua hihansuissa ja ankeutta katseessa, tuijotamme takaisin taivaalle, joka on nyt vaaleamman sinen sävyinen ja selkeämpi kuin koskaan. Me katsomme ylös, emmekä voi olla hymyilemättä. Me annamme taivaalle anteeksi, aina me annamme."


Kirotun Istanbulin ovat lukeneet myös Kirjakirppu, Susa, Mari A, Tuulia, Peikkoneito ja Leena Lumi.


Kirja on luettu osana Ikkunat auki Eurooppaan -haastetta.

Kirjahyllykeskiviikko: Alennusmyyntihankintoja

Tällä kertaa esittelen hankintani AdLibriksen joulunjälkeisestä alesta. Kyseisellä lafkalla on perinteisesti aika hyvät alennusvalikoimat, eikä ongelmana tälläkään kertaa ollut valinnanvaran puute.

Eeva-Kaarina Aronen: Hän joka näkee; Maria Renforsin totuus


En ole vielä lukenut Arosta, mutta hän on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa - ja jo Kuukausiliitteen artikkelien vuoksi. Viime vuoden Finlandia-ehdokkaista hänen teoksensa kiehtoi minua eniten, mutta ehkäpä luen nämä ennen sitä, kun sain ne nyt halvalla omaan hyllyyni. Molemmat kuulostavat kiehtovilta, joskin eri tavalla.

Laura Lindstedt: Sakset


Myös tämä Finlandia-ehdokas on kiinnostanut minua jo kauan, niin kuin konfliktiset äitiyskuvaukset melkein aina. Ostin tämän toisesta alesta ystävälle joululahjaksi, mutta nyt sain kirjan myös omaan hyllyyni.


Kirjasta on blogannut ainakin Hanna.

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o.s. Tengström; Marraskuu


Nämä hankinnat eivät yllättäne lukijoitani. Kansalliskirjailija Runbergin vaimosta kertova Fredrika Charlotta valittiin ilmestymisvuonnaan Vuoden tiedekirjaksi. Marraskuu on puolestaan harvinaisempaa Mazzarellaa, eli fiktiota: kirja koostuu neljästä toisiinsa nivoutuvasta novellista. Siitä ovat kirjoittaneet ainakin Arja, Jaakko ja Jum-Jum.

Markku Pääskynen: Vihan päivä


Tämäkin oli Finlandia-ehdokkaana. Tämän olen lukenut, ja kirja on yksi parhaista lukemistani kotimaisista teoksista. Luin sen aikana ennen blogiani, mutta kirjoitin siitä jotakin täällä.


Kirjasta ovat bloganneet myös Maria, Penjami ja Jaakko.

Vivi-Ann Sjögren: Kasvokkain; Kissan kasvot ja Lassen kioski; Pikku rouva pikku talossa


My precious. En ole lukenut Sjögreniä vielä muuten kuin Kuukausiliitteen ruokajournalistina (kylläpä Kuukausiliite on nyt kovasti tässä jutussa esillä), mutta olen jo ihan varma, että tulen rakastamaan näitä muistelmia ja omaelämäkerrallisia tarinoita.

Jo Lodge: Hurja Kroko - Kummat kuviot; Hurja Kroko - Metkat muodot
Gunilla Wolde: Sanna ja pölynimuri


Lapsetkin saivat vähän jotakin: yhden täydennyksen Sanna-sarjaan ja pari Hurja Kroko -kirjaa, joista molemmat ovat pitäneet, mutta jotka ovat itse asiassa jo vähän lapsellisia Danillekin. Tai no, tämä ei varmaankaan olisi ja siitä pitäisi hankkia uusi kappale. Stella rakasti tuota kurkistuskirjaa aikoinaan niin tulisesti, että lähes kaikki luukut ovat irti ja sivut tahmaiset taaperoruoasta.


Onko tässä mukana teille tuttuja teoksia?