Päivä 5

Määritelmäsi joulustakuva/runo/laulu/ajatuksia...

Tämän voi kiteyttää yhteen sanaan: perhe.

Mutta jos nyt pitää runo valita, niin Victor Rydbergin Tomten  on se jouluruno. Käännöksen löydätte täältä.

Midvinternattens köld är hård, 

stjärnorna gnistra och glimma. 

Alla sova i enslig gård 

djupt under midnattstimma. 

Månen vandrar sin tysta ban, 

snön lyser vit på fur och gran, 

snön lyser vit på taken. 

Endast tomten är vaken.

Står där så grå vid ladgårdsdörr, 

grå mot den vita driva, 

tittar, som många vintrar förr, 

upp emot månens skiva, 

tittar mot skogen, där gran och fur 

drar kring gården sin dunkla mur, 

grubblar, fast ej det lär båta, 

över en underlig gåta.

För sin hand genom skägg och hår, 

skakar huvud och hätta 

»nej, den gåtan är alltför svår, 

nej, jag gissar ej detta» 

slår, som han plägar, inom kort 

slika spörjande tankar bort, 

går att ordna och pyssla, 

går att sköta sin syssla.

Går till visthus och redskapshus, 

känner på alla låsen --- 

korna drömma vid månens ljus 

sommardrömmar i båsen; 

glömsk av sele och pisk och töm 

Pålle i stallet har ock en dröm: 

krubban han lutar över 

fylls av doftande klöver; 

Går till stängslet för lamm och får, 

ser, hur de sova där inne; 

går till hönsen, där tuppen står 

stolt på sin högsta pinne; 

Karo i hundbots halm mår gott, 

vaknar och viftar svansen smått, 

Karo sin tomte känner, 

de äro gode vänner.

Tomten smyger sig sist att se 

husbondfolket det kära, 

länge och väl han märkt, att de 

hålla hans flit i ära; 

barnens kammar han sen på tå 

nalkas att se de söta små, 

ingen må det förtycka: 

det är hans största lycka.

Så har han sett dem, far och son, 

ren genom många leder 

slumra som barn; men varifrån 

kommo de väl hit neder? 

Släkte följde på släkte snart, 

blomstrade, åldrades, gick --- men vart? 

Gåtan, som icke låter 

gissa sig, kom så åter!

Tomten vandrar till ladans loft: 

där har han bo och fäste 

högt på skullen i höets doft, 

nära vid svalans näste; 

nu är väl svalans boning tom, 

men till våren med blad och blom 

kommer hon nog tillbaka, 

följd av sin näpna maka.

Då har hon alltid att kvittra om 

månget ett färdeminne, 

intet likväl om gåtan, som 

rör sig i tomtens sinne. 

Genom en springa i ladans vägg 

lyser månen på gubbens skägg, 

strimman på skägget blänker, 

tomten grubblar och tänker.

Tyst är skogen och nejden all, 

livet där ute är fruset, 

blott från fjärran av forsens fall 

höres helt sakta bruset. 

Tomten lyssnar och, halvt i dröm, 

tycker sig höra tidens ström, 

undrar, varthän den skall fara, 

undrar, var källan må vara.

Midvinternattens köld är hård, 

stjärnorna gnistra och glimma. 

Alla sova i enslig gård 

gott intill morgontimma. 

Månen sänker sin tysta ban, 

snön lyser vit på fur och gran, 

snön lyser vit på taken. 

Endast tomten är vaken. 

Jouluinen perhe

Ilkeä Nuutti

Tulihan se sieltä vaikka en tahtonut.

Vietämme siis Nuutin päivää, mikä nyt ei sinäänsä ole mikään viettämisen arvoinen asia. Outoa kyllä, vaikka perheessämme on vain yksi jouluihminen, ainakin virallisesti, niin koko perhe loisti poissaolollaan kun piti kuusi riisua ja joulukoristeet siivota pois. No, nopeamminhan tuo meni kun sain itse tehdä, mutta silti hieman ihmettelen.

Päätin kuitenkin että koska isäntä on julistautunut viralliseksi tekokuusi faniksi, hän varmaan nauttii kun saa siirtää kuusen pihalle? Siispä jätin kuusen, tähden ja kynttiläsarjat hänelle, saa sitten tuhota kuusen ihan mielensä mukaan.

