Niillä oli kiva piipitellä mökillä. Opetti hän minulle myös miten tehdään käpylehmiä ja ulpukan hedelmistä possuja. Minulla oli hiekkalaatikossa oikein kunnon eläintarha jossakin vaiheessa kun muoviset eläimeni saivat kavereikseen isompia luonnonmateriaaleista tehtyjä elukoita.
Mutta pajupillit olivat se hienoin juttu. Ne kun soivat kaikki omalla sävelellään.
Isä ei moneen vuoteen pystynyt uusia pillejä minulle tekemään, minä sain kunnian tehdä saunavihdankin hänelle muutamaksi juhannukseksi kun ei isi itse pystynyt. Pajupilliä en kuitenkaan ikinä tehnyt.
Keväällä kävin äidin kanssa mökillä, maalaamassa mökin ulkoseinät ja katselin samalla pajuja jotka kasvavat tontin rajalla. Ja jokin päässäni vaan käski tehdä isällekin jotakin. Olin kirjastosta lainannut jossakin vaiheessa jonkun kirjan, en nyt muista nimeä, jossa askarreltiin luonnonmateriaaleista erilaisia koriste-esineitä. Siinä kirjassa oli sydän.
En todellakaan muistanut miten se oli tehty, mutta sen verran muistin että aloitus tehtiin kahdesta u-kaaresta jotka sidottiin yhteen sydämen muotoiseksi. Ja sitten vaan pujoteltiin pajunoksia ees ja taas kunnes sydän pysyi kasassa ilman tukia.
Siispä kävin lainaamassa isin työkaluvajasta sen oikean puukon, sen jolla voi tehdä pajupillejä, ja kävelin pajupusikkoon. Maanomistajan, eli äidin, lupaa en pyytänyt ennen kun pahoinpitelin hänen roskapuitaan, mutta taisin saada anteeksi pyytämättäkin.
Voi kai tuotakin kutsua jonkinlaiseksi surutyöksi? Sydän on nyt isin haudalla, siellä se saa olla niin kauan kun pysyy ehjänä.
Hyvää kolmatta adventtisunnuntaita!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti