Kirjahyllykeskiviikko: Hankintoja Istanbulin matkalta

En liene ainoa, jolla on tapana käydä matkoilla kirjakaupoissa ja ostella niistä kirjojakin, vaikka samat teokset saisi usein halvemmalla vaikkapa Amazonista.


Kävimme tänä syksynä Teemun kanssa Istanbulissa, joka oli muuten upea kaupunki. Katsoin etukäteen tietoa kirjakaupoista, joissa myytäisiin englanninkielistä kirjallisuutta. Päädyin pieneen ja sympaattiseen kauppaan nimeltä Robinson Crusoe 389. Siellä oli kokoonsa nähden hyvä valikoima englanninkielisiä kirjoja turkinkielisten rinnalla. Kaunokirjallisuushylly ei ollut kauhean laaja, ja se keskittyi aika pitkälti klassikoihin sekä muuhun korkeakirjallisuuteen. Uutuuksia ei tullut siis sieltä osteltua, mutta muutama muu mielenkiintoinen kirja kyllä.


Italo Calvino: Mr. Palomar (Palomar)


Italo Calvino on kirjailija, jota monet suorastaan palvovat. Hänen tyylinsä ei suoraan sanottuna kuulosta minulle sopivalta, mutta hän on silti kuulunut jo jonkin aikaa kirjailijoihin, joita haluan kokeilla joko yllättyäkseni iloisesti tai ainakin laajentaakseni yleissivistystäni. Mitään erityistä syytä lukea italialaista Calvinoa juuri englanniksi minulla ei ole, hänen kirjojaan vain sattui olemaan sopivalla hetkellä tyrkyllä ja päätin valita niistä sen, joka takakannen perusteella kuulosti kiinnostavimmalta. Mr. Palomarissa (suom. Herra Palomar) päähenkilö tarkkailee maailmaa ympärillään tehden siitä filosofisia havaintoja etsiessään syytä olemassaololle.


Truman Capote: Breakfast at Tiffany's


Tämä klassikko ja koko Truman Capoten tuotanto on minulla toistaiseksi lukematta. Uskomatonta kyllä, katsoin kirjan pohjalta tehdyn hyvin kuuluisan elokuvankin vasta tänä vuonna. Se oli hurmaava, aivan kuten tähtensä Audrey Hepburn. Elokuvakokemuksen ja tämän Katjan arvion myötä mieleni on tehnyt lukea kirjakin, samoin kuin Sam Wassonin taustoittava tietoteos Auringonnousu Manhattanilla, josta ovat kirjoittaneet niin ikään Katja sekä Susa. 


Iris Murdoch: The Time of the Angels


Murdoch on myös yksi kirjailija, joka on kummitellut mielessäni kauan. Nimi on etäisesti tuttu jo aikojen takaa, ja joitakin vuosia sitten katsoin hänestä tehdyn elokuvan Iris, josta pidin - en vähiten loistavien näyttelijöiden Judi Denchin, Jim Broadbentin ja Kate Winsletin vuoksi. Mielenkiintoani on viime aikoina lisännyt se, että Poplaari-blogin Pekka on kova Murdoch-fani, ja olen oppinut luottamaan Pekan kirjamakuun paljon. En ollut kuitenkaan vielä erityisesti syventynyt aiheeseen tai Murdochin teoksiin, mutta kun niitä oli sopivasti tarjolla sievä rivi, valitsin yhden taas kiinnostavimmalta kuulostavan takakannen perusteella. Valittu teos The Time of the Angels (suom. Enkelten aika) kertoo papista, joka alkaa epäillä uskoaan ja vihata jumalaansa, ja sen on määrä käsitellä "hyviä ja pahoja voimia". Melko kiintoisaa.


Nick Hornby: The Complete Polysyllabic Spree


Romaanien lisäksi ostin viimein tämän, eräänlaisen kirjailija Hornbyn lukupäiväkirjan. Se oli jäänyt kummittelemaan mieleeni Lurun hyvän arvion jälkeen, ja sittemmin siitä ovat kirjoittaneet myös Zephyr ja Booksy. Olen lukenut Hornbylta vain yhden romaanin, Uskollisen äänentoiston, mutta pidin siitä kovasti. Lisäksi Hornby on britti ja hauska, ja minä luen tosi mielelläni muiden kokemuksia lukemisesta (se lienee tullut kirjablogistaniassa selväksi, hih). Ostopäätös oli toisin sanoen erittäin helppo.


Näiden neljän teoksen kanssa pääsin ulos Robinson Crusoesta, ja ah, muistui juuri mieleen, kuinka menin sen jälkeen istumaan samaisen kävelykadun aurinkoiselle Starbucks-terassille juomaan jääkahvia ja lukemaan loppuun David Nichollsin Sinä päivänä... Oi, se oli hieno päivä.


Paluumatkalla Atatürk-lentokentällä minulla oli hieman aikaa ja liikaa Turkin valuuttaa jäljellä. Kauhistelin lentokentän kirjakaupan hintoja, mutta laitoin rahani mieluummin ylihintaiseenkin kirjaan kuin mihinkään muuhun.


Sarah Blake: The Postmistress


Harkinnan jälkeen ylihintaiseksi pokkariksi valikoitui The Postmistress, joka oli jäänyt mieleeni ulkomaisen blogimaailman kiittävistä arvioista. Tämä on selvää lukuromaani- tai paremminkin women's fiction -kamaa ja toivon viettäväni sen kanssa joskus nautinnollisia hetkiä. Blaken esikoinen sijoittuu toisen maailmansodan aikaan, sekä Yhdysvaltoihin että Eurooppaan, ja keskittyy kolmen erilaisen naisen tarinoihin.


Ovatko nämä kirjat tai kirjailijat teille tuttuja? Entä oletteko tehneet viime aikoina - tai aiemminkin erityisen mieleenpainuvia - kirjahankintoja ulkomaan matkoilta?

Kauniiksi lopuksi turistikuva Istanbulin "Sinisestä moskeijasta".

Miesten maanantai - Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon.
Kustantaja: Otava, 2000.
Kansi: Päivi Puustinen.
Sivuja: 199.
Genre: Unenomainen nykyproosa.
Arvio: 4,75/5.


Kirja on luettu osana Suomalaisen keskiluokan arki -haastetta.


Kustantajan esittelyä kirjasta ei löydy enää netistä, joten kopioin takakansiesittelyn tähän:


"Vastavihityt Lilian ja Klaus toteuttavat unelmaansa. Iso talo meren rannalla, sopivan matkan päässä kaupungista. Heidän edessään tuntuu avautuvan kokonainen elämä, järkevä hyvinvointielämä. Naapurissa asuvat Emma ja Jim, joiden rento boheemisuus tuntuu verhoavan salaisuuksia.


'Vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Lilianin katsellessa ulos kuistin ikkunasta yli hiljaisen pihamaan hän ymmärtää, että se on ulkopuolinen maailma, joka hitaasti työntyy heidän avioliittoonsa.'