Siivosin myös joulukortit pois. Ne ovat todella upeita, miksi päätin että annan teidänkin nauttia niistä. Joko pakettiratkaisuna tai sitten yksittäisinä kortteina. Katsotaan nyt miten tämä projekti edistyy, viikon kortti olisi nyt kuitenkin ideana. Ensimmäisenä "Viikon korttina" on useampi kortti. Eli valokuvista tehdyt joulukortit.

Näitä oli tänä vuonna 8. Kolmessa kortissa pääosassa olivat lapset, viidessä kortissa saimme ihailla eläimiä, neljässä niistä shelttejä, luonnollisesti. Yhdessä kortissa oli ihana talvinen maisema.

Voin vain kuvitella paljonko näiden ihanien korttien tekemiseen on uhrattu aikaa ja energiaa, jo se hyvän kuvan aikaansaaminen on pienempi ihme. Uskokaa pois, minä olen yrittänyt!

Kiitos lähettäjille, kuvakortit menevät talteen, kuten aina ennenkin. On hauskaa vertailla niitä edellisiin vuosiin.

Ja lopuksi vielä tuon pienen soopelisheltin terveiset:

"Sydämessä pienessäkin

asuu joulun taika.

Pysähdy siis sinäkin,
nyt on juhlan aika"

Kevättä ilmassa

Ulkona on aivan loistava sää!

Linnut laulavat siihen malliin että kuulosuojaimista olisi varmaan jo apua? Yllättävän hyvin nuo siivekkäät osaavat piiloutua lehdettömien oksien sekaan, en onnistunut näkemään läheskään yhtä monta lajia kun kuvittelin erottavani lauluja. Tosin, tunnistan vaan undulaatin ja harakan, ehkä myös variksen, joten eipä tuo lajimääritys olisi varmaankaan muutenkaan onnistunut? Talitiaisen näin, siitä nyt olen ihan varma, vaikka tietysti voisin sekoittaa sen sinitiaiseen. Kuvasta kuitenkin varmistin asian, ainut lintu joka tarttui muistikortillekin. Kuvittelen myös nähneeni punatulkun, aika iso se tosin oli. Hyvin syönyt? En nyt keksi mikä muukaan punavatsainen se olisi ollut. Mahdollisesti kuusessa pomppi myös närhi. Siitä nyt en kuitenkaan ole ollenkaan varma. Yhtä hyvin se olisi voinut olla valepukuinen neitokakadu. Tai joku ihan muu. Kevät nyt joka tapauksessa tekee tuloaan, lintujen ääntelystä päätellen.

Eräs ihan toinenkin keväänmerkki tuolla ulkona on. Sen lämmittävän auringon lisäksi. Nuo hennon vaaleanpunaiset, untuvaisen kisumisut ovat hereillä. Pajunkissat ovat tulleet. Pajut siis kukkivat. Nyt pitäisi mennä tulppaaneja ostamaan ja pistää pajunoksia niiden kanssa maljakkoon. Ihanan kaunista. Kunnes pajut ovat kunnolla auki ja levittävät kellertävää siitepölyään koko pöydälle. En tiedä kuitenkaan olenko nyt niin haltioissani noista pajuista. Se kun tarkoittaa että kohta myös nuo luikertelijat heräävät henkiin. Ja örkit. Yök. En ollenkaan kaipaa punkkeja. Ne ovat minusta oikeasti vuosituhannen turhake. Varmasti niilläkin on joku valtavan merkittävä paikka ravinotketjussa, voisiko joku kertoa sen minullekin, niin ehkä oppisin jollakin tasolla arvostamaan noita äklötyksiä.  

Turhakkeesta tulikin mieleeni. Tuossa metsäpolun varressa on uusi, isohko talo jonka pihassa seisoo uudehko, iso auto. Pääkaupunkimaiseen tapaan pihaa ei hurjasti ole, sen verran että se auto mahtuu siihen ja ohi pääsee likaamatta takkiansa. Talon herra (vai lieneekö sitten ollut talonmies?) oli pihalla lumilinkonsa kanssa! Eilen tuli noin ½ cm pakkaslunta ja johan pörrättiin koneella lunta ympäriinsä. Onneksi olin pistänyt päälleni kirkkaanpunaisen takkini. Vaikka lumesta tykkään en todellakaan tahdo saada sitä lumilingon avulla niskaani. Tuo metsäpolku kun kulkee ihan heidän talonsa ohi ja se linko viskaa lumet sinne polulle. Luulisi että tuon kokoisen pihan voisi kolatakin, mutta mistä minä tiedän. Ja onhan se kivaa että naapurit kuulevat että ollaan lumitöissä. Äänisaastetta ainakin tulee ihan kiitettävästi tuosta masiinasta.

