Kalle Päätalo: Hyvästi, Iijoki (Iijoki 25)
Kustantaja: Gummerus, 1995.Sivuja: 700.
Genre: Omaelämäkerrallinen tunnustusromaani.
Arvio: 4,5/5
Lue esittely täältä (myös kustantajan esittely).
- Mikä perkeleen käräjöinti siinä nyt virisi? Justiin kun meinasin ryyppäytä unneen, ruvetaan ihmisiä morkkaamaan.
Sanoessaan isä kinnaroi itsensä istumaan, alkaa kopeloida tupakka-askia ja jälleen kiihtyy: - Taasko tuo Riitu tuohustaa sähkölampun kansa! Vittuvaanko ihailee vain tutkiiko sitä Kallen mölläriä.
Vaikka isän ääni on alkuun todella äreä, kuuluu viimeisistä sanoista jo hermannimaista huumoria. Äiti sanoo rauhallisesti:
- Elä ollenkaa ärhentele! Kun en polta ehki Tillilamppua. Tämä Kallen kirjottama kirja tarttoo lukkea päätökseen. Tässä Kalle justiin selevittää Iita Leppäviitan ärreästä ukosta. Ihan kun Kallio-Herkosta, joka tässä pirtissä tuppuroipi. Mutta minä en ole lyönyt omalta tuppuroijaltani koskaa silimää mustaksi niin kuin Iita Leppäviita näkkyy tärskäyttäneen.
Isä kuuntelee ääneti, kopeloi paperossin ja raapaisee tikun. Ensimmäisten savujen perään hän huokaisee:
- Riitun mielestä on mölläriin lukeminen niin tähellistä, että pittää polttaa tyyriitä säähkölampun patteria. Ja täysiaikanen mies ilinnyt kirjottaa semmosista akosta.
Tämä katkelma Iijoki-sarjan viimeiseksi osaksi tarkoitetun Hyvästi, Iijoki -kirjan loppupuolelta kuvaa reaktioita, joita Kallen ensimmäinen julkaistu romaani herättää hänen lapsuudenkodissaan. Reissu Taivalkoskelle on teoksen ja oikeastaan koko sarjan huippukohta, niin kuin sen molemmat päättävänä pitää ollakin. Ja kallemaiseen tapaan huippukohta ei tietenkään tarkoita riemua tai mannan satamista taivaalta...
Hyvästi, Iijoki rakentuu Kalle Päätalon Ihmisiä telineillä -esikoisromaanin kirjoittamisen ja julkaisemisen ympärille. Kirjassa eletään toki arkea ja perhe-elämää iloineen ja suruineen, käydään töissä rakennustyömailla ja vieraillaan kotiseudulla Taivalkoskella, mutta romaanin synty elää koko ajan mukana. Ensin Kalle päättää todella yrittää sellaisen kirjoittamista aiemmin haaveilemansa novellikokoelman sijaan, sitten hän luonteelleen uskollisesti eli ahkeran työteliäästi kaiken muun kiireen rinnalla kirjoittaa mittavan käsikirjoituksensa alusta loppuun, seuraavaksi lähettää sen suurimmille kustantamoille vuoronperään kunnes Gummeruksesta tärppää, ja loppukirjan hän sitten muokkaa ja editoi käsikirjoitustaan kustannustoimittajan avulla ja ohjeiden mukaisesti julkaisuun saakka. Ihan lopuksi Kalle pääsee vielä tutustumaan kirjailijan työn julkiseen puoleen: lehdistö- ja libristitilaisuuksiin, mediahuomioon ja kirjan lukeneiden palautteeseen. (Libristitilaisuudesta täytyy muuten mainita, että hurjana syksynä on Päätalo esikoisensa julkaissut: samassa tilaisuudessa esitellään vain puolet kauden uutuuksista, mutta mukaan mahtuu esikoiskirjailijoina Kallen lisäksi ainakin Antti Hyry ja Pentti Saarikoski! Uutuuksistaan ovat kertomassa myös esim. Marja-Leena Vartio ja Paavo Rintala.)