'Kaurismäkeläisen lakoninen dialogi, vivahteiden taju ja sävykäs kerronta osoittavat, että Haahtela on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja.' - Aamulehti Haahtelan ensimmäisestä romaanista Kaksi kertaa kadonnut"


Olen Joel Haahtela -käännynnäinen. Tai käännynnäinen on ehkä väärä sana, sillä aiempi mielipiteeni perustui ennakkoluuloihin. Ainakin olen myöhäisherännäinen. Muu maailma, blogimaailmakin, on rakastanut Haahtelaa jo kauan. Kirjojen kuvailujen perusteella olin päätellyt, että Haahtela kirjoittaa tekotaiteellista bullshittiä, ei kiitos. Mutta lopulta hehkutetusta kirjailijasta oli pakko ottaa itse selvä.


Olin myyty. Tämä olikin tarkoitettu juuri minulle! Juuri näin. Tätä olen kotimaisesta kirjallisuudesta hakenut, mutta harvoin löytänyt. Kaunista, niin kaunista, muttei pelkästään hyvinvalittuja sanoja oikeaan järjestykseen laitettuina. Unenomaisuutta, mystisyyttä, piiloteltuja tarkoituksia, muttei häiritsevän hämärää tai lainkaan ärsyttävää. En minä varmastikaan kaikkea ymmärtänyt, mutta ei se aina ole niin merkityksellistä taiteessa.


Takakansiesittelyssä mainittu kaurismäkeläinen dialogi kuvaa hyvin tätäkin teosta. Pidän paljon Aki Kaurismäen elokuvista ja pidin paljon Haahtelan romaanista. Se ei ole lainkaan realistinen siinä, kuinka ihmiset kohtaavat, esittäytyvät keskustelevat. Joskus haluaa lukea realistista kuvaelmaa, muttei aina. Tässä kirjassa henkilöiden lyhyet lausahdukset, ilmaan leijumaan jäävät arvelut ja vihjailut ovat juuri oikein.


Heti alusta minulle tuli mieleen yksi kotimaisista lempiteoksistani, Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla. Fagerholmin paksukainen on toki tyyliltään runsaampi ja kuvailevampi, mutta on kirjoissa muutakin samaa kuin (karkeasti ottaen) miljöö, aikakausi ja asetelma. Tässäkin naiset elävät jotakin, mitä miehet eivät ymmärrä. Eivät edes ymmärrä yrittää ymmärtää. Tässäkin on niin paljon merkityksiä. Kaksi naista leijuvat ja kaipaavat jonnekin, jotakin, ja tekevät pieniä tai suuria irtiottoja. Heidän välillään on jännitteinen suhde ja yhteisymmärrys. Nämä romaanit ovat monessa samanlaisia (sikäli mikäli oikein muistan, Ihanien naisten lukemisesta kun on runsaasti vuosia) ja yhtä ihania.


Vaikkei Naiset katsovat vastavaloon ole samalla tavalla herttaisen arkinen kuin vaikkapa pohjoisamerikkalaisten Carol Shieldsin tai Anne Tylerin teokset, siinä on silti sitä klangia, jota olen kotimaisessa kirjallisuudessa kaivannut, kun olen peräänkuuluttanut keskiluokkaisen arjen kuvausta. Haahtelan romaanissa on jokunen sojottava tai surkastunut kalu, mutta teos ei ole lihallinen eikä vähimmässäkään määrin räkäinen. Se on hienovarainen ja -viritteinen, vain pinnan alla kuohuu. Sitä minä tässä rakastin. Kirja on luonteeltaan aika suomenruotsalainen (vaikka Haahtela ei tietääkseni ole), ja suuri osa arvostamastani kotimaisesta kirjallisuudesta onkin suomenruotsalaista.


Haluan ilman muuta ja innosta hihkuen lukea Haahtelan koko muunkin tuotannon. Toivon ja luotan, ettei Naiset katsovat vastavaloon ole ainutlaatuinen helmi miehen kirjojen joukossa. Juuri tämä romaani muuten valikoitui ensimmäiseksi Haahtelakseni ensin Pekan ansiokkaan teosyhteenvedon perusteella, ja sitten myös Katja ehdotti suositusta kysyessäni Vastavaloa minulle, lukumieltymykseni melko hyvin tuntien. Molemmat ovat Haahtelan hc-faneja, niin kuin moni muukin kirjabloggaaja ja lukija, mutta toivon myöhäisherännäisyydestäni huolimatta mahtuvani vielä ihailijakerhoon mukaan.


"Emma nukkuu. Hänen hiuksensa ovat silmillä ja hengitys kevyttä kuin lapsella. Huone on äänetön ja kuuma, ikkunat itään. Sen siniset seinät. Aamun valo heijastuu tunkkaiselle kokolattiamatolle ja peittää vuosien jäljet, viinitahrat ja savukkeiden polttamat reiät. Lilian on hereillä ja kuuntelee. Hiljaisuus. Pölyä kaikkialla, valojuovia. Kaksi naista, kuin sisaret. Toinen laskee kätensä toisen päälle, silittää hikistä ihoa, olkapäitä. He ovat pyhiä, muiden yläpuolella."


Naiset katsovat vastavaloon -romaanin ovat lukeneet myös ainakin Zephyr ja Katja.


ETA: Muiden arvioita etsiessäni huomasin, että Hesarissa oli tehty sama huomio tämän romaanin ja Fagerholmin Ihanien naisten yhtäläisyyksistä.

Lindgren-lauantai: Lotta-kirjat

Astrid Lindgrenin lukemattomista hahmoista Pukarikadun Lotta ei ole ehkä yhtä tunnettu kuin vaikkapa Peppi tai Eemeli, mutta minun lisäkseni monille muillekin hän on hyvin rakas. Lotassa on lastenkirjoissa paljon käytettyä, ja kieltämättä oikeassakin elämässä usein nähtyä, "pikkusiskocharmia". Tällä tarkoitan sitä, että Lotta on hyvin itsepäinen, ehkä hieman hemmoteltu, pikkuvanha ja jopa näsäviisas kuopus. Samaa charmia on esimerkiksi Marikin pikkusiskossa Liisassa tai Lauren Childin sankareista Samun nuoremmassa sisaressa Sallassa. Myös aikuisten kirjallisuudesta vallattomat pikkusiskot ovat tuttuja. Sellainen löytyy vaikkapa Jane Austenin Järki ja tunteet -klassikosta Mariannen hahmossa.


Lotan seikkailuista voi lukea viidestä kirjasta: Ensimmäisenä ilmestyi lastenromaani Lotta, Janne ja Minnamanna (Barnen på Bråkmakargatan, 1958/suom. 1964), ja seuraavaksi edelleen romaanimainen Se pikkuinen Lotta (Lotta på Bråkmakargatan, 1961/suom. 1962). Tämän jälkeen Lotta on esiintynyt kolmessa kuvakirjassa: Osaa Lottakin ajaa (Visst kan Lotta cykla, 1971/suom. 1974), Lotta osaa mitä vain (Visst kan Lotta nästan allting, 1977/suom. 1978) ja Lotta on iloinen (Visst är Lotta en glad unge, 1990/suom. 1990). Kaikkien kustantaja on WSOY. Lotasta on tehty myös kaksi elokuvaa 1990-luvulla.

Lotta, Janne ja Minnamanna oli minulle tärkeä kirja lapsuudessa. Siitä on varmaankin otettu useita painoksia, mutta käsittääkseni tämä, Ilon Wiklandin mustavalkokuvituksella varustettu versio on ainoa julkaistu. Lotta on siinä aika erinäköinen kuin värikuvitetuissa kirjoissa - samasta kuvittajasta huolimatta - mutta ainakaan minua tämä ei lapsena häirinnyt. Kuvitus on hyvin viehättävää ja ihanan vanhanaikaista. Kirjassa on noin sata sivua ja se koostuu kymmenestä luvusta - oikeastaan erillisestä pikku tarinasta. Emme ole vielä lukeneet tätä Stellan kanssa, mutta voisimme varmaankin hyvin pian aloittaa. Yksittäiset luvut/tarinat ovat sopivan mittaisia iltasaduiksi, ja kuvitusta on käytännössä joka aukeamalla.

Se pikkuinen Lotta ei ole minulle lapsuudesta ainakaan kovin tuttu. Olemme lainanneet kirjaa nyt kirjastosta ja lukeneet Stellan kanssa, mutten muistanut tarinaa ulkoa. Se on kyllä aika kiva: Lotalla on huono päivä ja hän suuttuu niin, etenkin äitiinsä, että päättää muuttaa pois kotoa. Naapurin Vuorisen tädin luota löytyykin sopiva romukamari, jota hän tarjoaa Lotalle vuokrattavaksi. Lotta innostuu, siivoaa ja järjestää kamarin itselleen sopivaksi kodiksi. Janne ja Minnakin käyvät ihastelemassa kamaria, myös isä ja äiti vierailevat. Lotta on kuitenkin vakaasti sitä mieltä, ettei palaa kotiin vaan jää Vuorisen tädin romukamariin asumaan.


Kuten arvata saattaa, yön tullen pienen tytön päättäväisyys horjuu, kun häntä alkaa pelottaa. Onneksi isä tulee pelastamaan juuri oikealla hetkellä ja kantaa tyttärensä kotiin. Siellä Lotta ja äiti sopivat riitansa ja Lotta pääsee omaan sänkyynsä nukkumaan.

Kirjassa on kuutisenkymmentä sivua ja se on Lotta, Janne ja Minnamannaa yhtenäisempi tarina. Ilon Wiklandin värikuvitusta on lähes joka aukeamalla, välillä koko sivun tai aukeaman täydeltä. Tämän painoksen kuvitus on 1990-luvun loppupuolelta ja se poikkeaa muista Lotta-kirjoista tyyliltään. Lapset ovat tarkkoja; Stellakin riitautti heti esimerkiksi Vuorisen tädin ulkonäön, joka on erilainen kuin Lotta-kuvakirjoissa.

Osaa Lottakin ajaa on myös minulle hyvin, hyvin rakas lapsuuskirja. Myös Stella pitää tästä kuvakirjasta aivan erityisen paljon. Tässä Lotta täyttää viisi vuotta ja toivoo itselleen oikeaa polkupyörää - hänellä kun on vain pikku lasten kolmipyöräinen, ja vanhemmat sisarukset viilettävät kateutta herättävästi omilla, isommilla pyörillään. Vanhemmat ovat kuitenkin sitä mieltä, että vanha pyörä käy Lotalle vielä tämän vuoden.


Lotta sisuuntuu ja päättää pihistää Vuorisen tädin romuvajassa näkemänsä vanhan, aikuisten pyörän. Näin Lotta myös tekee, mutta ei tietenkään osaa ajaa isolla pyörällä, vaan kaatuu ja loukkaa itsensä. Samalla hän kadottaa tädiltä syntymäpäivälahjaksi saamansa hienon rannekorun. Vaikuttaa, että Lotalla on maailman kamalin syntymäpäivä.

Mutta lopussa kaikki toki kääntyy hyväksi. Isä tuokin yllätyksenä Lotalle oman, sopivankokoisen pyörän. Myös rannekoru löytyy Vuorisen tädin ruusupensaasta. Lotta pääsee ajelemaan yhdessä Jannen ja Minnan kanssa, ja sitten tietysti syödään hyvä juhla-ateria.


Osaa Lottakin ajaa -kirjasta on otettu uusi (seitsemäs) painos pari vuotta sitten, ja sitä pitäisi olla vielä saatavilla.

Lotta osaa mitä vain on sekin minulle vanhastaan tuttu. Tässä talvisessa tarinassa Lotta opettelee pyöräilyn sijaan hiihtämään. Hiihtäen Lotan on määrä viedä Vuorisen tädille äitinsä leipoma joululimppu. Limppupussin lisäksi Lotta saa uloskuljetettavakseen roskapussin, jossa päällimmäisenä on kauhea hauen pää, jonka silmät mulkoilevat Lottaa muovin läpi (tämä jäi lapsena mieleeni erityisen voimakkaasti). Koska Lotalla ei ole tarpeeksi käsiä kaikille kantamuksilleen, hän sujauttaa rakkaan Nalle-pehmopossunsa limppupussiin.


Draamaa syntyy, kun Lotta laittaa väärän pussin ulkoroskikseen. Tämä selviää vasta Vuorisen tädin luona, kun se kamala hauki löytyy luullusta limppupussista. Sillä välin roskakuski on ehtinyt käydä ja viedä limpun sekä Nallen. Kaikeksi onneksi kuski on kuitenkin ottanut pussin talteen, eikä jauhanut sitä autonsa jätemyllyssä.

Mutta eivät Nykäsen perheen ongelmat tähän lopu. Joulukuuset ovat loppuneet koko kaupungista, ja näyttää siltä, että Lotan perhe jää tänä jouluna ilman kuusta. Se on tietenkin erittäin traagista, mutta lopulta Lotta pelastaa joulun löytämällä kuusen monen mutkan takaa.

Näiden teosten lisäksi on siis ilmestynyt vielä Lotta on iloinen vuonna 1990. Löysin sen vasta Stellan myötä, mutta siinä Wikland on taas vaihtanut kuvitustyyliään ja Lotta on aivan eri näköinen (ehkä eri ikäinen?). Stella ei jaksanut kuunnella kirjaa edes loppuun, mutta en tiedä, johtuiko se "vääränlaisesta" kuvituksesta vai heikosta tarinasta. En minäkään kirjaan ihastunut, mutta ehkä se johtui vain nostalgian puutteesta. Lotta-elokuviakaan ei ole tullut katsottua, sillä ne on tehty omaa lapsuuttani silmällä pitäen liian myöhään.


