Mazzarella: Ei kaipuuta, ei surua

"Zacharias Topelius määritellään satusedäksi, lehtimieheksi, professoriksi ja kirjailijaksi, joka käsitteli historiallisia aiheita ja jota innoitta itsenäisen kansakunnan aate. Mutta suurmiehetkin ovat ihmisiä, ja se ajatus kantaa tätä Zazharias Topeliuksen yksityistä minää kuvaavaa esseeromaania."

Merete Mazzarella
Ei kaipuuta, ei surua (Tammi, 2009)

Kirjan takakansi antaa hyvän johdatuksen kirjaan. Merete Mazzarella on rohkeasti tarttunut suurmiehen elämään ja tehnyt sen pieneksi, inhimilliseksi. Kun kuvataan suurmiehen nuoruuden ihastuksia, vatsavaivoja tai sitä, että kun viipyy vanhana vähänkin liian kauan ulkona, heti huolestutaan, juhlavan pönäkkäästä elämäkerrasta ei todellakaan ole kyse.

En tiedä, johtuuko se Topeliuksesta, hänen henkilöhahmonsa kiinnostavuudesta verrattuna tavalliseen romaanihenkilöön, vai Mazzarellan taitavuudesta, että tätä kirjaa lukiessa kirjailijaa ei tullut juuri mietittyä. Hän onnistui katoamaan tekstinsä taakse. Ehkä ratkaisevaa on se, että mitään kirjassa tapahtuvaa ei osannut liittää kirjoittajaan; ei osannut kuvitella, että kirjailija kirjoittaisi omista ajatuksistaan. Vaikka sitäkin hän saattoi tehdä, sillä hänen tätä edeltävä romaaninsa Illalla pelataan Afrikan tähteä liikkui hieman samoissa teemoissa.

Topeliuksen mielenliikkeitä, muistoja, arvioita maailman ja Suomen tilasta oli mielenkiintoista lukea. Mazzarellan Topeliuksesta tuli välillä vähän samanlainen fiilis kuin Kristina Carlsonin William Nylanderista. Molemmissa kirjoissa kuvataan vanhaa miestä aivan 1800-luvun lopulla. Molemmat miehet eivät suhtautuneet aikaansa ja muihin ihmisiin pelkästään hyväntahtoisesti ja lämpimästi. Toki tämä Topelius sentään suhtautui niinkin. Mutta paljon oli Topeliuksellakin asioita, joista piti kantaa murhetta: naisasialiike ja se, että ei ollut saanut omaa poikaa. Tai omia poikia tosin oli ollut, mutta he olivat kuolleet nuorena. Uudemmista kirjoista sain mieleeni Claes Anderssonin Oton elämän, vanhan miehen tutkailuja maailmasta kuoleman lähestyessä sekin.

Joissain asioissa Topelius tuntui nykyajasta katsoen luonnollisesti kovin taantumukselliselta, etenkin suhteessaan naisiin ja uskontoon, mutta toisissa taas arvelen hänen olleen edistyksellinen omana aikanaan, koska ne tuntuivat vieläkin tuoreilta ajatuksilta. Mikäli kirjaa näiltä osin voi totena pitää.

Vanhat miehet taitavat yhdestä asiasta vielä 2000-luvullakin olla Mazzarellan Topeliuksen kanssa aivan samaa mieltä:

Tytöt olivat saaneet aivan toisenlaisen lapsuuden kuin hän itse. Oliko se huonompi lapsuus? Kyllä, niin saattoi ajatella, jos oli rehellinen. Ennen kaikki oli paremmin, varsinkin lasten kannalta, oli turvallisempaa, rauhallisempaa. Ja ainakin nykylapset - - saivat aivan liikaa virikkeitä.

Ei kaipuuta, ei surua oli yksi kuudesta ehdokkaasta Finlandia-palkinnon saajaksi vuonna 2009. Minä olen nyt lukenut noista kuudesta kolme. Ja olen pitänyt jokaisesta. Kaksi muuta ovat olleet palkinnon tuolloin voittanut Antti Hyryn Uuni ja Kari Hotakaisen Ihmisen osa.

Mazzarella: Marraskuu

Kun olin lukenut Mazzarellan esseitä identiteetistä, ja olin antanut itseni ymmärtää, että hän käsittelee romaaneissaan samoja teemoja, päätin tutustua hänen romaanituotantoonsakin. Kirjastosta tarttui mukaan vuosi mainitun esseekokoelman jälkeen ilmestynyt Marraskuu.

Merete Mazzarella

Marraskuu (Tammi, 2004)

Sanotaan heti aluksi, etten oikein pitänyt tästä kirjasta. Ja sitten eteenpäin.