Pajunkissat sen sijaan kyllä nostattivat pienen hymyn huulilleni. Vaikka rakastankin talvea, niin kyllä nuo keväänmerkitkin ovat ihania. Ja kaipa ainaiseen talveenkin kyllästyisi? Vuodenajat ovat oikeasti rikkaus. Ja vielä voin nauttia talvesta! Nuo pajunkissat toivat muuten mieleeni Karin Boyen runon. Hieman kielikylpyä taas vaihteeksi. 

Ja visst gör det ont

Ja visst gör det ont när knoppar brister.
Varför skulle annars våren tveka?
Varför skulle all vår heta längtan  
bindas i det frusna bitterbleka?
Höljet var ju knoppen hela vintern.
Vad är det för nytt, som tär och spränger?
Ja visst gör det ont när knoppar brister,
ont för det som växer
                              och det som stänger.

Karin Boye

Koko runo luettavissa täällä

Tontun partaa

Ystävä lähetti kesken työpäivän aivan ihanan viestin. Kuvassa oli naavaa roikkumassa oksassa ja mukana viesti: Tontun partaa puussa? Typerä Espoon kaupunginosa-yhtiö tai sitten tuo Salon ylpeys on syypää, en saa kuvaa siirrettyä puhelimestani teillekin nähtäväksi. Saatte tyytyä sanaani: se oli tontun partaa! Ihan selvästi. Hyvä että niitä talven (ja joulun) merkkejä löytyy luonnosta, edes puista, täällä ainakin on muuten kovin synkkää ja pimeää.

Taisin aiemmin luvata jokaiselle joulukuun päivälle joululaulun?
Aloitetaan siitä jota kaksi teistä ehdotti: Varpunen jouluaamuna.
Isäni ei voinut sietää kun lauloin aikoinaan: Joulu on koditon... Miten niin se on koditon, oli joka kerta se pakollinen kysymys. Topelius kirjoitti aikoinaan kyseisen runon. Hänen oma poikansa oli kuollut samana vuonna. Tämä on oikeastaan äärettömän traaginen laulu, jonka Otto Kotilainen teki melodiallaan tunnetuksi. Tosin monet Topeliuksen runot ja sadut ovat aika synkkiä.

Nu så föll den vita snö,
vita snö,
föll på björk och lindar,
frusen är den klara sjö
klara sjö,
väntar vårens vindar.
Liten sparv,
fattig sparv,
ätit upp sitt sommararv.
Frusen är den klara sjö,
klara sjö,
väntar vårens vindar.

Vid den röda stugans dörr,
stugans dörr,
stod en liten flicka.
–Sparvelilla, kom som förr,
kom som förr,
kom ett korn att picka!
Nu är jul
i vart skjul,
sparvelilla, grå och ful,
sparvelilla, kom som förr,
kom som förr,
kom ett korn att picka.

Sparven flög till flickans fot,
flickans fot,
flög på glada vingar:
– Gärna tar jag kornet mot,
kornet mot,
kornet som du bringar.
Gud skall än
löna den,
som är här de armas vän.
Gärna tar jag kornet mot,
kornet mot,
kornet, som du bringar.

Päätin että Hector saa laulaa tämän täällä.

Joulu on koditon, tässäkin versiossa, mutta onko sen niin väliä? Nauttikaa

Ja jos haluatte laulaa mukana niin:

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa,
Järven aalto jäätynyt talvipakkasessa.
Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen,
Järven aalto jäätynyt talvi pakkasessa.

Pienen pirtin portailla oli tyttökulta:
Tule, varpu, riemulla, ota siemen multa!
Joulu on, koditon varpuseni onneton,
Tule tänne riemulla, ota siemen multa!

Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta:
Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta.
Palkita Jumala tahtoo kerran sinua.
Kiitollisna siemenen otan kyllä sulta!

En mä ole, lapseni, lintu tästä maasta,
Olen pieni veljesi, tulin taivahasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.
Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen,
Pieni sai sun veljesi enkeleitten maasta.

Numero seitsemän voitti

Kyllä eläinten omistajan arki on sitten stimuloivaa ja erilaista!

Tänään kotiin tullessani sain havaita että koiranikin ovat selvästi joulutunnelmassa. Joku noista söpöistä karvakuonoista (minulla on pääepäilty, mutta todisteiden puuttuessa joudun luopumaan syytteistä) oli löytänyt kivan muovipussin joka oli huolellisesti solmittu kiinni. Se ei suinkaan estä ahkeraa koiraa mitenkään, korkeintaan sitä voidaan pitää aktivointilelun haasteena. Tuollaisen pienen muovipussin saakin näppärästi auki pohjasta ja sen jälkeen voikin siirtyä siihen oikeaan haasteeseen: mitä tässä pienessä tuubissa onkaan. Siinä oli 10 grammaa tulipunaista karamelliväriä. Kertokaa minulle miten täysin tuhoutunut karamellituubi voi levittää värijauhetta ympäri koko asunnon ilman että yksikään koirista on edes vaaleanpunainen? Ja miten ihmeessä 10 grammaa jauhetta voi levitä useamman neliön alueelle?
Koirani eivät ainakaan tiedä. He katselivat kovin kummissaan toisiaan, hännät heiluen varovasti ja näyttivät tuumivan: tiedätkö sinä mitään tästä, minä ainakin olen nukkunut ihan koko päivän.
Siivoamallahan tämäkin katastrofin sai hoidettua. Jos joku ei muuten tiedä mitä karamellivärille tapahtuu kun siihen sekoittaa kosteutta, suosittelen kokeilemaan hieman pienemmällä määrällä jauhetta. Esimerkiksi sellainen 0,1 grammaa on ihan sopiva määrä. Olisin varmaan saanut myytyä tuon pesuveden (tai kaikki ne miljoonat vedet) 50-luvun kauhuelokuvaan "oikeaksi" vereksi. Sen verran kauniin kirkkaanpunaista tuo oli. Harmi ettei ole lunta. Olisin voinut kaataa tuon valkoiseen hankeen ja kirjoittaa pitkin tietämme: Hyvää Joulua ja vielä lisätä siihen pitkähkön runon perään.

Vaikkapa tämän:

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

yösydänuntaan kiskoo.

Ääneti kuu käy kulkuaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

Ladosta tulee, hankeen jää

harmaana uksen suuhun,

vanhaan tapaansa tirkistää

kohti taivasta kuuhun;

katsoo metsää, min hongat on

tuulensuojana kartanon,

miettivi suuntaan sataan

ainaista ongelmataan.

Partaa sivellen aprikoi,

puistaa päätä ja hasta –

tätä ymmärtää ei voi,

»ei, tää pulma on vasta;» –

heittää tapaansa järkevään

taas jo pois nämä vaivat pään,

lähtee toimiin ja työhön,

lähtee puuhiinsa yöhön.

Aitat ja puodit tarkastain,

lukkoja koittaa nytkyin, –

lehmät ne lehdoista näkee vain

unta kahleissa kytkyin;

suitset ja siimat ei selkään soi

ruunan, mi myöskin unelmoi:

torkkuen vasten seinää,

haassa se puree heinää. –

Lammasten luo käy karsinaan,

makuulla tapaa ne ukko;

kanat jo katsoo, pienallaan

istuu ylinnä kukko;

kopissa Vahti hyvin voi,

herää ja häntää liehakoi,

tonttu harmajanuttu

Vahdille kyllä on tuttu.

Puikkii ukko jo tupahan,

siellä on isäntäväki,

tontulle arvoa antavan

näiden jo aikaa näki;

varpain hiipivi lasten luo,

nähdäkseen sulot pienet nuo,

ken sitä kummeksis juuri:

hälle se riemu on suuri.

Isän ja pojan on nähnyt hän

puhki polvien monten

nukkuvan lasna; mut mistähän

tie oli avutonten?

Polvet polvien tietämiin

nousi, vanheni, läks, – mihin niin?

Ongelma, josta halaa

selkoa, noin taas palaa!

Latoon, parvelle pyrkii vaan,

siellä hän pitää majaa:

pääskyn naapuri suovallaan

on liki räystään rajaa;

vaikka pääsky nyt poissa on,

keväällä tuoksuun tuomiston

kyllä se saapuu varmaan

seurassa puolison armaan.