Lotta-kirjoissa viehättää pippurisen päähenkilönsä lisäksi turvallinen perhe, ympäristö sekä naapuriyhteisö. Nämä piirteet toistuvat usein Astrid Lindgrenin kirjoissa ja lienevät melko suuri syy kirjojen suosioon. Sukupuoliroolit elävät ja voivat hyvin näissä kirjoissa, mitä voisi toki pitää jonkinlaisena puutteena. Onneksi Lindgren on esitellyt erilaisiakin ratkaisuja, kuten voimakkaan ja itsenäisen Peppi Pitkätossun. Kuitenkin esimerkiksi Lotta- ja monissa muissa kirjoissa (koti)äidit löytyvät lähes poikkeuksetta keittiöstä ja ovat pukeutuneina esiliinaan. Vähän kuin monen ihanneäiti Muumimamma. Täytyy toki ottaa huomioon, että esimerkiksi ensimmäinen Lotta-kirja on kirjoitetty 1950-luvulla, eivätkä perheenäidit silloin vain juuri tavanneet käydä kodin ulkopuolella töissä.

Joka toisessa bloggauksessa hehkuttamani kuvittaja Ilon Wikland on tavoittanut erinomaisesti Lindgrenin kirjojen kotoisan lämmön ja niin lasten kuin aikuisten sydämeen uppoavan ympäristön kuvauksen. Kukapa ei haluaisi asua Pukarikadulla, kun siellä näyttää tältä:

Ja vaikka Wikland on tuoreemmissa Lotta-kuvituksissaan muuttanut ihmisten ulkonäköä ja muitakin asioita, on Pukarikatu onneksi säilynyt ennallaan:

Onko Lotta teille tuttu lapsuudestanne tai oletteko lukeneet Lotta-kirjoja lapsillenne?

Poistoperjantain arvonta ja uusi kirja

Eilisistä kirjallisista bileistä uupunut bloggaaja on ollut tänään aikatauluistaan jäljessä, ja siksi poistoperjantaikin livahti melkein lauantain puolelle. Mutta ei ihan!


Viime viikolla ilmoitin poistoon Ulla Vaarnamon romaanin Jäniskuu, jonka voitti itselleen...


Hanna Kirjainten virrassa -blogista!


Onnea voittajalle. :) Jos sopii, saat kirjan, kun ensi kerran tapaamme.


Tällä viikolla päätin poistaa hyllystäni...

Cyril Pedrosan sarjakuva-albumin Ekoloogiset (WSOY 2011), josta bloggasin viime sunnuntaina. Tarjolla siis tiedostavaa, mutta hauskaa ranskalaissarjista!

Kustantaja kuvailee teosta seuraavasti:


Reilun kaupan tavara, maallemuuttohaaveet ja käsiin hajoavat luomupuuvillakassit ovat ekologisesti ajattelevan perheen arkea

Ei ole helppoa olla hyvä ihminen välinpitämättömässä maailmassa. Omien pikku huolien lisäksi harteita painaa koko planeetan tulevaisuus. Valitako nuhruinen pyykki vai saastuttava tehopesuaine? Miten säilykenakit joutuivat terveysintoilijan kaappiin? Kloorittomassa uima-altaassa viihtyvät erinäiset elämänmuodot, ja puutarhanhoidossa vaihtoehtoja on vain kaksi: myrkytä tai kitke.

Uuden sarjakuvakerronnan tähti Cyril Pedrosa (s. 1972) päätti jo kuusivuotiaana tulla sarjakuvapiirtäjäksi. Uransa hän aloitti Disney-elokuvien animaattorina. Pedrosalta on aikaisemmin suomennettu sarjakuvaromaani Kolme varjoa (WSOY 2010), joka palkittiin Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla vuonna 2008. Ekoloogiset on hersyvän hauska ja ajankohtainen valikoima Pedrosan kahdesta omaelämäkerrallisesta albumista.

Arvontaan voi ilmoittautua ensi torstaihin, 1.12., klo 17.00 saakka. Arpoja voi saada 1-3, yhden kustakin seuraavasta: ilmoittautumalla mukaan kommentoimalla tätä postausta; olemalla rekisteröity lukijani; ja linkittämällä arvonnan omaan blogiinsa. Onnea mukaan innostuville!

En ole ehtinyt kirjoittaa ja ajastaa juttuja viikonlopulle, mutta saatan ehtiä työstämään niitä ihan reaaliaikaisesti, sillä meillä ei ole sovittua ohjelmaa seuraaville päiville. Toisaalta vietän yksinhuoltajaviikonloppua Teemun ollessa matkoilla, joten saapa nähdä. :) 

Joka tapauksessa rentouttavaa ja mukavaa viikonloppua kaikille lukijoilleni!

Kirjahyllykeskiviikko: Hankintoja AdLibriksen alesta

Kerran kesällä hyvä ystäväni vinkkasi, että nettikirjakauppa AdLibriksessä olisi mellevä alennusmyynti. Muun muassa Otavan "sinisen kirjaston" kovakantisia teoksia olisi myytävänä muutamalla hassulla eurolla ja ilman postimaksuja. Rahatilanteeni ei ollut paras mahdollinen, mutten voinut vastustaa kiusausta mennä selailemaan alesivuja. Tällaisia kirjoja hintahaarukassa 3,40-4,50 euroa lopulta tilasin:

Elizabeth Kostova: Historiantutkija


Historiantutkija oli jäänyt mieleeni ystävän suosituksena. Ulkomaisissa kirjablogeissa taas puhuttiin vähän aikaa sitten Kostovan uudesta romaanista The Swan Thieves. En tiedä, ollaanko sitäkin suomentamassa, mutta ainakin tämän Historiantutkijan haluan lukea, vaikken ole ihan varma, onko tällainen mystinen seikkailu enää minulle nautittava. Varsinkin nuorena olisin varmasti rakastanut tätä! Kirjasta ovat bloganneet ainakin Katja ja Morre.

Ali Smith: Satunnainen


Ali Smith on kirjailija, joka tulee usein vastaan, mutta jota en ole vielä lukenut. Satunnainen-romaanissa alkuasetelma kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, ettei ostamista tarvinnut kauan miettiä, kun halvalla sai. Kirjasta on äskettäin blogannut Susa.

Carol Shields: Tavallisia ihmeitä


Tämän hankinta oli Shields-fanille selviö. Harvoin osuu sellaista onnea kohdalle, että saa muutamalla eurolla suosikkikirjailijansa vielä lukemattoman, erittäin paksun ja kauniskantisen teoksen uutena omakseen. Vai kuuluuko se kategoriaan tavallisia ihmeitä?

Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani; Paratiisi


Olen lukenut Morrisonilta toistaiseksi vain Jazzin, ja kokemus oli hieman ristiriitainen. Hyllystäni olisi löytynyt ennestään myös Armolahja, mutta ajattelin, että haluaisin lukea Morrisonilta seuraavaksi jotakin erityisen tunnustettua ja kehuttua. Siksi nämä Keltaisen kirjaston pokkarit. Minun kansani, minun rakkaani -romaanista ovat bloganneet ainakin Salla ja Kirjapeto.

Jayne Anne Phillips: Suojelus


Taas yksi kirjailija, jonka lukemista olen suunnitellut kauan. Tämän romaanin lisäksi löysin kesällä kierrätyskeskuksesta Phillipsin Mustat kuviot -novellikokelman, joka on ensimmäinen Phillipsiltä suomennettu teos. En löytänyt näistä blogiarvioita, mutta ainakin tämä Suojelus kuulostaa Hesarin arvion perusteella erittäin mielenkiintoiselta.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus


Munroltakin ostan ihan varmasti mitä vain, jos näin edullisesti saa. Munro-hurmani on siitä hassua, että olen lukenut häneltä kokonaan vain Kerjäläistytön ja lisäksi muutaman novellin Liian paljon onnea -kokoelmasta. Silti hän on minulle jo nyt todella tärkeä kirjailija. Tästä kokoelmasta on blogannut ainakin Kuutar.

Merete Mazzarella: Uskottomuuden houkutus


Mazzarellaltakin olen lukenut vain yhden teoksen, ja olen silti hänen vannoutunut faninsa. Haluan ehdottomasti lukea lisää, joten tämä pokkari oli helppo valinta ostoskoriini. Aion lukea tämän pian, sillä ensinnäkin haluan lukea vanhaa Mazzarellaa ennen kuin hänen uusin teoksensa ilmestyy tammikuussa, ja toisekseen tämä olisi oiva kaveri novellikokoelmalle Valhe & viettelys - Tarinoita pettämisestä, joka on myös lukulistallani.

Annamari Marttinen: Mistä kevät alkaa


Marttisen kirjoja on moni kanssabloggaaja kehunut, ja kun tässä romaanissa on niin ihana kansikin, päätin klikata tämän joukon jatkoksi ja kokeilla, voisiko Marttinen olla myös minun kirjailijani. Tästä teoksesta ovat bloganneet ainakin Susa ja Leena Lumi.

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina


Olen keräillyt Tikkasen teoksia hyllyyni ihastuttuani korviani myöten kirjailijan omaelämäkerralliseen Kaksi-avioliittotarinaan. Tämä runoteos on ehkä Tikkasen kuuluisin teos ja kietoutuu ilmeisen voimakkaasti juuri Kaksi-muistelmassa kuvailtuun Märta ja Henrik Tikkasen taiteilija-avioliittoon. Teoksesta bloggasi äskettäin Liisa.


Vaikka kirjoja sai tässä alennusmyynnissä hyvin edullisesti, helposti innostuva huomasi yhteissumman lopulta silti melko suureksi... Kuitenkin näille upeille teoksille tuli hintaa kotiin postitettuina vain vähän enemmän kuin yhdelle uutuuskirjalle kirjakaupassa. Kirjojen hinnoittelu ei tunnu aina ihan järkevältä, mutta ovatko uutuuskirjat suhteettoman kalliita vai alelöydöt suhteessa liian halpoja? Siinäpä pähkinä.


Oletteko te tehneet hyviä löytöjä nettikirjakaupoista ja niiden alennusmyynneistä? Ovatko tässä esitellyt teokset teille tuttuja?

Tietotiistai - Panu Rajala: Juhani Aho -elämäkerta Naisten mies ja aatteiden

Panu Rajala: Naisten mies ja aatteiden. Juhani Ahon elämäntaide.
Kustantaja: WSOY, 2011.
Kansi: Tuula Mäkiä.
Sivuja: 426.
Genre: Elämäkerta.
Arvio: 4/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Pidän kovasti Juhani Ahon romaaneista. Jos kysytään kotimaisia suosikkikirjailijoita Aho tulee minulle ensimmäisenä mieleen Eeva Tikan ohella. Myös Ahon persoona on kiinnostanut minua. Hän eli Suomen versiota la belle époquesta, oli verkostoitunut Suomen taidepiireissä moneen suuntaan, läheisissä suhteissa useisiin naisiin ja erikoisessa kolmiosuhteessa kahden siskoksen kanssa. Luulen, että kaikki tämä teki hänestä juuri sellaisen kirjailijan kuin hän oli, ja sai hänet kirjoittamaan minullekin niin mieluisaa kaunokirjallisuutta.


Syyskuussa tuli kuluneeksi 150 vuotta Juhani Ahon syntymästä. Tämän elämäkerran lisäksi on ilmestynyt uusia lastukokoelmia (joista kahta minun on tarkoitus lueskella vielä tämän juhlavuoden lopuksi) ja juhlapainoksia Ahon teoksista. Aho oli erittäin tuottelias kirjailija, enkä minäkään ole lukenut kuin murto-osan hänen teoksistaan. Kaikki ne eivät aihevalintojensa puolesta edes kiinnosta, mutta on silti mukavaa tietää, että Ahosta riittänee minulle halutessani vaikka loppuiäkseni.


Olen lukenut aiemmin Panu Rajalan kirjoittaman elämäkerran Aila Meriluodosta, ja Rajala jatkaa tässä teoksessa samalla tyylillä. Hänen persoonansa näkyy ja on mukana selvästi. Periaatteessa sellainen ei elämäkertakirjallisuudessa minua haittaa, mutta muutaman kerran ajattelin, että kuvataankohan tässä nyt varmasti Ahoa ja hänen mielipiteitään, vai käyttääkö elämäkerturi kohdettaan tuodakseen julki omia kantojaan. Rajalalla on näiden kahden teoksen perusteella mukavan tuttavallinen tyyli kirjoittaa kohteistaan, mutta Meriluodon kohdalla se on perustellumpaa ja toimii paremmin henkilökohtaisen historian ja tuttavuuden vuoksi. Kauan sitten kuollut Aho jää väkisinkin kaukaisemmaksi lukijalle.


Juhani Ahon värikäs elämä kolmidraamoineen huomioon ottaen Rajalan teos käsittelee kohteensa yksityiselämää yllättävänkin vähän. Ihmissuhteista eniten rivejä saa lämmin mutta epätoivoinen suhde Ahoa vanhempaan Elisabeth Järnefeltiin. Kavereiden äiti on Aholle ystävä, taiteellinen tukija ja esilukija, sekä rakastettukin - joskaan suhde ei tainnut koskaan saada niin sanotusti täyttymystään. Rajalan teos tuo mielenkiintoista, minulle uutta tietoa tästä suhteesta ja pitkälti kumoaa täällä minunkin esittämäni ajatuksen, että Ahon Yksin-romaani olisi syntynyt Elisabethin tyttäreltä Aino Järnefeltiltä (sittemmin Sibelius) saaduista rukkasista.


Ahon kuuluisaan kolmisuhteeseen sisarusten Venny ja Tilly Soldanin kanssa Rajala ei juuri pureudu. Ehkä hän kokee, että tuota kuviota on käsitelty jo aiemmin kirjallisuudessa riittämiin. Minä en kuitenkaan ole lukenut aihetta käsitteleviä teoksia tai katsonut siitä tehtyä tv-sarjaa, joten jäin kaipaamaan Ahon avioliittoon ja sivusuhteeseen syventymistä. Se on varmasti vaikuttanut vahvasti hänen myöhemiin teoksiinsakin, kuten Juhaan.


Ahon lapsuutta ja nuoruutta Savossa ja sittemmin Helsingissä käsitellään mukavasti. Monissa Ahon teoksissa kuultava lapsuus idyllisessä maalaispappilassa kulkee elämäkerran taustalla. Itäinen sisä-Suomi on minunkin sielunmaisemaani ja tämä kirjan aloittava aukeamakuva Iisalmen pappilasta on aivan ihana ja paljon muutakin kuvitusta kirjasta löytyy (muuten myös kirjan kansi on mielestäni todella hieno).