Kirjassa on tosiaan paljon muutakin kiinnostavaa, mutta keskityn nyt tässä Kallen pitkäaikaisen haaveen toteutumiseen. Nykyajan rivikirjailijan silmään haave myös toteutuu heti suurella rytinällä: kirjasta otetaan suuret painokset, kustantaja uskoo siihen kovasti ja panostaa julkistamiseen sen mukaisesti, teosta myydään paljon ja se saa runsaasti kiittäviä kritiikkejä -- jos jokusen moittivankin. Mutta kaksi hyvin päätalolaista seikkaa pitää varmasti esikoiskirjailijan jalat maassa: ensinnäkin hän todella tekee käsikirjoituksen kanssa hirveät määrät työtä saadakseen sen julkaisukuntoon -- tämä tietenkin raskaan kokopäivätyön ja pikkulapsiarjen keskellä -- ja toisekseen tuo kirjan lopettava Taivalkosken-reissu todistaa kuluneen sanonnan mukaisesti, ettei kukaan ole profeetta omalla maallaan. Kehuja ja kunniaa kotipaikkakunnaltaan odottava esikoiskirjailija saa huomata, että hänet tuntevat ihmiset lukevat romaania suoraan kirjailijan omaelämäkertana vetäen siitä kaikenlaisia johtopäätöksiä ja syyttäen kirjailijaa suorasta valehtelusta. Lisäksi etenkin Taivalkosken uskovaiset ovat todella pahoittaneet mielensä kirjassa esiintyvistä kirosanoista ja seksikohtauksista. Riitun mieltä painaa myös se, että Kalle on pilannut julkisesti maineensa kertoessaan kirjassa suoraan avioerostaan ja siihen johtaneista syistä. Kotimökissä kirjaa häpeilevät myös Hermanni ja sisaret.
Kaikki tämä ottaa ymmärrettävästi kirjailijan kunnian päälle, ja muutenkin hän tuntee entistä selvemmin vieraantuneen lapsuudenkodistaan ja kotipaikkakunnastaan. Siksi kirjan nimi, Hyvästi, Iijoki, kuvannee paitsi aiottua kirjasarjan loppumista myös lopullista henkistä irtautumista Iijoen maisemista. Paitsi tuona esikoiskirjan ilmestymisvuonna myös ehkä ennen kaikkea tämän kirjan ilmestymisvuonna 1995, jolloin Päätalo kuvitteli vihdoin panneensa pisteen pitkälle muistelulleen omaelämäkerrallisen kirjasarjan muodossa. Mutta ilmeisesti hän heltyi lukevan yleisön valtaisien vaateiden edessä, ja palasi Iijoen maisemiin sekä omaan elämäänsä vielä kerran, kolme vuotta myöhemmin, sarjan oikeasti viimeisessä osassa Pölhökanto Iijoen törmässä, jota aloitan lukea nyt ja jonka käsittelyyn päätän tämän blogijuttusarjan noin kuukauden päästä.
Muista kirjassa käsitellyistä asioista pitää vielä mainita Kallen naimisiinmeno Leenan kanssa, Kirvestien talon lunastaminen itselle ja muutto sinne, esikoistyttären syntymä ja toisen odottamisen aloitus, Kummun Kallen vierailu Tampereella ja sen sekä muidenkin seikkojen mutkistamat välit kummipoikaan... Tapahtumia ja materiaalia tässä 700-sivuisessa opuksessa taas riittää. Ja aiemmissa osissa usein käsittelemästäni Lainasta täytyy vielä todeta, että hänen kanssaan Kallen välit viilentyvät melko täydellisesti, ja jopa kirjassa Päätalo alkaa kutsua Lainaa lähes yksinomaan "nykyiseksi rouva Moilaseksi" -- katkerana siitä, että Laina tosiaan meni vihille taivalkoskelaisen Sonni-Moilasen kanssa.
Myös Hyvästi, Iijoki -osaa on blogissaan ansiokkaasti käsitellyt Kai Hirvasnoro, mutta Vesa Karosen HS-arvostelua en jostain syystä netistä löytänyt. Kirjasta on kirjoitettu lisäksi Jokken kirjanurkka -blogissa.
Ensi kerralla sitten sarjan oikeasti viimeinen osa. Hurjaa! Siihen saakka hyvää alkusyksyä!