Silloin aina se sirkuttaa

monta muistoa tieltä,

ei toki tunne ongelmaa,

näin joka kiusaa mieltä.

Seinän raosta loistaa kuu,

ukon partahan kumottuu,

liikkuu parta ja hulmaa,

tonttu se miettii pulmaa.

Vaiti metsä on, alla jään

kaikki elämä makaa,

koski kuohuvi yksinään,

humuten metsän takaa.

Tonttu puoleksi unissaan

ajan virtaa on kuulevinaan,

tuumii, minne se vienee,

missä sen lähde lienee.

Pakkasyö on, ja leiskuen

pohja loimuja viskoo.

Kansa kartanon hiljaisen

aamuhun unta kiskoo.

Ääneti kuu käy laskemaan,

puissa lunta on valkeanaan,

kattojen päällä on lunta.

Tonttu ei vaan saa unta.

 Valter Juva, 1926

Lucia neito on valittu. Emme saaneet omaa suosikkiamme, mutta varmaan tämä Nora neitikin on oikein sympaattinen tapaus.

Lisätietoa Folkhälsanin sivuilta

Lucia

Oikeastaan olin ajatellut naputella ihan toisesta aiheesta tänään, mutta tajusin että minulla on toteutumaton unelma joten jospa vaikka blogin kautta löytyisi ratkaisu tähänkin ongelmaan. Google kun ei ole auttanut. Aiemmin olen luottanut naamakirjaan ja ainahan se apu on löytynyt.
Tämänkertainen haaveeni, ja aika pitäaikainen sellainen, on aito Lucia neidon kruunu. Siis sellainen metallinen raami johon tulee aidot elävät kynttilät!

Vieläkin muistan ne lapsuuden ihanat hetket kun pään suojaksi pistettiin märkä nenäliina, foliopaperia ja sitten se kruunu puristamaan pääkoppaa uuteen muotoon. Sitten joku raapaisi tulitikun, steariinikynttilät sytytettiin ja välittömästi alkoi aivoissani raksuttaa: palaako hiusjuuret ennen kuin kämmenet. Sitten vaan liikenteeseen pilkkopimeään saliin, varovasti, varovasti ettei vaan liiallinen nopeus saisi steariinia valumaan liikaa. Vieläkö joku ihmettelee miksi rakastan Havin valumattomia kynttilöitä? Onneksi oli se indikaattorikynttilä käsissä, jos sen liekki lepatti liikaa tiesi että pää palaa seuraavana. Se tunne muuten, kun sula steariini osuu päänahkaan, on sanoin kuvaamaton. Voi oikein tuntea sen kärähtäneen hiuksen tuoksun nenässään. Ja ettei nyt kukaan luulisi että hiukseni oikeasti ovat palaneet, ei ne steariinista pala, haju oli ihan mielikuvitukseni tuotetta. Tai sitten siinä pilkkopimeässä salissa oli pölyistä ja haju tuli siitä kun miljoonat tanssivat pölyhiukkaset kärähtivät. Niin tai näin, nuo ajat ovat edelleen hyvin terävinä mielessäni ja viimeistään kun totut pääsevät esille kenkälaatikkopiilostaan muistelen haikeudella noita aikoja. Hienon palkka nimittäin oli ihana posliinitonttupari ja Fazerin suklaalevy (silloin ne olivat n. 100 g, ehkä syy siihen että olin paljon hoikempi tuolloin?)

Mutta siis se kruunu. Näin kaunis traditio on ehdottomasti vietävä eteenpäin! Onhan meillä parikin tuollaista muoviviritystä patterikynttilöineen, mutta kuten eilen totesin, nuo muoviset eivät vaan oikein tuo sitä oikeaa tunnelmaa. Ne ovat niitä halpoja kopioita siitä aidosta. Minullekin aikoinaan kerrottiin että Luciakin kärsi, ei pidä valittaa pienistä palovammoista, ne kasvattavat luonnetta! Ja tehtävänihän on kasvattaa lapsiani, eikö?

Tällainen kuva löytyi googlen kautta. Minun unelmakruunussani ei kylläkään ole tuollaista sarvea keskellä kalloa, mutta kestän tuon naapurimaan version ellen muuta saa. Lastensuojeluviranomaisiin ei kuitenkaan tarvitse ottaa tästä syystä yhteyttä. a) kummitätimme on ollut alalla, joten olemme valvonnassa omasta takaa, b) minulla ei vielä ole kruunua ja c) en taida antaa lapsilleni kunniaa kantaa tällaista ihanuutta, elleivät sitten lupaa hoitaa asuntomme siivoamisen seuraavat 150 v. Voin ehkä siinä tapauksessa olla lahjottavissa?