Ahon teksteissä luonto on usein tärkeässä roolissa, ja etenkin nousut korkeille paikoille. Savostakin löytyy vaaramaisemaa, mutta erityisesti ulkomaan matkoillaan Aho nautti vuoristonäkymistä ja reippailusta Alpeilla. Hän ei pitänyt Suomea kauneimpana paikkana maailmassa, vaikka katsoi suomalaisen maiseman muokanneen häntäkin ja pysyvän aina rakkaimpana.


Täytyy sanoa, että Savo ja Kuopio ovat olleet hedelmällistä maaperää kotimaisen kirjallisuuden historiassa. Puoliksi savolaisena, vaikkakin siellä koskaan asumattomana, voin tuntea hienoista ylpeyttä maakunnan kirjallisista saavutuksista. Rajalan teoksessa kuvataan kiehtovasti Kuopion piirejä ja Kanttilassa, Minna Canthin luona, istuttuja iltoja kiihkeine keskusteluineen. Oma kotipaikkani, Pohjois-Karjala, on tullut tunnetummaksi muusikoistaan, mutta onhan meillä sentään suuresti ihailemani Eeva Tikka ja jokunen muukin kirjallinen mestari.


Niitä lopullisesti merkittävimpiä asioita, eli Juhani Ahon teoksia, Panu Rajala käsittelee kirjassaan paljon ja seikkaperäisesti. Itse lukemieni teosten kohdalla oli tietenkin mielenkiintoista saada tietoa niiden taustoista, mutta laajan tuotannon yksityiskohtainen käsittely tuntui välillä väsyttävältä. Toisaalta se myös antoi uutta intoa lukea esimerkiksi lastuja, jotka ovat minulle vielä vieraita.


Naisen mies ja aatteiden antoi ainakin osittain vastauksen kysymykseen, joka on mietityttänyt minua paljon Juhani Ahossa: kuinka hän osasikin niin hienosti ja hienovaraisesti mutta osuvasti kuvata naisten sisimpiä mieltenliikkeitä? Voisi sanoa, että se nyt vain on jokaisen (hyvän) kirjailijan perustehtävä - osata eläytyä ja sovittautua muiden nahkoihin. Mutta ainakin tämän teoksen perusteella Juhani Ahosta saa myös erityisen herkkätuntoisen, naisia ymmärtävän sekä arvostavan kuvan. Hänellä oli paljon naispuolisia ystäviä, ihastuksia ja kumppaneita. Heidän kanssaan kokemansa kautta Ahon oli varmasti helpompi kirjoittaa naisen äänellä niin, että minäkin uskon häneen täysin.


Olen lukenut toistaiseksi Juhani Aholta teokset Rautatie, Papin tytär, Yksin, Papin rouva ja Juha. Paras näistä on mielestäni Papin rouva, mutta muutkin ovat erityisen hienoja romaaneja.

Mitä (kimppa)luettais -maanantai

Pieni muutos silloin tällöin maanantaisin esittämääni mitä luettais -kysymykseen: mitä luettaisiin kimpassa ensi keväänä (vai luetaanko mitään)? 


Suomalaisissakin kirjablogeissa on tänä vuonna aloiteltu ns. kimppalukuja, eli seurattu englanninkielisestä blogimaailmasta tuttujen read-along-tempausten jäljillä. Kimppalukujen muoto ja järjestys on vielä vakiintumaton, mutta olen ollut silti iloinen siitä, että lähdin syksyllä mukaan Anna Kareninan kimppalukuun. Pitkään lukulistallani ollut klassikko on tullut luettua mukavasti hiljaisessa tahdissa muiden lukemisten rinnalla. Tai siis onhan minulla siitä aikataulun mukaisesti vielä pari sataa sivua jäljellä.


En ollut erityisesti suunnitellut hankkiutuvani mukaan mihinkään kimppalukuun enää keväälle, mutta ensinnäkin huomasin amerikkalaisten kirjabloggajien aloittavan kimppailun Hilary Mantelin Wolf Hallin (suom. Susipalatsi) kanssa. Kirja on hyllyssäni, mutten ole toistaiseksi uskaltanut tarttua siihen lähes tuhannen sivun kammon tainnuttamana. Harmittelin, että amerikkalaiset lukevat sitä nyt, kun minulla olisi aikaa vasta keväällä. Mutta sitten Mantelin suomalaiskustantaja Teos linkitti tänään uutisen Susipalatsin tulevista jatko-osista ja lupaili niidenkin kääntämistä. Ajattelin, että kyllä kirja pitäisi joka tapauksessa vihdoin lukea.


Nuo lähes tuhat sivua tuntuvat edelleen hurjilta kirja-ahneessa mielessäni ja pohdin, lukisinko Susipalatsin Anna Kareninan tapaan hiljalleen pitkin kevättä, niin ettei sivumäärän suorittaminen alkaisi ahdistaa. Jos lukisin, olisiko kukaan innokas lähtemään Susipalatsin kimppalukuun?

Kirja on julkaistu Teoksen Baabel-sarjassa, jossa ilmestyy ennen kääntämätöntä laatukirjallisuutta maailmalta. Susipalatsi voitti Man Booker -palkinnon, ja suomalainen kustantaja kuvailee sitä seuraavasti:


"Kirjan nimi viittaa lentävään lauseeseen 'Ihminen on ihmiselle susi'. Tarina sijoittuu 1500-luvun alkuun ja kertoo hämmästyttävän tarinan Thomas Cromwellin, köyhän ja juopon sepän pojan, noususta valtaan ja kuninkaan tärkeimmäksi neuvonantajaksi Henrik VIII:n hovissa. Hilary Mantel avaa meille myös toisenlaisen kuvan. Järisyttävän inhimillisen. Hän kertoo tuon 1500-luvulla eläneen ihmisen tarinan modernin kirjallisuuden keinoin. Kerronta on tiivistä, dramaattista, täsmällistä ja tarkkaa.