Tätä sanotaan romaaniksi, vaikka se on neljän novellin kokoelma. Jos muutama nimi vaihdettaisiin, novelleilla ei olisi oikeastaan mitään yhteyttä toisiinsa.

Mazzarella kuvaa vuonna 2004 ilmestyneessä romaanissa maailmaa vuonna 2012 eli tästä hetkestä katsottuna ensi vuonna. Osa hänen tulevaisuusennustuksistaan osuu vähän sinne päin, osa ei niinkään. Ne kertovat ihmisistä, joista on tullut - tai he ovat tehneet itsestään - yksinäisiä. Niin kai asian voisi tiivistää. Tai ehkä niinkuin Mazzarella on sen ajatellut: yhteiskunta, maailman muutos on tehnyt heistä saaria, eivät ole osa mannerta.

Novelleiden päähenkilöt tutkailevat lähinnä itseään. Tutkivat vain turhan samankaltaisella tavalla ollakseen miehiä, naisia, nuoria ja vanhoja. Jostain syystä tämä piirre ärsyttää minua novellikokoelmissa. Teoksen lukeminen puudutti loppua kohti, se tuntui toistavan itseään, vaikka novellien teemat näennäisesti olivatkin erilaisia.

P.S. Viimeinen novelli tuli luettua "puolipikalukutekniikalla". 50 sivua noin pariinkymmeneen minuuttiin. Ehkä jotain jäi havaitsematta, mutta en anna sen itseäni häiritä.

Mazzarella: Tähtien väliset viivat

Kuka minä olen? Siihen kysymykseen kai identiteettipohdinnoissa haetaan usein vastausta.

Merete Mazzarella

Tähtien väliset viivat. Esseitä identiteetistä. (Tammi, 2003)

Merete Mazzarella oli minulle tuttu nimi, mutta kirjoittajana ja kirjailijana aivan outo. Hänen kirjansa tarttui kirjastossa käteeni kahdesta syystä: siksi, että siinä puhutaan identiteetistä ja siksi, että se kansi ilmoittaa sen sisältävän esseitä.

Aloitetaan esseistä. Pöydälläni odottaa myös toinen esseekokoelma, ja kolmas. Silkasta mielenkiinnosta tuohon lajiin päätin niihin tutustua. Koska olen lukenut paljon - no, ainakin jonkin verran - kaunokirjallisuutta, fiktiota ja varsin paljon tietokirjallisuutta, faktaa, on kai tarpeellista tutkia sitäkin, mitä niiden väliin jää. Siinä mielessä Mazzarellan esseet kyllä välillä hämmentävät, että ne tuntuvat olevan kuin muistelmakatkelmia. Mazzarella kyllä varoittaa aluksi: "Tämä kirja käsittelee ennen kaikkea minun identiteettiäni." Kyllä, kursivoituna minun - siis hänen - identiteettiään.

Kirja koostuu neljästä osasta. Ensimmäinen osa - johdanto tai jotain sen kaltaista - oli kiinnostavin. Mazzarella maalaa esiin monenlaista näkökulmaa identiteettiin. Toista osaa, taustan ja kokemusten merkitystä identiteettiin, luin vielä mielenkiinnolla. Kolmatta, suomenruotsalaisuuden pohdintaa, ei melkein jaksanut lukea. Mitä suomensuomalainen mies saisi irti vanhempiensa ikäisen suomenruotsalaiseksi itsensä tehneen naisen ajatuksista?

Neljäs luku pelasti minut: palasi juurille, ytimeen. Siinä Mazzarella esittää niin hyviä kysymyksiä, ettei voi välttyä pohtimasta niitä itsekin.

- Onko identiteetti pysyvä vai muuttuva?

- Kyllä minun identiteettini on ainakin muuttunut paljon, vaikka olen vasta noin kolmenkymmenen. Ja on muuttunut paljon ihan viime vuosinakin. En juuri nyt usko identiteetin pysyvyyteen.

- Tiedämmekö keitä muut ovat, tietääkö muut keitä me olemme?

- Ehkä tiedämme, ehkä emme. Ainakin se meidän olisi hyvä muistaa, Mazzarellaa muistellen, että kun väitämme, että joku ei ole meidän mielestämme syvällinen, on hyvä miettiä, tietävätkö muut meidän syvyyksistämme mitään.

P.S. "Minusta hyvä elämä edellyttää sisäistä huonetta, josta voi hakea voimaa ja henkistä ravintoa, mutta tiedän hyvin että tämän sisäisen huoneensa voi kalustaa monella eri tavalla. Lukevana ja kirjoittavana ihmisenä minusta on luonnollista kalustaa se kirjallisuudella, mutta olen varma, että sen voi tehdä yhtä hyvin kuvataiteella tai musiikilla tai miksei vaikka metsäkävelyillä." - Merete Mazzarella