Eikä muuten kasvatukseni loppunut mahdollisiin pieniin palovammoihin. Aivoihin piti saada pitkähkö runo tarttumaan ja sitä ei todellakaan ladeltu tulemaan rytmillisenä värssynä vaan siihen oli eläydyttyvä. Isoäitini vietti tunteja alleviivaten sanoja joille paino piti pistää, laskien taukojen pituuksia...ja taas aloitettiin alusta. Ja joka vuosi uusi runo, ne pitenivät ja vaikeutuivat vuosi vuodelta, olinhan itsekin kasvanut. Lempirunoni, noista kaikista ulkoa opetelluista, alla:

Tomten
Var kommer du ifrån, du vitklädda mö
Med strålande ljus kring din hjässa?
Din dräkt är så vit som Nordlandets snö,
Du strålande sagoprinsessa.

Lucia:

Jag föddes av sagor och sägner en gång,
När furorna sjöng sin eviga sång
Bland urtidens skyhöga fjäll.
Av solen, som föll genom granarnas snår,
Har flätats en gyllene länk i mitt hår,
Mitt öga fick färgen av himmel och sjö,
Min klädnad har spunnits av fallande snö
En skymmande midvinterkväll.
I tindrande natten vid månskärans glans
Blev satt kring min panna av stjärnor en krans.
Så trädde jag fram och blev älskad och känd

Som Sancta Lucia – en Helgonlegend.

Tomten

Så vandrar Du än med Din lysande skatt
av värme och ljus i den mörkaste natt
när jorden står frusen och hård.

Du höjer Din trollstav, och julljusens bloss
de tindrar ur fjärran på nytt emot oss.
Vi höra ur vardagens möda och id
hur julklockor ringa till helg och till frid.

Var hälsad, välkommen Sankta Lucia

 Minulle ei ole mitään mielikuvaa kuka olisi lukenut tuon tontun osuuden, mutta tuon "oman" osani osaan edelleen lähes unissani. Sitä en tiedä kuka tämän runon on kirjoittanut, voisiko joku lukijani ehkä auttaa? Ah, saan edelleenkin sen mummolan keittiönpöydän vahakankaan silmieni eteen ja mummin ihanat voileivät, joiden avulla olisi oppinut mitä vaan, mieleeni. Ja jos joku erehtyy uskomaan että nuo muistot ovat ikäviä, ei suinkaan. Päinvastoin, laatuaikaa uhrattiin minuun ihan loputtomasti. Se rakkauden määrä oli käsin kosketeltavaa. Vaikkakaan en osanut aina painottaa ihan oikein. Ja jos noihin harjoitteluihin varattiin aikaa tunti, siitä käytettiin 5 minuttia työhön.

Tähän aikaa vuodesta on tuo Lucia kilpailu kuumimmillaan. Folkhälsan ja Hbl valitsevat Suomen Lucian vuosittain ja äänestää saa parasta aikaa. Meidän perheellä on ehdoton ykkössuosikki. Nr 8 eli Jacintha. Aivan hurmaava neitokainen joka meloo Canoassa. Ja on muuten Baloon edellinen omistaja. Tosin silloin Baloo ei ollut Baloo, mutta punainen Chip II kuitenkin. Pelkkää kilpailuahan tämä ei ole, se ei oikein sopisi Lucia traditioon, joten samalla kerätään rahaa, tänä vuonna yritetään vähentää vanhusten yksinäisyyttä. Siihen toki jokainen varmaan voisi osaltaan osallistua myös ihan kronkreettisella tavalla?

Taitaa muuten nuoremman neitokaisen luokallakin olla tänä vuonna kunnia valita Lucia joukostaan. Epäilen ettei kyynärsauvoijen avulla liikkuminen ole valttikortti tuossa kisassa?

Kaunis ja tunnelmallinen traditio joka tapauksessa. Ja aina kun valot sammuvat salissa, tunnen sen sulan steariinin tuoksun, vaikka kruunuissa nykyään onkin sähkökynttilät. Jopa sillä valtakunnan ykkösneitokaisella.