'Heti alusta alkaen olin koukussa. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta. Kun lopulta laskin kirjan käsistäni, surin että se loppui, suren yhäkin. Se on häikäisevä ja älykäs versio tutusta tarinasta, kerrottuna uudesta näkökulmasta; se saa meidät katsomaan 500 vuotta vanhaa draamaa uusin silmin ja eläytymään siihen täysin.' – The Times

'Suurempi tarina kuin tiedettiinkään. Booker-palkittu Susipalatsi on aateromaani modernin ihmisen ja modernimman kristinuskon synnystä. (…) Kirjallisena universumina Susipalatsi on kiistämätön. Mantel synnytti henkilöt ja loi maailman, teki niistä totta. (…) Suomentaja Kaisa Sivenius tavoittaa hyvin Mantelin tyylin, jossa hovin kinastelu vaihtuu äkkiä luontohurmioon tai filosofointiin.' - Suvi Ahola/Helsingin Sanomat"

Jos Susipalatsi ei kiinnosta kimppailua ajatellen, minulla on myös toinen vaihtoehto. Teoksen tämän syksyn katalogista bongasin A.S. Byattin Lasten kirjan, joka kiinnosti heti. Sekin on kuitenkin paksu (800 sivua) ja ainakin ennakko-oletukseni mukaan melko vaativaa ja ehkä hidaslukuistakin tekstiä. Siksi olen toistaiseksi kieltäytynyt Lasten kirjan houkutuksesta ajatellen, ettei minulla ole aikaa keskittyä yhteen kirjaan loputtoman pitkäksi ajaksi, kun muutenkin luen melko hitaasti. Mutta sitä mukaa kun Lasten kirjasta alkaa putoilla toinen toistaan kiehtovampia arvioita, minun tekisi enemmän ja enemmän mieli lukea se. Tässä olisi siis toinen minulle sopiva kimppalukuteos kevääksi, jos muita innostuneita löytyisi kaveriksi?

Tässä kustantajan kuvailu Lasten kirjasta, joka on niin ikään osa laadukasta Baabel-sarjaa:

"A.S. Byattin mestarillinen uusi romaani on nimensä mukaisesti lasten kirja: se kertoo tarinan lapsista, jotka kasvavat nuoriksi ja aikuisiksi edellisen vuosisadan vaihteen kuohuvassa Euroopassa suuren sodan kynnyksellä. 'Englannin puutarhasta' matkustetaan eri puolille Eurooppaa, ja lukijan eteen avautuu värikäs maailma, jota kansoittavat taiteilijat, kirjailijat, anarkistit, naisasianaiset, käsityöläiset, poliitikot ja sotilaat. 

Keskushenkilö, kirjailija Olive Wellwood kirjoittaa kullekin lapselleen oman satukirjan. Jokainen kirja on erivärinen, huolellisesti käsin koristeltu ja kirjoitettu ja sillä on oma paikka kirjahyllyssä. Wellwoodin lapset varttuvat kertomusten ja satujen maailmassa, mutta lapsikatraan sekä heidän serkkujensa ja tovereidensa idylli sisältää myös salaisuuksia. Samaan aikaan vanha Eurooppa natisee liitoksissaan: edessä häämöttävät yhtä konkreettisempina luokkataistelut, haave vapaasta rakkaudesta ja uhkaava maailmanpalo.

Lasten kirja on myös kertomus aikuisista, jotka etsivät paikkaansa ajan haasteiden keskellä. Ja yhtä lailla se on kertomus instituutioiden synnystä, museoista, taidesuunnista, aatteista - Euroopan yhteisestä historiasta ja kulta-ajasta.

Byatt on kerronnan mestari, hän hallitsee suurta henkilömäärää tarujen, satujen ja historian verkostoissa. Hän kuvaa lapsian niin suurella rakkaudella, ettei kirjaa voi laskea kädestään ennen kuin he ovat kasvaneet aikuisiksi."

Olkaa siis ystävällisiä ja ilmoittakaa, jos teiltä löytyisi mielenkiintoa lukea kimpassa jompikumpi näistä teoksista kevään aikana. Ajatuksenani on hyvin lempeä aikataulu - esimerkiksi Susipalatsille viisi tai Lasten kirjalle neljä kuukautta. Kimppalukuemäntänä sitoutuisin alustamaan määräajoin (esim. kuukauden välein) keskustelun siihen mennessä luetuista pätkistä täällä Kirjavassa kammarissa, ja tietenkin osallistujat voisivat kirjoittaa lukemisistaan myös omaan blogiinsa. Mutta tämä vain, jos jommastakummasta teoksesta kiinnostuneita löytyy enemmän kuin pari potentiaalista lukijaa. Jos molemmista ollaan laajasti kiinnostuneita, valitsen toisen, ja ehkä joku toinen emäntä tai isäntä voi alustaa toista kimppalukua.

Mukavaa alkanutta viikkoa kaikille lukijoilleni!

Sarjakuvasunnuntai: Ekoloogiset

Cyril Pedrosa: Ekoloogiset (Autobio ja Autobio 2).
Kustantaja: WSOY, 2011.
Suomentanut: Saara Pääkkönen.
Genre: Sarjakuva-albumi.
Arvio: 3,75/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Cyril Pedrosan omaelämäkerrallisista Autobio-sarjakuva-albumeista koottu Ekoloogiset on hauska. Erityisen hauska se on tällaiselle (wannabe)ituhipille, joka joutuu omassakin arjessaan jatkuvasti punnitsemaan tehtyjen ekologisten (?) valintojen mielekkyyttä ja merkitystä.

Albumi koostuu sivun tai aukeaman mittaisista kertomuksista päähenkilön ja tämän perheen arjesta, jota pyritään elämään ympäristön hyvinvointi huomioon ottaen. Itseironinen huumori on albumin kantava voima, mutta samalla Ekoloogiset jakaa ympäristötietoutta ja "tunnustaa väriä" (vihreää). Läpi albumin jatkuva vitsi on kuitenkin se, että päähenkilö yrittää tehdä ekologisia valintoja, mutta törmää säännöllisesti irrationaalisuuteen ja ympäristön vastustukseen, tai kompastuu omaan mukavuudenhaluunsa ja säästäväisyyteensä.


Huumorin keinoihin kuuluvat tietenkin myös ylilyönnit ja liioittelu, mutta silti tiukkapipoinen lukija (lue: minä) haluaa välillä väittää vastaan: ei se nyt ihan noin ole - ainakaan Suomessa. Ranskalaisuuden tai ylipäätään ulkomaalaisuuden tosiaan huomaa välillä esimerkiksi aiheiden painotuksessa, tai ihan vain siinä, että asiat hoidetaan eri tavoin Suomessa ja Ranskassa. Tulee ajateltua kuin usein tietokirjojen kohdalla, että tämä on ihan hyvä, mutta tutuissa, kotimaisissa olosuhteissa toteutettuna tämä avautuisi paremmin.

Olen huomaavinani ranskalaisuuden myös piirrosjäljessä. Tämäkään ei ole suora moite, vaikkei tällainen melko yksityiskohtainen ja pieni piiperrys ei ole kauheasti makuuni. En tiedä, kuinka suuri osuus tässä on mielikuvaa ja todellisuutta, mutta piirrosjäljestä tuli minulle mieleen Bellevillen kolmoset, hieman Asterix ja jopa Disneyn Aristokatit.

Aiheisiin lukeutuvat muun muassa kierrätys, puutarhan hoito, autoilu vs. pyöräily, ruokailutottumukset (joskin hassua on se, että perhe vastustaa maitotuotteita, mutta syö lihaa) jne., mutta ympäristön lisäksi käsitellään myös esimerkiksi suvaitsevaisuutta, lasten kasvatusta ja terveyttä.

Vaikkei albumi ollut minulle aivan napakymppi, pidän ehdottoman positiivisena sitä, että ympäristöasioita käsitellään sarjakuvissakin, ja se tehdään vieläpä juuri oikein, eli tosikkomainen saarnaaminen unohtaen ja omalle vouhotukselle nauraen.


Ekoloogisista on kirjoittanut myös ainakin (vanhassa blogissaan) Jenni, ja hänkin oli liittänyt mukaan tämän albumin päättävän, tosi hauskan No future -tarinan (voit klikata sivun suuremmaksi).

Lindgren-lauantai: Minäkin haluan siskon ja Minäkin tahdon kouluun

Astrid Lindgren - Ilon Wikland: Minäkin haluan siskon (Jag vill också ha ett syskon).
Kustantaja: WSOY, 1979.
Suomentanut: Kerttu Piskonen.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,5/5.
Lue kustantajan esittely täältä.


Astrid Lindgren - Ilon Wikland: Minäkin tahdon kouluun (Jag vill också gå i skolan).
Kustantaja: WSOY, 1980.
Suomentanut: Riitta Mäyrälä.
Genre: Lasten kuvakirja.
Arvio: 4,75/5 (Wiklandin kuvituksella).
Lue kustantajan esittely täältä.


Esittelen nyt kaksi valloittavaa kuvakirjaa, joihin minulla on melkeinpä puolueellinen kanta, sillä rakastin niitä niin paljon lapsena. Heti alkuun kuitenkin huomautan, että rakastin ja rakastan Minäkin tahdon kouluun -kirjasta nimenomaan tätä tässä esiteltyä, vanhaa painosta, jossa on Ilon Wiklandin kuvitus. Astrid Lindgrenin teksti toki toimii aina, mutta ihmettelen suuresti, miksi kirjan uudessa painoksessa on eri kuvitus. Arvaukseni on, ettei Wiklandin kuvitukseen ole jostakin syystä saatu enää oikeuksia tai muuta vastaavaa. En yleensä ole muutosvastainen ihminen, mutten ymmärtäisi, jos upea, kaikkien rakastaman Wiklandin kuvitus olisi vaihdettu vain huvin vuoksi.


Minäkin haluan siskon -teoksessa vanha kuvitus on onneksi säästetty uudessakin painoksessa.

Näissä kahdessa kirjassa seikkailee sama sisaruspari, Petteri ja Leena. Minäkin haluan siskon -teoksessa Petteri on aluksi vanhempiensa ainoa lapsi. Pihalla naapurin poika tulee kehuskelemaan uudella pikkusiskollaan ja saman tien Petterikin alkaa toivoa samanlaista itselleen. Sisko syntyykin myöhemmin, mutta aiheuttaa sittenkin myös negatiivisia tunteita, joita kirjassa selvitellään. Sitten Petteri löytää uuden roolin auttamalla äitiä siskon hoidossa ja kiintyy vähitellen Leenaan.

Tarina jatkuu vielä kolmannen lapsen, Matin syntymällä, ja kuvio toistuu, mutta koska Petterillä ja Leenalla on toisistaan seuraa, kumpikaan ei tunne oloaan uhatuksi Matin vuoksi.


"Koska Matti oli pieni ja vaivalloinen, äidillä oli aina kädet täynnä työtä eikä häneltä riittänyt paljon aikaa Petterille ja Leenalle. Mutta ei se mitään. Sillä Petteri ja Leena leikkivät tyynysotaa lastenhuoneessa, ja heillä oli kauhean hauskaa. Olipa hyvä, ettei Petteri ollut vaihtanut Leenaa kolmipyörään. Sillä kenen kanssa hän muuten olisi voinut leikkiä tyynysotaa?"

Lukiessamme Minäkin haluan siskon -kirjaa nyt Stellan kanssa totesin, että vaikka muistan kuvituksen todella ja tarinankin melko hyvin, tämä ei herättänyt niin suuria nostalgiatunteita kuin olin kuvitellut. Tarina ei ole niin vahva, kuin olisin muistellut, mutta hyvä se kyllä on. Ja Wikland kuvittajana tosiaan on minulle voittamaton kuningatar. Hän osaa kuvata kotoisan sotkuiset lastenhuoneet sekä idylliset pikkukaupunkimaisemat täydellisesti.


Minäkin haluan siskon -kirjasta on blogannut aiemmin ainakin Katja.

Minäkin tahdon kouluun -kirjassa aikaa on edellisestä kirjasta kulunut sen verran, että Petteri on nyt koulussa, ja Leena pääsee päiväksi sinne veljen mukana tutustumaan. Mattia ei muuten tässä kirjassa näy ollenkaan. Tämä myöhempi teos on minulle selvästi tutumpi ja rakkaampi, ja tarinakin tuntuu vahvemmalta. Kuvitus jatkaa samaa, upeaa linjaansa (siis vanhassa Wikland-versiossa).

Kirja on ollut minulle rakas varmaankin siksikin, että olin varhaiskypsä lapsi, joka ehkä kaipasi samalla tavalla kouluun jo silloin, kun isosisko sen aloitti. Ja Leenan tapaan pääsinkin kerran siskoni mukana päiväksi kouluun. Se oli jännää! Kirjassa kuvataan tavallista koulupäivää sitä ihmettelevän pikkulapsen silmin. Mitään erityistä draaman kaarta tai suuria tapahtumia teoksessa ei ole, mutta kouluelämän arkipäiväistenkin piirteiden jännittävyys välittyy hyvin Leenan kautta. Tämä on erityisen mukavaa luettavaa koulun alkua odottelevien ja kouluelämästä kiinnostuneiden lasten kanssa.


"Petterin luokalla on tyttö, jonka nimi on Liisa. Mutta Liisa ei ole tänään koulussa, sillä hänen kurkkunsa on kipeä. Leena saa istua Liisan paikalla. Leena kuvittelee, että se on hänen oma paikkansa. Pulpetin sivussa on koukku ja siinä riippuu punainen pussi. Siinä on Liisan voimistelupuku.

Leenan on ihan pakko kurkistaa pulpettiin. Oi kuinka paljon kauniita tavaroita siellä on. Leena kuvittelee yhä kiihkeämmin, että se on hänen ikioma paikkansa."

Ruokatunnilla on tarjolla lasten herkkua, ohukaisia ja puolukkahilloa. Koululaiset kilpailevat kehuskelemalla, miten monta sataa tai tuhatta ohukaista kukin jaksaisi syödä. Leena haluaisi osallistua keskusteluun, muttei tohdi.

Koulussa on kaikenlaista jännittävää, kuten välituntitappeluita, tai mielenkiintoista, kuten kotiseutuoppi, jonka tunnilla Leena pääsee loistamaan tunnistaessaan kuvasta peipon, joita on maalla heidän kesäpaikassaan. Koulussa opetellaan myös lukemaan lausetta "Mummi on mukava", mitä Leena muistelee vielä illalla kotona:

"Leena osoittaa sormella riviä ja lukee: - MUMMI ON MUKAVA. 

-  Sinä olet ihan hupsu, Petteri sanoo. - Ei siinä kirjassa sanota mitään mummista. Siinähän kerrotaan oravasta!

- Sama se, Leena sanoo. - Minä luen niin kuin itse tahdon. Ja nyt minä tiedän tarkalleen millaista teillä on koulussa."